Sinä yönä ei Idalia voinut nukkua laisinkaan. Uni pakeni hänen
silmistään, ja suru raateli hänen sydäntään. Tyydytetty kosto on
levoton vuodetoveri.
Aaveet kiusasivat häntä, ja mielikuvituksessaan oli hän näkevinään
onnettomien uhriensa raadellut ja murskatut ruumiit. Hän oli
näkevinään tuon onnettoman tytönkin sielunhukuttajan pohjalla
keskellä Waag-virran raivoisasti kuohuvia jääaaltoja sekä oli
kuulevinaan hänen hätähuutojansa.
Entä tuo rakastettu mies, jonka hän nyt menettäisi? Voiko hänen
sydämensä kestää sitä pakahtumatta surusta?
Tuon kauniin rouvan asunnossa oli sangen monta huonetta, mutta
ei kuitenkaan niin paljon, että hän olisi voinut viihtyä niissä
rauhallisena tällä kertaa. Jokaisessa kamarissa oli hän jo
vuodattanut kuumia kyyneleitä. Alinomaa kuljeskeli hän nurkasta
nurkkaan sekä katseli ikävöiden jäätyneiden ikkunaruutujen läpi
Waag-virralle päin.
Mutta sieltä näkyi vain toivoton jääerämaa, joka ulottui Madacsánysta
Mitosclimiin asti. Kuu valaisi kylmillä säteillään tuota elotonta
maisemaa.
Kello kolmen ajoissa aamulla oli hän näkevinään siellä mustan pilkun,
joka liikkui Madacsányyn päin.
Se lähestyi lähestymistään, ja hän voi jo tuntea sen ihmiseksi.
"Sanantuoja Mitosclimistä", sanoi Idalia itsekseen sekä meni
herättämään palvelusväkensä.
Vihdoin tuotiin tuo lähettiläs Idalian luokse. Tulija ei ollut kukaan
muu kuin mestari Mathias, mutta niin muuttuneena, että häntä tuskin
enää voitiin tuntea. Tuska oli vääristänyt hänen kasvonsa kamalan
näköisiksi ja kylmyys värjännyt ne sinisiksi.
"Minä tulen Mitosclimistä", läähätti hän kaatuen samalla väsyneenä
lattialle.
"Tuokaa hänelle lasillinen lämmitettyä viiniä!" käski Idalia.
"Ei, ei viiniä!" huokasi sairas, "ei viiniä, minä olen saanut jo
siitä tavarasta kyliäni tässä maailmassa."
Samalla hän kohosi polvilleen Idalian eteen sekä alkoi ristissä käsin
häntä rukoilla:
"Taivaan laupeuden tähden, pelastakaa minut!"
"Mitä sinä tahdot, mies?"
"Mitosclimin linnanherra on myrkyttänyt minut ja itsensä. Jumala
häntä siitä rangaiskoon! Auttakaa minua, rouva, minä kuolen!"
"Miten minä sinua auttaisin?"
"Ah, älkää teeskennelkö, minä tiedän kaiken. Grazian on myrkyttänyt
minut tietämättäni bratinalla. Ihmiset sanovat, että sinä silloin,
kun myrkytit puolisosi, joit hänen kanssaan samasta myrkytetystä
lasista, ettei hän olisi voinut mitään epäillä. Mutta heti sen
jälkeen otit sinä salavihkaa vastamyrkkyä, etkä sinä kuollutkaan,
mutta miehesi sitä vastoin ei sellaista saanut ja kuoli."
"Oletko kadottanut järkesi?"
"En, en! Anna minulle vastamyrkkyä, sinä tiedät millaista! Jos
pelastat minut, ilmaisen minä sinulle sellaisen salaisuuden, että
varmaankin tulet olemaan minulle suuresti kiitollinen!"
"Minkä salaisuuden luulet minua niin miellyttävän?"
"Tahtoisit kai mielelläsi tietää, missä isä Siegfried nyt on."
Nämä sanat kuultuaan juoksi rouva heti hänen luokseen, nosti hänet
käsivarsilleen ja kantoi hänet vuoteeseen.
"Mitä?" sanoi hän. "Tiedätkö, missä hän on? Elääkö hän vielä?"
"Elää, eikä hiuskarvaakaan ole katkaistu hänen päästään."
"Missä hän on?"
"Anna minulle ensin vastamyrkkyä, pian!"
"Ei, ei, on vielä tarpeeksi aikaa. Ensin tahdon saada tietää
salaisuuden, muuten en auta sinua."
Suuret hikipisarat valuivat Mathiaksen otsalta. Vihdoin sanoi hän
vaikeroiden:
"Oi Herra Jumala, minä joudun helvettiin, jos kerron salaisuuden,
sillä olen Raamattuun vedoten vannonut, etten sitä kenellekään
ilmaise."
"Helvettiin sinä joudut joka tapauksessa, joten ei ole väliä,
joudutko sinne hiukan ennemmin tai myöhemmin. Jos sanot minulle, mitä
tiedät, antaa kenties paholainen sinulle vielä hiukan armonaikaa,
mutta ellet ilmaise salaisuuttasi, ottaa hän sinut heti paikalla.
Puhu siis heti, mitä tiedät, taikka mene tietoinesi kadotukseen!"
"Annatko sitten minulle vastamyrkkyä!"
"Annan, annan! Tässä sitä on. Heti kun olet jutellut, kaadan sitä
suuhusi. Minä pidän sitä aina mukanani tämän sormuksen ontelossa
kivessä. Katsohan, miten viheriää se on ja miten se loistaa pimeässä!
Jos minä antaisin sen kaikki sinulle, eläisit aina sadan vuoden
vanhaksi. No kerro nyt!"
Tuo kuolontuskien vaivaama mies kertoi koko salaisuuden.
Mathiaksen kertomuksesta ymmärsi Idalia, että hän puhui totta, sillä
mielikuvitus ei olisi milloinkaan voinut näitä asioita sillä tavalla
kuvata, ellei henkilö itse olisi niitä nähnyt.
"Hyvä on", sanoi hän, kun Mathias oli lopettanut. "Tässä on
vastamyrkkyä. Mene nyt Teplaan tyttäresi luo äläkä puhu kenellekään
mitään?"
Neste, jota Idalia Mathiakselle antoi, ei suinkaan ollut mitään
vastamyrkkyä, vaan vielä pikemmin tappavaa voimakasta myrkkyä.
Sitä hän antoi Mathiakselle sen vuoksi, ettei tämä voisi ilmoittaa
salaisuutta jollekin kolmannelle henkilölle.
Kun Mathias oli suurella vaivalla ja tuskalla päässyt Teplaan
tyttärensä luo, oli hän jo niin uupunut, ettei voinut enää
kieltänsäkään liikuttaa. Hädin tuskin sai hän soperretuksi seuraavat
katkonaiset sanat: "Isä Siegfried on muurattu -- maan alle rahojen
sekaan -- Mitosclimissa. -- Elää vielä. Minut on myrkytetty!" Enempää
hän ei kyennyt sanomaan. Kun pappi saapui, oli hän jo kuollut.
* * * * *
Idalia oli nyt yksin salaisuuksineen.
Hänen vanha, intohimoinen rakkautensa leimahti taasen täyteen
liekkiin.
Tuo rakastettu mies oli siis vielä elossa, maanalaiseen käytävään
suljettuna, Jumalan ja ihmisten hylkäämänä ja kuolleitten
seurakumppanina.
Jos nyt joku ihminen tulisi Siegfriedin luo, niin varmaankin hän
luulisi tuota henkilöä taivaan lähettämäksi Jumalan enkeliksi. Ja
jos tuo joku sitten vielä pelastaisi hänet tuosta haudasta, syttyisi
hänessä varmaankin ikuinen rakkaus tuota pelastajaansa kohtaan.
Tehtyään sen johtopäätöksen oli Idalialla selvillä, mitä hänen piti
tehdä ja tehdä heti.
Hän kääri kiireesti ympärilleen mustan viitan, pisti tikarin ja
kirveen sekä muurauskaluja vyöhönsä, sytytti salalyhdyn ja hiipi
siten varustautuneena ulos linnasta. Aamuun ei enää ollut pitkälti,
mutta paksu sumu peitti seudun niin, ettei voitu nähdä, mihin
suuntaan hän kulki.
Kukaan ei koskaan saanutkaan tietää, mihin hän oli mennyt.
Kello kuuden ajoissa aamulla tapahtui hirmuinen räjähdys, joka kaatoi
torneja ja särki linnoja raunioiksi. Jesuiittaluostarikin ylpeine
kaariholveineen luhistui maahan, ja Mitosclimin linnan paavilainen
kirkko muuttui sorakasaksi. Ihmiset, jotka sattuivat olemaan niin
aikaisin valveilla, väittivät nähneensä, että Waag-virran keskeltä
nousi äkkiä hirmuinen tulipatsas. Sakea savupilvi leijaili vielä
kauan aikaa ilmassa ja jääpeittonsa särkevän joen aallot vyöryivät
yli äyräittensä tasangolle, vieden raivoisassa kulussaan mukanaan
kokonaisia kyliä ja metsikköjä, ikäänkuin ne olisivat olleet keveitä
oljenkorsia.
Kun sitten vesi taasen vetäytyi uomaansa takaisin, jäi tasangoille
paksu kerros karkeata hiekkaa.
Naapurit saivat vasta tämän elementin purkauksen jälkeen tietää nuo
surulliset, molemmissa linnoissa juuri äskettäin sattuneet tapaukset.
Vasta seuraavana päivänä löysivät Likawayn perheen tuttavat herra
Grazianin kuolleen ruumiin Mitosclimin linnan taloudenhoitajan
huoneesta, jonne tulva ei ollut ulottunut. Mutta Mitosclimin
pienestä paavilaiskirkosta ei ollut jäänyt edes kiveä kiven päälle.
Tuo linnan räjähdys oli valtavan vesitulvan avulla muuttanut koko
salaisen maanalaisen käytävänkin elävine ja kuolleine asukkaineen
muodottomaksi sorakasaksi.
Jonkin ajan kuluttua sen jälkeen alkoivat Likawayn perheen jäsenet
hakea tuota suunnatonta rahanpaljoutta, jonka Grazian-herra oli
saanut Mitosclimin linnasta, mutta mitään ei löydetty.
Tämä kertomus perustuu perhearkistossa säilytettyihin tosiasioihin.
Sitä paitsi puhuu kansa vielä nytkin tuolla paikkakunnalla isä
Siegfriedistä.
Ja aina kun Mitosclimin linna vaihtaa omistajaa, vaatii myyjä
kauppakirjaan sellaisen lisäyksen, että jos salatut aarteet joskus
löytyisivät, pitää hänen saada ne.
Mutta ihmiset sanovat, että aarteet löytyvät vasta sitten, kun isä
Siegfried on vapautettu muuratusta haudastaan.
Ja kenties ihmiset ovatkin oikeassa!