I.

Hurskaat jesuiitat olivat kokoontuneet luostarinsa ruokasaliin

salaiseen neuvotteluun. Käsiteltävä asia oli varmaan erittäin tärkeä,

sillä mitä enemmän sitä pohdittiin, sitä kimakammiksi muuttuivat

neuvottelijani äänet, liikkeet tulivat vilkkaammiksi ja kasvot

punoittavammiksi. Latinalaiset puheenparret kalskahtelivat toisiaan

vastaan kuin terävät miekat. Vihdoin lopetti priori mahtisanallaan

tämän kinastelun. Hurskaat isät istuutuivat olkapäitänsä kohautellen

jälleen jykeviin tamminojatuoleihinsa ja katselivat sanaakaan

sanomatta eteensä, ikäänkuin he olisivat olleet hyvinkin tyytyväisiä

esimiehensä ehdottamaan ratkaisuun. Mitä asiaa olivat sitten nuo

kunnianarvoisat herrat sellaisella innolla ja niin kiihkeästi

riidellen pohtineet? Sen saamme tietää aivan yksinkertaisesti

seuraavasta: Koko neuvottelun ajan oli oppilas Johannes kyyröttänyt

uuninloukossa, sillä hänen velvollisuutensa oli lämmittää ruokasalia

sillä viikolla. Sinne oli hän selvästi kuullut jokaisen sanan. Kun

arvoisat isät sitten kokouksen päätyttyä menivät koppeihinsa, hiipi

hänkin varovasti esiin piilopaikastaan ja sipsutti kuulumattomin

askelin keittiöön.

Keittiömestari ei ollut läsnä. Tilavassa rakennuksessa ei niinmuodoin

sillä hetkellä ollut muita asukkaita kuin oppilas Samuel. Tämä istua

kökötti lattialla olevan suuren saavin laidalla. Oppilas Johannes oli

pitkä ja laiha, oppilas Samuel sitä vastoin lyhyt ja paksu. Toisen

yllä oli levätti, ja toista verhosi paksu kaapu. Molemmat olivat

likaiset ja rikkinäiset, vahvistaen esimerkillisesti todeksi vanhan

kultaisen sananlaskun: "Koulupoika näyttää siroimmalta rikkinäisessä

puvussa."

Saavissa oli kaikenlaisia keittiötaiteen mestariluomien jäännöksiä,

joita siihen päivittäin kaadettiin. Sitten vietiin nämä herkut

läävään porsasten juhlapäivällisten lisäämiseksi. Vienti oli näiden

molempain oppilasten jokapäiväisenä tehtävänä. He toimittivat sen

pitkän, saavin korvissa olevien reikien läpi pistetyn korennon

avulla, kantaen saavia olkapäällään.

Kun oppilas Johannes huomasi, ettei keittiömestari ollut paikalla,

hyökkäsi hän ahnaasti saavin kimppuun ja alkoi innokkaasti kaivella

sen sisältöä. Hän löysikin sieltä muutamia makupaloja, jotka

näyttivät olevan ottamisen arvoisia, kuten leivänsyrjiä, omenan

jätteitä, juustonkuoria, vihanneksia y.m. Nämä tavarat hän osasi

erinomaisen näppärästi käyttää niiden alkuperäiseen tarkoitukseen,

nimittäin ravinnokseen.

"Jätä jotakin Siegfriedillekin!" murisi Samuel, nostamatta päätään

polviin tuetuista käsistään.

Johannes ei voinut vastata mitään siitä tärkeästä syystä, että hänen

molemmat leukapielensä paraillaan jauhoivat saavista pelastettuja

herkkuja. Vihdoin kävi Samuelille kateeksi toverinsa hyvä ruokahalu.

Hän hypähti kiivaasti pystyyn ja huudahti: "Pois käpäläsi astiasta,

jätä sioillekin jotakin!"

Johannes nouti korennon. "Tartuhan toiseen päähän!" kehoitti hän

tankoa ojentaen.

"Ei maksa vaivaa. Siegfried kantaa kyllä yksinkin saavin lättiin."

"Mutta Siegfried ei ole täällä."

"Hän tulee pian -- kuulen jo hänen askeleitansa ulkoa."

"Sitä paitsi ei hän tästä alkaen enää tule olemaankaan täällä

hyväntahtoisesti toimittelemassa meille kuuluvia töitä. Uuninloukossa

istuessani kuulin, mitä isät tänään keskustelivat."

"No, mitä he puhuivat?"

Molemmat istuutuivat saavin laidalle.

"Linnan Domicella vaatii kasvattajaa pojalleen, joka on pieni

paholainen, kuten tiedät. Hän haluaa, että isät antaisivat tälle

hyvän kasvattajan."

"Ei yksi pieni, vaan kaksitoista suurta paholaista."

"Niin, hän viheltelee kirkossa."

"Ja panee tulikiveä suitsutusastiaan."

"Ja kiroilee -- kaikkien pyhimysten ja kummitusten nimessä."

"Sitä paitsi hän kiusaa eläimiä."

"Niin. Hän pisti kerran palavan taulan minun aasini korvaan, jolloin

eläin tuskasta raivostuneena polki rikki minun rukousnauhani."

"Isät sanovat, että hän on yhtä jumalaton kuin hänen äitinsäkin. Ja

tänään väitti guardiani, että tuo äiti on kaikkien miesten perikato.

Ymmärrätkö, mitä hän sillä mahtoi tarkoittaa?"

"Luullakseni on linnan valtijatar noita, joka asettaa miesten suuhun

suitset ja ratsastaa heillä Valpurinyönä Brockenille."

"Varmaankin, sillä guardiani sanoi vielä lisäksi, että kreivitär on

tehnyt syntiä kaikkia käskyjä vastaan eikä mikään ole hänelle pyhää.

Lopuksi hän mainitsi, että tuo julma rouva on tappanut miehensä

myrkyllä, jota hän oli kaatanut juomaan."

"Se voi kyllä olla mahdollista. Minullekin hän antoi kerran juotavaa,

kun vein kirjeen luostarista, ja varmaan oli siinä myrkkyä, sillä

koko yön kirveli vatsaani niin hirveästi, etten voinut lainkaan

nukkua."

"Priori sanoi myös, että tuo suojelusherrattaremme ja hänen poikansa,

tuleva suojelusherramme, ovat sellainen karvas kalkki, joka on

annettu meille rangaistukseksi. Hän tahtoi lisäksi tietää, oliko

kukaan veljistä halukas vapaaehtoisesti lähtemään nuoren herran

opettajaksi."

"Voin mielessäni kuvitella, millaiseen tuskaan isät tulivat."

"Sanohan muuta! Yksi väitti, että hänellä on kylmänvihat jaloissa,

toisella oli maksa kipeä, kolmas väitti osaavansa niin huonosti

slaavilaisia kieliä, ettei sen tähden kyennyt opettajaksi, neljäs

sairasti jalkojansa ja viides kertoi tehneensä pyhän lupauksen, ettei

milloinkaan puhele naisten kanssa."

"Luulen, että he lähettävät Siegfriedin sinne."

"Miten sinä sen saatoit arvata?"

"Sille raukallehan tavallisesti aina käy huonosti."

"Sanohan muuta! Kun eräs isä sanoi Siegfriedin olevan liian nuoren

sellaiseen toimeen, totesi priori hänen kyllä olevan nuoren, mutta

ankaran tavoiltaan. Toiset arvelivat, että hänet siten saatetaan

suorastaan pahan hengen kiusattavaksi. Mutta priorin mielestä oli

hänen palkkansa ja riemunsa sitä suurempi, jos hän vain suoriutuisi

tuosta työstä kunnialla. Jotkut toiset vielä arvelivat, että hän

on vasta palvelusveli, jolloin priori ehdotti, että hänet heti

nimitettäisiin isäksi. 'Se on mahdotonta!' huusivat kaikki yhteen

ääneen. 'Silloin täytyy jonkun teistä mennä', määräsi priori. Tämän

kuultuaan taipuivat kaikki ja jupisivat: 'Annetaan hänelle isän

arvonimi, ja menköön sitten linnaan!'"

Molemmat oppilaat rupesivat täyttä kurkkua nauramaan.

"Siellä koittaa Siegfriedille suloiset päivät", ivailivat he.

Sillä välin alkoi kuulua kärryjen kolinaa luostarin takaportilta

päin, johon hetken kuluttua kolkutettiin.

Takaportista päästiin talousrakennuksiin. Luostarin portinvartijan

velvollisuus oli vain aukaista ja sulkea pääportti.

"Kuuletko -- Siegfried kai siellä kolkuttaa?" arveli Johannes.

"Kolkuttakoon!"

"Mene heti aukaisemaan!"

"Mene sinä!"

"En löydä jalkojani, en osaa erottaa, mitkä näistä neljästä minulle

kuuluvat."

Mutta Samuel otti uunista hehkuvan hiilihangon ja kosketti sillä

pikimmältään yhteen noista neljästä paljaasta säärestä. Samassa

Johannes, jolle se kuului, hyppäsi kiukustuneena seisaalleen ja

tarttui raivoisasti kumppaninsa tukkaan. Toinen noudatti esimerkkiä,

ja molemmat pojat alkoivat vimmatusti kynsiä ja repiä toisiansa

sekä kieriä ympäri kuin tappelevat kissat. Siinä mylläkässä kaatui

jäännössaavikin ja tyhjensi monipuolisen sisältönsä lattialle.

Tapeltuaan sitten kyllikseen nousivat toverukset vihdoin ja alkoivat

siistiä vaatteitansa.

"Nosta saavi kohdalleen ja korjaa jätteet lattialta, koska sen kerran

kaadoitkin!" komensi toinen. "Sinä tyrkkäsit minua", puolusteli

toinen. "Kun keittiömestari tulee, saat selkääsi."

"Sinä myös. Luuletko sinä sitten ilman pääseväsi?" Ja niin he

riitelivät kummankaan yrittämättä korjata vahinkoa.

Sillä välin oli takaportille kolkuttaja odottanut turhaan

avaamista. Kun sitä ei tapahtunut, lähti hän kärryineen suurelle

portille, aukaisi sen ja ajoi siitä sisään. Hänellä oli sangen

huonot ajoneuvot. Ne olivat jonkinlaiset kehnosti kokoonkyhätyt

kaksipyöräiset rattaat, jotka liikkuessaan kitisivät pahaa

ennustavasti. Pyörät lenkkasivat surkeasti sinne tänne, jättäen

jälkeensä kaksi käärmemäisesti koukertelevaa viivaa. Kulkuneuvoja

veti perin laiha aasi, ja kärryille oli ladottu kaikenlaisia

elintarpeita, joita almuja keräilevä veli oli kylistä onnistunut

haalimaan kokoon.

Tällaista keräystoimintaa sanottiin "temporiseeraamiseksi".

Kartanolla otti tulijan vastaan isä taloudenhoitaja itse. Hän

tutki tarkasti saaliin ja merkitsi joka lajin vyöstään riippuvalle

kivitaululle. Samalla hän arvosteli ankarasti tuomisia. Ylipäänsä oli

"temporiseeraus" hänen mielestään sillä kertaa tuottanut sangen vähän

ja huonoa tavaraa; munat olivat mädänneitä, jauhot karkeita j.n.e.

Keräilijä sai sen johdosta kuulla kovia sanoja. Taloudenhoitaja

kunnioitti häntä kaikenlaisilla, ei suinkaan ylistystä tarkoittavilla

latinalaisilla arvonimillä. Siegfried kuunteli niitä nöyrästi ja

mitään vastaamatta, pää surullisesti painuksissa. Mustan munkkikaavun

päähine peitti hänen kasvonsa aina kulmakarvoihin asti. Parrasta

valui suuria sadepisaroita rinnalle. Hamppuköydellä kiinni vyötetyn

kauhtanan alta näkyivät paljaat jalat. Sandaalinsa oli Siegfried

riisunut pois ja sitonut sauvan päähän, sillä sadeilmalla ei niistä

ollut mitään hyötyä.

Kiusallinen ja nöyryyttävä tarkastus loppui vihdoin, mutta väsynyt,

läpimärkä vaeltaja ei vieläkään saanut lepoa. Keittiömestari kutsui

häntä:

"Hoi, Siegfried!" Niin kiljui keittiössä vihainen ääni.

Keittiö oli muhkea. Vielä nykyään, kun luostari jo on raunioina,

luulisi sen jäännöksiä tornilla varustetuksi kappeliksi.

Todellisuudessa on torni aikoinaan ollut vain keittiön mahtava

savutorvi.

Siegfriedin oli pidettävä puhtaana ja järjestyksessä tämä

suurenmoinen keittohuone.

Astuessaan holvatusta ovesta keittiöön huomasi isä taloudenhoitaja

heti ruoan jäännökset permannolla. Sellainen jumalattomuus suututti

häntä kovin. Epäillen Samuelia ja Johannesta sen aikaansaajiksi

pakotti hän heidät polvistumaan nurkkaan terävien kolmisärmäisten

puukappaleiden päälle. Jonkun muun piti sitä paitsi puhdistaa lattia,

ja se toimi annettiin Siegfriedin tehtäväksi. Nöyrästi hän ryhtyikin

tuohon halpaan työhön. Hän työnsi mustan päähineensä taaksepäin ja

kääri paidan hihat. Tuon karkean liinavaatteen alta tuli näkyviin

hieno valkoinen iho, joka todisti, ettei munkkimme lapsuudestaan

saakka ollut toimittanut tällaisia raskaita tehtäviä.

Hänen kasvonsa olivat vielä nuoret säännöllisine piirteineen ja

kärsivine ilmeineen. Vaaleita hiuksia ei ollut vielä leikattu

tonsuurin muotoon. Silmät olivat vetiset, mutta siihen saattoi olla

syynä äkillinen ilmanvaihdos, koska hän kylmästä ulkoilmasta oli

tullut suoraan lämpimään keittiöön.

Taloudenhoitaja ryhtyi sillä välin kuulustelemaan molempia oppilaita.

Hän tahtoi tietää, kuka saavin oli kaatanut. Sitä ei luonnollisesti

kumpikaan ollut tehnyt. Onhan vanha totuus, ettei pahaatekoansa

kukaan mielellään tunnusta. Mutta kahakoimisen jäljet näkyivät

selvästi heidän kasvoistaan. Samuelilla oli verinen naarmu otsassa,

ja Johanneksella suuri mustelma oikean silmän alla. Kuitenkin he

jyrkästi kielsivät tapelleensa.

"No mistä sitten olet saanut tuon mustelman silmäsi alle?" tiuskasi

taloudenhoitaja.

"Kun minun piti lämmittää uunia, niin loukkasin itseni pimeässä uunin

kylkeen", vastasi Johannes.

Taloudenhoitaja jätti hänet rauhaan ja kääntyi Samuelin puoleen.

"Entä sinä? Mistä sinä olet saanut otsaasi tuon haavan?"

Rohkaistuneena toverinsa esimerkistä päätti Samuelkin valehdella,

mutta ei keksinyt heti sopivaa juttua. Hädissään hän vihdoin sopersi:

"Puraisin sen siihen itse."

"Millä ihmeen tavalla sinä olet voinut purra itseäsi otsaan?"

"Kuvastimessa."

"Kuinka?"

"Nousin penkille seisomaan ja siinä purin."

Taloudenhoitaja puri huultansa, mietti vähän ja julisti sitten

seuraavan tuomion:

"Johannes, joka on arvokkaasti puolustautunut, saa selkäänsä

kaksikymmentä kepin iskua, mutta Samuel, joka on kömpelösti

puolustautunut, saa kolmekymmentä sivallusta."

Sen kuultuaan alkoivat pojat itkeä kauheasti ja vuodattaa

katkeria kyyneliä, mutta kun taloudenhoitaja samalla käänsi

vähän selkäänsä, iskivät he salavihkaa silmää toisilleen. Tuo

silmänisku näytti sanovan: "En minä lyö kovasti, älä siis sinäkään!"

Mutta taloudenhoitaja oli jo entuudestaan tottunut veitikkain

ajatusjuoksuun. Hän päätti sen tähden panna rangaistuksen tällä

kertaa äkkiä täytäntöön ja tavallisuudesta poikkeavassa muodossa,

jolla tekisi tyhjäksi kaikki salaiset sopimukset.

"Siegfried", sanoi hän käskevästi, "tule lähemmäksi!"

Puhuteltu totteli.

"Tällä vitsalla on sinun iskettävä noiden pahantekijäin selkään

tuomitut lyönnit. Tuossa on... He!"

Sanottuaan sen ojensi tuo ankara tuomari Siegfriedille notkean,

suolavedessä kastellun pähkinäraipan.

Pojat alkoivat ulvoa kahta kauheammin.

Siegfried ei ojentanut kättänsä raippaa ottamaan. Muinainen

itsetunnon ja häpeän tunne heräsi hänessä ja pani veren suonissa

kiivaasti kiehumaan. Posket alkoivat punoittaa ja silmät leimusivat,

pää kohosi ylpeästi pystyyn, ja oikea jalka otti vaistomaisesti

uhkaavan askeleen eteenpäin. Värisevällä äänellä vastasi hän:

"En ole mikään pyövelin renki, enkä ole tottunut koskaan turvattomia

ihmisiä piiskaamaan. Sulkekaa syylliset arestikoppiin, minä toimitan

heidän kaikki tehtävänsä sillä aikaa. Lapsia minä en lyö, sillä en

voi sitä tehdä."

"Siegfried!" sanoi taloudenhoitaja jyrisevällä äänellä. "Luuletko

vielä olevasi ritarijoukon johtajana? Muista, että nykyään olet

orjain orja!"

Ja ikäänkuin oikein havainnollisesti näyttääkseen niskoittelevalle

luostariveljelle, miten alhainen tämän asema oli, antoi esimies

hänelle pähkinäkepillä aika iskun päähän. Tämä törkeä häväistys

vaikutti sen, että pystyyn kohonnut ylpeä pää painui jälleen alas,

posket kalpenivat, hampaat purivat huulia verille asti ja nyrkissä

olleet kädet aukesivat sekä menivät nöyrästi ristiin rinnoille.

"Anna anteeksi, isä!" sopersi hän.

Mutta kun hän tarttui tuohon inhoittavaan rangaistusvitsaan, jonka

tarkoituksena oli häväistä ja eläinten tasolle alentaa luomisen

kruunua, kaikkivaltiaan mestarityötä, ihmistä, nousi hänen sisäinen

olemuksensa taaskin kapinaan. Tuo jalo käsi, joka oli tottunut

liikuttamaan miekkaa sekä ruhjomaan kypäreitä ja rautapaitoja,

ei olisi tahtonut koskea edes keppiin, vielä vähemmin taipua

tanssittamaan sitä onnettomain poikaraukkain alastomalla selällä.

Mutta ohjesääntö määräsi toisin.

Hän oli vasta pelkkä kokelas, eikä siis vielä tiennyt, että ihmisissä

asuu seitsemänkymmentäseitsemän perkelettä, joista joka lyönnillä,

minkä syntinen ruumis saa, ainakin yksi lähtee tiehensä, joten siis

pieksäminen oikeastaan on suurin hyvä työ, minkä joku saattaa tehdä

lähimmäiselleen.

Mutta hänen oli opittava tietämään sekin.

Samassa kuului priorin ääni eteisestä:

"Siegfried! Tule tänne!"

Siegfried hengitti keveämmästi. Hän antoi pähkinävitsan

taloudenhoitajalle nopeasti takaisin ja virkkoen: "Priori kutsuu

minua", valmistautui lähtemään ulos.

"Priorilla on valta käskeä. Mene siis kiireesti!"

Siegfried aikoi vetää kaavun ylleen ja kengät jalkoihinsa, mutta

taloudenhoitaja esti sen sanomalla:

"Mene semmoisena kuin olet! Takaisin olet tuleva joko toisessa asussa

tai entisissä rääsyissäsi ja paljasjalkaisena."

Sitä ei Siegfried ymmärtänyt. Mutta jesuiittaveljet eivät saa

kysellä, vaan sokeasti totella. Siegfriedkin vaikeni sen tähden ja

meni avojaloin ja paitahihasillaan esimiehensä luo.

"Rakkain poikani", lausui tämä. "Kaksi vuotta olet nyt ollut

oppimassa täällä nöyryyttä ja kuuliaisuutta. Olet saanut kokea

köyhyyttä, olet tottunut kerjäämään, hoitamaan sairaita ja

toimittamaan halvimpiakin töitä. Vielä on sinulla jäljellä kuusi

vuotta, ennen kuin pääset varsinaiseksi munkiksi ja saat 'isän'

arvonimen. Kolme vuotta siitä täytyy sinun viettää kirjastossa,

lukea ulkoa pyhä Augustinus ja oppia sitä paitsi puhumaan turkin,

arabian, kreikan ja venäjän kieliä. Sillä mahdollista on, että

sinut lähetetään opintosi päätyttyä joko pakanoita käännyttämään

Arabian erämaihin tai Venäjälle, tsaari Iivana Julman valtakuntaan,

tukemaan ja levittämään Rooman mahtavaa kirkkoa. Kolme pitkää vuotta

saat siis istua kirjain ääressä, päivät ja yöt opetellen lukemaan

kirjaimia, joiden nimiä nyt et edes tiedä ja joita lausumaan kielesi

tuntuu kankealta. Seuraavat kolme vuotta saat sitten harhailla

villien, vihamielisten kansain seassa, alituisesti vaarassa tulla

ristiinnaulituksi, kuoliaaksi ruoskituksi tai tulella paistetuksi.

Seitsemäntenä vuonna palaat vihdoin Espanjaan uskollisuutesi

koenäytteitä suorittamaan. Vasta sitten, jos läpäiset kaikki

tutkinnot onnellisesti ja voitat kaikki kiusaukset ja viettelykset,

tulet munkiksi, isäksi, vihityksi ja joukkoomme otetuksi. Mutta tämän

pitkän ja vaikean tien voit myös, jos nimittäin tahdot, suorittaa

yhdellä ainoalla helpolla askeleella, sanomalla yhden ainoan pienen

sanan: 'Suostun.' Huomaa siis, jos olet tyytyväinen ehdotukseeni,

käyt vielä tänä iltana levolle kokelaana, mutta jo huomenaamuna

nouset vuoteeltasi täysin oikeutettuna munkkina, isänä, meidän

vertaisenamme. Muussa tapauksessa suoritat kokelasaikasi loppuun

tavallisessa järjestyksessä. -- Luehan tämä!"

Priori ojensi Siegfriedille linnanrouvan kirjeen.

Kun nuori kokelas näki sen, kalpenivat hänen kasvonsa äärettömästä

pelästyksestä. Silmät verestyivät, ja aivot sekautuivat kerrassaan

niin, ettei hän nähnyt edes kirjaimia, jotka tanssivat hurjassa

sekamelskassa paperilla. -- Hän tunsi luultavasti entisiltä ajoilta

tuon käsialan. Vihdoin tyyntyi hän sen verran, että voi lukea

kirjeen. Kun hän oli sen tehnyt, vaipui hänen kätensä hervottomana

alas.

Mitä tuo kirje sitten sisälsi? Vain linnanrouvan vaatimuksen, että

luostari-isien piti viipymättä lähettää joukostansa kasvattaja hänen

pojallensa.

"Valintamme on kohdistunut sinuun", virkkoi priori. "Jos suostut,

olet huomenna 'isä' Siegfried."

Nuorukainen seisoi mitään virkkamatta, alakuloisena ja pää

painuksissa.

"Oletko tullut mykäksi, vai --?"

Siegfried kohotti päänsä, ja miehekäs, päättävä ilme levisi jälleen

hänen kasvoillensa.

"Isä, suo minulle miettimisaikaa!" lausui hän sointuvalla äänellä.

"Salli minun vertailla toisiinsa näitä ehdotuksia. Sillä epäilemättä

tuntuu minusta matka täältä Madacsányn linnaan pitemmältä ja

vaikeammalta kuin kulku Bab-el-Mandebin salmelle tai Siperian

jääkentille. Ja vähemmän pelkään Iivana Julman ja hänen joukkojensa

tyranniutta sekä erämaiden verta himoavia hyenoja kuin tuon naisen

hyväilysanoja. Mieluummin opettelen turkin, arabian, kreikan ja

venäjän kieltä, vieläpä sanskriittiakin ja mongolilaisten puhetta,

kuin lausun tuon pienen sanan: 'Suostun.' Anna siis minulle

ajatusaikaa huomenaamuun saakka!"

"Saat! -- Ota kirje mukaasi kammioosi, tutki sitä ja rukoile Herraa,

että hän valaisisi ymmärryksesi ja vahvistaisi sieluasi. Sillä toimi,

joka sinulle on uskottu, on epäilemättä yhtä tärkeä ja vaikea kuin

lähetystoimi skyyttien ja muiden villi-ihmisten maissa. _Omnia ad

majorem Dei Gloriam_."

Siegfried poistui kammioonsa, joka oli ahdas, pieni, kapea, matala,

viisi askelta pitkä ja kaksi askelta leveä huone. Muuta kalustoa ei

ollut kuin korkea matala vuode lattialla ja ristiinnaulitun kuva

seinällä. Hän ei paneutunut heti maata, vaan käveli tuntikausia

edestakaisin kopissaan ikäänkuin vangittu leijona häkissään. Kirje

virui avonaisena vuoteella, ja siihen, missä tuo kirje oli, ei munkki

saattanut päätänsä levolle kallistaa.

Kun päätös vihdoinkin kypsyi hänen sielussaan, ei aamu enää ollut

kaukana. Kirje siirrettiin syrjään vuoteelta, jolle sen sijaan

oikaistiin väsynyt ruumis. Ja pian vaipui Siegfried syvään,

virkistävään uneen, josta hän ei edes aamukellon soidessa herännyt.

Hän havahtui vasta sitten, kun taloudenhoitaja pudisti häntä

käsivarresta.

Yhdellä hyppäyksellä oli hän lattialla.

"_Ergo_, Siegfried, _tandem_; miten olet päättänyt?"