Kas niin, nyt alkaa muori olla aika hieno, -- sanoi hovin
hiustenleikkaaja ja naamioittaja Cederberg talonpoikaisnaiselle,
joka oli saapunut häneltä apua saamaan. Cederberg oli käynyt oppia
Parisissa ja ollut teatterissa kuningasvainajan aikana. Ei kukaan
osannut paremmin kuin hän muuttaa ihmisten muotoa ja hänen taidokkaan
kätensä muodostaessa oli kookkaasta, vielä kukoistavasta naisesta
mustine hiuksineen ja kauneine, eloisine kasvoineen tullut
kahdeksankymmenvuotias Sibylla, jonka hiukset olivat ohuet ja
lumivalkeat, otsa kurttuinen ja posket kuopalle painuneet.
-- Nyt saa ukko suuret silmät, kun tulette povaamaan hänelle kädestä
hänen nimipäivänään -- ja jos hän tuntee teidät tulen valossa, niin
saatte sanoa minua konvehtimaalariksi. Mutta älkää syyttäkö minua, että
olen maalannut teidät kolmekymmentä vuotta vanhemmaksi sen sijaan, että
olisin maalannut teidät saman verran nuoremmaksi. Noine silminenne ja
hampainenne olisitte yhtä helposti voinut muuttua kaksikymmenvuotiseksi
neitoseksi. Neuvon teitä lukemaan lattialautoja, jos tahdotte ukkoa
pettää, sillä jos hän vain saa nähdä nuo lyhdyt kahdeksankymmenvuotiaan
povariämmän päässä, niin tulee hän tekemään pahaa pilkkaa minusta ja
minun taidostani.
-- Mitäs maksaa? -- kysyi nainen ilmeisen vastenmielisesti peiliin
katsahtaen.
-- Yhdeksän talaria maalauksesta ja yhdeksän irtotukan vuokrasta. Se on
mitätön hinta semmoisesta työstä, kun on lisännyt ihmiselle ikää
kolmekymmentä vuotta.
Kahdeksankymmenvuotias maksoi, peitti päänsä ja poistui, mutta ei
mennyt, niinkuin naamioittaja luuli, ukkonsa luo Rospiggin
kaupunginosaan eteläpuolelle kaupunkia, vaan pohjoiseen
Kuningattarenkadulle päin. Siellä hän poikkesi erääseen suureen taloon
Östanlidin muorin nimellä.
Oli iltapäivä, ja kreivi Bernhard Bertelsköld istui kirjoituspöytänsä
ääressä, tarkastellen paperia, joka oli hänen edessään. Hän oli nyt
melkein parantunut; loukkaantunutta silmääkin voi taas käyttää;
ainoastaan syvä arpi vasemman silmän yllä rumensi hänen kaunista
otsaansa, Mutta hänen huuliltaan oli muinoinen ivanhymy kadonnut; hän
oli kalpea ja totinen; voi nähdä, että hän oli taistellut kovia
taisteluja luonteensa pahoja puolia vastaan.
-- Olipa hyvä, että tulitte, muori, -- sanoi hän. -- Tarvitsen
suojelushenkeni tukea, Kas tässä hakemukseni, jossa pyydän eroa
kaikista toimistani hovissa ja valtiomiehenä.
-- Oletteko tarkoin punninnut, mitä teette? -- kysyi uskollinen hoitaja
matalalla äänellä.
-- En ole ajatellut mitään muuta kokonaiseen viikkokauteen, -- vastasi
kreivi. -- Voitte arvata, että lujalle ottaa, kun täytyy juurineen
kiskoutua irti entisestä elämästään aloittaakseen uutta. Satoja kertoja
olen koettanut miettiä jotakin välimuotoa, jolla palvelisin yht'aikaa
vanhoja ja uusia jumalia. Mutta se ei käy päinsä. Muori, se ei käy.
Entiset tuttavani ovat käyneet luonani ja pilkanneet näitä mietteitäni.
En voisi kauemmin tätä kestää, häpeäisin heitä ja muuttuisin taas
samaksi kuin ennen olen ollut. Kas, niin heikoksi olen tullut minä,
joka luulin itseäni jättiläiseksi! Ja sen vuoksi vetäisen nyt suuren,
mustan viivan yli koko menneisyyteni, muutan johonkin maalle ja
antaudun kokonaan maanviljelykseen. Hyväksyttekö päätökseni?
-- Teitä sanotaan silloin haaveilijaksi, uskonnolliseksi intoilijaksi.
-- Sen tiedän. Mutta jos en siitä välitä, jos pysyn Jumalalle ja
omatunnolleni uskollisena, teenkö oikein?
-- Teette.
-- Minua ilahduttaa, että olette samaa mieltä. -- Mutta tiedättekö,
muori, minulla on raskaita huolia ja paljon hyvitettävää. Valtiollisen
sekasotkun voin selvittää, markiisittarenkin voin lepyttää. Paulinkin
kanssa voin sopia; hän on nuori ja voi antaa anteeksi, odotan häntä
tänä iltana luokseni. Mutta äitipuoleni ei koskaan voi antaa minulle
anteeksi.
-- Luuletteko häntä niin kovaksi ja kostonhimoiseksi?
-- En, mutta ajatelkaa, mitä pahaa olen hänelle tehnyt, kuinka syvästi
olen häntä loukannut. Olen ajanut hänet pois kotoaan, puolisonsa ja
lastensa luota, olen häväissyt häntä kahdenkesken, häväissyt
häntä muiden läsnäollessa, häväissyt häntä koko Ruotsin nähden
sanomalehdissä. Olisi luonnotonta, jos hän voisi antaa minulle
anteeksi.
-- Koettakaa!
-- Koettakaa? Enhän saa häntä käsiini. Ei kukaan tiedä, missä hän on;
ainakaan ei minulla ole siitä mitään aavistusta. Tahdon tunnustaa
teille, muori, että oli hetkiä, jolloin luulin teitä äitipuolekseni. On
jotakin teidän äänessänne ja olennossanne, joka muistuttaa häntä. Mutta
samassa nauroin hullunkuriselle luulolleni. Ei, muuta en voi vaatia
emintimältä kuin ettei hän minua kiroa. En voi toivoa, että hän koskaan
tulee sietämään minua ja senvuoksi olen ajatellut ostaa itselleni
maatilan Suomesta, jättääkseni hänet rauhaan Falkbyhyn. Hän on
levollisempi, kun meri on välillämme.
-- Hyväksyn teidän tarkoituksenne, mutta sen toteuttaminen on jätettävä
Jumalan ja tulevaisuuden varaan. Tahdotteko, että luen teille jotakin?
-- Tehkää niin. Tarvitsen valoa, sillä haparoin suuressa pimeydessä.
Ja muori luki taas tuosta lohduttavasta kirjasta, jossa puhuttiin
korkeimmasta hyvästä, rauhasta ja sovusta, itsensäkieltämisestä ja
täydellisestä antautumisesta Jumalalle, jota ilman ei mitään vakavaa
perustusta ole tässä maailmassa. Hänen vielä lukiessaan ilmoitettiin
tulleiksi kreivit Bertelsköld, isä ja poika.
-- Kas, -- sanoi muori, vetäytyen varjostimen taa, -- nyt lähenee
ensimmäinen koettelemuksenne. Rakkaus kolkuttaa suljetulle ovellenne,
ja teidän vallassanne on avata tai sulkea se.
Tuskin oli hän lausunut nämä sanat, kun Paul astui sisään ja nopein
askelin meni veljeänsä kohti, ikäänkuin heittäytyäkseen hänen syliinsä.
Mutta niin voimakas oli kalpean, pöydän luona olevan laihan miehen
vaikutus häneen ja niin suuri se pelon ja vastenmielisyyden tunne, jota
Paul aina lapsuudestaan asti oli tuntenut vanhempaa veljeänsä kohtaan,
että hän jäi liikkumatonna ja epäilevänä seisomaan keskelle lattiaa.
Bernhard huomasi sen, nousi ylös ja astui pari askelta Paulia vastaan.
Mutta häneenkin vaikutti piintyneen vihan muisto niin voimakkaasti,
että jo ojennettu käsi vaipui alas ja hän pysähtyi epäilevänä ja
liikkumatonna Paulin eteen.
Tässä oli kaksi ylpeää, voimakasta virtaa, joiden tuli toisiinsa
sekoittaa kuohuvat aaltonsa; tässä oli kaksi vinhaa myrskyä, joiden
tuli kohdattuaan toisensa kulkea samaan suuntaan. Hetki oli ratkaiseva;
varomaton sana, epäiltävä silmäys olisi voinut kaikki turmella. Vielä
ei kukaan voinut varmuudella sanoa, tuntisivatko veljet toisensa
veljikseen vai kääntyisivätkö he toisistaan verivihollisina.
Silloin vanha kreivi, heidän isänsä, astui heidän luoksensa ja sanoi
totisesti:
-- Bernhard Bertelsköld, tuossa on veljesi Paul! Paul Bertelsköld,
tuossa on veljesi Bernhard! Minkä Jumala on yhdistänyt, sitä älköön
ihminen erottako.
Enempää ei tarvittu sulattamaan jäätä veljien sydämistä -- olihan sitä
jo kauan kaivertanut se lämmin aurinko, joka valaisi heitä molempia.
Nyt avasivat he yht'aikaa sylinsä ja seuraavalla hetkellä sykki rinta
rintaa vasten.
Kolmas, joka sulki heidät syliinsä, oli heidän isänsä.
-- En häpeä itkeä, -- virkkoi harmaapäinen, jalo vanhus, -- kun taivaan
enkelitkin nyt ilosta itkenevät.
Neljäs -- hän istui äänetönnä, tuntematonna ja piiloutuneena niinkuin
yksi noita näkymättömiä enkeleitä, jotka seuraavat iankaikkisen
rakkauden voittoja maan päällä, mutta hänen riemunsa oli nöyrin ja sen
vuoksi kaikista puhtain.
Hänen aikansa ei vielä ollut tullut.
-- Ja nyt, -- virkkoi Paul reippaasti, pyyhkiessään kirkkaita
kyynelhelmiä kauneista, tummista silmistään -- nyt on kaikki taas
tuleva hyväksi jälleen, nyt ja'amme toistemme kanssa kaiken elämän ilot
ja surut ja uuden liittomme vahvistaa...
Hän keskeytti lauseensa hämilleen mennen. Hän ei vielä tiennyt, mitä
kaikkea uskaltaisi ajatella veljestään.
-- Äitimme! -- sanoi Bernhard reippaasti.
Ensi kerran kuuli Paul hänen sanovan: _äitimme_.
-- Kiitän sinua, -- sanoi hän lämpimästi veljensä kättä puristaen.
-- Ja minä siunaan sinua, poikani, suurimman voiton johdosta, jonka
kuolevainen voi voittaa: kun voittaa itsensä.
-- Isäni, -- virkkoi Paul, jonka oli mahdoton enää tunteitaan hillitä,
-- en voi teille vielä kaikkea sanoa, mutta sen tiedän, että äitimme ei
poissaolonsa aikana ole ollut meistä välittämättä ja toivon, että
sovintomme on saava hänet taas palaamaan.
-- Se toivo on minuakin ylläpitänyt kaikissa huolissani, -- sanoi vanha
kreivi, -- ja minä olen lakkauttanut kaikki kuulustelemiseni,
antaakseni hänen palata silloin, kun hän itse sen sopivaksi katsoo.
-- Jospa olisin sittenkin oikein arvannut! -- virkkoi Bernhard
miettien. -- Jospa mieletön aavistukseni ei sittenkään olisi minua
pettänyt! Ehkä jälleennäkemisen ilo on lähempänä kuin luulemmekaan.
Östanlidin muori, pyydän teiltä jotakin.
Vanha nainen astui vavisten esiin.
-- Muistatteko, mitä minulle lupasitte? Kun olen teoin enkä vain sanoin
todistanut, etten enää ole sama kuin ennen, silloin lupasitte paljastaa
kasvonne. Katsotteko minun nyt täyttäneeni ne ehdot, jotka minulle
määräsitte?
-- Olette hyvällä alulla, -- kuiskasi vanha nainen.
-- On siis teidän vallassanne täyttää minulle antamanne lupaus.
Ainoastaan kirjoituspöydällä oleva yksinäinen lamppu valaisi heikosti
huonetta, sillä Bernhardin silmä ei vielä sietänyt voimakkaampaa valoa.
Östanlidin muori astui esiin ja nosti pois huivin, joka peitti hänen
päänsä. Paul vapisi, sillä hän tunsi puvun; Bernhardin paha omatunto
puistatti häntä, ja vanha kreivi katseli tätä kohtausta äänettömästi
kummastellen.
Mutta kun päähine oli poissa, näkivät kaikki sen alla
kahdeksankymmenvuotiaan vaimon, jonka hiukset olivat lumivalkeat, otsa
ryppyinen, kasvot lakastuneet ja silmät maahan luodut.
Pettymys valtasi kaikkien mielen, ja herännyt toivo oli muuttunut
alakuloisuudeksi. -- Olin hullu, kun luulin saavani nähdä hänet! En ole
sitä ansainnut! -- huudahti Bernhard Bertelsköld. -- Mutta kuka
lienettekin, tuntematon, salaperäinen olento, niin olen teille
ikuisesti kiitollinen ja ihailen teitä koko elinaikani!
Kahdeksankymmenvuotias ei vastannut. Hän peitti pian taas kasvonsa ja
riensi ulos itsesoimauksen orjantappuran oka sydämessään. -- Mitä olen
tehnyt? -- huokasi hän. -- Jumalani, anna minulle anteeksi, sillä tein
ehkä väärin; salainen ääni minussa sen selvästi sanoo. Tiedät,
Jumalani, että olen sen hyvässä tarkoituksessa tehnyt, sillä Bernhard
seisoo vielä epäröiden valtakuntasi portilla. Mutta olen kuitenkin
pettänyt rakkahimpani ... oi, se oli kauhea hetki! En ole syntynyt
pettämään...