24. NUHTEET JA JÄÄHYVÄISET.

Eriikka Ljung, omaa sukuaan Lindelia, oli miehensä sanojen mukaan

syntynyt raha-asiain ministeriksi, mutta hän oli myöskin niitä, joita

voisi kutsua sydämen poliisimestareiksi. Hänen samalla kertaa

kirkkaissa ja lämpöisissä silmissään oli sellainen ihmeellinen voima,

että ne voivat nähdä sumujen läpi ja _tuntea_, enemmän kuin tutkimalla

tutkia ihmissydämen tilan. Hän ei ollut jutellut vielä puolta

tuntiakaan Paulin kanssa, heidän yksissä tuumin täyttäessänsä ja

sulkiessansa matkalaukkuja, ennenkuin hän jo näki läpi hänen sielunsa,

ja pääsi muun muassa selville hänen tuttavuudestaan tuon salamyhkäisen

kullantekijän kanssa. Se antoi hänelle aihetta seuraavaan hänen

tapaiseensa nuhdesaarnaan:

-- Ja jos vaivatta voisitkin tehdä itsellesi vuoria kullasta, -- sanoi

hän, -- mitä se sinua auttaisi? Pelaajan voitolla ei ole mitään

siunausta. Espanjaan virtasivat muinoin kaikki Perun aarteet, mutta

joutuisammin kuin tulivat, vuotivat ne jälleen pois, ja maa tuli

köyhemmäksi ja kansa turmeltuneemmaksi kuin milloinkaan ennen. Ihmistä

ei rikastuta kulta, vaan rukous, työ ja vilpitön elämä. Jos kastelen

ruukkujani lämpöisellä vedellä, niin pian voin saada neilikkani ja

leukoijani kukkimaan, mutta sen perästä ne pian kuihtuvat. Olet

tahtonut maksaa Eerikin velan, mutta hyvä aikomuksesi on valinnut

huonon keinon. Tahdoit hakata pihlajan maahan päästäksesi kukkiin

käsiksi. Mutta siihen ei Eerikki olisi koskaan suostunut. Kullan

tekeminen ei tosin liene ehdottomasti mahdotonta, sillä kerran on kemia

niin kauas ehtivä, että voi jakaa alkuaineisiin kaikki metallit ja

niinmuodoin myös yhdistää ne jälleen. Mutta tämän keksinnön, joka

kerrassaan muuttaa ihmiskunnan aseman, on sallimus säästänyt tuleville

vuosisadoille, jolloin ihmiskunta on kypsynyt tällaiseen muutokseen.

Tohtorisi on, niinkuin sadat muut ennen häntä, joko petturi tahi

semmoinen, joka pettää itseänsä. Jos hän voisi kultaa tehdä, ei hän

hautaisi itseään minnekään maailman soppeen.

-- Mutta minä olen nähnyt hänen sitä tekevän, -- huomautti Paul.

-- Olet nähnyt hänen ottavan kultakimpaleen sulattimesta, mutta et ole

nähnyt, mitä hän siihen on pannut. Siinä olisi arvostelu, siinä olisi

epäilys ollut paikallaan. Sinä uskot kullantekijää ilman todistuksia,

mutta epäilet Jumalaa, jonka olemassaoloa todistaa koko luotu maailma.

Onko se ajattelevan ihmisen arvolle soveliasta?

-- Kaiken vakaumuksen tulee alkaa epäilyksellä.

-- Ei suinkaan. Elämä, samoin kuin matematiikka, alkaa selviöillä. Vai

oletko milloinkaan epäillyt omaa olemassaoloasi? Jumala on selviö:

häntä ei ikinä voida todistaa, hänet tutaan.

-- Mutta teologit tahtovat todistaa...

-- Teologit käyttäytyvät niinkuin sokea, joka, sen sijaan, että

nojautuisi sauvaansa, tahtoo mitata, kuinka pitkä ja paksu se

mahdollisesti on. Semmoinen menettely on mielestäni samaa kuin yrittää

ammentaa kauhalla valtamerta kuiviin. Mutta nyt ovat matkalaukut

valmiit. Kun näemme toisemme jälleen, silloin sinä uskot, Paul.

-- Toivon voivani sen tehdä.

-- Tule tänne. Roosa Maija! -- sanoi äiti. -- Kerro Paulille, kuka

taivaassa asuu ja joka ilta kirkkaista tähdistä katselee sinua.

-- Siellä asuu Jumala, -- sanoi tyttö ja nyökäytti päätänsä, kirkkaasti

ja vakavasti katsellen hämmästynyttä nuorukaista.

-- Mistä sinä sen tiedät, Roosa Maija?

-- Roosa kyllä tietää, -- vastasi lapsi.

-- Mutta kuinka sinä sen tiedät, kun et milloinkaan ole nähnyt Jumalaa?

-- Roosa tietää vain, -- vastasi pienokainen hyvin vakavasti.

-- Tuossa nyt kuulette, oppineet herrat! -- sanoi äiti päätänsä

nyökäyttäen. Kirjoitettu on, että lasten ja imeväisten suu on saattava

maan viisaat häpeämään. Mene, Paul, sinä levoton, etsivä sielu, mene

valkeuteen. Jumala, kaikkiviisas, on kerran antava valonsa sinullekin

koittaa.

Ilta alkoi jo hämärtää, kun kaikki oli valmiina matkalle lähtöön, ja

Paulin tuli ottaa hyvästit Suruttomalta. Niin rauhaiselta ja

rakastettavalta ei hänestä koskaan ollut näyttänyt tuo vuorien välissä

oleva suloinen laakso. Niinkuin raittiin havumetsän vihannuus näyttää

meistä kahta kauniimmalta autioon talvilumeen verrattuna, niin kuvastui

nyt keväinen puutarha ihmeellisen ihanana Paulin jäähyväissilmäykseen.

Kaikki nuo pensastojen ja kukkapenkereiden nuput olivat kauniita

lupauksia lumoavasta tulevaisuudesta, mutta hän ei enää saanut niistä

iloita. Tämä ilma niin lauhkea, tämä taivas niin puhdas: niin, täällä

hän tunsi sen, täällä rauhassa, rakkaudessa, hurskaudessa, niin,

myöskin tuon illanloisteessa kohoavan tuomiokirkon kimaltelevan

kupulaen alla, täällä asui kuitenkin se Jumala, jonka hän oli

kieltänyt! Ja nyt täytyi hänen harhailevan purtensa jättää tämä tyven

satama, yksinään taistellaksensa elämän aaltoja vastaan.

-- Hyvästi! Hyvästi, kunnes kerran ymmärrämme toisemme! -- huokasi hän,

heittäen pitkän ja kostean jäähyväissilmäyksen tuohon rakkaaseen

seutuun.

-- Sen suokoon Jumala! -- sanoi ääni hänen vieressään, ja poski

nojautuneena tammen runkoa vasten seisoi Cecilia Larsson vesissä silmin

hänen rinnallaan.

-- Sinä, Cecilia, sinä minun hyvä hengettäreni! -- huudahti nuorukainen

kuohuvien tunteidensa vallassa. -- Uskotko todellakin, että me kerran

ymmärrämme toisemme?

-- Uskon, -- virkkoi nuori tyttö teeskentelemättä, -- ja jos et pane

pahaksesi, niin pyytäisin sinua, ettet hylkäisi pientä jäähyväislahjaa,

jonka annan sinulle muistoksi.

-- Sinä lempeä sielu! -- sanoi Paul liikutettuna. -- Kuinka minä

milloinkaan voisin panna pahakseni ystävyyttäsi!

-- Minulla on kaksi Raamattua, -- jatkoi Cecilia hämillään. -- Toisen

olen perinyt äidiltäni, ja toisen sain kumminlahjaksi, ja -- et saa

suuttua -- minä olen pannut toisen sinun matkalaukkuusi ja merkinnyt

muutamia paikkoja, joita voit matkalla lukea.

-- Sano minulle hyvästiksi yksi noista raamatunlauseista, niin jäävät

ne paremmin muistiini! -- pyysi Paul.

-- Muistan kaksi lausetta Topiaan kirjasta, -- vastasi Cecilia, oltuaan

hetkisen vaiti. -- Ne kuuluvat näin:

"Koska olit Jumalalle rakas, niin täytyy niin olla: ahdistuksitta et

saa jäädä, jotta koetelluksi tulisit..."

"Mutta sen tiedän varmaan: joka Jumalaa palvelee, hän lohdutetaan

kiusauksen perästä ja vapahdetaan murheesta, ja rangaistuksen jäljestä

löytää hän armon."

-- Kiitos, hyvä, rakas lapsi; tapahtukoon minulle niinkuin sanot! --

kuiskasi Paul, painaen suudelman hänen puhtaalle enkelimäiselle

otsalleen, ja riensi pois.

Koko perhe käveli nyt Auran rannalle saattamaan matkamiehiä. Suuri

väkijoukko oli kokoontunut rannalle uteliaisuuden viettelemänä, sillä

puoli ylioppilaskuntaa -- se puoli, joka suosi Paulia -- oli lähtenyt

liikkeelle vielä kerran häntä tervehtiäkseen ja osoittaakseen hänelle

myötätuntoisuuttaan ennen hänen lähtöänsä. Vaivoin ja monia

sydämellisiä kädenpuristuksia saaden tunkeutui Paul taajan joukon läpi.

Ihmeeksensä hän huomasi ylioppilaiden joukossa myöskin maisteri

Porthanin.

-- En ole tullut muiden muassa, -- sanoi tuo ankara mies ystävällisesti

hymyillen, -- ottaakseni osaa heidän suosionosoituksiinsa, joita

paheksin, sillä sinä kärsit syystä rangaistuksesi, ja minä olen itse

vaatinut sinun erottamistasi. Mutta olen tullut pyytämään sinua, ettet

antautuisi epätoivoon tulevaisuutesi tähden. Kahdeksantoistavuotisina

voimme kaikki hairahtua, ja se on _oikeutemme_, että loukkaamamme laki

meitä rankaisee. Mutta kymmenen vuotta myöhemmin katselemme maailmaa

toisin silmin. Katso, Bertelsköld, minäkin olen ankara arvostelija ja

kuitenkin uskon vakaasti kaikkivaltiaaseen Jumalaan. Mutta parempi on

ylevin, etsivin mielin taistella väärän mielipiteen puolesta kuin olla

kokonaan taistelematta ja pitää maailmaa ajattelemattomain,

sieluttomain eläinten laitumena. Minulla on se toivo sinusta, ettet

koskaan alennu halpoihin tarkoitusperiin, ja sentähden, rohkeutta,

nuori mies, rohkeutta! Jumala olkoon kanssasi vastoin tahtoasikin!

-- Hurraa! Hurraa! -- kajahti kaikuva jäähyväishuuto sadasta

viidestäkymmenestä nuorukaissydämestä Auran rannoilla, ja heilutellen

hattuansa näki Paul Bertelsköld Suomen vanhan pääkaupungin katoavan

harmaiden vuorten taa.

Välskärin kertomuksia 5 Vapaa-ajattelija. Iltamyrskyjä. Aamun valkeneminen. · 第 33 / 95 题