Eriikka Ljung, omaa sukuaan Lindelia, oli miehensä sanojen mukaan
syntynyt raha-asiain ministeriksi, mutta hän oli myöskin niitä, joita
voisi kutsua sydämen poliisimestareiksi. Hänen samalla kertaa
kirkkaissa ja lämpöisissä silmissään oli sellainen ihmeellinen voima,
että ne voivat nähdä sumujen läpi ja _tuntea_, enemmän kuin tutkimalla
tutkia ihmissydämen tilan. Hän ei ollut jutellut vielä puolta
tuntiakaan Paulin kanssa, heidän yksissä tuumin täyttäessänsä ja
sulkiessansa matkalaukkuja, ennenkuin hän jo näki läpi hänen sielunsa,
ja pääsi muun muassa selville hänen tuttavuudestaan tuon salamyhkäisen
kullantekijän kanssa. Se antoi hänelle aihetta seuraavaan hänen
tapaiseensa nuhdesaarnaan:
-- Ja jos vaivatta voisitkin tehdä itsellesi vuoria kullasta, -- sanoi
hän, -- mitä se sinua auttaisi? Pelaajan voitolla ei ole mitään
siunausta. Espanjaan virtasivat muinoin kaikki Perun aarteet, mutta
joutuisammin kuin tulivat, vuotivat ne jälleen pois, ja maa tuli
köyhemmäksi ja kansa turmeltuneemmaksi kuin milloinkaan ennen. Ihmistä
ei rikastuta kulta, vaan rukous, työ ja vilpitön elämä. Jos kastelen
ruukkujani lämpöisellä vedellä, niin pian voin saada neilikkani ja
leukoijani kukkimaan, mutta sen perästä ne pian kuihtuvat. Olet
tahtonut maksaa Eerikin velan, mutta hyvä aikomuksesi on valinnut
huonon keinon. Tahdoit hakata pihlajan maahan päästäksesi kukkiin
käsiksi. Mutta siihen ei Eerikki olisi koskaan suostunut. Kullan
tekeminen ei tosin liene ehdottomasti mahdotonta, sillä kerran on kemia
niin kauas ehtivä, että voi jakaa alkuaineisiin kaikki metallit ja
niinmuodoin myös yhdistää ne jälleen. Mutta tämän keksinnön, joka
kerrassaan muuttaa ihmiskunnan aseman, on sallimus säästänyt tuleville
vuosisadoille, jolloin ihmiskunta on kypsynyt tällaiseen muutokseen.
Tohtorisi on, niinkuin sadat muut ennen häntä, joko petturi tahi
semmoinen, joka pettää itseänsä. Jos hän voisi kultaa tehdä, ei hän
hautaisi itseään minnekään maailman soppeen.
-- Mutta minä olen nähnyt hänen sitä tekevän, -- huomautti Paul.
-- Olet nähnyt hänen ottavan kultakimpaleen sulattimesta, mutta et ole
nähnyt, mitä hän siihen on pannut. Siinä olisi arvostelu, siinä olisi
epäilys ollut paikallaan. Sinä uskot kullantekijää ilman todistuksia,
mutta epäilet Jumalaa, jonka olemassaoloa todistaa koko luotu maailma.
Onko se ajattelevan ihmisen arvolle soveliasta?
-- Kaiken vakaumuksen tulee alkaa epäilyksellä.
-- Ei suinkaan. Elämä, samoin kuin matematiikka, alkaa selviöillä. Vai
oletko milloinkaan epäillyt omaa olemassaoloasi? Jumala on selviö:
häntä ei ikinä voida todistaa, hänet tutaan.
-- Mutta teologit tahtovat todistaa...
-- Teologit käyttäytyvät niinkuin sokea, joka, sen sijaan, että
nojautuisi sauvaansa, tahtoo mitata, kuinka pitkä ja paksu se
mahdollisesti on. Semmoinen menettely on mielestäni samaa kuin yrittää
ammentaa kauhalla valtamerta kuiviin. Mutta nyt ovat matkalaukut
valmiit. Kun näemme toisemme jälleen, silloin sinä uskot, Paul.
-- Toivon voivani sen tehdä.
-- Tule tänne. Roosa Maija! -- sanoi äiti. -- Kerro Paulille, kuka
taivaassa asuu ja joka ilta kirkkaista tähdistä katselee sinua.
-- Siellä asuu Jumala, -- sanoi tyttö ja nyökäytti päätänsä, kirkkaasti
ja vakavasti katsellen hämmästynyttä nuorukaista.
-- Mistä sinä sen tiedät, Roosa Maija?
-- Roosa kyllä tietää, -- vastasi lapsi.
-- Mutta kuinka sinä sen tiedät, kun et milloinkaan ole nähnyt Jumalaa?
-- Roosa tietää vain, -- vastasi pienokainen hyvin vakavasti.
-- Tuossa nyt kuulette, oppineet herrat! -- sanoi äiti päätänsä
nyökäyttäen. Kirjoitettu on, että lasten ja imeväisten suu on saattava
maan viisaat häpeämään. Mene, Paul, sinä levoton, etsivä sielu, mene
valkeuteen. Jumala, kaikkiviisas, on kerran antava valonsa sinullekin
koittaa.
Ilta alkoi jo hämärtää, kun kaikki oli valmiina matkalle lähtöön, ja
Paulin tuli ottaa hyvästit Suruttomalta. Niin rauhaiselta ja
rakastettavalta ei hänestä koskaan ollut näyttänyt tuo vuorien välissä
oleva suloinen laakso. Niinkuin raittiin havumetsän vihannuus näyttää
meistä kahta kauniimmalta autioon talvilumeen verrattuna, niin kuvastui
nyt keväinen puutarha ihmeellisen ihanana Paulin jäähyväissilmäykseen.
Kaikki nuo pensastojen ja kukkapenkereiden nuput olivat kauniita
lupauksia lumoavasta tulevaisuudesta, mutta hän ei enää saanut niistä
iloita. Tämä ilma niin lauhkea, tämä taivas niin puhdas: niin, täällä
hän tunsi sen, täällä rauhassa, rakkaudessa, hurskaudessa, niin,
myöskin tuon illanloisteessa kohoavan tuomiokirkon kimaltelevan
kupulaen alla, täällä asui kuitenkin se Jumala, jonka hän oli
kieltänyt! Ja nyt täytyi hänen harhailevan purtensa jättää tämä tyven
satama, yksinään taistellaksensa elämän aaltoja vastaan.
-- Hyvästi! Hyvästi, kunnes kerran ymmärrämme toisemme! -- huokasi hän,
heittäen pitkän ja kostean jäähyväissilmäyksen tuohon rakkaaseen
seutuun.
-- Sen suokoon Jumala! -- sanoi ääni hänen vieressään, ja poski
nojautuneena tammen runkoa vasten seisoi Cecilia Larsson vesissä silmin
hänen rinnallaan.
-- Sinä, Cecilia, sinä minun hyvä hengettäreni! -- huudahti nuorukainen
kuohuvien tunteidensa vallassa. -- Uskotko todellakin, että me kerran
ymmärrämme toisemme?
-- Uskon, -- virkkoi nuori tyttö teeskentelemättä, -- ja jos et pane
pahaksesi, niin pyytäisin sinua, ettet hylkäisi pientä jäähyväislahjaa,
jonka annan sinulle muistoksi.
-- Sinä lempeä sielu! -- sanoi Paul liikutettuna. -- Kuinka minä
milloinkaan voisin panna pahakseni ystävyyttäsi!
-- Minulla on kaksi Raamattua, -- jatkoi Cecilia hämillään. -- Toisen
olen perinyt äidiltäni, ja toisen sain kumminlahjaksi, ja -- et saa
suuttua -- minä olen pannut toisen sinun matkalaukkuusi ja merkinnyt
muutamia paikkoja, joita voit matkalla lukea.
-- Sano minulle hyvästiksi yksi noista raamatunlauseista, niin jäävät
ne paremmin muistiini! -- pyysi Paul.
-- Muistan kaksi lausetta Topiaan kirjasta, -- vastasi Cecilia, oltuaan
hetkisen vaiti. -- Ne kuuluvat näin:
"Koska olit Jumalalle rakas, niin täytyy niin olla: ahdistuksitta et
saa jäädä, jotta koetelluksi tulisit..."
"Mutta sen tiedän varmaan: joka Jumalaa palvelee, hän lohdutetaan
kiusauksen perästä ja vapahdetaan murheesta, ja rangaistuksen jäljestä
löytää hän armon."
-- Kiitos, hyvä, rakas lapsi; tapahtukoon minulle niinkuin sanot! --
kuiskasi Paul, painaen suudelman hänen puhtaalle enkelimäiselle
otsalleen, ja riensi pois.
Koko perhe käveli nyt Auran rannalle saattamaan matkamiehiä. Suuri
väkijoukko oli kokoontunut rannalle uteliaisuuden viettelemänä, sillä
puoli ylioppilaskuntaa -- se puoli, joka suosi Paulia -- oli lähtenyt
liikkeelle vielä kerran häntä tervehtiäkseen ja osoittaakseen hänelle
myötätuntoisuuttaan ennen hänen lähtöänsä. Vaivoin ja monia
sydämellisiä kädenpuristuksia saaden tunkeutui Paul taajan joukon läpi.
Ihmeeksensä hän huomasi ylioppilaiden joukossa myöskin maisteri
Porthanin.
-- En ole tullut muiden muassa, -- sanoi tuo ankara mies ystävällisesti
hymyillen, -- ottaakseni osaa heidän suosionosoituksiinsa, joita
paheksin, sillä sinä kärsit syystä rangaistuksesi, ja minä olen itse
vaatinut sinun erottamistasi. Mutta olen tullut pyytämään sinua, ettet
antautuisi epätoivoon tulevaisuutesi tähden. Kahdeksantoistavuotisina
voimme kaikki hairahtua, ja se on _oikeutemme_, että loukkaamamme laki
meitä rankaisee. Mutta kymmenen vuotta myöhemmin katselemme maailmaa
toisin silmin. Katso, Bertelsköld, minäkin olen ankara arvostelija ja
kuitenkin uskon vakaasti kaikkivaltiaaseen Jumalaan. Mutta parempi on
ylevin, etsivin mielin taistella väärän mielipiteen puolesta kuin olla
kokonaan taistelematta ja pitää maailmaa ajattelemattomain,
sieluttomain eläinten laitumena. Minulla on se toivo sinusta, ettet
koskaan alennu halpoihin tarkoitusperiin, ja sentähden, rohkeutta,
nuori mies, rohkeutta! Jumala olkoon kanssasi vastoin tahtoasikin!
-- Hurraa! Hurraa! -- kajahti kaikuva jäähyväishuuto sadasta
viidestäkymmenestä nuorukaissydämestä Auran rannoilla, ja heilutellen
hattuansa näki Paul Bertelsköld Suomen vanhan pääkaupungin katoavan
harmaiden vuorten taa.