Aamulla varhain tuli Paulin ystävä ja kasvatusisä herättämään häntä ja
kehoitti häntä valmistautumaan matkalle, koska nyt oli tilaisuus päästä
laivalla Tukholmaan. Joonas Pietarinpojan kuljettama pohjalainen
kaljaasi oli aikeissa lähteä jo illalla.
-- Matkalleko? -- kysyi Paul. Sitä hän ei ollut ajatellut.
-- Olethan erotettu yliopistosta, poika parka! -- vastasi Eerikki.
Lähtöä ei voi lykätä tuonnemmaksi. Yliopisto ei rauhoitu niinkauan kuin
olet täällä.
Paul oli ääneti. Eilispäivän tapaukset, joita yön unet olivat
himmentäneet, muistuivat nyt selvästi hänen mieleensä. Niin, hänen
täytyi lähteä pois, kauas pois, sen hän ymmärsi vallan hyvin; mutta ero
noista hyvistä ihmisistä, jotka niin sydämellisesti olivat häntä
rakastaneet, Ja joille hän oli niin paljon huolia tuottanut, täytti
hänen sydämensä odottamattomalla kaiholla. Hän puristi Eerikin kättä ja
riensi ulos.
Hän meni etsimään kullantekijää. Olihan hän päättänyt maksaa Eerikin
velan. Kuinka hän oli voinut unohtaa tämän kiitollisuudenvelkansa!
Hän tuli tuolle rappeutuneelle talolle. Portti oli auki, eikä ketään
elävää olentoa näkynyt. Paul astui sisään. Kaikki ovetkin olivat auki.
Hän meni laboratorioon. Kaikki oli tyhjää ja autiota; mestari, hänen
vanha renkinsä, hänen pullonsa, tislaimensa ja ympyränsä, kaikki olivat
kadonneet. Ainoastaan tyhjä sammunut uuni oli jäljellä sekä muutamia
lasisirusia ja kuonapaakkuja.
Paul meni naapureilta tiedustelemaan. Ei kukaan tiennyt mitään tohtorin
katoamisesta. Ainoastaan eräs vanha akka -- ja hän oli kuuro -- oli
yöllä kuullut kummallista kolinaa tuosta epäluulonalaisesta talosta.
Paulin tiedustellessa pudistivat naapurit vain päitänsä ja arvelivat:
olipa hyvä, että _tuo tuolla_ vihdoin oli mennyt sinne, _mihin hänen
oli mentävä_. Parasta olisi, että nuori herra siihen tyytyisi, eikä
sekaantuisi asioihin, joista ei kenenkään pitäisi olla tietävinäänkään.
Nähdessään, ettei mitään ollut tehtävänä, kävi Paul muutamain
ystäväinsä luona sanomassa heille jäähyväisensä.
-- Matkusta, -- sanoi Clewberg, -- ja palaa takaisin, kun teologian
viimeinen hetki on lyönyt. Voit Epaminondaan tavoin sanoa: jätän
jälkeeni Leuktran tappelun!
Toiset toverit kokivat lohduttaa häntä sillä, että professorit vielä
katuisivat -- ja Porthankin! -- lisäsivät he. Iloiset nuorukaiset
olivat vielä tuskin selvinneet eilisten seikkailujen huumauksesta. He
ilmoittivat, etteivät päästäisi häntä hurraamatta hänelle vielä kerran
satamassa.
-- Siihen yhdyn minäkin! -- vakuutti Leo. -- Papinkaulus jää ehkä iäksi
päiväksi saamattani, mutta siitä minä viis, mukana tulee minunkin olla!
Ja jos noilla, tiedäthän, olisi jotakin pahaa mielessään sinua vastaan,
niin luota nyrkkeihini! Luota näihin käpäliin, veikkoseni! -- Ja itku
pulppusi tuon kunnon jättiläisen kurkkutorvessa.
Palatessaan Suruttomaan kuuli Paul kummastuksekseen, että vanha Larsson
oli noutanut kapineensa, palataksensa Pohjanmaalle. Ukon laita ei ollut
oikein. Hän oli ollut koko yön poissa, ja palattuaan hän oli ikäänkuin
hourioissa höpissyt, että häneltä tahdottiin varastaa jokin suunnaton
aarre.
-- Minulla on sinulle jotakin sanomista, -- lausui Eriikka Paulille,
laittaessaan matkalaukkuja kuntoon, pannen niihin sukkia ja paitoja,
käärien kokoon nenäliinoja, tarkastaen vaateluetteloa, antaen piioille
porkkanapenkereiden perkaamista koskevia määräyksiä ja saaden
muutamilla mahtavilla voileivillä lapset vaikenemaan. -- Tule, Paul,
istu tähän viereeni ja auta minua nuorittamaan matkalaukkuja, niin
puhelemme niinkuin vanhat ystävät ainakin.