Paul Bertelsköld oli eronnut niistä meluavista ystävistä, jotka olivat
häntä odottaneet piispan kartanon ulkopuolella aikoen kuljettaa häntä
riemusaatossa kaupungin läpitse. Hän palasi Suruttomaan voittajan
ylpein katsein, mutta tappio sydämessään. Ensimmäisen hurmauksen
haihduttua seurasi levottomuuden tunne, jota hän turhaan koetti
karkoittaa. Hän oli tyytymätön kaikkeen: Turkuun, Suruttomaan, siihen
hiljaiseen perheeseen, jossa oli elänyt; tyytymätön elämään ja
taistelussa itsensä kanssa. Hänen sydämessään oli tyhjyys, ja kevään
ihanuus näytti hänestä elottomalta erämaalta.
Hän kulki puutarhan kautta. Ensimmäiset lehdet olivat juuri puhjenneet
koivuihin, vaahteriin ja karviaispensaihin. Ensimmäiset huolellisesti
kastellut narsissit levittivät illan ilmaan surumielistä tuoksuaan.
Pääskyset lentelivät, peipot lauloivat, sääsket tanssivat. Ennen hän
oli iloinnut kaikesta tästä; nyt se synnytti hänessä yksinäisyyden
tunteen; ilmassa oli kummallinen, painostava helle, ja hän kiirehti
kulkuaan.
Kasvihuoneiden vieressä olevalla kunnaalla kasvoi nuori tammi, jonka
hän itse oli istuttanut kaksi vuotta sitten. Kuinka hän olikaan tätä
puuta rakastanut! Millä hellällä tarkkuudella hän vuosi sitten olikaan
tarkastellut sen ensimmäisiä lehtisilmikoita, jotka todistivat hänelle,
että hänen lemmittynsä eli eikä ollut paleltunut talven kylmässä! Tammi
oli vielä lehdetön: oli aika kysyä siltä: elätkö vielä? Mutta tänä
vuonna ei Paul muistanut katsahtaakaan sinne päin. Hänellä oli muuta
ajattelemista; hajamielisenä hän kulki ohi.
Hän saapui portaille. Salin ovi oli auki, ehkä tahallaan auki
jätettynä. Hän ei voinut muiden huomaamatta päästä sen sivu
huoneeseensa. Piiloon pujahtaminen ei myöskään koskaan ollut hänen
tapaistaan; nyt hän olisi tahtonut sen tehdä, mutta kun se oli
mahdotonta, astui hän uhmaten sisään.
Suruttomassa pidettiin joka aamu ja joka ilta rukouksia. Nyt oli
iltarukouksen aika. Koko perhe ja kaikki talon palvelijat olivat
saapuvilla. Cecilia Larsson luki tavallisuuden mukaan luvun Raamatusta.
Se oli profeetta Jesaian 28. luku.
"Voi Efraimin juopuneiden komeata kruunua, ja sen loistavaa
kaunistetta, kukkaa kuihtuvata, joka on viinistä päihtyneiden päässä!
Katso, mies on Herralla valmiina, väkevä ja voimallinen; niinkuin
raesade, murskaava myrsky, rajuilma valtavine tulvavesinensä, hän
kourallansa kaataa kaikki maahan! Jalkoihin tallataan Efraimin
juopuneiden komeat kruunut ja sen loistavan kaunisteen kuihtuva kukka,
joka on viljavan laakson kukkulalla. Sen käy kuin varhaisen viikunan,
joka on kypsynyt ennen korjuuaikaa: joka sen näkee, poimii sen, ja
tuskin on se hänen kädessään, niin jo sen nielaisee!
"... Sentähden kuulkaa Herran sanaa, te pilkkaajat! -- Koska te
sanotte: Me olemme tehneet liiton kuoleman kanssa, tehneet tuonelan
kanssa sopimuksen; kun vitsaus tulee tulvan lailla, ei se saavuta
meitä, sillä olemme tehneet valheen turvaksemme ja piiloutuneet
petoksen suojiin! sentähden Herra sanoo näin: Katso, minä lasken
Siioniin perustuskiven, koetellun kiven, kallisarvoisen, lujasti
perustetun kulmakiven! Joka uskoo, hän ei häpeään joudu! Minä otan
oikeuden mittapuuksi, panen vaa'aksi vanhurskauden; rakeet hävittävät
valheen turvan, vedet huuhtovat mukaansa suojan. Teidän liittonne
kuoleman kanssa puretaan, sopimuksenne tuonelan kanssa ei astu voimaan,
kun vitsaus tulee tulvan lailla, niin se tallaa teidät maahan. Yhtä
usein kuin se tulee, se sieppaa teidät, sillä aamu aamulta se tulee,
jopa päivällä ja yöllä. Olkaa siis pilkkailematta, etteivät siteenne
lujenisi vielä; sillä olen kuullut Herralta Seebaotilta, että hävitys
rangaistustuomiona tulee kohtaamaan koko maata".
Cecilian lukiessa alkoi kuulua kaupungin puolelta lähenevää hälinää. Se
kasvoi äänekkäämmäksi, se levisi puutarhaan, se tuntui ympäröivän
taloa. Lukeminen lakkasi, Paulin levottomat silmät vilkuilivat ikkunaan
päin: hän tunsi tuon hälisevän parven. Toista sataa käsittävä joukko
ylioppilaita, joiden luku alinomaa oli lisäytynyt matkalla piispan
kartanosta, levisi lumivyöryn tavoin tiheissä riveissä rauhaisen
Suruttoman alueelle.
Kaikki nämä olivat ajan vastustushengen kannattajia. Harvat heistä
olivat hankkineet itselleen selvää käsitystä siitä asiasta, jota
puolustivat, vielä harvemmilla oli sen suhteen minkäänlaista todellista
vakaumusta. Enemmistö oli iloisia nuorukaisia, jotka aina mitä
suurimmalla riemulla ottivat osaa pieneen rähinään ja seurasivat
johtajiansa sokeasti minne tahansa.
Tarkoituksena oli panna päivänsankarin kunniaksi toimeen jonkinlainen
mielenosoitus, jotakin serenaadin tapaista. Mutta akateeminen laulu,
niinkuin moni muukin asia, oli silloin vielä kapalolapsi ja sitä
viljeltiin enimmäkseen kirkkomusiikin tai juomalaulujen muodossa.
Paciuksen edeltäjä, tirehtööri Lenning, joka otsansa hiessä muokkasi
tätä viljelemätöntä alaa, saavutti loistavimmat voittonsa, kun
ylioppilaat adventtisunnuntaina veisasivat tuomiokirkossa, tai sillä
välin kävivät varakansleria, hänen korkea-arvoisuuttansa piispaa,
jollakin latinalaisella hymnillä tervehtimässä.
Hetken aikaa vallitsi joukossa epätietoisuus siitä, mikä kappale
parhaiten soveltuisi tilaisuuteen. Kuultiin jonkun esittelevän vanhaa
koululaulua _Caeperit faustis avibus_; toinen tahtoi virttä _Puer natus
in Bethlehem_. Toiset huusivat, että laulettaisiin _Gaudeamus_, ja
heidän mielipiteensä pääsi voitolle. Koko tämä suuri kuoro rupesi nyt,
välittämättä siitä, oliko kaikilla laulunääntä vai ei, laulamaan
suurella innolla, mutta huonolla menestyksellä tuota ikivanhaa
ylioppilaslaulua:
Gaudeamus igitur, juvenes dum sumus.
Post jucundam juventutem,
post molestam senectutem
nos habebit humus.
Mutta nyt tuli pieni muutos:
Vivat Academia, vigeant studentes!
Pereant theologi!
Floreant haeretici,
nec non respondentes![14]
-- Hurraa! Hurraa! Eläköön Paul Bertelsköld! -- kaikui huuto
myrskyilman tavoin läpi rauhallisen puutarhan.
Päivä oli ollut tavattoman lämmin niin varhaiseksi kevätpäiväksi, ja
iltapuoleen oli taivas mennyt pilveen. Juuri ylioppilaiden laulamasta
lakattua seisoi musta pilviseinä lännessä meren yllä, ja pari loistavan
valkeaa salamaa välähti taivaalla, ja niitä seurasi juhlallinen
ukkosenjyrähdys loitompana.
Muutamat ylioppilaat seisoivat äänettöminä katsellen tätä loistavaa
näytelmää, jotavastoin toiset yhä innoissaan hurrasivat Paul
Bertelsköldille.
-- Cecilia, -- sanoi Eerikki, -- avaa Psaltari, -- laulakaamme mekin
ylistysvirsi.
Cecilia luki:
"Herra hallitsee. Riemuitkoon siitä maa! Iloitkoot saaret, niin monta
kuin niitä on! Hänen ympärillään on pimeys ja pilvi; vanhurskaus ja
oikeus ovat hänen valtaistuimensa perus. Tuli käy hänen edellänsä ja
polttaa ylt'ympäri hänen vihamiehensä. Hänen salamansa valaisevat maan
piirin; maa sen näkee ja vavahtelee. Vahan lailla sulavat vuoret edessä
Herran, edessä kaiken maailman Herran. Taivaat julistavat hänen
vanhurskauttaan, kaikki kansat näkevät hänen kunniansa."
"Kiitä, sieluni, Herraa! Herra, minun Jumalani! Sinä olet mahtavan
suuri; sinun pukusi on kunnia ja kirkkaus. Sinä verhout valoon niinkuin
viittaan, sinä levität taivaat niinkuin teltan; sinä vesiin salisi
salvat, vaunusi pilvistä laitat ja tuulen siivillä kuljet. Airuiksesi
teet sinä tuulet, panet palvelijoiksesi tulen leimut. Maan sinä asetit
perustuksillensa, niin että ei se ikinä horju. Sinä alkumerellä sen
kuni vaatteella peitit; vedet aaltoili vuorien yllä. Sinä lähetät
henkesi, ja kaikki luodaan, sinä annat maalle uuden muodon.
Iankaikkisesti pysyköön kunnia Herran! Saakoon Herra iloa töistään,
hän, jonka katsahtaessa vapisee maakin, jonka koskettaessa vuorista
savua suitsee. Tahdon ylistää Herraa ikäni kaiken, tahdon veisata
Jumalani kiitosta eloni loppuun... Herra, älä meille, älä meille vaan
omalle nimellesi kunnia anna, armosi ja laupeutesi tähden!"
Cecilia vaikeni, ja vielä pari kaunista salamaa iskettyänsä poistui
ukonilma merelle päin. Ulkona oli hälinä vähitellen hälvennyt, meluava
nuorukaisparvi oli palannut kaupunkiin, ja illan rauha oli jälleen
päässyt valtaansa.
Lapset tulivat toinen toisensa perästä suutelemaan vanhempainsa käsiä
ja sanomaan hyvää yötä. Sanaakaan sanomatta puristi Paul ystäviensä
käsiä ja meni huoneeseensa. Hän tunsi olevansa vieras tässä
onnellisessa kodissa, jossa Herran pelko ympäröi kaikkea niinkuin
muuri, ja kaikki, narsissin matalasta varresta aina ihmisen ylevään
otsaan, kukoistivat siunauksen suojassa.