Eräänä kauniina iltapäivänä toukokuun alussa _anno mundi_ 1771 paistaa
heloitteli kevätaurinko herttaisesti yli vanhan Turun kaupungin.
Korkean, välkkyilevän, kuparilla katetun tuomiokirkon tornin ympärillä
lenteli mustia naakkoja, kuljettaen ahkerammin kuin milloinkaan ennen
korsia pesäänsä; äsken jäänsä luonut Aura kuohutteli sameita, mutta
kimaltelevia aaltojaan siltojen alitse, ja ylioppilaita tuli iloisissa
meluavissa parvissa kasvitarhan hoitajan, professori Gaddin luennoilta
kasvitieteellisestä puutarhasta. Turku heloitteli akateemista
menestyspäiväinsä alkavassa loistossa, ja tuskin huomattiinkaan sitä
mustaa silkkiharsoa, jota jotkut ylhäisemmät henkilöt kantoivat
käsivarressaan tahi hatussaan, sillä maalla oli silloin kuningassuru.
Hyvä kuningas Aadolf Fredrik oli kuollut viime helmikuun 12. p:nä
Tukholmassa, syötyään tuona päivänä vehnäsmaitoa, hapankaalia ja
ostereita päivälliseksi, jonka tehtyään hän sitten pyörtyi pelipöytänsä
ääreen illalla ja muutamien minuuttien kuluttua sanoi ikuiset
jäähyvästit niin hatuille kuin myssyillekin. Suomi suri vilpittömästi
hurskasta maanisää, ja maan ensimmäiset sanomalehdet alkoivat sentähden
toimensa vetistävillä valitusvirsillä. Vaikka nuo tuntehikkaat
runoilijat eivät millään muotoa voineet antaa "auringon" olla rauhassa
laulaessaan: