Vielä kerran pyydän ystävällistä lukijaa viettämään iltansa tuossa
tutussa ullakkokamarissa, jossa kaikki on entisellään, paitsi että
seinät ja ikkunat ovat vähän rappeutuneet, niin että kolea marraskuun
myrsky, enemmän kuin luvallista olisi, vinkuu sisään rei'istä ja
toisinaan saa välskärin ruostuneen luotipyssyn helähtelemään seinää
vasten ja hänen täytetyt lintunsa räpyttelemään siipiään. Valkean
ympärillä, joka palaa suuressa avoimessa takassa, istuvat taas nuo
vanhat ystävät muuttumattomina, kulumattomina ja ajan hampaan
koskemattomina, niinkuin näyttää. Jos tarkastelee heitä tarkemmin,
huomaa ehkä, että välskärin harmaat hiukset ovat alkaneet vaaleta, että
vanhan isoäidin pehmoiset kädet ovat muuttuneet entistä ryppyisemmiksi,
että oppineen koulumestarin mustapintainen hahmo yhä enemmän muistuttaa
kuivettunutta varpua sekä että sotainen postimestari, punaisine
viiksineen ja kankeissa jaloissaan olevine tuhannen tulimmaisine
kiusauksineen yhä enemmän on muuttunut erään jönköpinkiläisen
puupiirroksen näköiseksi, joka kuvaa Portugalin don Miguelia hänen
tullessaan Lissaboniin. Mutta jospa ei voikaan epäillä, että välskäri
vanhassa matka-apteekissaan säilyttäisi pullon tuota kallista elämän
nestettä, joka antaa ikuisen nuoruuden, niin tapaamme täällä sen sijaan
muutamia niistä aineista, joiden sanotaan pidentävän elämää, nimittäin
hyviä omatuntoja, kuuntelevia korvia, myötätuntoisia sydämiä, osaansa
tyytyväisyyttä, iloista pilaa silloin, kun sopii, tai sellaista
suuttumusta, joka virkistää elinvoimia, mutta enin kaikesta noita
vanhoja tapoja ja tottumuksia, hyviä tai pahoja, jotka järkähtämättä
käyvät määrättyä kulkuansa niinkuin kellon viisari, myötä- tai
vastapäivään.
Heidän seurassaan istuu ystävämme Anna Sofia yhtä nuorena, yhtä
iloisena, yhtä varmana myötätuntoisuuden ja vastenmielisyyden
osoittamisessaan kuin ennenkin ja yhtä hartaasti puuhaten
mielityötänsä, morsiusvaatteidensa ompelemista. Hänen takanaan nähdään
eräs seuraan vasta liittynyt henkilö, Abiel Halm, joka äsken
ylioppilaaksi päästyään on saanut apulaisopettajan viran maisteri
Svenoniukselta. Tämän käsivarsi on vihdoinkin väsynyt poikia selkään
antamaan ja hän on sentähden tässä tärkeässä tehtävässä suostunut
käyttämään nuoremman apulaisen myötävaikutusta. Jos lisään, että
Abiel Halm, jonka aika ei vielä ollut tullut nimittää itseänsä
_Olkiseksi_,[1] on harteva, vaaleatukkainen, kahdeksantoistavuotias
maailmanmullistaja, jonka ylpeä omanarvontunto useinkin joutuu riitaan
sen kunnioituksen kanssa, jota hän on velkapää osoittamaan
koulumestarin korkeammalle opille, sekä että hän silloin tällöin
heittää Anna Sofiaan ihastuneita silmäyksiä, joihin ei kuitenkaan
vastata, niin olen kertonut melkein kaiken, mitä lukijan toistaiseksi
tarvitsee tietää tästä toivehikkaasta nuorukaisesta. Jakkaroilla hänen
takanansa sipisee ja supisee neljän tahi viiden hengen suuruinen parvi
lukijalle vanhastaan tuttuja nuorempia kansalaisia, joista Kaarle XII:n
ihailija Jonathan sekä pieni, vilkassilmäinen Liisa Kreeta-niminen
pyryharakka ovat kasvaneet tuuman verran pitemmiksi siitä kuin viimeksi
kuulimme heidän ullakkokamarissa mellastavan.
Välskäri oli juuri kutonut uuden verkon ensimmäiset silmät kuluneelle
kalvoimelle ja kysynyt, tapansa mukaan puoleksi ivallisesti, puoleksi
suopeasti hymyillen, mitä hänen kuulijansa ajattelivat kuningas Aadolf
Fredrikistä.
-- Hm, -- vastasi koulumestari, vetäen hyppysellisen nuuskaa nenäänsä,
-- taisihan hänen majesteettinsa, kunnioittavasti muistettava Aadolf
Fredrik olla lukenut mies, ja se on kuninkaan kaunistus. Hän piti
myöskin tarkkaa huolta siitä, että hänen lapsensa saisivat oppineen
kasvatuksen.
-- Hyi saakeli semmoista kuningasraukkaa! -- huudahti postimestari,
joka edellisen kertomuksen kuluessa vaivoin oli voinut pidättäytyä
ilmaisemasta suurinta halveksimistaan. -- Kuningas Fredrik-vainajalla
oli tosin vielä vähän kuntoa ja miehuutta ja voipa hän ampua korvat
täyttä laukkaa juoksevalta jänikseltäkin, mutta hänen seuraajansa olisi
saanut istua rukin ääressä, yömyssy korvissa. Hänhän oli akkavallan
alla; minkä lemmon takia hän antoi akkansa hallita itseään?
-- Niin on käynyt monelle suuremmallekin sotilaalle, -- vastasi
Svenonius, vilkaisten ystäväänsä, josta jokseenkin varmasti kerrottiin,
että hän oli emännöitsijänsä komennettavana; -- puolueethan ne
sitäpaitsi, niinkuin veli muistanee...
-- No, miksi hän salli puolueiden hallita itseään? Olisi ajanut nuo
roistot ovesta ulos ja sanonut: tietäkää huutia, lurjukset, minä tässä
olen kuningas!
-- Mutta kuinka vapauden sitten olisi käynyt? -- puuttui puheeseen Anna
Sofia, joka samalla kertaa ihaili Kaarle XII:ta ja vapautta.
-- Ja kuinka ajantietoisuuden olisi käynyt? -- rohkeni Abiel Halm
lisätä sen tietonsa nojalla, minkä hän jo oli saanut Hegelin kansia
haistelemalla.
-- Vapaus! -- lausui postimestari ylenkatseellisesti. -- Jos minä
olisin ollut Aadolf Fredrik, olisin piessyt heistä vapauden, niin että
olisi korvissa pölissyt.
-- No, no, serkku, kohtuus kaikessa! -- virkkoi isoäiti. -- Minun
täytyy sanoa, että olen siinä serkun kanssa samaa mieltä, että kun
kerta pitää olla, niin olkoon kanssa, olipa sitten kuningas tai
kengänpuhdistaja. Esivaltaa tulee pitää arvossa, ja ken ei tottele,
saakoon ansaitsemansa rangaistuksen. Mutta, huomatkaa serkku, lain
tulee hallita valtakuntaa, eikä kepin; ja nyt lieneekin asianlaita
ollut kuningas Aadolf Fredrikin aikana niin, että hatuilla eli lakeilla
eli miksi heitä lienee sanottu, oli laki puolellaan. Mikäli minä
ymmärrän, oli kuningasvainaja vallan siivo ihminen, joka soi koko
maailmalle hyvää, kun vain sai rauhan noilta monilta puheilta. Mutta
kyllä niitä kirjoitettiin hirmuisen paljon runojakin siihen aikaan!
Tahtoisinpa tietää, mitä muuta heillä oli Vaasassa hänelle tarjottavana
kuin tuo suuri hauki: en ikinä voi uskoa, että se saatiin uunissa hyvin
paistetuksi; on siinä tekemistä leiviskäisessäkin hauessa, kun tahtoo
estää sitä palamasta tai raa'aksi jäämästä. Serkun olisi pitänyt
tarkoin kertoa tuosta Lohtajan maantien varrella olevasta kivestä.
Kovin merkillistähän oli, että kuningas söi aamiaista paljaan taivaan
alla.
-- Paljon merkillistä ei Aadolf Fredrik ole toimittanut, -- vastasi
välskäri -- mutta kuitenkin hiukan enemmän kuin että söi aamiaista
Lohtajassa. Hänen aikanansa ilmestyi lakikirja suomenkielellä, ja moni
Suomen kaupunki sai silloin tapulikaupungin oikeudet, vaikka vanha
porvariskuningas ei saanutkaan nähdä sitä päivää, jolloin hänen pitkän
elämänsä kylvö kantoi hedelmiä. Rehellinen ihminen oli kuningas Aadolf
Fredrik ja hän olisi ansainnut saada elää rauhallisempina aikoina.
Mutta hänen aikanansa ei kansoilla ollut armahtavaisuutta rahtuakaan.
Kuninkaan piti olla puolijumala, istuessaan valtaistuimellaan, olipa
hän sitten syntynyt sorvausratasta tahi kruunua varten. Häntä
moitittiin, ja hänen oli kunnia kaikesta, mitä tapahtui Ruotsin
valtakunnassa, vaikka moni valtioneuvos ja moni pormestari salaisessa
valiokunnassa oli häntä mahtavampi. Meidän aikanamme...
-- Meidän aikanamme, -- virkkoi isoäiti -- saavat hallitsijat osaksensa
moitteet, ministerit vallan ja sanomalehdet kunnian.
Välskäri hymyili. -- Ei meillä, -- sanoi hän. Mutta meri, joka ei ole
suonut Ruotsin rannoille nousu- ja pakovettä, on sen sijaan asettanut
luoteen ja vuoksen mainitun maan historiaan. Kansanvalta ja
kuningasvalta, kansanvalta ja aatelisvalta eivät koskaan ole voineet
pitää vaakaa oikein tasapainossa, ja Aadolf Fredrikin aikoina vaahtosi
vapaus niinkuin puolikäynyt olut. Silloin nähtiin tuo merkillinen
seikka, että kansa ja aatelisto näyttivät liittoutuvan kuningasta
vastaan. Mutta vain näytti siltä; kansa oli niinkuin se aina on,
sydämessään kuningasmielinen, ja siitä syntyi tuo liiallinen kursailu.
Kansan nimessä hallitsi aatelisto, mutta ei enää tuo vanha suku-aateli,
vaan kaikensäätyinen valtiopäivä-aateli, johon kuului aatelisia ja
aatelittomia, pappeja, pormestareita, suurisuisia talonpoikia, sanalla
sanoen, puoluepäälliköitä jälkijoukkoineen, joista kolme neljättä osaa
eli ulkomaisista lahjuksista. Tämmöisten mielestä oli puolue kaiken
sisältö ja pääasia, isänmaa vain maalattu kyltti.
-- Kiitän nöyrimmästi, piru vieköön, siinä ne nyt ovat ne veli
Svenoniuksen mallikirjurit! -- huudahti postimestari, kapteeni
Svanholm, leveästi nauraen.
-- Olemme kuitenkin saaneet tutustua suureen Linnaeukseen, --
vastasi koulumestari mielissään siitä, että hänellä oli ainakin yksi
hätä-ankkuri siinä yleisessä haaksirikossa, joka uhkasi vapaudenaikaa.
-- Ja Eerikki Ljungiin, joka tappoi käärmeen! -- huudahti Jonathan
jakkaraltaan.
-- Ja Eriika Lindeliaan, joka keitti munia! Ja pikku prinssiin, joka
pukeutui valepukuun! -- lörpötteli Liisa Kreeta vuorostaan.
-- Ja Ester Larssoniin! -- lisäsi Anna Sofia innokkaasti. Hän oli
kuitenkin isänsä tytär, ja vähän enemmänkin! Vai kuinka, isoäiti, eikö
ollut?
-- Olihan tuo, -- vastasi isoäiti. Jäykkäniskaista porvariskuningasta
en koskaan ole voinut oikein kärsiä, ja hänen tyttärensäkin laita oli
vähän niin ja näin, kun hän juoksenteli metsässä utukuningattaren
sukkanauhan kanssa ja niin edespäin. Mutta minua ilahduttaa, että tyttö
ihmistyi, ja olihan jo aikakin; olihan hän jo 29-vuotias vihille
mennessään. Olimmehan vasta nyt toisissa häissä mukana, vaikka olemme
saaneet tässä takan ääressä istuessamme kuunnella kaiken maailman
tarinoita, ja hyvähän on, että kaikki nuo nuorten hullutukset
viimeinkin niin hyvin päättyivät. Eikä minua kummastuta, että hän pääsi
niin ylhäisiin naimisiin, koska isä oli rikas. Kummallista oli, että
kreivi piti niin vähän lukua perinnöstään (tunnenpa kreivejä ja
paroneja, jotka pitävät enemmän huolta pesänkirjoituksesta), mutta sepä
oli tietysti ahneitten sukulaisten mieleen. Jos minä olisin ollut
kreivi Bertelsköldin sijassa, olisin katsonut, etteivät vain antaneet
vanhoja reivaskankaita uusien asemesta, ja ehkä ehtyneitä emänautoja
niiden kuuden lypsävän lehmän sijasta. No, toivokaamme, että kreivi ja
kreivitär ovat terveitä ja tulevat hyvin toimeen. Serkun pitää kaikella
muotoa kertoa enemmän pikku prinssi Kustaasta; se oli sukkelapäinen
lapsi, ehkä vähän hemmoiteltu, mutta siihen oli hänen äitinsä syynä.
Kuningatar Loviisa ei juuri päästänyt ketään nenällensä.
-- Niin kyllä, -- sanoi välskäri. -- Ja kuitenkin on hän tänne Suomeen
jättänyt itsestään mitä lempeimmän muiston: pienen hiljaisen Loviisan
kaupungin.
-- Onko kummi hyvin salaperäinen? -- kysyi Anna Sofia.
-- No, mistä on kysymys?
-- Tahtoisin mielelläni tietää, kenellä nyt on kuninkaan sormus.
-- Eerikki Ljungilla! Eerikki Ljungilla! -- huusi neljä viisi
pienokaista yhteen ääneen.
-- Sen saamme kyllä nähdä, -- sanoi välskäri. -- Olemme tulleet aikaan,
jolloin vanha taikausko alkoi hävitä ja sen sijaan tuli uusi, joka
sanoi itseään valistukseksi tahi filosofiaksi.
Koulumestarin silmät aukenivat selkoselälleen, ja vihan purppura nousi
Abiel Halmin poskille.
-- Onko valistus taikauskoa! -- huudahti hän.
-- Niin, miksikä ei? -- vastasi välskäri. -- Olen nähnyt monta
kultarahaa, jotka ovat olleet vaskesta. Eräs maailman taikauskoisimpia
ihmisiä oli nimeltään Voltaire.
-- Tuhat tulimmaista! -- puhkesi itse postimestarikin sanomaan, samalla
kun seurueen oppineet herrat eivät tahtoneet voida toipua
hämmästyksestään.
-- Malttakaa vähän mieltänne, älkääkä polttako huulianne, ennenkuin
liemi on keitetty! -- ivaili isoäiti. -- Alkakaa vain, alkakaa vain,
serkku, ja heittäkää aina välistä kourallinen suoloja pataan, se ei
haittaa. On hauska kuulla...
Välskäri alkoi.