vaikuttamassa kreivi Tolstoin taiteen laatuun. Se on moitteettoman
korrektia, siloista ja huoliteltua, muotovalmista ja -kaunista. Mutta
siinä kaipaa usein väkevämpää, punaisempaa verta, voimakkaampia otteita
ja syvempiä rintaääniä. Se on kernaammin hienon älyn ja viljellyn maun
kuin palavan sydämen runoutta.
Hyvällä vaistolla ja tarkalla silmällä Tolstoi käsittelee
historiallisia aiheitaan. Historiallinen väritys ja paikallinen
erikoistuntu on varsin hyvin saatu sisällytetyksi sekä trilogian
draamoihin että romaaniin "Ruhtinas Serebrjannyi", joka
viimeksimainittu myöskin on kotimaassaan erittäin suosittu
teos. Sitä vastoin tekijällä ei tunnu olevan sitä draamallisen
keskittämisen taitoa, joka yhdistää kuvaukset kiinteäksi
kokonaisuudeksi. Draamallisiin aineksiin on sekoittunut aivan liian
viljalti kertovaisia; ne herpaisevat näytelmän hermoa ja pirstovat
sen rakennetta, Niinpä "Tsaari Feodor Ioannovitshkin", jota
kuitenkin pidetään trilogian draamoista parhaana, on ansiokkaasta
luonnekuvauksestaan huolimatta sangen hajanainen teos, jonka liitokset
ovat liiaksi löyhät pitääkseen rakennetta kireästi koossa näyttämöllä.
Mutta, kuten sanottu, Tsaari Feodorin luonne on kuvattu erittäin
ansiokkaasti. Etenkin on Tolstoin onnistunut varsin vakuuttavasti
esittää tämän Iivana julman ruumiillisesti raihnaan ja henkisesti
heikon ja vähälahjaisen pojan avutonta hentoutta. On arveltu runoilijan
keisarillisen ystävän joissakin kohdin olleen draaman päähenkilön
mallina. Tietenkään Tolstoi ei ole tahtonut Tsaari Feodorin hahmossa
kuvata Aleksanteri II, mutta varmana pitää m.m. Krapotkin, että monet
luonnekuvan vakuuttavimmista realistisista piirteistä ovat "elävän
mallin" mukaan maalatut, mallin, jonka kamppailuja ja sielullisia
ristiriitoja kirjailijalla oli tilaisuus monien vuosien varsilla aivan
läheltä seurata.
* * * * *
Tolstoin draamojen tehoa lisäävät sangen huomattavassa määrässä
värikkäät ympäristökuvat. Niinpä Tsaari Feodorin tarinan puitteina
olivat koristeelliset sisuskuvat upeasta Kremlistä — eikäpä olekaan
monen näytelmän kohtaussarjaa voitu niin omaperäisen maalauksellisiin
kehyksiin sovitella.
Tälle seikalle Kansallisteatterissa annettiin suuri, melkeinpä
ratkaiseva merkitys. Viivoiltaan ja väreiltään sopusuhtaiset ja kauniit
kulissilaitteet sekä loistavan upeat ja tyylikkäät puvut kiinnittivät
siihen määrään huomion puoleensa, että ulkonaiseen komeuteen pyrki
usein — varsinkin draaman alkupuolella — hukkumaan juonen säikeet ja
vuorosanojen sisällys. Ikäänkuin katsojan ajatukset olisivat häipyneet
harhailuille mahtavien holvien pitkiin perspektiiveihin...
Hahmotellessaan kreivi Tolstoin draaman esitystä, ohjaaja
ymmärtääkseni ratkaiseviksi näkökohdiksi valitsi seuraavat kolme
tosiasiaa: näytelmän koristeellisen luonteen, romantiikan draaman
tekotapaa noudattavan, mutta silti realistisiinkin pikkupiirteisiin
nojautuvan henkilökuvauksen ja vahvan historialliskansallisen
värityksen. Se on: tekstin pääominaisuudet ja olennaisimmat
erikoisuudet saivat Kansallisteatterissa määrätä näyttämöllisen
tulkinnan sävyn. Ensimmäinen ominaisuus edellyttää upeaa ulkoasua,
toinen räikeyksiä karttavaa, mutta silti koristeellisen tyylittelyn
rajoissa yksilöistävää henkilöiden luonnehtimista ja kolmas niin
näyttämökehyksen kuin myöskin ihmisten elekielen ja lausunnan
virittämistä aikakauden ja rotuerikoisuuksien vaatimaan äänilajiin.
Olisi tietenkin ollut ajateltavissa toinenkin menetelmä: ohjaajan
oman mielikuvituksen väkevöittämä näyttämöllinen uudestirunoilu
vapaammissa ja väljemmissä puitteissa. Mutta, mikäli kuvista — varsin
yksityiskohtaisista — ja selostuksista voi päättää, on draaman
kotimaassakin, esim. Moskovan taiteellisessa teatterissa, tulkinta
tyylitelty samojen periaatteiden mukaan kuin Eino Kaliman esityksessä.
Nyt on tässä kuitenkin huomattava, että suomalainen näyttämökuva oli
täydellisesti omintakeinen eikä missään kohdassaan pelkkä kopio.
Loisteliaasta ja huolitellusta ulkoasusta olemme jo puhuneet. On
kuitenkin vielä mainittava, että kaariviivaiset kulissit vaaleine
värisointuineen ja pukujen maulla ja ymmärtämyksellä sommitellut
väriyhdistelmät olivat taiteilija Eero Snellmanin käsialaa. Noudattaen
ohjaajan menetelmää — ja kirjailijan taiteen laatua — maalarikin pyrki
korrektiin asiallisuuteen. Hänen dekoratsioneissaan ei näin ollen ollut
rehevän ja rikkaan fantasian jälkiä — kuten niin monissa Orlikin,
Czeschkan, Ludvig von Hofmannin y.m. tunnettujen teatterimaalarien
luomissa kehyksissä — mutta sen sijaan niissä oli miellyttävää
sopusuhtaisuutta ja herkkää värilyriikkaa.
Mitä sitten näyttelemiseen tulee, niin on todettava, että se
huomattavasti erosi siitä tavasta, jolla tämäntapaisia koristeellisia
näytelmiä kansallisella päänäyttämöllämme näihin asti on esitetty.
Olemme, varsinkin viime vuosien varsilla, liian usein saaneet tyytyä
siihen, että historiallisten ja muidenkin "ylöspanokappaleiden"
ihmiset ovat jääneet pelkästään komeilevien kulissien "stafaashiksi",
täytteeksi. Tässä yritettiin tehdä heistä eläviä ihmisiä omine
erikoisuuksineen ja yksilöllisine piirteineen. Ja katsomossa täytyi
jokaisen huomiokyvyllä varustetun henkilön havaita, että nämä
pyrkimykset olivat johtaneet tulkitsemistapaan, joka ilahduttavassa
määrin poikkesi sovinnaisesta klassillisen draaman esitystyylistä. Että
henkilöt siitä huolimatta tahtoivat hukkua värikkäisiin ja komeilun
kehyksiin, sitä ei voitu välttää näytelmän koristeellista luonnetta
uskollisesti noudattavassa näyttämöllisessä esityksessä, etenkin kun
esitettävä kappale ei ole kiinteämmäksi kiristetty eikä väkevämmin
välitön kuin "Tsaari Feodor Ioannowitsh." — Toinen seikka, joka pisti
silmiin tässä tulkinnassa, oli eheä ja luonteva yhteisnäytteleminen,
jossa huomasi selkeää keskitystä ja pyrkimystä yhtenäiseen tyyliin.
Tsaarin osan esitti Hemmo Kallio; hänen tulkinnassaan oli monia
varsin mielenkiintoisia vivahteita. Feodorin sekä henkisen että
ruumiillisen avuttomuuden hän tulkitsi erittäin ilmeikkäästi höystäen
esitystään leppoisan huumorin välkähdyksin. Kenties olisi kuitenkin
ollut paikallaan tuon yksinkertaisen sielun uskonnollisen hartauden
vahvempi alleviivaaminen. — Aili Somersalmi oli hempeä Tsaaritar, Axel
Ahlberg komea ja ylimyksellinen kreivi Shuiski ja Urho Somersalmi
jäykkäryhtinen ja uskottavan häikäilemätön Boris Godunow. — Sivuosista
muistamme Teuvo Puron terävän ja omintakeisen luonnetutkielman
Lup-Kleshuinistä, Iisakki Latun elävän kauppias Kurjukowin, Mimmi
Lähteenojan mainion naittajaämmän ja Paavo Jänneksen erinomaisen
hauskan Golub nuoremman.
"Tsaari Feodor Ioannowitshin" esitys oli siis miltei mallikelpoisen
moitteetonta. Mutta näytelmän menestys jäi siitä huolimatta
kiistanalaiseksi. Miksi? Tolstoin draaman runous on liiaksi kesyä
ja kalpeata tarrautuakseen voimakkain ottein mielikuvitukseemme; se
maaperä, jolta se on kasvanut, on — nyt jo — meistä kaukana, eikä
näytelmän ympäristöönsä vahvasti sidottu sisällys jaksa meitä temmata
takaisin ohieletyn historiamme episoodin kamaralle...
5.
Strindberg: "Toverukset."
(Kansallisteatteri 24/10 1917.)
Strindberg sanoo näytelmäänsä komediaksi; melkein yhtä hyvin hän
olisi voinut varustaa sen samalla aliotsikolla kuin "Velkojat"
(Fordringsägare), jonka hän on nimittänyt tragikomediaksi. Sillä
läimähtelevän satiirin ja suhahtelevien ivan miekan pistojen rinnalla
on tässäkin näytelmässä myöskin ilmeiset traagilliset ainekset:
lohduttoman harmaa tausta, tukahduttavan ummehtunut ilma, kohtalon
säälimättömän painostava taakka, jonka alla äärimmilleen kiusaantuneet
ihmiset huokaavat. Suuri murhenäytelmä "Isä" ilmestyi syyskuussa 1887,
seuraavan vuoden maaliskuussa tuli "Toverukset." Saman Strindbergin
käsialaa ovat molemmat. "Isässä" hän kuvaa miehen taistelua naista
vastaan oikeuksiensa puolesta lapsiinsa: mies tahtoo ja uneksii, että
hänen oma minänsä on lapsessa kehittyvä ja jatkuvasti elävä, ja kun
hän näkee, että naiset turmelevat lapsen, nousee hän heitä vastaan
katkeraan kamppailuun, joka päättyy hänen tappioonsa ja perikatoonsa.
"Toveruksissa" hän sinkoaa vihansa nuolet naista vastaan siksi,
että tämä myrkyttää avioliiton, sellaisenkin, joka on toveruuden
periaatteelle rakennettu.
Komedian ensimmäinen kohtaus avaa jo eteemme näköalat, jotka
osoittavat, mistä näkökulmasta Strindberg avioliittoa katselee. Kun
Aksel kysyy tohtori Östermarkilta, minkälaista hänen mielestään
avioliitto oli, saa hän vastaukseksi: "Se oli erinomaisen hyvä...
vaimolle." "Entä sinulle?" "Niin ja näin." Ja kun nuori aviomies utelee
vanhemmalta: "Etkö sinä usko naiseen?", kuuluu toisen todistus: "En,
mutta minä rakastan häntä."
Monet syyt ovat vaikuttamassa nuoren taiteilijaparin toveriavioliiton
särkymiseen; syvällisimpänä päävaikuttimena on kuitenkin sukupuolten
eroavaisuuksien sovittamattomat ristiriidat, mitkä jokapäiväinen
yhdessäolo muodostaa ylipääsemättömäksi muuriksi, jonka kumpaisellakin
puolella seisotaan aluksi välinpitämättöminä, sitten onnettomina
ja ymmärtämättä, mitä on tapahtunut, sekä vihdoin verivihollisina.
Miehen ja naisen välejä ei voida sovittaa "niin kauan kuin on kaksi
eri sukupuolta." Strindbergin katsantotavan mukaan lankeaa tietysti
syyllisyyden varjo naiseen, joka ei tahdo eikä voikaan miestä ymmärtää,
ei seurata hänen ajatustensa polkuja eikä hänen tunne-elämänsä teitä.
Nainen on vain vampyyri, joka säälittä imee uhrinsa verta, alempi
olento, halpamainen ja katala. Strindberg riisuu hänet alasti,
nöyryyttää hänet ja pakottaa hänet polvilleen miehen eteen. Mutta
luomet ovat pudonneet "luomakunnan herran" silmiltä, hän kääntää
ylenkatseellisesti selkänsä häpeään hyljätylle.
Alastomia ovat ne "totuudet", joita kirjailija antaa henkilöidensä
sanoa. Vihaa väräjävät vuorosanat, joissa ivan ruoskansiima viuhuu,
sattuen milloin oikeaan, milloin vasempaan.
Alaston on Strindbergin näytelmä siinäkin merkityksessä, että siitä
on johdonmukaisesti ja tunnollisen tarkasti karsittu pois kaikki
epäolennaiset ainekset; siinä ei ole ainoaakaan asiaankuulumatonta
koristetta, ei pienintäkään poikkeamista syrjäpoluille. Mitä ei
vuorosanoissa välttämättä tarvita tilannetta valaisemaan, sitä ei ole
otettu mukaan. — Vähempivoimaisen sanataiteilijan käsissä muuttuisi
niin äärimmilleen keskitetty ja karu teos verettömäksi ja lihattomaksi
draaman luurangoksi. Mutta Strindbergin elävät ja värikkäät vuorosanat
värähtelevät herkistyneinä hermosäikeinä luuston ympärillä. Sanat
säkenöivät, lauseet liekehtivät, vuoropuhelu välkähtelee — etenkin
silloin, kun vihlova viha lietsoo leimuja.
Tällaisen vuoropuhelultaan ja toiminnaltaan yksinkertaistetun näytelmän
elävöittäminen teatterin palkeilla on varsin vaativa ohjaustehtävä.
Regissöörin ja näyttelijäin tulee pitää huoli siitä, etteivät, niin
sanoakseni kyllästetyt repliikit pääse hajalleen hairahtumaan, samoin
kuin siitäkin, että ylen niukkojen näyttämöviitteiden puitteihin
luotava kuva muodostuu luontevaksi ja tarpeeksi täyteläiseksi.
Kansallisteatterin esitys todistaa erittäin tunnollista ja
ymmärtäväistä työtä tehdyn. Valon ja varjojen jaoitus oli varmalla
aistilla suoritettu, näyttämöllinen sijoittelu harkittua sekä nousujen
ja laskujen vaihtelu taidolla suunniteltu. Vaikkakin joissakin
kohdin ehkä olisi toivonut hiukan keveämpiä otteita ja jonkun verran
vaihtelevampia temppoja, niin on kuitenkin ohjaussaavutusta pidettävä
hyvin kiitettävänä. Valle Sorsakosken onnistui tunkea Strindbergin
näytelmän tunnelman ytimeen ja hienolla ymmärtämyksellä hän sai tuon
samaisen ydintunnelman tulkinnasta heijastumaan katsomoon.
Eero Snellmannin luonnostelema atiljeesisus oli kaunis, sen herkulliset
värisoinnutukset sulivat sopusuhtaiseksi kokonaisuudeksi ikkunasta
siintävän ilmavan ja aito parisilaisen katuperspektiivin kanssa.
Ainoa moite, joka kehykseen voidaan kohdistaa on se, että huone,
jossa ihmiset liikkuivat 80-luvun puvuissa, oli liiaksi nykyaikainen;
siitä johtui toisin vuoroin näyttämökuvaan tungeksiva vähäinen
maskeraadivivahde.
Aviomiehen osan näytteli Aku Käyhkö. Hänen Akselinsa oli tarkalleen
tutkittu ja taidolla, joskin hiukan liiaksi yksitoikkoisen pidättyvästi
suoritettu luonnekuva; se on joka tapauksessa merkittävä huomattavaksi
taiteelliseksi saavutukseksi nuorelle, miellyttävälle näyttelijälle.
Myöskin Päiviö Horsman nuori rouva oli älykkäästi hahmoteltu ja varmoin
ottein esitetty luoma. Eritoten on kolmannen näytöksen sielukas
tulkinta mainittava. Emansiperatusta Abelista loi Lilli Tulenheimo
mielenkiintoisen ja varmaviivaisen piirrelmän. Sekä ulkonainen hahmo
että puheen sävy, liikkeet ja kasvojen eleet havainnollistivat
mainiosti "naista, jolla on miehen järki ja jonka kanssa voi
keskustella." Hauska tyyppi oli niin ikään Jussi Snellmanin kirjailija
Wilmer; se vahvisti uskoamme näyttelijän koomillisista lahjoista, jotka
joskus aiemminkin ovat edullisella tavalla päässeet näkyviin. Vielä on
mainittava Hilda Pihlajamäen räikeydessään aito Strindbergiläinen rouva
Hall.
Kaiken kaikkiaan: "Toverukset" on luettava Kansallisteatterin
nykyaikaisten näytelmäesitysten parhaisiin saavutuksiin kuuluvaksi.