NÄYTTÄMÖLTÄ JA KATSOMOSTA
Kirj.
Erkki Kivijärvi
Helsingissä,
Kustannusosakeyhtiö Ahjo,
1918.
AXEL AHLBERGILLE,
ihmiselle ja taiteilijaIle
ystävyydellä
_Tekijä_
SISÄLLYS:
VANHOISTA NÄYTELMISTÄ JA NIIDEN ESITYKSISTÄ.
1. Keskiajan hengellisten näytelmien esitykset Suomessa.
2. Ylioppilasnäytännöt 1600-luvulla.
3. "Jokamies". Vanha näytelmä nykyaikaisessa asussa.
NÄYTTÄMÖN TAITEESTA.
1. Todellisuus ja taide.
2. Muutamia nykyaikaisen teatteritaiteen pyrkimyksiä.
SUOMALAISIA NÄYTTELIJÖITÄ.
1. Ida Aalberg.
2. Axel Ahlberg.
3. Adolf Lindfors.
4. Otto Närhi.
5. Mimmi Lähteenoja.
6. Kirsti Suonio.
MUUTAMIA NÄYTTÄMÖESITYKSIÄ.
1. "Venetsian kauppias."
2. "Hamlet."
3. "Wilhelm Tell."
4. A.K. Tolstoi: "Tsaari Feodor Ioannowitsh."
5. Strindberg: "Toverukset."
VANHOISTA NÄYTELMISTÄ JA NIIDEN ESITYKSISTÄ.
1.
Keskiajan hengellisten näytelmien esitykset Suomessa.
Keskiajan latinankielinen jumalanpalvelus teki välttämättömäksi
kristinuskon havainnollistamisen sellaisin keinoin, joita rahvaskin
saattoi tajuta: kuvateoksin ja näytelmäesityksin. Siinä syy, miksi
keskiajan näytelmä polveutuu suorastaan katolisen jumalanpalveluksen
menoista.
Jo varhain jaettiin kirkon kuoro kahteen vuorottelevaan puolikuoroon
tahi annettiin seurakunnan laulaa vastaukset papin messuun. Sitten
ruvettiin laulutekstiä täydentämään vähäisillä evankeliumista
otetuilla lisillä, jotka usein sommiteltiin kysymysten ja vastausten
muotoon. Siinä oli vuoropuhelun siemen. Dialogin ja toiminnan sitten
vähitellen varttuessa — evankeliumiotteiden käydessä yhä pitemmiksi
ja lukuisammiksi —, siirryttiin askelittain tapahtumien kertomisesta
niiden esittämiseen, jossa tietysti tarvittiin sekä liikuntaa että
pukuja. Näin syntyi _liturginen draama_, joka aluksi välittömästi
kuului jumalanpalveluksen menoihin, mutta myöhemmin asteettain kehittyi
irralliseksi näytelmäksi ja sai _mysterion_ nimen.
Mysterio — vrt. latinan _ministerium_ ja _mysterium!_ — on siis
draamallinen kuvaus raamatun historiasta. Aluksi mysterioita esitettiin
yksinomaan kirkoissa ja latinankielellä; esittäjinä olivat papit ja
kuoropojat. Tavallisimpina aiheina olivat: vapahtajan syntyminen,
kärsimyksen historia, ylösnousemus ja jälleenilmestyminen. Myöhemmin
alettiin mysterioita esittää myöskin kirkon edustalla, josta sitten
siirryttiin kaduille ja toreille. Teksti muuttui kansankieliseksi,
vuoropuheluihin sirotettiin lauluja ja näyttelijöinä esiintyi
ennenpitkää maallikoitakin.
Vähitellen näytelmien aihepiirikin laajenee: niissä ruvetaan esittämään
pyhimystarinoitten henkilöitä ja ihmeellisiä tapahtumia. Näin syntyy
toinen draamalaji, n.s. _miraakkeli_. — Miraakkelien esityksessä
käytetty näyttämöasu oli usein erinomaisen loistelias ja komea. Se
vaati varta vasten rakennettuja laitteita ja näyttämökoneistoa ja
oli niinmuodoin omiaan varsin huomattavasti edistämään teatterin
teknillisiä apuneuvoja. (Keskiajan keksintöjä ovat m.m. vaununäyttämö,
"chariot", ja n.s. simulttaanidekoratsionit.)
Kolmas keskiajan draaman muoto on _moraliteetti_. Se vastaa
jumalanpalveluksen _homiletista_ puolta, saarnaa, samalla tapaa
kuin mysterio sen liturgista puolta. Moraliteetti ei ole sidottu
legendain tekstiin; siinä ei tyydytä tarujen henkilöihin, vaan
aletaan esittää tavallisia ihmistyyppejä, joista hyveitä ja paheita
vertauskuvallisesti olennoivien hahmojen annetaan taistella. Toisin
sanoen: käsiteltäväksi otetaan ihmisen ansioita ja vikoja sekä yleensä
inhimillisiä ominaisuuksia, jotka sovitetaan sellaisiin tilanteihin,
että katsojalle selvästi voidaan osoittaa, miten sekä hyve että pahe
aina lopulta saavat ansaitsemansa palkan: toinen tunnustuksen ja toinen
rangaistuksen. — Moraliteetti ei siis yksilöistä ihmishahmojaan, se
esittää ne vain henkilöistyneinä käsitteinä. Mutta näyttelijäin on
tietysti täytynyt nämä käsitteet ihmisinä esittää. Heidän tehtävänään
on ollut elämän luominen verettömien vertauskuvien puitteisiin. Jos
näyttelijän tuli esittää esim. Mammonaa, niin täytyi hänen keksiäkseen
sattuvat ilmaisukeinot, tarkata, millä tavoin itaruuden pahe ilmenee
ihmisissä voidakseen näyttämökuvaansa valaa kuvaavia ja vakuuttavia
piirteitä. Näin ollen moraliteetit olivat omiaan kehittämään
näyttelijätaidetta yhtä tehokkaasti kuin miraakkelit edistivät
teatteritekniikkaa.
Henkilöistyneiden käsitteiden rinnalla esiintyy moraliteeteissa
kuitenkin toisiakin olentoja. Mysterioista on niihin siirretty enkelit
ja paholaiset, Herra Jumala ja Piru. Todellisesta elämästä on otettu
tavallisia ihmisiä, joilla kuitenkaan ei ole sen yksilöllisempiä
piirteitä kuin että he esittävät jotakin ammattilaista — lääkäriä,
munkkia, apteekkaria t.m.s. — tahi vain yleensä Jokamiestä, Äitiä,
Parasta ystävää, Köyhää naapuria j.n.e.
Moraliteetit olivat aikoinaan erittäin suosittuja ja yleisiä.
Varsinkin Ranskassa ja Englannissa, mutta myöskin Italiassa
niitä on paljon esitetty. Niiden kukoistusaika oli sangen pitkä;
mainitaanpa niitä esim. Englannissa ja Skotlannissa esitetyn varsin
usein vielä Elisabetin hallitusaikana ja vasta Cromwellin sanotaan
moraliteettinäytännöt lopullisesti lakkauttaneen.
* * * * *
Ei ole säilynyt suoranaisia tietoja siitä, missä määrin Suomen
katoolinen kirkko hengellisiä näytäntöjä toimeenpani. Muutamat merkit
ja muinaisjäännökset viittaavat kuitenkin siihen, että kirkollisia
näytelmiä — jossakin muodossa — meilläkin on esitetty.
Onhan meillä m.m. jätteitä puuleikkauksista, jotka esittivät Kristuksen
ruumista ja arkkua, johon ruumis pääsiäisjuhlilla laskettiin
juhlakulussa läpi kirkon kannettavaksi sekä vihdoin pääsiäisaamuna pois
nostettavaksi. Niin ikään olettaa _E. Nervander_ [kts. E. Nervander:
_Teatterin alkeet Suomessa_. (Oma maa III, siv. 65.)], että Sipoon
ja Pernajan kirkkojen seinillä olevat kuvaukset: "Labyrinttejä",
"Neidontansseja" ja "Matka Jerusalemiin", ovat näyttämöllistä muistoa
katolisajan lopulta. Keskellä harhasokkeloita nähdään perille päässyt
tyttö, jota sieltä kaiketi jonkun nuorukaisen tulee etsiä, kenties
jotakin laulua laulaen.
Nämä muistot viittaavat tietysti paljon vaatimattomampiin — lähinnä
jonkinlaisiin kuvaelmantapaisiin — esityksiin kuin mitä suuret
mysteriot, miraakkelit ja moraliteetit olivat. Aikakirjat eivät
olekaan säilyttäneet tietoja pohjoismaissa esitetyistä suuremmista
kirkkonäytelmistä.
Mutta sen sijaan kansanrunoudessamme, jossa — esim. hää- ja
karhunpeijaisrunoissa — on varsin runsaasti draamallista alkuainesta
[vrt. Eliel Aspelin-Haapkylä: _Suomalaisen Teatterin historia I_,
siv. 1.], on säilynyt todisteita katolisen ajan näyttämötaiteesta
Suomessa. Huomattavampana ilmiönä tällä alalla on epäilemättä pidettävä
Sääksmäen _Helkajuhlia_, jotka ovat polveutuneet helluntaina —
Sääksmäen pitäjän vanhana kirkkopyhänä — toimeenpannuista kirkollisista
juhlamenoista. Helkajuhlalla, jonka syntymäajaksi on ajateltu keskiajan
loppupuolta, aikaa 1300—1500 välillä, ja jota vietettiin vielä niin
myöhään kuin v. 1867, oli aivan ilmeinen draamallisen esityksen
luonne. Juhlassa laulettujen Helkavirsien selvä kasvatuksellinen
tarkoitus ja katolisperäinen sävelmä viittaavat kirkkonäytelmälliseen
alkujuureen. — Helkajuhla oli neitosten juhla; sitä todistavat
virret, joissa esitetään kuvauksia elämän eri puolilta: langennutta
naista, uskollista, odottavaa impeä ja herkkäuskoista, petettyä
neitoa. — "Toiminta" ei ollut monimutkainen: kylän nuoriso, neitoset
ensimmäisinä, järjestyivät määrättyihin riveihin, tavallisesti kahteen,
neljä neitosta kumpaisessakin rivissä ja laulaen kulkivat edestakaisin
kylänteitä pitkin; kahdeksan etummaista neitosta viritti värssyn,
jonka sitten muu kansanjoukko kertasi, toisinaan kahdessa eri otteessa
— niin nimittäin, että sen ensin toisti se osa juhlakulkuetta, joka
kävi lähinnä laulajia, ja sitten vielä kerran kaiun tapaan kaukaisempi
väkijoukko —; lopulta noustiin n.s. Helkavuorelle, jossa karkeloitiin
poikien tekemän helkavalkean ympärillä.
* * * * *
Joskaan meillä ei ole tietoja siitä, että katolinen kirkkomme —
kuten eteläisempien maiden kirkot — olisi esittänyt mysterioita ja
moraliteetteja, niin tiedämme sen sijaan varmasti, että niiden tapaisia
näytelmiä kuitenkin täälläkin on esitetty ainakin katolisen ajan
jälkeen.
Keskiajan mysterio-kirjailijain myöhäissyntyinen edustaja Suomessa
on ruotsinmaalainen _Erik Kolmodin_, joka mukaillen käänsi Petrus
Pachiuksen loppiaisnäytelmän sekä esitytti ja painatti sen Turussa v.
1659 nimellä "_Genesis Aetherea eller Jesu Kristi födelse, hvilken
sig tilldrog efter verldens skapelse året 3970_" (G. Aeth. I. Jesuksen
Kristuksen syntyminen, joka tapahtui maailman luomisen jälkeen
vuonna 3970). — Tapahtumain kulku on yleensä raamatun kertomusten
mukainen. Kappale alkaa Joosefin ja Maarian tulolla Betlehemiin, jossa
epäluuloinen majatalon isäntä, huolimatta Joosefin vakuutuksista, että
he ovat ylhäistä sukuperää, sijoittaa heidät talliin. Sitten jatkuu
toiminta Betlehemin lastenmurhaan asti. — Kaikki henkilöt ovat kuvatut
vahvasti realistisin piirtein. Joosef on vanha ukonrähjä — Ljunggrenin
huomautuksen mukaan samasta syystä kuin saksalaisissa maalauksissa:
ettei häntä voitaisi pitää Kristuksen luonnollisena isänä —, Herodes on
karski herra, ja Thraso, joka saa toimekseen poikalasten surmaamisen,
rientää ilolla käskyä täyttämään. Hauskimmat henkilöt ovat paimenet
Lasse ja Hans. He vievät vastasyntyneelle Messiaalle tuomisina maitoa,
juustoa ja hyvää, tuoretta voita, jotta hänelle voitaisiin "valmistaa
munakakku", ja erotessaan Joosefista tarjoaa Lasse hänelle tupakkaa,
jota ensiksi mainittu ei kumminkaan ota vastaan, "koska ei ole siihen
tottunut." [Selostus näytelmän sisällyksestä, paitsi Ljunggrenin
teoksessa Ruotsin draamasta, m.m. myöskin Gabriel Lagus: _Den
Finsk-Svenska Litteraturens Utveckling_, ss. 44—47. — Vrt. myös S.G.
Elmgren: _Erik Kolmodins Skådespel Genesis aetherea_ (Lännetär II).]
Keskiajan moraliteetteja edustaa taas tavallaan _P. Carsteniuksen_ v.
1674 Viipurissa esitetty "_Thet Himmelske Consistorium till hopakallat
för våra första föräldrars ynkeliga affal skull_" (Taivaallinen
konsistori, kokoonkutsuttuna ensimmäisten esivanhempaimme surkuteltavan
lankeemisen johdosta).
Ennen kuin käymme tarkastelemaan tämän näytelmän sisällystä, on
syytä kiinnittää hiukan huomiota tekijän henkilöön — hänestä näet
on muutamia tietoja säilynyt, Kolmodinista sitävastoin ei juuri
minkäänlaisia, emme juuri tiedä muuta, kuin että Erik Kolmodin eli
noin v. 1630—1664 ja opiskeli sekä Tukholmassa että Turussa. — Petrus
Carstenius oli vuodesta 1672 logiikan ja fysiikan lehtorina, tuli v.
1676 Nevanlinnan kirkkoherraksi ja v. 1683 Viipurin tuomiorovastiksi
ja ensimmäiseksi uskonnon lehtoriksi. V. 1705 hän sai Viipurin
hiippakunnan piispanvaalissa enimmät äänet, mutta häntä ei nimitetty
virkaan. Erotettiinpa hänet vielä tuomiorovastinkin virasta joksikin
aikaa virantoimituksessa harjoittamiensa laittomuuksien tähden. —
Kaikesta päättäen Carstenius oli sangen omituinen mies, joka, suuresta
itseluottamuksestaan huolimatta, kuitenkaan ei näy saavuttaneen
aikalaistensa ihailua. Kerrotaan [Porthan _Åbo Tidningar'issa_ v.
1792 (n:ot 22, 27, 28 ja 29) julkaisemassaan kirjoituksessa], että
hän kuningas Kaarle XI:ltä anoi vuoden 1693 riemujuhlilla päästä
jumaluusopin tohtoriksi; kuninkaan sanotaan vastanneen, että,
jollei hän jossakin akatemiassa alistunut suorittamaan säädettyjä
opinnäytteitä, oli hänen parasta odottaa seuraavaan riemujuhlaan,
s.o. sata vuotta. Kun hänestä luultavastikin odotusaika tuntui liian
pitkältä, uudisti hän pyyntönsä Kaarle Xll:lle, mutta sai vastaukseksi
kehoituksen noudattaa edellisen kuninkaan päätöstä.
Mitä sitten Carsteniuksen näytelmään tulee [Siitäkin selostus m.m.
Laguksella (m.t. ss. 48—49). — Itse näytelmä näyttää joutuneen
hukkaan.], niin on pantava merkille, että siinä on aivan sekaisin
keskiaikaisia ja uudemman ajan ajatuksia. Jumalan ominaisuudet:
anteeksiantavaisuus, oikeamielisyys j.n.e., muodostavat konsistorin,
jossa keskustellaan langenneen ihmissuvun pelastamismahdollisuuksista.
— Kun väliverho aukeaa, on Aatamin ja Eevan syntiinlankeemus
jo tapahtunut. Liian myöhään Eeva moittii Aatamia siitä, että
tämä noudatti hänen onnetonta neuvoaan. Kurjuudestaan huolimatta
säilyttää kuitenkin esi-isämme kunnioitettavan kohteliaisuuden
esiäitiämme kohtaan. Hän sanoo: "sydänkäpyseni, olisinko niin julma
ja nurjamielinen sinua kohtaan, joka aina olet suonut minulle niin
suurta rakkauden riemua, että asettuisin sinua vastustamaan. Niin
epäinhimillisenäkö minua pidät?" Jumala tuntee sääliä langenneita
ihmisparkoja kohtaan; hän kutsuu koolle taivaalliset immet —
("himmelska mör") saadakseen selville, mitä tässä asiassa olisi
tehtävä. Nämä taivaalliset immet ovat Jumalan eri ominaisuuksia, joista
toiset — Vanhurskaus, Pyhyys j.n.e. — tahtovat, että ihmisten on
kärsittävä ansaitsemansa rangaistus, kun taas toiset — Armo, Laupeus
y.m. — toivovat entisen paratiisillisen olotilan palauttamista.
Syyttäjänä esiintyy Lucifer, rikollisten asianajajana Ihmiselämän
kurjuus ("det menskliga lifvets eländighet"). Pitkien keskustelujen
jälkeen julistetaan sitten päätös.
* * * * *
Kolmodinin näytelmän esittivät turkulaiset ylioppilaat, Carsteniuksen
viipurilaiset teinit. Molemmat kuuluvat n.s. koulunäytelmiin, joilla
Suomessa on jo aikaisempia edustajia. "Taivaallinen konsistori" onkin
tiettävästi viimeinen keskiajan draaman muotoa jäljittelevä Suomessa
syntynyt näytelmä.
2.
Ylioppilasnäytännöt 1600-luvulla.
Suomessa — niinkuin kaikissa muissakin maissa, joihin uskonpuhdistuksen
vaikutus ulottui, — koulu otti haltuunsa kirkoista karkotetun
näytelmätaiteen muodostellen sitä omiin pedagogisiin tarkotuksiinsa
soveltuvaksi. Tiedetäänhän Lutherin nimenomaan pitäneen komediojen
esittämistä kouluissa suotavana. Todennäköistä on, että täälläkin
teinit tahi muut nuoret henkilöt ansiotarkotuksessa mukailivat
katoolisia loppiaisnäytelmiä ja kierrellen maakuntaa niitä esittivät.
[Kts. _Alisen Satakunnan tilikirjaa_ v. 1576 (Histor. Ark. XI), josta
selvään käy ilmi, että teinien oli tapana maakuntaa kierrellessään
esittämillään lauluilla hankkia itselleen elatusta!] Onhan meillä
perintönä näiltä ajoilta säilynyt muuan pieni joulukomedia, tuo n.s.
tähtipoikain ("tiernapoikain") "laulunäytelmä", jota vielä meidänkin
päivinämme muutamin paikoin maatamme jouluna esitetään. Näytelmällinen
luonne lienee myöskin alkuaan ollut laskiaispiloilla, jotka olivat
peräisin niistä kirkollisista laskiaisnäytelmistä, joiden tarkotuksena
oli ollut ennen paaston alkua huvittaa seurakuntaa — usein erittäin
remuavalla tavalla. Tiedämme myöskin, että Juhana-herttua jakoi Turun
katedraalikoulun teineille rahapalkintoina heidän esittämistään
"laskiaisleikeistä" ("lekte fastlagspel"). Kun tietysti teinien
esiintymisen täytyi tapahtua opettajan luvalla — ehkäpä opettajan
alotteestakin — niin on tämä seikka omiaan todistamaan, että
Suomenkin koulu jo aikaiseen hyväksyi uskonpuhdistajain mielipiteet
siitä hyödystä, jonka nuorison harjottaminen näytelmiä esittämään
tuotti. Jo Juhana III:nen _ordinantiassa_ (v:lta 1575) sanotaan
(XIX art. 5:s kohta): "On hyvin suotavaa, että teinit ja nuoremmat
henkilöt harjottavat itseään komedioissa ja tragedioissa esiintymään
sekä Latinan että Ruotsin kielellä, jotta sekä esiintyjät että
katsojat siitä ottaisivat oppia ja oikaisua." V. 1611 julkaistussa
koulujärjestyksessä suositellaan Terentiuksen komediojen valikoimaa
kouluissa luettavaksi ja käytettäväksi. Latinankielisten näytelmien
lukemisen ja esittämisen tärkeyttä teroittavat niinikään Johan Skytten
konstitutsionit v. 1625 sekä papiston kouluasetusehdotus v. 1637.
Myöskin 1649-vuoden koulujärjestys ottaa koulukomediat puheeksi. Onhan
aivan luonnollista, ettei Suomessakaan voitu jättää huomiotta näitä
koulujärjestysten monia ja selviä viittauksia. Mutta kun koulut meillä
olivat köyhiä samoin kuin niiden oppilaatkin, niin ei voitu muulloin
kuin juhlatilaisuuksissa kustantaa näytelmäesitysten toimeenpanoa
koulusaleissa. Senpävuoksi koulunäytelmät Suomessa luultavasti
enimmäkseen supistuivatkin ainakin 1600-luvun alkupuoliskolla
sellaisiin ulkoilmanäytäntöihin, joista teineillä oli tuloja. [Kts. Q.
Cygnaeus: _Drag ur Finlands teaterhistoria under sextonhundratalet_.
(Sv. Litt. Sllskpts. Förh. o. upps. X.)! Cygnaeuksen tutkielman
pohjalle perusluu esitykseni monessa muussakin kohdassa.] Vuotta 1640
aikaisemmalta ajalta ei meillä olekaan minkäänlaisia tarkempia tietoja
koulunäytelmistä.
Kun Turun yliopisto perustetaan, muodostuu siitä näytelmätaiteenkin
tyyssija. Meidän yliopistoomme tulee tapa juhlatilaisuuksissa esittää
näytelmiä valtakunnan muista korkeakouluista, joihin se jo aikaisemmin
oli päässyt juurtumaan.
Edellisessä luvussa mainitussa kirjoituksessaan, joka käsittelee
näytelmää "Taivaallinen konsistori" ("Om en uti nästförledne
Århundrad tryckt och i Viborg upförd Comoedia, kallad 'Thet Himmelske
Consistorium etc.'") lausuu _Porthan_: "Sittenkun kuuluisa _Johan
Messenius_ jesuiittain Kouluista, joissa hän oli oppinsa saanut, oli
tuonut Isänmaahansa sellaisen tavan, että Akatemian nuorison muitten
harjoitusten ohella annetaan esittää Näytelmiä, jotka hän sitä
tarkoitusta varten itse oli kirjoittanut (niistä saapi tietoja Hra
Prof. Liden'in Disp. Historiola Literaria Poetarum Svecanorum, s. 14 ja
seur.); niin saavuttivat nämä kujeet suosiota ja ruvettiin esimerkkiä
seuraamaan Valtakunnan muissakin Oppilaitoksissa. (Linköpingissä ja
muualla. Kts. Liden'in teosta!) Senpä vuoksi ei Suomessakaan jätetty
käyttämättä tätä epäilyttävää keinoa nuorison taitojen kartuttamiseksi
(ja sen maun pilaamiseksi!). Yksinpä Akatemian vihkiäisissäkin
esitettiin kolmantena juhlapäivänä, ylemmässä oppisalissa, Komedia,
jonka nimi oli _Ylioppilaat_".
Tästä vihkiäisnäytännöstä on säilynyt muitakin tietoja. Akatemian
pöytäkirjoissa v:lta 1640 [painetut pöytäkirjat I, siv. 9] on seuraava
lyhyt tiedonanto: "Heinäkuun 17 p:nä näyteltiin täällä Turussa
komedia, _directore Clariss: Dn: M. Michaele Wexionio, Polit: et
Histor: Professore._” Hiukan laajemmalti kertoo prof. Wexionius itse —
kirjassaan _Natales Academiœ Aboensis_, Aboæ 1648 — tästä näytännöstä.
Hän sanoo, että vihkiäisten kolmantena eli heinäkuun 17 päivänä
esitettiin ylemmässä oppisalissa mitä juhlallisin ja tähän tilaisuuteen
erittäin sopiva komedia, jonka nimi oli 'Ylioppilaat' (_Studentes_) ja
jossa kuvattiin, kuinka muutamat vanhemmat antavat ylen niukalti varoja
pojilleen, joista silloin tavallisesti tulee ahkeroita kunnon miehiä,
kun taaskin toiset vanhemmat antavat avustusta viljalti, jopa aivan
liiaksikin, ja on siitä seurauksena, että pojista tulee ylellisyyteen,
paheisiin jopa peliinkin taipuvaisia. Vielä mainitaan selostuksessa,
että näytelmää oli katsomassa lukuisa yleisö, jonka joukossa oli
ylhäissyntyisiä, hengellisiä ja maallikoita, kaikenikäisiä ja molempaa
sukupuolta, ja että vilkkain suosionosotuksin otettiin vastaan tämä
näytelmä, joka arvokkaalla tavalla päätti vihkiäisjuhlallisuudet."
Wexionius ei mainitse, kuka oli näytelmän tekijä, mutta hänen
selostuksensa nojalla voimme päättää, että se on ollut mukailu
saksalaisen humanistin, Stettinin superintendentin Christophus
Stymmeliuksen näytelmästä _Comædia de Vita Studiosorum_, jonka Johannes
Johannis Gevalius v. 1589 oli ruotsintanut.
Nähtävästi oli prof. Wexionius (myöhemmin aateloituna
Gyllenstolpe) Saksassa ja Hollannissa — hän oli opiskellut näiden
maiden yliopistoissa vv. 1633—1636 — tutustunut ylioppilaiden
näytelmäesityksiin. Molemmissa maissa viljeltiin koulu- ja
ylioppilasdraamaa hyvin ahkerasti. Keskiajan kirkollinen näytelmä oli
yleisimmin liikkunut Vanhan Testamentin tapahtumissa, ja koulunäytelmä
noudatti samaa tapaa. Hyvin yleisenä aiheena oli näissä näytelmissä
Luukk. 15 luvussa oleva tarina tuhlaajapojasta. Tuhlaajapojan tarinaa
esittävät näytelmät — n.s. _prodigus-draamat_ [prodigus-draamasta
on Eino Cederberg julkaissut yliopistollisen väitöskirjan:
_Tuhlaajapoika-aihe, sen pohjoismaiset edustajat ja sen suhde
ylioppilaskomedioihin_ (Hnki 1917)] — saavuttivat juuri Hollannissa
täydellisimmän muodon; suorastaan klassillisena pidetään sikäläisen
koulumiehen Gulielmus Gnafeuksen v. 1529 ilmestynyttä latinankielistä
näytelmää _Acolastus_. [Vrt. esim. Scherer: _Gesch. der deutschen
Litteratur_, siv. 304!]
Stymmeliuksen näytelmä liittyy sangen läheisesti sekä sisällyksensä
että muotonsa puolesta prodigus-draamaan. Niinpä on siinä rappiolle
joutuvan ylioppilaan nimenä Acolastus — nimi, jonka prodigus-draama
oli antanut tuhlaajapojalle ja joka sittemmin oli siirtynyt
muunkinaiheisiin kouludraamoihin rappeutuneen henkilön nimeksi.
Koulu- ja ylioppilasnäytelmät ovat yleensä Terentiuksen ja Plautuksen
komediain suoranaisia jäljittelyjä. Mutta joskin niiden tyypit ovat
meille tuttuja roomalaisten komedioista, niin ne sittenkin etupäässä
kuvaavat aikakautensa omaa elämää. Tarkotuksena ei kuitenkaan
vielä ole luoda realistista kuvaa ylioppilaselämän vaivoista ja
vastuksista, iloista ja voitoista, vaan tahdotaan opiskelevan nuorison
mieliin terottaa tervettä moraalia. Ja tähän tarkotukseen sopivat
raamatulliset tarinat oman aikakauden puitteihin sovitettuina erittäin
hyvin. Opettavainen tarkotusperä on pääasiana, ja sentähden ovatkin
koulunäytelmät vielä hyvin lähellä keskiajan moraliteetteja. Usein
ovat tyypit niin abstraktisia, että ne ovat aivan personifioitujen
käsitteiden rajamailla. Toiminta jakautuu miltei aina kahteen
rinnakkaiseen tapahtumasarjaan, joista toinen kuvaa paheisiin vaipuneen
rappiotilaa, toinen hyveitten tietä kulkevan menestymistä — kuten
Wexioniuksen selostamassa näytelmässäkin.
* * * * *
Ne lähteet, joista saamme tietoja Turun akatemiassa toimeenpannuista
ylioppilasnäytännöistä, ovat: konsistorin pöytäkirjat, joihin jo
edellä on viitattu, ja Turussa opiskelleen ruotsalaisen ylioppilaan
(sittemmin Karlstadin koulun lehtorin ja vihdoin Bolstadin seurakunnan
kirkkoherran) _Petrus Magni Gylleniuksen päiväkirja_. [Karlstadin
korkeamman alkeisoppilaitoksen kirjastossa tallella olevasta
käsikirjoituksesta on R. Hausen toimittanut painetun jäljennöksen:
_Diarium Gyllenianum_, Hnki 1882.]
Maaliskuun 3 p:nä 1641 kertoo pöytäkirja konsistorissa puhutun
komedioista ja promotsiosta. Kenties koski tämä keskustelu sitä
näytäntöä, joka rehtorinvaihdoksen yhteydessä toukokuun 18 (tahi 19)
p:nä toimeenpantiin ja josta pöytäkirjassa (I, siv. 31) on seuraavat
merkinnät:
_Toukokuun 22 p:nä_ tuli saapuville Hans Plaghman, täkäläinen Porvari
ja Raatimies, ja valitti, että larvatores äsken toimeenpannussa
näytännössä, nim. Sveno Petri Humble Smolandus, Jsaacus Petri
Holmensis ja Johannes Soltovius Uplandus ovat lyöneet rikki hänen
ikkunansa saman päivän iltana, jona oli mutatio Rectoratus, kello
9 ja 10 välillä. Mutta koska Sveno Humble ja Johannes Soltovius
puhdistivat itsensä valalla, ja Jsaacus Petri Holmensis tunnusti yksin
sen tehneensä, on hän yksin tuomittu sovittamaan sen minkä rikkoi ja
langetettu sakkoon.
Mutta tämä ei ollut ainoa ilkiteko, johon komedian esittäjät olivat
tehneet itsensä syypäiksi. Saman päivän pöytäkirja kertoo nim. edelleen:
Samoin valitti Jören Suutari, joka asuu sillankorvassa, että
larvatores, kaikki 6 yhdessä, olivat lyöneet rikki hänen työhuoneensa
ikkunan ja ajaneet takaa hänen poikaansa (oppipoikaa?); tähän vastasi
muuan heistä nimeltä Petrus, että kaupunginsillalla hän oli tavannut
suutarin pojan ja häntä vain sanoin hiukan kiusaillut; silloin poika
oli ottanut tiilikiven ja sillä lyönyt reiän hänen päähänsä, joka
vieläkin oli verinen, ja tämän tehtyään hän juoksi työhuoneeseensa,
sai siellä miekan käsiinsä ja juoksi jälleen ulos larvatoreja
vastaan, silloin viimeksimainitut olivat karkottaneet hänet takaisin
työhuoneeseen, josta hän sitten oli pistänyt miekkansa ulos akkunasta
ja heitä muutenkin ärsytellyt; siten oli ikkuna rikottu sisältäpäin
miekalla ja ulkoa kirveillä ja riu'uilla, joten suutaripoika oli
syyllinen ikkunan särkymiseen. Mutta koska täten larvatorejakaan
ei ole huomattu aivan syyttömiksi: niin sopikoot he keskenään ja
korjauttakoot mainitun suutarin ikkunan ilman enempää muistuttamista.
Ei sovi ihmetellä, että konsistori tänä onnettomuuksien päivänä päätti,
että vastedes näytäntöjä toimeenpantaessa on larvatoreja varotettava,
etteivät tee itseään ilkitöihin syypäiksi, jos tahtovat rangaistusta
välttää.
* * * * *
Mitä olivat nämä "larvatores", joitten kepposet tuottivat akatemisille
isille tällaista mieliharmia?
Kun kokemus oli osottanut, että pelkillä siveyssaarnoilla oli perin
työlästä katsojain mielenkiintoa vireillä pitää, saatikka yleisöä
huvittaa, alettiin näytelmissä käyttää — useimmiten juonesta aivan
irrallaan olevia — katsomon naurattajia, joille heidän, (tavallisesti
karkeasti karrikoitujen) naamioittensa (_larvis_) mukaan annettiin
nimi: larvatores. Nämä meidän aikamme klovneja muistuttavat koomikot
olivat katsojain erikoisia suosikkeja, ja larvatoreiksi valittiin aina
nokkelimmat näyttelijät. Heiltä vaadittiinkin suurta kekseliäisyyttä ja
sukkeluutta, kun ei heidän osiaan kirjoitettu, vaan jätettiin esitys
kokonaan improvisoimisen varaan.
Toisinkin keinoin koetettiin näihin moralisoiviin näytelmiin saada
vaihtelua. Vakavamman päätoiminnan välikohtauksiksi sommiteltiin
talonpoikais-näytöksiä, jotka tavallisesti olivat hyvin hullunkurisia
varsinaiseen näytelmään kuulumattomia kasvannaisia, mutta jotka
toisinaan taitavan kirjailijan käsissä saattoivat muodostua hyviksikin
keinoiksi juonen selventämiseksi ja valaisemiseksi — liekö sitten syynä
se, ettei niitä ollenkaan toimeenpantu. [Tarkempi selostus talonpoikien
välinäytöksistä on Eino Cederbergin tutkielmassa _Kansanomainen aines
vanhimmassa suomalaisessa kirjallisuudessa_ (Aika 1915, ss. 259-271).]
"Talonpoikien" ja "larvatorien" tehtävänä oli myöskin näytännön
edellisenä päivänä käydä kutsumassa katsojia näytäntöön. Tällöin heitä
useinkin kestittiin ylen runsaasti — sen suoranaisen pääsymaksun
lisäksi, jonka kutsutut suorittivat —, ja juhlamielialan vaikutuksesta
tekemistään kolttosista joutuivat herrat sitten konsistorin edessä
vastaamaan.
* * * * *
1641:n jälkeen seuraa muutamien vuosien väliaika, jolta meillä ei ole
minkäänlaisia tietoja ylioppilasnäytännöistä, vaiko kenties se, ettei
konsistorilla ollut aihetta niihin puuttua? Jälkimäinen olettamus
tuntuu todennäköisemmältä. Vasta v. 1645 tapaamme pöytäkirjoissa
näytäntöjä koskevan merkinnän. Maaliskuun 12 p:n pöytäkirjassa (I, siv.
160) sanotaan nim.:
Koska Simon Aboensis, joka viimeksi esitetyssä Komediassa näytteli
vanhan akan osaa ("agerate en keringz person"), silloin oli lyönyt
muutaman kerjäläisvaimon käsivarteen mustelman, jota on tutkittu,
sittemmin oli hyvittänyt vaimoa, joka Magnif. valitti: siis
vapautetaan hänet rahasakosta, kuitenkin istukoon varotukseksi
vuorokauden arestissa ("i prubban").
Mutta ei vielä nytkään anneta tietoja näytelmästä eikä sen tekijää
mainita. Vasta vuodelta 1647 on meillä yksityiskohtaisempia tietoja
maisterinvihkiäisten yhteydessä toimeenpannusta näytännöstä, jossa
esitettiin _Jacobus Petri Chronanderin_ sepittämä ruotsinkielinen
näytelmä "Surge eli Ahkeruuden ja Laiskuuden kuvastin", josta (samana,
vuonna Turussa) painettu kappalekin on tallella Tukholman kunink.
kirjastossa. [Helsingin yliop. kirjastossa on siitä — B.O. Schaumanin
v. 1860 tekemä — käsinkirjoitettu jäljennös: _Surge eller Flijt och
Oflitighetz skodespegel, författat uthi een lustig Comædia_.]
Kuten jo nimestäkin voi päättää, kuvataan tässä komediassa — kahden
rinnakkaisen juonen avulla — kahta ylioppilasta, joista toinen on
ahkeruuden, toinen laiskuuden edustaja. [Chronanderista ja hänen
näytelmistään on tarkempia ja yksityiskohtaisia tietoja Q.E.
Ingeliuksen väitöskirjassa: _Om medeltidens skådespel, med särskildt
fästadt afseende på Finlands äldste dramatiske författare Jakob
Persson Chronander_. Hnki 1861.]
Elokuun 6 p:nä 1647 oli konsistorissa keskustelu "Surgen" johdosta.
Jacobus Chronander oli nimittäin ilmoittanut haluavansa painattaa
teoksensa ja sentähden syntyi akateemisten isien piirissä
periaatteellinen keskustelu ylioppilasnäytännöistä yleensä. Eikä niitä
arvosteltu erittäin suosiollisesti. Professorit olivat sitä mieltä,
että niiden takia moni ylioppilas laiminlöi lukunsa. Ja sitäpaitsi oli
niiden yhteydessä harjotettu kerjuu kovin ikävää. Mitä sitten tuli
Chronanderin näytelmään, niin päätti konsistori, ettei sitä ainakaan
toistaiseksi ole painettava ennenkuin joku professoreista on sen
tarkastanut, etenkin kun "muutamat sanovat", että C. siinä on kyntänyt
vierailla vasikoilla ("någhra seija [den] wara aff andra stält").
Konsistorin ankara arvostelu ei kuitenkaan saanut ylioppilaitten
näyttelemisinkö laimenemaan. Päinvastoin todistavat säilyneet
muistiinpanot, että teatteriharrastus akatemisen nuorison keskuudessa
edelleenkin pysyi virkeänä.
Toukokuun 8 p:nä 1649 astui Eskil Petraeus rehtorinvirkaan ja
seuraavana päivänä näyttelivät ylioppilaat uuden rehtorin kunniaksi
"komedian tahi tragedian _de Tormentis Apostolorum_". Gyllenius kertoo
päiväkirjassaan näytännön alkaneen klo 1 aikaan päivällä ja kestäneen
seitsemään saakka illalla. Kertoja näytteli itse "_personam Rusticam_"
ja oli sellaisena ollut edellisinä päivinä kutsumassa kaupungin
ylhäisiä — m.m. kreivi Brahea — näytäntöön.
Heinäkuun 29 p:nä 1649 viettivät hovioikeuden presidentti Jönss Kurck
ja Torsten Stålhansken leski rouva Christina Horn häitään ja näissä
juhlissa näyttelivät ylioppilaat Chronanderin tekemän näytelmän
_Bele-Snack_. 1650-vuoden maisterinvihkiäisiin oli _Johannes Svenonius
Forsenius_ laatinut uuden komedian, jota katsomassa Gyllenius kertoo
Pietari Brahenkin olleen. Saman vuoden kesäkuussa esitettiin vielä
kaksi näytelmää, nim. 10 p:nä, jolloin suomalaiset ylioppilaat rehtorin
vaihdoksen yhteydessä Eskil Petræuksen kunniaksi esittivät _Ericus
Johannis Justanderin_ (myöhemmin professori ja kuollessaan 1678 Virmon
kirkkoherra) suomentaman (ruotsin kielestä) näytelmän tuhlaajapojasta,
ja 18 p:nä, jolloin lakit, tohtorin vihkiäisissä näyteltiin Nicodemus
Frijschlinukselta "otettu" latinalainen komedia.
Vielä mainitaan konsistorin pöytäkirjoissa toimeenpannun näytäntöjä
vuonna 1652 (kaksi), 1653 (kaksi) 1662 ja 1671 (kaksi). Ohjelmistosta
ei kuitenkaan ole tietoja.
Useimmat konsistorin pöytäkirjoihin tehdyt merkinnät ovat johtuneet
ilkitöistä, joita näytelmissä esiintyvät "talonpojat" ja "larvatores"
olivat tehneet.
1671:n jälkeen eivät konsistorin pöytäkirjat enää puhu
ylioppilasnäytelmistä. Akateemiset komediat ovat jo silloin eläneet
aikansa. Kouluissa jatkettiin vielä jonkun aikaa näytelmien esitystä;
niinhän esittivät viipurilaiset teinit vielä vuosisadan illansuussa
tuon jo mainitsemamme "surkean komedian" "Taivaallinen konsistori."
Mutta vähitellen lakkasivat koulutkin vaalimasta draamallisen taiteen
ituja, jotka seuraavalla vuosisadalla aivan toisessa maaperässä
pääsivät taimiksi varttumaan.
3.
"Jokamies."
Vanha näytelmä nykyaikaisessa asussa.
Olemme edellisessä tutustuneet moraliteetteihin, noihin keskiajan
näyttämösaarnoihin, joita meidän teatterihistoriassamme edustaa
Carsteniuksen "Taivaallinen konsistorio" ja muut koulu- ja
ylioppilaskomediat. Olemme myöskin maininneet Englannin sellaisena
maana, jossa moraliteetit olivat erittäin suosittuja ja pysyivät kauan
muodissa. Sieltä on kotoisin sekin moraliteetti, joka — museotuntuisena
muinaisjäännöksenä — muutamia vuosia takaperin kierteli useat
Europan huomatut näyttämöt ehtiäkseen vihdoin vuonna 1916 meidänkin
päänäyttämöillemme.
"Jokamies" _(Everyman)_ kaivettiin tämän vuosisadan huomenhetkinä
esiin kirjastojen kätköistä ja esitettiin kotimaansa yleisölle vuonna
1902. Mannermaan teatterit ottivat sen ohjelmistoihinsa saksalaisen
näytelmärunoilijan Hugo von Hofmannsthalin muovailuna, josta se
Kansallisteatteriakin varten suomennettiin.
"Jokamies" on sangen tyypillinen keskiaikainen näytelmä; sen
tarkoituksena on opettaa ihmisille, että heidän olonsa ja elonsa
täällä maanpäällä on turhaa ja katoavaista — tahi niinkuin vanhassa
virsikirjassamme asia sanotaan: "minä vaivainen mato ja matkamies,
mont' vaarallist' vaellan retkee..." Maallisen elämän turhuutta ja
kuoleman varmuutta havainnollistaa tämä naivi draama yksinkertaisin ja
helppotajuisin kuvin: Jokamies elää huoletonta elämäänsä ystäviensä
ja mielitiettynsä parissa, kokoaa maallista mammonaa, torjuu hurskaan
äitinsä muistuttelut sanoilla: sitten kun vanhenen rupean hurskaaksi,
kunnes eräänä päivänä kuolema ilmestyy hänen tuolinsa taakse ja vaatii
häntä viimeiselle matkalle, joka vihdoin — Uskon ja Hyvien Tekojen
torjuttua Pirun hyökkäykset ja heidän yhteisistä ponnistuksistaan —
päättyy autuaitten asuinsijoille.
* * * * *
On mahdollista, jopa varsin luultavaakin, että tämä; havainnollinen
saarna sai aikalaisensa järkytettyinä ajattelemaan sielujensa autuuden
asiaa, ehkäpä monen kääntämään pois katseensa maallisesta menosta
ja hylkäämään lihan himon ja silmäin koreuden. Meihin, nykyajan
paatuneisiin ihmisiin, se kaikesta järkyttävyydestään huolimatta
ei jaksanut yhtä voimakkaasti tehota. Katselimme sen kohtauksia ja
kuuntelimme sen vuorosanoja vain taide- ja kirjallishistoriallisina
harvinaisuuksina; ne soivat meille samanlaista _esteettistä_ nautintoa
kuin menneiden vuosisatojen hengellinen kuvaamataide, jonka harras
kauneus herättää meissä vastakaikua, mutta ei silti saa viriämään samaa
_uskonnollista_ hartautta kuin aikalaisissaan.
Ei kuitenkaan niin, että "Jokamiehen" välttämättä täytyy jättää
nykyaikainen katsoja kylmäksi ja välinpitämättömäksi. Kieltämättä
siinä on aineksia ja runollisia arvoja, jotka elävän ja hartaan
tulkinnan tukemina saattavat virittää sydämen kieliä väräjämään,
ehkäpä häipyväksi hetkeksi kääntävätkin ajatukset pois helkähtävästä
elämänilosta, pelloilta, kaupanteosta ja kullankiiltoisesta mammonasta.
Väitetäänhän esim. Tukholmassa niin tapahtuneen; hiljaisella
hartaudella oli siellä esitystä seurattu, oli tunnettu vietettävän
hetkiä pyhätössä, jonne ei arkisen aherruksen kuumeinen sykintä
pääse tunkeutumaan, vaan jossa suhajavat iäisyyden henkien siivet,
ja vakavana oli yleisö teatterista poistunut (suoraan kotiinsa ‒
ravintoloitsijain katkeraksi mielihaikeudeksi!). Meillä ei näytelmä
näin voimakasta vaikutelmaa synnyttänyt, ei Ruotsalaisessa teatterissa
eikä Kansallisessakaan, vaikka jälkimmäisessä oli tunnelman tehostajana
Sibeliuksen vartavasten säveltämä suurpiirteinen ja selkeäsäkeinen
musiikki. "Vanha näytelmä rikkaan miehen kuolemasta" jäi kuin jäikin
kirjallishistorialliseksi kuriosumiksi ja näyttämöteknilliseksi
kokeiluksi.
Mutta näyttämöteknilliseltä kannalta muodostuivat helsinkiläisetkin
esitykset teatteri-ihmiselle sangen mielenkiintoisiksi, etenkin kun
tulkinta molemmissa pääkaupungin teattereissa oli aivan erilaisille
taiteellisille periaatteille rakennettu.
* * * * *
_Ruotsalaisen teatterin_ näyttämöasussa oli noudatettu
samantapaisia suunnitteluprinsiippejä kuin esim. Ranskan kuuluisain
näyttelijäveljesten _(Laconfrérie dela Passion)_ mysterioesityksissä
1400-luvun alkupuolella: Helvetti alinna ja katsojia lähinnä,
varsinainen näyttämölattia maana, korkeammalla taustassa Paratiisi,
johon johtivat valtavat portaat. Oli käytetty kosolta kultaa ja heleitä
värejä — runsaasti taivaansinistä —; se oli omiaan alleviivaamaan
näytelmän keskiaikaiskatoolista sävyä ja likeistä sukulaisuutta
liturgiasta lähteneelle mysteriolie. Koristeiden gotiikka ja
katedraalimaiset ääriviivat väkevöittivät osaltaan tätä tunnelmaa.
Varmalla taidehistoriallisella silmällä oli — mikäli väitetään, lähinnä
Köpenhaminan mallin mukaan — näyttämökehys sommiteltu. Siinä oli kaikki
pienimpiä yksityiskohtia myöten sopusuhtaista ja huoliteltua. Erittäin
ovat mainittavat vaikuttavat ja täsmälliset valonvaihtelut sekä pukujen
varmaa väriaistia todistava sommittelu.
Mutta näyttelijäesitykset eivät olleet kehyksen tasalla. Tulkinnan
yleissävyä vastaan saattoi tehdä muistutuksen: se ei ollut oikeaan
äänilajiin viritetty. Siinä kaipasi ankarampaa ja yhtenäistä
tyylittelyä, joka selkeämmin ja tehoisammin kuin kouraantuntuvan
todellisuustuntuinen henkilöhahmottelu ja realistisiin otteisiin
turvautuva näytteleminen vastaa tarunhohtoista vertauskuvallisuutta. Ja
symboliikkahan aivan olennaisesti kuuluu "Jokamiehen" tunnelmamaailmaan.
Näin ollen pyrkivät näyttelijäesitykset monin kohdin ulkopuolelle
näyttämökehyksen puitteita. Niissä oli liiaksi arkipäiväisiä
äänenpainoja, liiaksi räikeitä piirteitä. Niinpä esim. pääosan esittäjä
[_Adam Poulsen_] pyrki aivan liiaksi lähentelemään luonnenäytelmän
todellisuuden maaperällä liikkuvia hahmoja, tahi toisin sanoen:
meitä, nykyajan ihmisiä. Jokamies ei liikkunut siinä asteikossa,
jota legendan herkästi haihtuva ja aavistelua väräjävä tunnelma
vaatii. — Vielä ilmeisemmin oli tämä piirre havaittavissa puhtaasti
vertauskuvallisissa olennoissa, etenkin Mammonassa [_Evert Ingberg_],
mutta myöskin jalopiirteisessä Uskossa [_Lisa Håkansson-Taube_], vaikka
nekin omassa laadussaan — samoinkuin _teknilliseltä_ suoritukseltaan
moitteeton Jokamies — olivat hyviä saavutuksia. Lähempänä tarun
mystillistä ilmapiiriä oli Hyvät Teot [_Signe Mörne_] arkoine ilmeineen
ja haurassointuisine kuiskailuineen. Myöskin Kuolema oli oivasti
suunniteltu, vaikkakaan esittäjän [_Albert Nycop_] äänensävy ja
puhetapa eivät kyenneet luomaan vuorosanoihin niin kumeata kaikua, että
niihin olisi tullut jäätävää ja kaameata kalman tuntua. Piru [_Adolf
Berlin_] taas korosti turhanpäiväisen tunnontarkasti keskiaikaisen
paholaisen leikillisiä taipumuksia.
Se näyttämöasu, jonka puitteissa _Kansallisteatteri_ esitti
"Jokamiehen" erosi olennaisesti Ruotsalaisen teatterin kiiltävän
komeasta kehyksestä ja lähenteli niitä taiteellisia periaatteita,
joille englantilainen — tahi täsmällisemmin: irlantilainen —
teatterireformaattori Edvard Gordon Craig rakentaa näyttämökuvansa. —
Kansallisteatterin ohjaaja, Jalmari Lahdensuo, lienee valinnut lähimmän
esikuvansa Saksasta.
Väliverho oli poissa, näyttämö ulottui yli orkesterin katsomoon saakka.
Dekoratsioni oli yksinkertainen ja suoraviivainen. Rakenteeltaan se
oli ankaran askeettinen telttalaite, jonka seininä olivat jäykkien
valkoisten pilarien väliin neliöiden muotoon pingoitetut koristeettomat
mustanharmaat kankaat, joilla myöskin matalin parvin ja portain taustaa
kohti kohoava permanto oli peitetty. Niinikään oli näyttämöaukon kaari
mustaan verhottu ja kankaaseen oli puhkaistu molemmin puolin matalat
muuriaukot. Reunustaramppia kiersi tummanvihreä seppelköynnös. Siinä
koko kehys.
Kieltämättä tämä musta ja valkea näyttämö herätti synkän juhlallisen,
joskin hiukan ahdistavan vaikutelman. Katsomoon tullessa tuntui melkein
siltä kuin olisi tullut pitkänperjantain jumalanpalvelukseen. Näytelmän
kuluessa — tahi ainakin sen päätyttyä — tuli vakuutetuksi tällaisen
äärimmilleen yksinkertaistetun ja suuripiirteistä viivakauneutta
tavoittelevan dekoratsionin suurista taiteellisista eduista: se
sallii itse draaman kauneusarvojen sinänsä päästä vaikuttamaan omalla
tehollaan ja sisäisellä voimallaan. Huomio keskittyy häiriytymättä
ja kiinteästi toiminnan ja vuorosanojen poljentoon, ja henkilöt
piirtyvät tummaa taustaa vasten selkeämpinä mielikuvitukseemme. Ja
niinpä tuntuikin tämän vanhan näytelmän tunnelma tarttuvammin tehoavan
Kansallisteatterin kehyksestä kuin ruotsalaisen näyttämön kullatuista
puitteista, vaikkakin kenties jälkimmäiset selvemmin alleviivasivat
moraliteetin katoolisen keskiaikaista sävyä. Kansallisteatterissa oli
sitäpaitsi tunnelmaa tukemassa huomattava tekijä, jota ruotsalaisella
ei ollut: Sibeliuksen mahtava musiikki.
Kuitenkin oli mielestäni ulkonaisen näyttämöasun järjestelyssä
tehty muudan virhe. Ohjaaja ei ollut käyttänyt hyväkseen tilavan
näyttämön mittasuhteita ja mahdollisuuksia luodakseen sitä korkeaa
ja syvää avaruutta, joka tekee esiintyvät ihmiset pieniksi, mutta
joka samalla suo heille — sekä heidän ruumiilliselle hahmolleen että
heidän salaiselle sisäiselle olennolleen — vapaan liikkumisalan ja
ilmakehän. Jos missään niin tässä näytelmässä olisi ollut paikallaan
majesteetillisuuteen pyrkivä korkeus vastakohdaksi maan matosille,
joiden elon ja työn katoavaa turhuutta juuri on tarkoitus saarnata.
Käyttämällä goottilaisia suippokaaria mataloittavien katteitten
asemesta se olisikin saatu aikaan. Loppukuvaelman tähtiseinä oli
nyt aivan liian lähellä katsomoa. Perspektiivisesti järjestettyjen
taustojen avulla se olisi saatu ikäänkuin äärettömyyteen häipymään.
Silloin olisi myöskin häiritsevän lähelle tulevat enkeliryhmät
voitu sijoittaa loitommalle. Kenties olisi siinä myöskin ollut
paikallaan rohkean voimakas värisointu, kiiltoisemmalla kirkkaudella
alleviivaamaan taivaallisen autuuden ihanuutta.
Mutta, kuten sanottu, nykyisessä asussaankin oli kehys hyvin
vaikuttava. Eritoten on tunnustus annettava taitavasta valon
käyttelystä, joka Kansallisteatterin perin puutteellisilla ja
vanhettuneilla laitteilla ei ole helppo asia. Monet valovaikutteet
oli ohjaaja erittäin hyvin ja harkitusti sommitellut. Ne antoivat
aavistuksen siitä, kuinka tehokkaita apukeinoja nykyaikainen
valaistuskoneisto näyttämön järjestäjälle voi tarjota.
Mutta vanhastavaksi tyylitellyllä näyttämöllä on myöskin vaaransa.
Esityksen sommittelu sen yksinkertaiseen kehykseen on erinomaisen
arkaluontoinen tehtävä. Se edellyttää eheäksi soinnutettua yleissävyä,
sellaista tyylin yhtenäisyyttä, ettei näyttelemisessä saa olla
pienimpiäkään harhaotteita eikä särähteleviä soraääniä.
Kokonaan ei Kansallisteatterissa vaaroja oltu vältetty, joskin tulos
yleensä voidaan arvioida verrattain hyväksi. Tyylittelyä, joka
etupäässä ilmeni vain liikkeiden ja lausunnan hillittynä sävynä, ei
näet oltu jaksettu aivan johdonmukaisesti ulottaa kaikkiin henkilöihin
eikä jokaiseen kohtaukseen. Niinpä sen rikkoivat Velkavangin vaimo
(nti Lähteenoja) liian kouraantuntuvalla realismillaan ja Hyvät Työt
(rva Pihlajamäki), jossa herkkä ja hento vienous oli muuttunut perin
pingoitetuksi teennäisyydeksi. Puitteitten ulkopuolelle pyrki myöskin
Lihavan ja Laihan Serkun (hrat Jännes ja Pihlajamäki) kohtaus liian
arkisine äänenpainoineen — miksi muuten edellinen oli pantu tanssimaan?
— ja Vanginvartijain perusteettoman levoton liikehtiminen.
Muuten on ohjaajalla tällaisessa näytelmässä, jonka osat melkein
tykkänään ovat vailla yksilöllisiä erikoispiirteitä, hyvin suuri vapaus
henkilökuvien hahmottelussa. Draaman henkilöt — sekä ihmiset että
vertauskuvalliset olennot — voidaan piirtää monella eri tavalla. Niinpä
saattaa, muutaman esimerkin mainitakseni, Köyhän Naapurin käsittää
yhtä hyvin raihnaisena konttaavaksi kurjaksi kerjäläiseksi — kuten
Ruotsalaisessa teatterissa — kuin vielä pystyssä pysyväksi omaisuutensa
menettäneeksi mieheksi, jona hänet Kansallisteatterissa esitettiin,
(joskin hra Falck on aivan liian väritön). Toisena esimerkkinä
mainitsen Jokamiehen Ystävän, jonka tulkinta niin ikään teattereissamme
oli aivan erilaista. Ruotsalaisella näyttämöllämme määräsi sävyn se
ajatus, joka ilmenee esim. näistä säkeistä: "Oli ystävä silloin,
kun hauskaa riitti, — suruviesti kun sai, nyt läksi ja kiitti. — —
Kun ihmisellä on onni myötä, — on ympärillä tungos ja hoppu, — vaan
kun onni on loppu, — niin ystävät: hyvää yötä!" Kansallisteatterin
Ystävä, (jonka hra Korhonen sangen kauniisti ja luistavasti näytteli)
oli taasen kunnon mies, joka vilpittömässä mielessä jäähyväiseksi
ojensi kätensä ja vakaumuksella lausui: "Heitä sielusi Herran haltuun
vaani" Usko (rva Lindelöf) ei Kansallisteatterissa ollut yhtä ylevän
voitonvarma kuin ruotsalaisessa, mutta sen sijaan se oli vienompi ja
lämmittävämpi. Ja vihdoin Piru (hra Puro) täällä oli yksivakaisempi ja
enemmän kokonaisuuteen mukautuva.
Nimiosan tulkitsi hra Somersalmi. Hänen Jokamies-kuvassaan oli enemmän
viivakauneutta kuin väriloistoa, enemmän viileätä plastillisuutta kuin
maalauksellisiin vaikutteihin purkautuvaa tulista tempperamenttia.
Ulkonaiselta hahmoltaan se oli sangen ryhdikäs ja kaunis luoma.
Vuorosanojen lausuminen oli kuitenkin liian ylimalkaista, se ei
tuntunut vakuuttavalta. Sitä paitsi ei ohjaaja ollut asemia eikä
liikkeitä määritellyt niin täsmällisiksi, että kaikki kuolleet kohdat
— esim. pitkissä kaarteluissa etunäyttämölle — olisivat välttyneet.
— Mielitietyn rva Tulenheimo näytteli erittäin hyvin. Se oli sekä
suunnittelultaan että suoritukseltaan ehyt ja kaunis luoma. —
Kaikkein tyylikkäin ja ylevin oli kuitenkin rva Raution Äiti. Siinä
oli samaa rakastavaa lempeyttä ja samaa arvokkuutta, jota esim.
Whistlerin tunnettu äidinkuva säteilee. — Myöskin hra Kilven Kuolema
oli erinomaisen vaikuttava. Siinä oli kalman kaikua ja jäätävää
tuonen tuntua. Mutta oliko tarpeellista nostaa häntä puuviikatteineen
vielä loppukuvaelman enkelikuoron keskelle? — Hra Lindforsin Mammona
metallisessa jäykkyydessään oli tarkalla tyylitajulla veistetty.
Suomennos, jonka Huugo Jalkanen on tehnyt, tuntui yleensä varsin
sujuvalta. Muutama vähäinen tyylillinen kommahdus ei pahemmin
häirinnyt. Hillbergin ruotsinnoksen vanhastavaan kielisävyyn ei
suomentaja ole yrittänytkään pyrkiä.
NÄYTTÄMÖN TAITEESTA
1.
Todellisuus ja taide.