Tuossa on tunturilakea, suuri ja avara, joka viettää sinne päin, missä
Haugen onpi. Lumimerestä nousee siellä täällä huippuja paljaina ja
harmaina, jotka katselevat totisesti ympärilleen. Noin tuo huippu on
seisonut vuosien kuluessa, niinkuin kuningas lumisessa valtakunnassaan.
Harvoin vieras lähestyy hänen kylmää ja kolkkoa kotoansa, joskus joku
mies kentiesi, laukku selässä, kulkee ohitse, pysähtyy hetkeksi,
värisee ja kiitää sitä nopeammin alas kyliin päin. Muuten ainoastaan
peurat suurissa laumoissa tanssivat avarilla lakeilla ja raapivat
jaloillaan, löytääksensä lumen alta hiukan sammaleita. Mutta
tunturillakin on tarinansa. Se on nähnyt väijyvän pyssymiehen, nähnyt
pulskan, rohkean nuorukaisen, ja orjailevan raukan, taakka selässä. Se
on kuullut monta hupaista laulua, monta pamahtavaa laukausta, vaan
myöskin tuskan ääntä, kun vanhus on vaipunut uupuneena sen juurelle tai
vieras eksynyt sumuhun, paleltuen, sydän kauhistusta täynnä, kun tie ei
ollut löytyvissä. Tunturi oli kaiken tuon kuullut ja nähnyt ja
muistojansa koonnut pitkien aikojen kuluessa, vuosien vieriessä, mutta
se on ääneti ja nousee lumimerestä paljaana ja kovana, ankaralla
katsannolla.
Tänä päivänäkin se olisi voinut kertoa tarinan eräästä miehestä, joka
muutamia vuosia sitten lähti tätä tietä villiytyneellä katsannolla,
paljaalla rinnalla lumituiskussa ja veitikan tuike tummissa vilkkaissa
silmissään. Hänen oli mentävä Haugeniin Gunnarin luo kiittämään
viimeisestä olostaan, mutta kosto kyti silmissä ja sydämmessä. Tuota
tarinata olisi hän kuunnellut, tuo nainen tuolla huipun juurella, sillä
tiesipä hän että se mies pian tulisi, tälläkin kertaa käydäkseen
Haugenissa ja tälläkin kertaa kosto silmissä ja sydämmessä.
Liv seisoo kallioseinän juurella, silmät käden varjossa, katselee,
etsiskelee hän niitä kiviä, jotka osoittavat oikeata tietä. Posket ovat
punaset ja raittiit, sillä tuuli on puhaltanut ruusuja niihin. Silmä
katsoo vakaasti eteensä ja näyttää niin tyyneltä pitkien ripsien
suojassa, joihin lumihiuteita on tarttunut. Pelko ei enää ahdista hänen
sydäntänsä, vaikka se on katkeemaisillaan. Hän taisi ja hän tahtoi
pelastaa isänsä, vaikkapa oman henkensä uhalla. Sitten hän oli tehnyt
tehtävänsä. Liv on kaunis seisoessaan tuossa suksillansa, pitkä ja
solakka, voimalliset kasvot ylöspäin nostetut, kultainen tukka otsalla
taaksepäin käännetty, nojaten sauvaansa toisella kädellä ja toisella
suojaten silmiä päivältä. Hän huo'ahtaa, katsoo onko lapsen hyvä ja
lämmin ja kulkee sitten eteenpäin vaarallisella matkallaan. Hän edistyy
alussa verkalleen, mutta pian käypi kulku nopeammin ja sitten kiitää
Liv mäkeä alas. Hän kallistaa ruumistansa eteenpäin, silmät katsovat
suurina, tarkkoina, suu on puoleksi avoinna, kun hän lähtee menemään
alas. Tuuli lyö häntä vastaan, melkein ahdistaa hänen henkeänsä, ja
leikkii hajoitetuilla hiuksillaan, jotka valuvat olkapäille, ja lumi,
joka pyryttää suksien jäljistä kuin valkoinen pilvi, kiertää hänen
vartalonsa kylmään valkoiseen vaippaansa.
Ja huiput ja kalliot ja linnut ilmassa ja vuorikoivut ja pensaat
katselevat ällistyen nuorta reipasta vaimoa, joka rientää salaman
nopeudella heidän ohitse. Ilta lähestyy kun Liv seisoo rinteellä, josta
nähdään Haugen ja kylä siellä alhaalla. Sukset on hän taas heittänyt
olalleen. Aurinko menee maille ja hän katselee kuinka sen säteet
loistavat laakson yli, vaan Haugeniin ne eivät pääse, vuori luopi
varjonsa siihen ja siellä on yhtä pimeätä ja kolkkoa kuin ennen.
Seisoikohan Gunnar ovessa vai eikö hän vielä ole tullut pellolta? Vai
seisoiko hän yksinänsä takan ääressä, katsellen hohtaviin hiiliin ja
ajatellen eksynyttä tytärtään, mitäpä Liv tiesi! Hän sanomattomasti
ikävöi päästäksensä alas vaan katsomaan kuinka siellä oli laita. Mutta
tuntui kuitenkin kuin jalka ei uskaltaisi astua sinne päin. Hän istui
kalliolle, otti lapsen syliinsä, katseli sitä ja tuuditti sitä
käsivarsillaan. "Kyllä sinä nytkin saat tietä raivata", sanoi hän
suudellen lasta. Ja siinä istuu nyt Liv, katsellen kotoseutujansa,
joita hän ei ollut nähnyt siitä illasta asti, jona lähti ulos avaraan
maailmaan, kun isänsä oli hänet talosta karkoittanut. Kuinka hän
rakasti tätä seutua! Kuinka hän rakasti isäänsä! Kauan ei hän istu.
Aslak voisi tulla ennenkuin aavistaakaan, kuinka hänen siis olisi aika
levätä? Ja nyt taas astumaan alaspäin mullassa ja kivistössä polulle
asti.
Gunnar istui takan ääressä lepäämässä päivän työstä. Monta ajatusta
juolahti hänen päähänsä kun hän istui tuossa, heittäen silloin tällöin
oksaa tuleen. Mutta tuvassa oli niin rauhallista ja rauha kuvautui
vanhuksen kasvoissakin; vaikka olivat surumieliset, oli niitä kumminkin
hyvä katsella. Silloin hän herätettiin mietteistään, joku koputti
ikkunan ruutua. Hän nousi ja avasi ikkunan, nähdäksensä ken siellä oli.
Hän näki vaimon siinä seisovan, mytty sylissä, vaan kasvojen muotoja
hän ei voinut nähdä pimeässä.
"Kuka se on?" kysyi hän. Silloin kuului kummallisen hellä ääni alhaalta
lausuvan:
"Nimeni on Liv ja muinoin sanottiin minua tyttäreksesi."
Gunnar piti pöydästä kiinni, ett'ei hän vaipuisi maahan, ja veri nousi
hänen kasvoihinsa. Mutta kohta juoksi hän ulos portaille ja ojensi
kätensä Liville.
"En tohdi mennä tupaan ennenkuin itse pyydät minua", sanoi sama ääni
taas.
"Tule -- tule --" kuului vastaus ja Gunnar tarttui tyttärensä
käsivarteen ja talutti häntä sisään. Liv jäi seisomaan oven suuhun ja
hänen sydämmensä tykytti kovasti.
"Täällä on yksi vielä, joka rukoilee puolestansa", sanoi hän ja ojensi
lasta isälle. "Nyt olemme vihityt", lisäsi hän matalalla äänellä, "etkö
siis tahdo tunnustaa tyttäresi poikaa?"
Gunnar otti lapsen sanaakaan sanomatta, otti sen vaan syliinsä ja
katseli sen kasvoja. Pian vieri suuria kyyneleitä Gunnarin kasvoja
myöten. Hän pyyhki niitä pois, mutta toisia tuli sijaan ja ne tippuivat
nukkuvan lapsen päälle. Hän tarttui Liv'in käteen ja vei hänet takan
ääreen, otti siitä palavan puun ja valasi sillä Liv'in kasvoja.
"Herra Jumala, sinä se todellakin olet!" sanoi hän kyynelsilmin, "kuinka
laihalta ja vanhalta näytät. Mutta lämmitä itseäsi -- istu --
tyttäreni".
Hän pusersi Liv'in kättä kerta toisen perästä, eikä voinut oikein
hallita ääntänsä. Liv oli täll'aikaa seisonut äänetönnä isäänsä
katsellen. Hän oli nähnyt kuinka hänen tumma tukkansa nyt oli hallan
panema, kuinka lempeät hänen kovat kasvonsa olivat ja kuinka tuo ennen
kallistunut pää nyt oli pystyssä. Jumalalle kiitos, mitä hän oli
kuullut oli siis totta.
Hän ikäänkuin heräsi Gunnarin sanoista kun tämä veti hänet takan luo.
"Täällä ei ole aikaa enää sinun eikä minun istua nyt, isä", sanoi hän
vapisevalla äänellä, molemmin käsin tarttuen hänen käsivarteensa, ja
sanat tulvailivat hänen huulillensa, -- "pian hän on täällä -- Aslak.
Hänellä on pahaa mielessä -- hän tulee koko joukon kanssa -- he aikovat
polttaa sinulta talon. Tule -- joudu kylään ja ole siellä tänä yönä.
Minä otan häntä vastaan; sillä minulle ei hän mitään tee. Mutta sinut
hän tappaa jos saavuttaa -- joudu isä kylään -- mutta älä sano mitään,
älä kerro sitä -- älä luule liian pahaa hänestä tämän tähden -- he
ärsyttävät häntä ehtimiseen, mutta hän ei ole paha sydämmestään -- usko
minua, hän ei ole niin paha".
Liv ei jaksanut enää, hän vaipui isänsä rintaa vasten ja itki
nyyhkytti.
Gunnar oli noussut, hän seisoi kuin kivettyneenä. "Onko tämä totta?"
kysyi hän.
"Se on totta," sopersi Liv.
Hetken aikaa Gunnar seisoi siinä, sitten nosti hän päätänsä
huolettomasti ja sanoi: "Tulkoon, hän on minut löytävä".
Liv heittäysi isänsä kaulaan. "Älä tee niin! Älä tee niin, minä tulen
onnettomaksi koko elin-ajakseni."
Gunnar pusersi hänen kättänsä ja lausui totisesti:
"Haugenissa olen elänyt siitä asti kuin ihmiseksi tulin. Haugenissa
tahdon myös kuolla".
Yht'äkkiä pisti Liv'in päähän ajatus. Hän hypähti pystyyn, silmänsä
loistivat.
"No, minä juoksen kylään vaikka kaatuisinkin tielle. Minä kokoon
ihmisiä, -- he ottavat hänet kiinni -- kiinni hänet ottavat, vaan sama
se -- sinut minä pelastan, vaikka kadotankin hänet. Minä luulin
hänestäkin olevan toivoa, mutta nyt kadotan hänet -- sinä olet
pelastuva, isäni".
Hän aikoi rientää ulos, mutta Gunnar asettui oven eteen ja pidätti
hänet.
"Sinun pitää jäädä tänne luokseni, Liv", sanoi hän korkealla äänellä,
"jos kerran lukitsin oven, että et pääsisi sisään, tahdon nyt lukita
sen, että et pääse ulos".
Liv vaipui penkille, kätki kasvonsa käsiin ja itki niin rajusti, ett'ei
Gunnar millään lailla voinut häntä hillitä. Mutta se olikin koko sielun
taistelu, joka nyt suli kyyneliksi. Kun hänen mielensä taas asettui,
oli hän aivan hiljaa. Hän istui hetken aikaa ikäänkuin miettien jotakin
itsekseen ja hengitti vaan raskaasti. Sen perästä sanoi hän tyynesti
isälleen:
"Jos tahdot noudattaa minun neuvoani, isä, niin ota häntä
ystävällisesti vastaan kun hän tulee. Pane liina pöydälle, sytytä
kynttilät ja tarjoo hänelle illallista, ehkä rupee hän epäilemään".
Gunnar ei kohta vastannut. "Siinä on järkeä puheessasi", sanoi hän
viimein, "minä teen niin tyttäreni".
Ja nyt on kaikki valmistettu yö-vieraita varten. Lumivalkoinen liina
on pöydälle levitetty ja kynttilät palavat raskaissa hohtavissa
messinki-jaloissa. Tuli väistyy takassa ja pata kiehuu, ja pöydän
ääressä istuu Liv, lapsi sylissään, sekä hänen edessänsä Gunnar. He
puhuvat menneistä ajoista. Mutta kun vaan tuulen puuskakin koskee
talohon, säpsähtävät he ja kuuntelevat, henkeänsä vetämättä, oliko
Aslak joka tuli. Muuten eivät pelänneet, olisi voinut sanoa että rauha
ja ilo vallitsi näissä molemmissa nyt kun olivat toisensa löytäneet.
"Sanoppas nyt, Liv, kuinka olet elänyt koko tämän pitkän vuoden?" sanoi
Gunnar, taputtaen tyttärensä kättä.
"Se on pian kerrottu, isä", vastasi Liv. "Tuona iltana, sä tiedät,
menin, tietämättä mihin, niin kauas vaan kuin jalat kannattivat, ja
sitten vaivuin viimein tien viereen aidan juureen, ja sinne jäin
makaamaan seuraavaksi päiväksi. Olen sitten kulkenut talosta toiseen
aina tuonne itäänpäin, jossa tiesin Aslakin ennen olleen. Ehkä hän taas
oli pyrkinyt sinne. Mutta en häntä löytänyt. -- En ole kerjännyt, isä;
muutamia killinkiä minulla oli taskussani, ja joskus annoin jonkun
vaatekappaleen ruo'asta. Mutta talvi läheni ja oli kylmä -- -- hs! eikö
ollut joku portailla, olin kuiskaamista kuulevinani -- -- ei, se oli
vaan tuuli. Niin sitten sairastuin ja tulin vuoteen omaksi eräässä
talossa siellä. Pikku Gunnar syntyi ja, voitko sitä uskoa, ihmiset
olivat niin hyviä minua kohtaan. Mutta minulla ei ollut mitään rauhaa,
kevään lähestyessä ja ilman heltyessä käärin lapsen vaatteisin ja
sidoin sen selkääni sekä läksin kulkemaan. Viimein löysin kun löysinkin
Aslakin, ja hän oli niin hyvä ja hellä minua kohtaan. Niin, sinä voit
uskoa minua kun sanon, ett'ei kukaan olisi voinut olla, parempi minua
kohtaan, kuin Aslak silloin oli". Ja Liv kertoi heistä kaikki, ja, joka
kerta kun hän mainitsi Aslakin nimen, hellitteli hän erityisellä
hellyydellä tuota nimeä. Sanat soivat silloin aina niin hempeästi,
jospa surullisestikin. Gunnar kuunteli Livin kertomisia, pöytään
nojautuneena ja katsellen maahan. Vähän aikaa sen perästä nosti hän
päätänsä ja katseli kauan ja hellästi Liviä. Sitten ojensi hän kättään
sanoen:
"Sinä olet pyytänyt minulta anteeksi, Liv, mutta nyt täytyy minun
pyytää samaa sinulta. Tarkoitukseni oli hyvä sinä iltana, usko minua,
tarkoitukseni oli hyvä. En tohtinut tehdä toisin kuin tein, vaikka
silloin repäsin itsestäni omaa lihaani ja vertani. Nyt olen oppinut
katselemaan elämätä toisin kuin silloin, nyt en ole enää Jumalaa
ankarampi. Ihmiset tässä seudussa tietävät nyt minusta kaikki, ja hyvä
on että sen tietävät, jotta ei minun tarvitse olla arka ja peloissani
heistä enää. Nyt voin helpommin hengittää, nyt kun koko maailma tietää
että olin peto. Ja Aslak on auttanut minua, vaikka hän tarkoitti pahaa.
Jumala antakoon hänelle anteeksi ja olkoon kiitetty siitä että hän on
pitänyt suojelevaa kättänsä sinun ja minun yli".
Liv tarttui isänsä käteen, pusersi sitä kovasti eikä nyt enää mikään
eroittanut näitä molempia.
Yö lähestyi. Nyt kuulivat melua ulkoa. Ovi meni selälleen ja sisään
juoksi Aslak korskeana ja ylpeänä, mutta kasvonsa olivat kalman
kalpeat. Hän astui keskelle laattiaa, mutta sinne jäi hän hämmästyneenä
seisomaan ja katseli ympärillensä. Hän näki valkoisen pöytäliinan,
kynttilöitä, jotka paloivat jaloissaan, Livin, joka istui tuossa
kunniaistuimella hänen poikansa kanssa. Hän ei näyttänyt oikein
käsittävän tätä. Tuossa tuli Gunnar korkeana ja tyynenä ja ojensi
ystävällisesti hänelle kättä, sanoen:
"Hyvää iltaa, Aslak! tuletko ystävänä vai vihollisenako, vävynä vai
vieraana Haugeniin tänä yönä?"
Aslakin sääret rupesivat vapisemaan, veri nousi hänen kasvoihin, hän
puri hampaansa yhteen ja rintansa hengitti raskaasti. Hän katseli
hämmästyneenä laattiaan. Näin seisoi hän kauan, vaan viimein repäisi
hän ikäänkuin raivoissaan rintataskunsa auki, jotta lastut ja tulitikut
lensivät ympäri laattiaa. Hän kokosi niitä yksittäin, heitti ne tuleen
ja huudahti itku äänessä:
"Vaikkapa ijankaikkisesti minua kiroisit, äiti, en voi tehdä toisin".
Sitten meni hän Gunnarin luo, silmät maahaan luotuina, ja häpeissään
kuin märkä koira seisoi hän siinä.
"Lyö minua nyt, Gunnar Haugen", sanoi hän viimein, "tai tee kanssani
mitä tahdot, minä en ole paikastakaan liikahtava, sillä nyt saat kuulla
totuuden sanan. Minä etsin sinua pahassa tarkoituksessa, aikoen polttaa
talosi tänä yönä. Ai'oin tulla tänne yksinäni ja sanoa sinulle uhaten
ja ylpeästi kaikki mitä isälleni teit. Tahdoin ärsyttää sinua
tappelemaan kanssani, jotta saisimme nähdä kumpiko on väkevämpi meistä.
En voinut tehdä sitä muuten. Miksi et lyönyt minua? Miksi varastit
minulta rohkeuden -- vaan Jumala siunatkoon sinua siitä. Mutta minä
iloitsin, käydessäni tunturin yli tänään, siitä että sinä syöksisit
päälleni, tultuani tänne, että löisit minua ja potkisit minua pois;
minä olen käynyt ikäänkuin horroksissa, ja kuinka minä olen kärsinyt
tänä päivänä! Mutta nyt -- -- Hyvä Jumala että olet ottanut lapseni
huostaasi, sitä en unohda. On kuin noituus olisi haihtunut pois minusta
nyt -- mutta kuinka hauskaa täällä on. Ja sinä, Liv -- mitenkä sinä
olet tullut tänne? -- vaan sama se. Lyö minua nyt, Gunnar Haugen,
muuten en saa mitään rauhaa -- lyö minua nyt ennen kuin menen, ja
Jumala siunatkoon sinua jos tahdot olla hyvä lastani kohtaan". Hän
tarttui Gunnarin käteen, pudisti sitä hartaasti ja suuteli sitä
kyynel-silmin. Sitten aikoi hän lähteä, mutta Gunnar pidätti häntä.
"Täällä on vielä tilaa naulassa nutullesi, jos tahdot".
Aslak pudisti päätänsä. Mutta nyt Liv tuli lapsen kanssa.
"Tahdotko taas lähteä pois minun ja poikasi luota, Aslak, niin saan
kaiketi ruveta sinua etsimään toisen kerran", sanoi hän lempeästi ja
katseli sydämmellisesti Aslakia. Silloin Aslak ei voinut vastustaa
enään, hän tarttui toisella kädellään Livin käteen ja toisella
Gunnarin, ja sanoi:
"Jumala teitä molempia siunatkoon, luulenpa melkein että mustalaisesta
tulee siivo mies".
* * * * *
Monta vuotta on kulunut siitä illasta. Mitä Gunnar oli toivonut,
saavansa kuolla rauhassa Haugenissa, se on tapahtunut. Aslak ja Liv
seisoivat hänen vuoteensa vieressä kun hän kuoli. Eikä koko tämän ajan
kuluessa ole yhtään pahaa sanaa lausuttu Gunnarin ja hänen vävynsä
välillä. Aslak hallitsee nyt Haugenissa ja on saanut siitä hyvän talon.
Liv istuu iloisena ja onnellisena tuvassa rukkinsa ääressä, ja pieni
vikkelä poika leikkii pihalla. Se on pieni Gunnar, joka on kasvanut
suureksi ja on jotenkin ylpeä kun hän istuu kuorman päällä isänsä
vieressä ja lähtee kaupunkiin. Mutta Aslakin veri on vielä levotoin ja
joka kesä, kun on oikein kuumaa, sitoo Liv itse laukun hänen selkäänsä
ja panee kehruunsa siihen, sillä silloin Aslakin täytyy lähteä
kiertelemään vanhalla tavallaan. Mutta mitään hän ei kammo niin paljon
kuin yhtymistä vanhojen seuralaistensa kanssa, eikä hänen jalkansa
koskaan ole niin kepeä kuin hänen palatessaan, rahoja taskussa, ja
nähdessään että Liv seisoo ovella odottamassa. Sellaisten kesämatkojen
perästä on hänen mielensä aina tyynempi. Hän laulaa ja tekee työtä
varhaisesta aamusta myöhään iltaan, ja tapahtua voi, niinkuin menneinä
aikoina, että Liv hiipii ylös tunturille viemään hänelle juomaa ja
juttelemaan hänen kanssansa vilpoisella iltahetkellä, kun hän pellolla
kaivaa. Tuo vanha kirja on vielä kaapissa ja se otetaan vieläkin esille
jok'ainoa ilta, ja Liv lukee siitä ja Aslak itse siunaa ruokaa.
Myrskyn ja pimeyden jälkeen on tullut rauhaa ja päivän paistetta. Rauha
vallitsee talossa, rauha niissä, jotka talossa asuvat.
Jumala suokoon rauhaa meille kaikille.
Tähän päättyy kertomus Livistä.