"Hääkellot soivat eräänä hiljaisena sunnuntai-aamuna, vaan tiellä ei
näy kärryjä eikä hevosia eikä soittajia, eikä koreita häävieraita.
Kirkonportailla seisoo miehiä ja naisia. He kuiskailevat keskenänsä
yhtä ja toista ja katsahtavat välistä sisään aukiolevasta kirkon
ovesta. Kirkko on väkeä täynnä. Siellä vihkii ja siunaa pappi Aslak
Braaten'in, nuoren miehen Haaland'in talosta, ja Liv Gunnarintytär
Haugen'in. Mistä olivat tulleet, ei kukaan tietänyt, mutta huhu siitä,
mitä oli tapahtunut naapuriseurakunnassa vuosi sitten, eli vielä
muistossa ja viritettin uudestaan. Ihmiset katselivat uuteliain silmin
noita molempia, jotka käsityksin kulkivat kirkon laattiaa myöten ja
sitten, virren päätettyä, tietä myöten. Ei kukaan ole käsketty kestiin,
ei kukaan sano heitä tervetulleiksi uuteen kotiin, ainoastaan lintuset
visertelevät puissa ylt'ympärillä, pihlaja näyttää punaisia rypäleitään
ja koivu hajoittaa lehtiänsä heidän jalkojensa eteen. Aslak on puettu
vanhaan nuttuun, uuden myi hän ruo'asta kun Liv oli sairaana. Mutta
sydämmensä on niin keveä tänään, ei hän huoli nutusta eikä jutusta,
jota kerrotaan hänen ohitse kulkiessaan. Liv on myös vanhoissa
liivissä, mutta paitansa on hän pessyt lumen valkoiseksi, Ei hänenä
ole solkia eikä renkaita, mutta mitäs niistä nyt kun on saanut
sydämmeltänsä pois taakan, joka on häntä rasittanut kauan aikaa. He
eivät puhuneet paljon keskenänsä sinä päivänä, mutta pudistivat usein
toinen toisensa käsiä. Liv oli sitten istunut kauan aikaa kehdon
vieressä, jossa lapsi nukkui, ja katsellut sitä. Hän oli kumartunut sen
yli ja kauan aikaa ollut siinä asemassa. Sitten oli hän sanonut
Aslakille:
"Meillä on paljon ajattelemista tänään ja paljon, josta saamme pyytää
Jumalalta anteeksi".
"Niin on", oli Aslak vastannut.
Iltapäivällä tuli hän sisään kirja kainalossa. "Olen lainannut sen
isännältäni", sanoi hän, "tahdotko lukea minulle vähäisen?"
Liv otti Raamatun ja kävi istumaan.
"Lue sama paikka, jota kerran luit, tuosta tuhlaaja-pojasta", sanoi
Aslak, "minusta se sopii paraiten".
Ja Liv luki, ja Aslak kuunteli, ja niinkuin ennen Haugenissa sanat
nytkin sattuivat häneen niin syvästi että hän kätki kasvonsa; mutta
hänessä oli kuitenkin enemmän rauhaa nyt kuin silloin.
"Onpa tuo kertomus kaunis, kun vaan olisi yhtä todenperäinen kuin
kaunis, niin -- Luuletko että Jumala minusta huolisi jos nyt tulisin?"
kysyi hän ikäänkuin itseksensä, tuijottaen eteensä.
"Sen Hän varmaankin tekee jos uskot Häneen", vastasi Liv.
"En tiedä uskonko", sanoi Aslak; "en ole paljon siitä kuullut
lapsuudesta asti, mutta sinä saat opettaa minua, Liv, minä tarvitsen
niin paljon opetusta".
Pian Aslak on tunnettu seudussa ja hänen nimeänsä mainitaan
kunniottuksella. Hän on väsymätöin työssä, suora sanoissaan, totinen ja
luotettava. Hän on enimmiten itseksensä eikä huoli paljon leikistä ja
huvituksista. Liv hoitaa taloa, kasvattaa Gunnaria, neuloo ja kutoo
niin paljon kuin jaksaa, jotta ansaitsevat sen verran että tulevat
toimeen. Kaikki käy niinkuin ennen Haugenissa, mutta Aslak sitä ei
varmaankaan huomaa. Hän ei istu enää sormet korvissa eikä torku Livin
lukiessa Raamatusta; sillä Aslakissa usko herää, vaikkapa kaikki vielä
on hämärätä hänelle. Liv on puhunut paljon hänelle Gunnar-isästään,
vaan ei Aslak tahdo ottaa sitä kuullakseen. Itse on Liv kulkenut ympäri
seudussa kuulustelemassa kuinka oli hänen isänsä laita. Yhtä ja toista
on hän saanut tietää ihmisiltä, jotka olivat tulleet tunturin toiselta
puolelta. Gunnar Haugen, kertoivat he, oli aivan toisellainen nyt kuin
ennen: Hänen hiuksensa olivat käyneet aivan harmaiksi tällä lyhyellä
ajalla ja hän näytti hyvin vanhalta. Mutta tuo tumma varjo oli
poistunut hänen kasvoistansa. Hän oli ystävällisempi ja puhui ihmisten
kanssa useammin kuin ennen. Muutamia päiviä tuon tapauksen jälkeen
tyttären kanssa, oli joku tullut Haugeniin ja oli ohitse kulkiessaan
kuullut jonkun ikäänkuin valittavan siellä. Vieras oli astunut sisään
ja siellä Gunnar makasi sängyssä liikkumatonna, avutonna. Hän oli
useita päiviä perätysten saanut ryömiä takan luo keittämään vähän
ruokaa henkensä säilyttämiseksi. Gunnar oli ollut kauan sairaana, oli
pyytänyt pappia luoksensa ja neuvotellut pitkiä aikoja tämän kanssa.
Kun hän nousi vuoteeltansa oli hän niinkuin muuttunut toiseksi
ihmiseksi. Häntä nähtiin useammin kylässä ja hän oli silloin aina
hetken aikaa papin luona. Tyttärestään ei hän koskaan puhunut eikä
kukaan uskaltanut kysellä myöskään. Huhu tiesi kuitenkin, että hän oli
kysellyt Liviä missä vaan oli sopinut.
Livin sydän tykytti, kun hän sen kuuli. Herra Jumala, jos hän tietäisi
Livin olevan niin likellä -- mutta vielä hän ei tohtinut mainita
mitään, niin kauan kuin Aslak oli vastahakoinen.
Aslak Braaten oli ollut yli kuukauden ajan uuden isäntänsä luona. Kesä
oli kulunut, sato korjattu. Silloin kävi Aslakin mieli synkäksi ja
kolkoksi. Liv huomasi sen ja oli vähän aikaa ääneti siitä. Vihdoin
kysyi Liv oliko hän sairas.
"En ole juuri sitäkään", vastasi hän. Mutta eräänä päivänä, kun hän oli
tavallista synkempi, sanoi hän:
"Minä en tahdo salata sinulta, Liv, että minun täytyy päästä matkoille
taas. En voi enään olla tässä kuumassa laaksossa". Liv tuskastui
kuullessansa sen, mutta salasi sitä sanoen:
"En tahdo sinua estää, mutta tulet kai takaisin?"
"Epäiletkö sitä kun sinä olet täällä?" sanoi hän, "minä pyrin vaan ulos
vilpoittelemaan hiukan ja samalla voisin viedä kehruusi myytäväksi".
Näytti siltä kuin Aslak olisi tuntenut raittiin tuulenpuuskan
ympärillänsä kun hän seisoi laukku selässä ja sauva kädessä valmisna
lähtemään. Silmänsä loistivat ja jalka astui niin kepeästi.
"Pysy kaukana mustalaisten tieltä, äläkä kulje kenenkään seurassa",
sanoi Liv, kun Aslak astui kynnyksen yli.
"Sen sulle lupaan", sanoi Aslak ja katseli ikävöiden vihriäistä
vuoren-rinnettä. Pian kuuli Liv jonkun laulavan tuolla mäellä, jotta
tunturissa kaikui, ja siellä kulki Aslak, pitkänä ja solakkana,
matkasauvaa heiluttaen. Mutta Livin mieltä ahdisti, hän painoi kätensä
rintaa vasten ja katseli kostein silmin Aslakin jälkeen.
Noin viisi viikkoa oli kulunut, mutta vielä Aslak ei ollut palannut.
Liv oli katsellut ulos ikkunasta aamuin ja illoin, vaan ei kukaan
tullut eikä kukaan laulanut vuoren rinteellä myöskään. Eikä Liv
kuitenkaan ollut tuskissaan, sillä hän tiesi niin varmaan, ettei Jumala
sallisi Aslakin joutua harhateille nyt, hän oli niin palavasti
rukoillut sitä sekä varhain että myöhään.
Eräänä iltana, kun Liv istui tuudittamassa lastansa, kuuli hän jonkun
valittavan käytävässä. Hän hyppäsi tuolilta ja avasi oven. Siinä seisoi
Aslak kalpeana ja vapisevana vanhan vaimon seurassa, jota hän melkein
veti jälkeensä. Liv tunsi vaimon; se oli sama, jota Aslak oli sanonut
äidiksensä. Hän oli verinen kasvoiltaan, vaatteet savessa ja liassa ja
hän valitti haikeasti. Liv katseli puoleksi säikähtyneenä Aslakia.
"Minä löysin hänet tuolta pohjoispuolelta", lausui Aslak synkästi, "hän
makasi tainnoksissa maanvierimän alla ja koko joukko ihmisiä seisoi
hänen ympärillään. Mutta laita nyt hänelle sija kamarissa niin pian
kuin mahdollista". Aslak varovasti asetti äitin istumaan penkille,
mutta tämä vaipui hänen syliinsä. Suuri haava oli otsassa ja sääret
olivat ikäänkuin muserretut. Liv pesi hänet puhtaaksi ja sitten hän
pantiin sänkyyn. Hän ummisti silmänsä, mutta valitti yhtä mittaa. Liv
oli mennyt lapsen luo ja käski Aslakin sanoa mitä tarvittaisiin. Mutta
Aslak istui sängyn laidalla katsellen äitiänsä kyynelsilmin. Hän makasi
kuin kuolon kamppauksessa, välistä hän nauroi ja sitten taas valitti.
Yht'äkkiä avasi hän silmänsä, katsellen huonetta.
"Aslak -- onko Aslak täällä?" kysyi hän ikäänkuin peloissaan.
Aslak tarttui hänen käteensä.
"Oletko sinä Aslak?" sanoi hän nousten puoleksi sängyssä, ja tuijotti
häneen, "onko totta että olet myynyt itsesi Burolle? [Mustalaiset
nimittävät omalla kielellään talonpoikaa 'buro'ksi'.] He sanoivat, nuo
juoru-akat, että olit myynyt itsesi, mutta minä löin heitä vasten
naamaa, jotta toinen heistä meni tainnoksiin. Silloin syöksivät minun
päälleni, mutta minä löin vastaan, kunnes vierin alas. Poikani ei ole
myynyt itseänsä Burolle". Aslakin veri rupesi kuohumaan, mutta hän ei
liikahtanut paikasta. Guro makasi mutisemassa itsekseen: "poikani on
pulska ja rohkea, hän ei ole häväissyt sukuansa. Sukumme on puhdas niin
pitkältä kuin minä muistan. Isäni kokosi meidät vuorijärven rannalle,
sanoi meille jäähyväiset ja souti sitten ulos järvelle kivi kaulassa ja
upotti itsensä. [Katso Eilert Sundt'in kirjaa mustalaisista siv. 90.]
Hän otti meiltä silloin sen lupauksen, että meidän tuli olla uskolliset
suvullemme ja uskonnollemme, ja minä lupasin sen, ja minun puolestani
suku on puhdas. Poikani teki saman lupauksen, ja poikani on
korkeavartaloinen ja uljas. Hän on tappanut Gunnarin ja kostanut
isänsä. Hän nauraa Burolle, hän vihaa Buroa ja kaikkea, mitä Burolla
oli. Kerran meidän sitten tulee kokoontua suurien esi-isiemme kanssa
sinne, josta olemme tulleet, kaukaiseen etelään, josta meidän pitää
koko maailmaa hallita". [Näin kertovat mustalaiset itse.]
Hänen äänensä heikontui heikontumistaan, viimein hän makasi
ummistunein silmin ja liikutti ainoastaan huuliansa. Pelko valloitti
Aslakin, hän ei uskaltanut ääntääkään, kumartui vaan kuunnellakseen
äidin hengenvetoa. Hän hengitti, mutta hyvin raskaasti. Yö pimeni
pimenemistään. Kuu nousi kukkuloiden yli ja muutamia vaaleita säteitä
sattui sänkyyn, missä Guro makasi. Tästä hänen kalpeat kasvonsa kävivät
vielä kalpeammiksi. Nyt hän nousi istumaan sängyssä ja katseli
kummastellen tuota vaaleata valoa. Sitten hän yht'äkkiä rupesi tekemään
ristinmerkkiä rintaansa ja kaikenlaisia outoja temppuja.
"Katso -- katso tuolla", sanoi hän osoittaen kuuta, "Alako!" [Alako on
mustalaisten Jumala. Hän asuu kuussa. -- Katso Eilert Sunt'in kirjaa,
siv. 105.] Hän katsoa tuijotti hetken aikaa ja kasvonsa ikäänkuin
kirkastuivat. Hän kaatui selällensä ja huusi: "se kasvaa, kasvaa, Alako
voittaa -- miekka ja keihäs on hänen käsissään, hän lyöpi sekä Beng'in
että Gern'in [Perkele ja Kristus, Alakon viholliset. Katso Sundt'in
kirjaa, siv. 106.] maahan, mutta minua hän ei lyö, minut on hän nostava
luoksensa; sillä minä en ole koskaan ollut ristitty. En ole minä heitä
pettänyt; sillä minä en ole koskaan ollut kastettu". Hän nauraa hohotti
ja jäi sitten makaamaan niinkuin unen horroksiin. Aslak värisi, kylmä
hiki nousi hänen otsallensa ja kätensä tarttuivat kovasti sängyn
laitaan. Hänen mielensä oli muuttunut niin oudoksi ja rajuksi. Guro
hengitti yhä raskaammin, välistä kuului niinkuin hän olisi itkenyt
unessa. Hän vapisi niin että sänky tärisi, ja rupesi heittäymään sinne
tänne ja lyömään käsivarsillaan. Hän houraili vallan. Välistä hypähti
hän kiljuen ja laski kädet poikansa kaulaan.
"Kätke minut, Aslak! Kätke minut!" huusi hän -- siellä he tulevat".
"Kuka, äiti?" änkytti Aslak ja hiuksensa nousivat pystyyn kauhusta.
"Etkö näe häntä? siinä hän seisoo, -- isäsi. Hänen vieressänsä on tuo
mahtava henki. He uhkaavat minua, Aslak -- siellä he tulevat". Ja
kiljuen kätki hän päänsä Aslakin rintaa vasten. "He sanovat ett'eivät
tahdo ottaa minua, jos en kosta heitä. Minä lupasin polttaa hänen
talonsa -- minä en ole sitä tehnyt -- sinun pitää tehdä se, Aslak --
heti -- heti. Minä olin juuri matkalla nyt, mutta sinä estit minua.
Joudu, ota koko joukko mukaasi -- he oleskelevat talossa tuolla
pohjoisessa päin. Sytytä nyt niin että valkea räiskyy -- kuuletkos --
kuuletkos".
Näytti kuin silmänsä olisivat olleet puhkeemaisillaan päästä, hän
vääntelihe kuin suonenvedossa ja pusersi käsillänsä Aslakin käsivarsia,
vavisten koko ruumiissaan.
"Minä en saa rauhaa -- eikä autuutta -- muista hänen ilkeä työnsä --
lupaa se -- lupaa se".
Hänen suunsa oli kuohussa, hän huusi mielettömästi. Aslak oli noussut
seisaalleen, hän oli kuin noita. Veri kuohui hänen suonissansa ja
kaikki pyöri hänen edessään. Hän ei tietänyt mitä sanoi tai mitä teki.
"Minä lupaan sen", änkytti hän ja piti äitiä sylissään.
"Sano se vielä kerta -- mahtava henki sua kuuntelee, Aslak", huusi Guro
korkealla äänellä, nostaen kättänsä.
"Minä lupaan sen", toisti Aslak ja hikihelmiä vieri hänen poskiansa
myöten. Guro vaipui jälleen sänkyyn, käsivarret painuivat alas ja hän
makasi tainnoksissa.
"Kas! varjo poistuu, minä olen vapaa -- olen vapaa --" huusi hän
yht'äkkiä. Hetken päästä kuiskasi hän: "kuinka pimeätä täällä on --
kuinka täällä humisee -- onko täällä kukaan? Missä olet, Aslak?" Hän
haparoi käsillään Aslakia. "Missä olet, Aslak?"
Aslak kumartui hänen yli.
"Täällä olen", sanoi hän.
Guro katseli häntä pienillä ympyriäisillä silmillään.
"Tuossa hän seisoo pitkänä ja solakkana, ja hänkö myisi itsensä
Burolle; Hän vihaa heitä ja sukumme on puhdas. Kuinka uljas hän on ja
hän rakastaa äitiänsä". Näin hän makasi taas hetken aikaa. "Anna mun
suudella sinua", sanoi hän hiljaa, nousi sen verran että kosketti hänen
huuliansa, sitten vaipui hän alas ja oli kuollut.
Liv seisoi tuvassa aivan likellä ja ovi oli auki. Hän oli nähnyt
Aslakin seisovan kalpeana ja raivoisana, outo tuli silmissään, hän oli
kuullut Aslakin lupauksen. Se leikkasi kuin miekka hänen sydäntänsä.
Hän luuli niin varmaan valloittaneensa Aslakin, mutta nyt oli hän
kadottanut hänet jälleen. Ja isä! Kumpi nyt oli valittava. Hän seisoi
hetken aikaa liikkumatonna, äänetönnä pelosta ja katseli kamariin,
missä Aslak istui. Sitten hän kääntyi. Hän oli kuolon kalpeana, mutta
kasvonsa osoittivat, että hän nyt oli valinnut. Ei yhtään kyyneltä
näkynyt hänen suurissa, kirkkaissa silmissään. Hiljaa astui hän ulos,
sitoi päähän karvaisella reunuksella varustetun myssyn, pukeutui
lämpöseen röijyyn, pisti lihaa ja leipää sen alle. Meni sitten nopeasti
kehdon luo, kääri lapsen lämpöisiin vaatteisin ja sitoi sen selkäänsä
niinkuin menneinä aikoina. Varovasti sulki hän oven, otti sauvan
käteensä, heitti sukset olalleen ja lähti näin kotoa pois kylmänä
talvi-iltana ennenkuin aurinko vielä oli noussut.
Mutta Aslak istuu kotona kuolleen äitinsä luona ja uskaltaa töin tuskin
hengittää. Oliko hän kuollut? Mitä oli hän puhunut? Oliko kaikki pahaa
unta vaan? Hän pyyhki silmiänsä, ikäänkuin poistaaksensa tuota näkyä,
mutta tuossa äiti makasi kylmänä ja kalpeana ja hänen suudelmansa
poltti vielä Aslakin huulia. Hän juoksi tupaan huutamaan apua, mutta
hän ei nähnyt Liviä. Hän juoksi kehdon luo, mutta lapsi oli poissa.
Hän horjui kamariin, sängyn luo, jossa äiti makasi, heittäysi hänen
päällensä ja makasi siinä niinkuin hengetönnä.
Ja nyt Liv kiitää suksilla tunturilakson yli.