Kesällä, neljäntenä vuotena, sanomalehdet tiesivät kertoa, että
Petsamon rata oli valmistunut.
Se avattiin ensin muutamaksi viikoksi väliaikaiselle liikenteelle.
Sen henkilökunta, aikataulut ja tariffit järjesteltiin.
Taaskin sanomalehdet sisälsivät palstoittain kuvauksia tämän
jättiläistyön vaiheista. Yhtiön merkillisestä anomuksesta lähtien
ne selostivat johtohenkilöiden elämänvaiheita, työtapoja, radalla
sattuneita onnettomuuksia. Niissä oli kuvia eri asemilta, Kemijärven
viljelyksiltä, voimalaitoksilta, Kolttakosken kaivoksilta.
Sitten ne ilmoittivat, että radan juhlallinen luovutus valtiolle sekä
vihkiminen tulisivat tapahtumaan syyskuun 1 päivänä.
* * * * *
Vihkimispäivänä vilisi Rovaniemen suurella asemalla kirjavanaan
kansaa, joka odotti etelästä tulevaa vihkimisjunaa. Järjestysvalta
oli köysillä sulkenut asemasillan yleisöltä. Kapea köysikuja johti
sillalta aseman avaralle pihalle, päätyen lipuilla koristeltuun
neliöön, missä juhlamenojen piti tapahtua.
Köynnökset kiersivät raskaissa laskoksissa koko aseman. Ne
peittivät miltei kokonaan sen kunniaportin, josta neliönmuotoiselle
vihkimäpaikalle oli astuttava, ne verhosivat kuin katos avaran lavan,
jonka päällä upeili kultaa kimmeltävä Suomen vaakuna kahden liehuvan
lipun välissä. Kaikkialla näkyi lippuja, naisten kirjavia pukuja,
ja ilman täytti värähtelevä, sekava hälinä, joka vuoroin kiihtyi
ja hiljeni. Tuolla seisoi Rovaniemen vartiopataljoonan kunniavahti
järjestyneenä, tuolla kimmelsivät soittokunnan torvet auringon
kirkkaassa paisteessa, tuolla pyöri sanomalehtimiesten parvi, tuolla
valokuvaajat ja elävien kuvien ottajat asettelivat koneitaan. Suuret
kukkakimput käsissä vastaanottajanaiset liihoittelivat hermostuneina
sinne tänne asemasillalla ja poliisilla oli täysi työ ehkäistessään
uteliasta yleisöä tunkeutumasta yli aitausten.
Nyt kuului kimakka vihellys, sitten puhkiva veturi syöksähti näkyviin
ja ihmismeren yli huokui kuin maininki sekava humina:
-- Juna tulee! Juna tulee!
Kunniavahti komennettiin asentoon, soittokunta viritti Maamme-laulun,
kansanjoukko sulloutui niin tiheään, että tuskin kukaan pääsi
liikahtamaan, ja pidätti hengitystään. Kaikki tahtoivat nähdä junan.
Junasta astui presidentti, maaherra, piispa, ministereitä,
loistopukuisia kenraaleja, jotka tervehtivät yleisöä tuhatäänisten
hurraahuutojen kaikuessa.
Osakeyhtiö Petsamon edustajat, Jäkälä, Laakso, Liir ja Kaski, jotka
junan saapuessa asemalle olivat ilmestyneet asemahuoneesta, astuivat
kunniavieraita vastaan. Tervehdyksiä, juhlallisia kumarruksia,
kukkien ojentelua, hymyä! Sitten lähti loistava kulkue astumaan
köysikujaa pitkin vihkimispaikalle.
Kaksi miestä nousi koristetulle lavalle, toiselta puolen kookas,
arvokkaan ja kunnioitettavan näköinen presidentti, toiselta puolen
Antti Jäkälä, Osakeyhtiö Petsamon edustaja. Syntyi täydellinen
hiljaisuus. Yleisö tarkasteli kuin ihmetellen Jäkälää, hänen
vartaloaan, joka viime aikoina oli ikäänkuin painunut, hänen ennen
niin kirkkaitten ja kylmien silmiensä synkkäsävyistä hehkua, hänen
nopeasti harventunutta ja harmaantunutta tukkaansa, hänen laihtuneita
kasvojaan ja käskevää suutaan, jonka ympärille katkeruus oli painanut
leimansa. Sitten Jäkälä alkoi puhua hillityllä, mutta erittäin
kantavalla äänellä:
Herra Presidentti.
Teille, Suomen valtion päämiehelle, on minulla, Osakeyhtiö
Petsamon valtuuttamana, kunnia ojentaa Petsamon rataa koskeva
luovutuskirja, joka on laadittu Suomen valtion ja Osakeyhtiö
Petsamon välillä tehdyn sopimuksen perusteella ja joka kuuluu
seuraavasti.
Jäkälä luki luovutuskirjan, joka oli mahdollisimman lyhyt, kuiva ja
asiallinen. Sitten ojensi hän sen syvään kumartaen presidentille.
Nyt alkoi presidentti puhua.
Lyhyesti ja sattuvasti hän kuvaili vihittävänä olevan radan suurta
merkitystä isänmaalle. Sitten hän osoitti, millä suopeudella
kaitselmus oli johdattanut pientä Suomen kansaa, niin että se
nyt kärsimysten ja nöyryytysten kiirastulen läpi kuljettuaan oli
paisumassa suureksi ja voimakkaaksi, samalla kuin se oli tullut
vapaaksi ja itsenäiseksi. Hän tahtoi kiittää tästä kaikesta
kaitselmusta. Mutta kiittäessään ei hän suinkaan unohtanut, mitä
Suomen omat pojat ja tyttäret olivat tehneet isänmaansa eteen. Ei
mikään maa voinut ylpeillä siitä, että sen edestä olisi annettu
sydänverta urhoollisemmalla ja alttiimmalla mielellä. Tämä kansa
ihaili ja kunnioittikin sankareitaan, se piti heidän muistoaan
pyhänä. Se ihannoi heitä siinä määrin, että isänmaallisuuden käsite
miltei liiankin usein kytkettiin sotakenttien yhteyteen. Kuitenkin
oli jo suuri runoilijamme, kuvatessaan maaherra Vibéliusta,
osoittanut, että rauhan töissäkin tarvitaan miehuullisuutta ja
isänmaallisuutta. Juuri tällaisesta isänmaallisuudesta antoi
Osakeyhtiö Petsamon jättiläistyö, jättiläislahjoitus vakuuden. Ei
ollut minkään kansakunnan historiassa tekoa, jonka suuruus olisi
tähän verrattavissa.
Sitten presidentti otti esille loistavat Valkoisen Ruusun
kunniamerkit ja kääntyi yhtiön osakkaiden puoleen.
-- Hyvät herrat! Valtion päämiehenä saan minä lausua Teille isänmaan
kiitoksen. Olkaa vakuutetut, että siihen yhtyy koko Suomen kansa
yhtenä miehenä. Sallikaa minun jakaa teille nämä ritarimerkit,
korkeimpana kunnianosoituksena, mitä isänmaa voi antaa uskollisille
pojilleen.
Kunniamerkkejä kiinnitettäessä yleisö tarkasteli henkeä pidättäen
niiden saajia. Jäkälän kasvot verhosi kuin usva; hänen silmissään oli
kaukainen ilme, niinkuin hän ei olisi kuullut mitään. J. V. Laakso
näytti täsmälleen siltä kuin olisi hän halunnut sytyttää sikarin.
Liir seisoi hieman hajasäärin kuin laivan kannella ja liikutteli
leukojaan kuin olisi hän purrut mälliä. Pankkiiri Kasken hienostunut
naama oli kylmä ja ilmeetön, kuten maailmanmiehen ainakin.
-- Hyvät herrat, valtion päämiehenä olen nyt täyttänyt mieluisan
tehtäväni. Mutta yksityisenä ihmisenä, tämän juhlivan kansanjoukon
nähden, minä tahdon kumartaa teidän edessänne. Ottakaa vastaan
syvimmän kunnioitukseni vakuutus.
Yleisö hämmästyi presidentin viimeisiä sanoja; sen valtasi
mielenliikutuksen huumaus; useat naiset nyyhkyttivät. Sitten
tapahtui jotakin omituista. Ei seurannut fanfaareja, eikä
meluavia hurraahuutoja. Sensijaan alkoi torvisoittokunta soittaa
Maamme-laulua. Lakit lensivät päästä; kukaan ei hievahtanutkaan;
vallitsi kuolon hiljaisuus; vain pääskyset kiertoilivat korkealla
kirkkaan taivaan alla.
Keskuspoliisin päällikkö, joka ei antanut minkään tapauksen saattaa
itseään tasapainosta, kuiskasi hiljaa kulkulaitosministerin korvaan:
-- Huomaatteko onyx-neulat? Ne kiinnittävät mieltäni paljoa enemmän
kuin Valkoisen Ruusun merkit.
Ministeri tarkasteli yhtiön miehiä. Jäkälän neulassa, yläpäässä,
kiilui pieni kultainen pilkku kuin kruunu; se oli kultainen ilveksen
käpälä.
-- -- --
Sitten toimitti piispa vihkimisen kiitos- ja rukousmenoineen. Yleisö
kuunteli sitä avopäin ja liikkumattomana, mutta mielenliikutus katosi
ja rauhallinen tasapaino palasi.
Sitten mentiin juhla-aterialle. Presidentti seurueineen söi toisen
luokan odotussalissa. Mieliala oli hilpeä, lasketeltiin sukkeluuksia.
Paistiin päästyä pidettiin suuri puhe isänmaalle ja kilistettiin.
-- Huh, marjamehua! huudahti J. V. Laakso kesken kaiken niin
äänekkäästi, että Kaski nyhkäisi häntä kylkeen.
Osakeyhtiö Petsamolle pidettiin suoranaisia ylistyssaarnoja, mutta
Jäkälä ei vastannut kuin yksinkertaisella kiitoksella.
Vihdoin presidentti loistavine seurueineen astui junaan.
Tasapainohyrrät alkoivat vonkua. Sähköjohdoista räiskähti kipunoita
ja valtavien, yhä toistuvien hurraahuutojen kaikuessa veturi syöksyi
asemalta.
Kemijärvellä juhlallinen vastaanotto uudistui.
Laakso näytteli voima-asemaa, sahalaitosta, meijeriä, jonka
suurenmoisuus hämmästytti juhlavieraita, navettarakennuksiaan,
korjauspajaansa. Hän kuljetti neljällä autolla vieraita läpi
suunnattomien viljelysmaiden, näytti heille sähkövinttureita, jotka
teräsköysillä kiskoivat leikkuu- ja sitomiskoneita, kylvökoneita,
kummallisia, yhtenä jousikeränä liikkuvia maanmuokkauskoneita,
suojyriä, auroja ja oja-auroja. Hän näytti polttoturvetehdastaan
ja valtavia turvevarastojaan. Ja tunnin päästä juna oli jälleen
liikkeessä pohjoista kohti.
Kemijoen suuri silta, Pyhätunturi loistavissa, purppuraisissa
väreissä, Sodankylä ja Kitisen silta, Kyrö, Nautsisuvanto, Töllevi!
Kaikilla asemilla oli juhlivaa yleisöä. Milloin pauhasivat
soittokunnat, milloin värähteli yksinkertainen ja liikuttava
laulu, joka turhaan ponnisteli puhtauteen. Köynnöksiä, lippuja,
hurraahuutoja!
Mutta paljoa enemmän juhlavieraitten mieltä kiinnitti Lapin jylhä
luonto, tunturit, jotka aaltoilivat milloin synkeinä, harmaan
alastomina, milloin vihertävissä tai sinipunervissa väreissä, rämeet,
jotka herättivät alakuloisuutta ja jotka hiipivä syksy oli muuttanut
sitä punaisemmiksi, mitä ylemmäs pohjoista kohti tultiin.
Jäkälä sai tehdä selkoa paikannimistä, luetella tuntureita, järviä ja
koskia perätysten. Koko ajan presidentti keskusteli hänen kanssaan.
Tölleviin saavuttaessa oli ilta jo ehtinyt niin pitkälle, että
rautakaivoksen tarkastus päätettiin jättää paluumatkalle. Jäkälä
ilmoitti, ettei hän voinut hyvin ja halusi jäädä Tölleviin,
ottaakseen seuraavana päivänä palaavat vieraat vastaan. Hän liehutti
nenäliinaansa hämärtyvällä asemalla, kun juna lähti Petsamoa kohti.
Petsamon asema oli häikäisevän kirkkaasti valaistu. Suuret
valonheittäjät viskoivat oranssinvärisiä, vihertäviä ja punaisia
valokartioita kaikkialle. Ja joka paikassa häälyi lippuja, suurten
varastohuoneiden katolla, laitureilla, vieläpä työväen asunnoissakin.
Petsamon rajavartioston kunniavahti seisoi asemalla; suuri, miltei
yksinomaan työläisistä koottu kuoro lauloi Maamme-laulun. Toisinaan
valonheittäjien sädekimput kääntyivät vuonolle, valaisten etäälle sen
raskaita, lyijynkarvaisia aaltoja, jotka kimmelsivät synkästi. Suuret
valtamerihöyryt seisoivat satamassa liikkumattomina, mutta kirkkaasti
valaistuina; niiden mastot ja paksut savupiiput kuvastuivat mustina
vihertävää, pakastuvaa taivasta vasten.
Presidentti jakeli kaikkialle ystävällisiä tervehdyksiä. Sitten koko
loistava seurue nousi vaunuihin, ruoskat singahtivat ja hevoset
kiitivät kohti maaherran asuntoa.
-- -- --
Mutta Töllevissä Jäkälä astui väsyneenä autoonsa. Viileä iltatuuli
hiveli hänen otsaansa ja hän hengitti syvään sen raikasta tuoksua.
Koskilinna oli pimeä, vain palvelijain huoneesta tuikki valoa. Hän
nousi portaat ja soitti.
Ilmeisesti palvelija hämmästyi isäntänsä odottamatonta paluuta.
-- Haluaako insinööri jotakin, ruokaa tai teetä? kysyi hän arasti.
-- En halua, vastasi Jäkälä heittäessään pois päällystakkia.
Sitten hän meni huoneeseensa, mutta ei vääntänyt valoa, vaan seisoi
pitkän aikaa aivan hiljaa. Äänettömin askelin hän astui vaimonsa
kammioon, sulki oven ja istuutui nojatuoliin.
Kosken humu kuului selvästi. Tunturipengermäin päällä taivas hohti
ensin kullanvärisenä, sitten punaisena, vihreänä ja keltaisena kuin
spektri, sitten värit sammuivat ja sinisenharmaa varjo hiipi yli
tunturin.
Kun aamu sarasti, istui Jäkälä yhä samalla paikalla yhtä
liikkumattomana.
* * * * *
Taas alkoivat haastattelijat kiusata yhtiön miehiä. He tahtoivat
numerotietoja, selityksiä siitä, kuinka rata-ajatus oli syntynyt
ja kuinka se oli kypsytetty, jos jotakin. Parikin kustannusyhtiötä
tarjoili Jäkälälle huikeita summia, jos hän kirjoittaisi
muistelmateoksen, mutta Jäkälä ei suostunut. Alituiset pyynnöt häntä
kuitenkin nähtävästi kiusasivat, koska hän lopuksi lupasi Uudelle
Suomelle pari kivijalkakirjoitusta.
Heti paikalla uutiset kiertelivät maan sanomalehdissä: Jäkälä
luvannut Petsamon ratahankkeita selittäviä kirjoitelmia.
Mutta nämä kirjoitukset tuottivat yleisölle suurta pettymystä. Ne
olivat miltei puhtaasti teknillisiä; Jäkälä selosti sattuneita
vaikeuksia ja eräitä virheitä, joita vastedes oli varottava. Samalla
hän huomautti, ettei yhtiön työ läheskään vielä ollut valmiina.
Ainoastaan rata oli luovutettu valtiolle, Kemijärven viljelykset
ja Kolttakosken rautatehtaat eivät vielä olleet lopullisessa
kunnossa. Hän esitti senjälkeen numerotietoja viljatuotannon
vuotuisesta lisääntymisestä Kemijärvellä ja vertaili louhintatuloksia
Kolttakoskella norjalaisten kaivosten tuloksiin.
Mutta silloinkin, kun yhtiö saattoi luovuttaa nämä laitoksensa
valtiolle, oli suunnaton määrä työtä jäljellä. Oli keskitettävä
kaikki voimat siihen, että rata Kemijärveltä Kajaaniin saatiin
niin pian kuin mahdollista tekeille. Vasta silloin kun maan halki
kulkisi tällainen valtarata, olisi tulos tyydyttävä. Nythän ei
tarvinnut muuta kuin hyökkäys läntisestä naapurimaasta, jonka kanssa
Ahvenanmaan kysymyksen ajoilta saakka välit olivat pysyneet kyllin
kireinä, niin koko Petsamon rata oli aivan merkityksetön. Eihän ollut
sen helpompaa ja tähdellisempää tehtävää viholliselle kuin katkaista
tämä rata Kemin ja Rovaniemen välillä.
Lopuksi hän tahtoi viitata siihen kiitollisuuteen, jota yhtiölle
koko Suomen kansan taholta oli niin runsain käsin jaettu. Ei yhtiön
osakkailla ollut sellaista voimaa, että tuo kiitollisuus olisi
ollut heille yhdentekevää; vielä vähemmin he tahtoivat teeskennellä
vaatimattomuutta, että he eivät muka sitä ansaitsisi. Yhtiö oli
ponnistellut, hän oli valmis sanomaan senkin, että tuo ponnistelu
oli väliin uuvuttanut. Herkin mielin yhtiö otti vastaan yleisön
kiitokset. Se tarvitsi niitä, se joi niistä uutta voimaa kuin
raikkaasta lähteestä.
Mutta ei yhtiö myöskään halunnut mitään suuruuden gloriaa. Ne
miehet, jotka vuosisatain kuluessa olivat jääneet sotatanterille,
kutistuneet kuokkaansa, nääntyneet työhönsä, ja ne, jotka tätä rataa
rakennettaessa olivat menettäneet henkensä, ne miehet olivat tehneet
enemmän. Mutta eivät hekään olleet mitään uhranneet. "Sillä se,
joka antaa henkensä isänmaan edestä, ei uhraa mitään, vaan täyttää
ainoastaan velvollisuutensa", hän sanoi.
"Yksilön henki on mitätön", hän kirjoitti. "Maan ahtaassa piirissä
on kaikki pientä ja matalaa. On vain yksi korkea käsite, yksi suuri
sana: se on isänmaa."
"Henkilökohtaisesti on kaikki toivoni siinä, että Petsamon rata
huojentaisi elinehtoja Suomessa. Huojentaisi niitä senvuoksi,
että kansalaiset voisivat opettaa lapsiansa rakastamaan tätä
ihmeellistä maata yhtä palavasti kuin isänsäkin, mutta suuremmalla ja
puhtaammalla sydämellä."