* * * * *
Petsamossa Jäkälä kutsui kaikki insinöörit ja työnjohtajat koolle.
Tyynellä, terävällä ja asiallisella tavallaan hän osoitteli tehtyjä
virheitä, lausui kirpeitä arvosteluja leväperäisyydestä ja antoi
ohjeita. Hänen edessään oli suuri pinkka satamapiirustuksia ja
laskelmia, joista hän tuon tuostakin kiinnitti kappaleen seinälle,
selittääkseen suunnittelijan tarkoitusperiä.
Juoksupoika ilmoitti, että häntä kutsuttiin puhelimeen.
-- Mistä kysytään?
-- Kolttakoskelta, herra insinööri.
Kun hän palasi, oli hän väsähtäneen ja kalpean näköinen, mutta jatkoi
esitystään entiseen tapaan.
Kun kokous oli päättynyt, huomautti satamainsinööri:
-- Mitä! Aikooko herra insinööri heti lähteä? Tokihan edes ruokaa
hiukan?
-- Onhan veturi valmiina? kysyi Jäkälä vältellen.
-- On kyllä. Mutta minä pyydän...
-- En voi viipyä. Vaimoni on hukkunut, vastasi Jäkälä vaikeasti ja
hiljaa, katsoen syrjään.
Silloin sivummalla seisoneen Kivimäen graniittinaama ensi kertaa
osoitti ällistystä. Hänen huulensa raottuivat hiukan ja pienet silmät
rävähtivät pari kertaa. Sitten hän otti Jäkälän pienen matkalaukun ja
kantoi sen sanaakaan sanomatta veturiin.
* * * * *
-- Niin, Blom, kuinka hänet löydettiin? Jäkälä kysyi.
Muutamat poikaset huomasivat. Virta oli tuonut hänet matalikolle,
miltei rantaan, kosken alapuolella.
-- Ja milloin hän oli lähtenyt kotoa?
-- Noin kolme tuntia aikaisemmin.
-- Ei kukaan nähnyt... Ei ole epäilyjä? Blom pudisti päätään ja
viivytteli.
-- Teille on kirje pöydällä, sanoi hän vihdoin. Jäkälä nyökkäsi ja
astui biiliin.
Hän nousi Koskilinnan portaita epäröiden, raskain askelin. Synkkä
ahdistus ikäänkuin puristi häntä. Äänetön, hätääntyneen näköinen
palvelija oli häntä vastassa, mutta hän viittasi kädellään ja
palvelija poistui.
Lääkäri oli käynyt ja vainaja oli yksin, hän tiesi sen. Hän
laski jo kätensä avaimelle, mutta peräytyi, seisoi pitkän aikaa
liikkumattomana ja meni sitten omaan huoneeseensa.
Siinähän oli kirje, Aunen hennolla, pienellä käsialalla kirjoitettu.
Hän avasi sen hitaasti ja epäröiden, tukahuttavan ahdistuksen
vallassa.
Rakas Antti.
Käteni vapisee, kun kirjoitan Sinulle tätä viimeistä
tervehdystäni. Oi, epätoivo on kietoutunut ympärilleni kuin
musta sumu; minä hapuilen kuin vuoren vinkalossa, jonne ei päivä
pääse ja josta ulospääsyä ei ole. Vaikka kuinka koetan hillitä
itseäni, niin ajatukseni sekaantuvat, enkä saa esille sitä mitä
tahtoisin. Kuinka olenkaan pohtinut, kirjoitanko ollenkaan,
vai olenko kirjoittamatta. Jos olisin voimakas, jos rakkauteni
olisi vailla itsekkyyttä, niin vaikenisin, sillä uskon, että
Sinulle olisi keveämpää niin. Mutta minä en jaksa, en voi olla
puhdistautumatta... tai ei, ei, suo minulle anteeksi, en minä voi
puhdistautua, mutta minä luulen, että sinä epäilet minua vieläkin
syyllisemmäksi.
Minä kerron sinulle kaikki. Sinä iltana, myrskyiltana, tiedäthän,
Pekka tuli luokseni, minä toin hänet luokseni ja hän oli väsynyt
ja sairas. Hän olisi mennyt, mutta minä en päästänyt häntä. Ja
silloin hän kuin huumauksissa sanoi rakastaneensa minua jo kauan,
Amerikan ajoilta saakka ja hän suuteli minua. Olin Amerikassa
huomannut jotain sellaista ja minä tunnustan senkin, että
aavistelin Pekassa vielä elävän jotakin siltä ajalta, mutta en
minä tietänyt, että se oli niin suurta. Enkä minä voinut häntä
vastustaa. Oi Antti, voitko koskaan sitä ymmärtää, minut valtasi
kuin lumous, syvyys veti minua, mutta kuitenkin minä jaksoin
riistäytyä irti. Minä menin huoneeseeni ja jätin hänet, mutta
palasin kuitenkin ja näin, että hän oli vaipunut uneen. Silloin
minä suutelin häntä, niin hiljaa, ettei hän herännyt. Se oli
kevytmielisyyttä, sääliä, hyvä Jumala, en edes ymmärrä sitä...
jos tahdot Antti, niin sanon, että ehkä sinä hetkenä jollakin
lailla rakastin häntä. Oi, en tahdo, enkä voi mitenkään itseäni
puolustaa. Minä lankean eteesi polvilleni, minä itken kyyneleeni
kuiviin ja rukoilen sinulta anteeksi tätä rikostani... Etkö
sitten tahdo sitä unohtaa?
Ja nyt olen sanonut kaikki. Antti, sinun täytyy uskoa kuolevaa.
Kun minä mietin näitä asioita, niin epätoivo painaa minut maan
tomuun. Mutta sinun suuri, hillitty rakkautesi on minulle
selvinnyt. Väliin, unelmissani, se ottaa minut kuin siivilleen,
se nostaa minut kuin väkevä ja kuuma tuuli ja kantaa minut
pois... Ennen, kun tunsin heikkouteni ja vähäpätöisyyteni,
minä aina luulin, ettet koskaan minusta oikein välittänyt. Nyt
en enää luule niin... oi, mutta nyt olen ainiaaksi menettänyt
rakkautesi. Oliko sinun sydämesi niin puhdas, oliko sielusi niin
suuri ja voimakas, että se rikos, josta kerroin, on liika raskas
anteeksiannettavaksi? Minä olin kuin aurinko sinulle, mutta
se pimeni, sinä menetit uskosi sen valoon, se järkytti sinut
sisimpää myöten, etkä enää koskaan voi saada uskoasi takaisin.
Saanenko minä sinua ymmärtämään mitä tarkoitan? Minä muistan
koulusta, lapsuuteni varhaisilta vuosilta, kuinka ihmettelin,
kun opettaja selitti, että Jumalan vanhurskaudelle on pieni
synti samanlainen kauhistus kuin suurikin. Onko minun rikokseni
sinun rakkaudellesi sellainen kauhistus, joka ei koskaan haihdu,
sillä sinä olet minun jumalani, minun kaikkeni? Oi, jos niin on,
silloin toivon, ettei ikuista elämää olekaan, vaan että maadun
tomuksi, jonka tuuli puhaltaa pois.
Mutta väliin minä ajattelen toisella tavoin, minä yritän tarttua
oljenkorteen kuin hukkuva. Silloin minusta tuntuu, että sinä
voisit antaa anteeksi tämän minun rikokseni, mutta että sinä
epäilet paljoa pahempaa -- tunnenhan minä sinun pohjattoman
epäilysi. Kuinka monesti olenkaan halunnut tunnustaa sinulle
kaiken ja pyytää anteeksi, olenhan minä tehnyt heikkoja
yrityksiäkin, mutta sinä olet ne torjunut. Mutta paljoa enemmän
kuin sinun väistämishalusi on oma epäuskoni vienyt minulta sanat.
Oi, en saisi sinua vakuutetuksi, sinä et uskoisi minua, Antti,
sinä et uskoisi minua! Sinä kuuntelisit minua rauhallisella
tavallasi. Sinä sanoisit: "turhia, älä ota sitä noin raskaasti,
Aune. Unohdetaan jo tämä asia." Mutta sinun äänesi salainen
värähdys, sinun katseesi, kaikki sinussa paljastaisi sen epäilyn,
joka jäisi sydämesi sisimpään. Sinun syvin olemuksesi pysyisi
minulle suljettuna, kuten nytkin, sinä kyllä ehkä tahtoisit
minua lähestyä, mutta et voisi, fyysillisestikin sinulle olisi
mahdotonta ottaa minua syliisi. Ah, minä tiedän, että se kylmyys,
se jää, joka piilee sinussa niin syvällä, että sitä on vaikea
huomatakin, ei sula koskaan, eikä minulla ole mitään toivoa. --
Toisinaan, kun tätä ajattelen, sinä kauhistutat minua. Sinä olet
kuin tunturi, jonka rinteille varjot lankeavat, kun aurinko on
painunut. Sinun jäinen kylmyytesi, joka on sekä voimasi että
virheesi, saa minut vapisemaan.
Näethän, rakas, kuinka epätoivo minut saartaa: Joko oli rikokseni
sinänsä niin suuri, että se tappoi sinun rakkautesi, tai sitten
sinun epäilysi tekee sen niin suureksi, enkä minä voi tuota
epäilyä poistaa. Mutta nyt sinä uskot minua, eikö totta, uskothan
sinä omaa vaimoasi kuoleman kynnyksellä? Kuinka olen siitä
onnellinen! Älä ajattele, että syytän sinua. Minä siunaan sinua!
Minä kiitän sinua jokaisesta hetkestä, jonka olen saanut kanssasi
elää, jokaisesta muistosta, jokaisesta tuskastakin. Sillä minä
olen elänyt vain sinun kauttasi. Ja minä rukoilen sinua: älä ole
paha itsellesi, älä syytä itseäsi. Minähän yksin olen rikollinen!
Rakas Antti, annatko minulle anteeksi? Annatko minulle anteeksi,
koska sinua rakastan, koska tuohon pyyntöön sisältyy kaikki
toivoni, kaikki rukoukseni. Onko tulevaista elämää? Siihenkin
olen menettänyt uskoni tässä epätoivon yössä. Mutta jos on, jos
kerran tulen vastaasi valkeana ja pienenä, jos astun eteesi yhtä
mitättömänä kuin tähänkin asti, oi, avaatko silloin sylisi,
Antti, painatko minut rintaasi vasten, oletko unohtanut ja
antanut anteeksi?...
Jää hyvästi, sinä kalleimpani maailmassa.
Aune.