Te olette yliopiston käynyt, alkoi hän. Ette pahastune, jos tämän
kertomuksen alku ei ole aivan vapaa katkeruudesta yliopistoa kohtaan,
jossa minä en ole voinut loppuun opiskella. Tämä katkeruus on
epäilemättä kohtuuton, koska saan kiittää yliopistoa, — senjohdosta,
ettei se huolinut minua helmaansa — muistoista, joita en vaihtaisi
Sorbonnen opettajanistuimeenkaan.
Olen suorittanut niiden opinnot, joilla on hiukkasen lahjoja
eikä lainkaan onnea. Olen ollut vapaaoppilas. Se on, olen
sitoutunut joka vuosi suorittamaan määrätynlaisia tutkintoja,
hankkimaan erikoistietoja, joiden lopputuloksena olisi tutkinto
opettajakelpoisuutta varten maaseudun lyseoissa.
Vastasin aluksi niitä toiveita, joita minuun asetti departementtini
kouluneuvosto. Vapaapaikkani Mont-de-Marsan'in lyseossa vaihtui ylemmän
retoriikkaluokan paikkaan Henrik IV:n lyseossa. Sieltä minä v. 1912
pyrin normaalikorkeakouluun.[1] 35 oppilasta hyväksyttiin. Minut oli
sijoitettu 37:nneksi. Ikäänkuin lohdutukseksi sain apurahan tällä
kertaa lisensiaattitutkinnon [2] suorittamista varten Bordeaux'n
yliopiston historiallis-kielitieteellisessä osastossa.
Minä tein silloin ajattelemattomuuden, jota eräät minua kohtaan
mielenkiintoa tuntevat henkilöt arvostelivat ankarasti.
Sisäoppilasvuotenani olin, aivankuin vanki, joka koppinsa ristikon
läpi näkee kedot ja kentät, pikimmältään nähnyt Pariisin. Kesäkuussa,
suurpalkinnon päivänä, muistan lyseolaisparkana olleeni katsomassa
Elyseen Kentillä, kun miljonäärien kulkue palasi. Jokainen noista
automobiileista, jotka kiiltävänä virtana vyöryivät puistokujaa pitkin,
maksoi kymmenen kertaa enemmän kuin mitä koko minun vähäinen persoonani
oli maksanut sitten maailmaantulonsa jälkeen. Kaikkialla kohtasi
silmää ihmeellinen loisto ja värikkyys. Tulin häikäistyksi. Minulla
ei ollut tuota ylellisyyttä vastaan asetettavana ainoatakaan niistä
ajatuksista, jotka tekevät heikoista ja voimattomista kapinallisia.
Ah, kunpa minunkin vuoroni vain kerta tulisi! »Balzac on ihmeteltävä
realisti», jankkasi minun ylemmän retoriikan opettajani. He ovat siis
tosiolentoja, tämän rajoitetun kunnon miehenkin tunnustuksen mukaan,
nuo nuoret maaseudun sankarit, jotka, mieluummin kuin suostuivat
keskinkertaiseen oloon ja elämään jossakin maakuntansa kolkassa,
läksivät suurkaupunkiin, kesyttivät sen ja tekivät siitä pyyteittensä
tottelevaisen palvelijan...
Ja nyt tahdottiin minut lähettää maakuntaan. Minusta ei välitetty,
minut oli köykäiseksi havaittu. Hyvä, saajaanpa nähdä.
Niinpä minä siis luovuin stipendistäni ja päätin kirjoittautua
Sorbonnen yliopistoon suorittaakseni siellä lisensiaattini.
Ääni sanoi minulle: »Älä mene yliopistoon. Mutta älä halveksi sen
oppiarvojakaan. Ne merkitsevät paljon niille, jotka eivät ole käyneet
yliopistoa. Sen ulkopuolella ne ovat oivallisia keppihevosia.»
Vuoden kuluttua olin suorittanut lisensiaattini, eläen tuntien annolla
ja saaden niistä puuhista yltyvän halun olla vapaana; ja sitten,
lopullisesti voitettuna, alistuin kohtaloon, jota olin tähän asti
halveksinut.
Minä hain apurahaa laveampaa historian opiskelemista varten Bordeaux'n
yliopistossa. Ja minä sanoin hyvästit Pariisille.
Julkisen opetuksen neuvosto, jonka tehtävänä on lausuntojen antaminen
tällaisista asioista, kokoontui tavallisesti lokakuun alkupäivinä. Ne
kaksi kuukautta, jotka minun oli odotettava, vietin Landes maakunnassa,
pienessä merenrannalla sijaitsevassa kylässä erään vanhan papin luona
(anteeksi kulunut lauseparsi, mutta se on tosi), joka oli ollut tuttu
vanhempieni kanssa ja tarjosi nyt minulle köyhän talonsa käytettäväksi.
Siellä, ystäväni, minä elin elämäni rauhallisimmat päivät. Vapaana,
kuljeskellen mieltä myöten suuren metsäisen luonnon helmassa,
tarvitsematta pitää vaarin muusta kuin ruoka-ajoista, lueskellen,
ensimmäisen kerran, sellaista, mikä ei sisältynyt tutkinto-ohjelmaan,
tarkaten vain poistuvan kesän ihmeellistä ihanuutta.
Pappila oli lammen rannalla, jonka kapea, ruohoinen salmi yhdisti
mereen. Aamulla herätti minut nousuveden kohina. Ikkunastani näin
punertavan harmaan taivaan ja vihreän veden yhä korkeammalle kohoavan
pinnan. Telkkien ja kuovien lentävät parvet kiertelivät ylhäällä
valittavin huudoin. Ah, kunpa olisin voinut jäädä sinne! Nähdä
vuodenaikojen rauhallisen vaihtumisen, olla vailla säätyä, asiakirjoja,
papereita, erossa elämän virrasta. Juosta joka päivä pitkin
suoraviivaisia rantahietikoita, missä suuret laineet seuraavat toisiaan
tuulen ajamina, missä hopeanhohtoiselle hiekalle nousseet medusat
näyttävät suunnattomilta ametistikoristeilta!...
Eräänä lokakuun aamuna sain kaksi kirjettä: toinen tuli Bordeaux'n
akatemiasta ja ilmoitti minulle, että komitea »ei ollut katsonut
voivansa myönteisesti suhtautua minun apuraha-anomukseeni.»
Toisen oli allekirjoittanut hra Thierry, saksan kielen ja
kirjallisuuden professori Sorbonnessa. Vuoden ajan oli tämä erinomainen
ja etevä oppinut ollut minun opettajanani; hän se oli korjannut
muistelmakirjoitukseni »Clausewitz ja Ranska», jonka olin heinäkuussa
valmistanut lisensiaattitutkintoa varten. En ollut koskaan voinut muuta
kuin ylistää häntä. Tunsin, että hän oli osoittanut minulle niin suurta
ystävyyttä, että hän ehkä hiukan katui sitä.
Hän kuului tuohon komiteaan. Hänen kirjeensä koetti puolustella
päätöstä. Henkilökohtaisesti hän oli tehnyt, minkä oli voinut. Mutta
eräät jäsenet olivat ilmituoneet epäilynsä minun yliopistollisesta
kutsumuksestani, ja hän itse tunnusti, ettei hän tässä kohden
ollut voinut riittävällä vakaumuksella puolustaa asiaani. Muutoin
oli parempi, että näin oli käynyt. Hän ei mielellään nähnyt minun
opiskelevan maaseudulla. »Palatkaa heti», päätti hän kirjeensä, »ehkäpä
tavalla tai toisella voimme järjestää kaiken tämän niin, että teidän on
mahdollista jäädä Pariisiin.»
Jätin kunnon pastorini, luvaten palata takaisin tammikuun loma-ajaksi,
ja toisena päivänä sen jälkeen astuin junasta Orsayn asemalla.
Oli jo talvi. Lehtensä karistaneessa Luxembourgissa saattoi
laskea kaikki puiston harmaat patsaat. Pienessä huoneistossa
Royer-Collard-kadun varrella, jossa professori Thierry asui, paloi
takkavalkea. — Rakas lapseni, sanoi hän minulle — ja, yksin kun olin,
tunsin sanomatonta mielihyvää tästä alkulauseesta, — älkää moittiko
komiteaa. Virkatoverieni velvollisuus on valvoa tarkasti yliopiston
etuja, ja itsekin myöntänette, että olette usein opinnoissanne
osoittanut jonkinlaista — kuinka sanoisin... haaveellisuutta, niin,
sellaista haaveellisuutta, mikä on ollut omansa herättämään vastustusta
vakavissa mielissä. Minä, minä tunnen teidät, se on toista. Minä
tiedän, että tästä mielikuvituksesta hyvin ohjattuna jää jäljelle
vain onnellinen alkuperäisyys. Mutta ensiksi yksi kysymys. Tunnetteko
todellakin kutsumusta yliopistolliselle alalle?
Mitäpä voi vastata, kun on taskussa tarkalleen sataseitsemän frangia ja
muutamia sentimejä? Vakuutin pontevasti tuntevani kutsumusta.
— Hyvä, sanoi hän, olen järjestänyt asianne. Apurahaa tulette
saamaan enintään 1200 frangia. Olen suositellut teitä eräälle
vanhalle ystävälleni, joka on Ternes'issä yksityiskoulun
johtajana. Hän tarvitsee historian opettajaa: kuusi tuntia
viikossa, satakuusikymmentäviisi frangia kuukaudessa ja tilaisuus
ohjata oppilaiden lukuja. Teidän on kyllä lujasti tehtävä työtä
harjoittaaksenne samalla opintojanne Sorbonnessa. Mutta tunnen
teidät ja vastaan teistä. Tänään on tiistai. Jos tämä tarjous teitä
miellyttää, saatte aloittaa työn ensi perjantaina.
Minä tunsin yliopiston synkän ja kylmän pakkopaidan puristavan
itseäni kaulaan asti. Ah! Elyseen Kentät! Naiset turkisviitoissaan
hyvine hajahduksineen! Kuinka »tämä tarjous» ei olisi voinut minua,
»miellyttää»? Sataseitsemän frangia ja muutamia sentimejä...
Kiitin häntä hartaasti.
Hän hieroi käsiään.
— Tapaan hra Berthoinieun tänä iltana. Tulkaa luokseni huomenna kello
kymmenen, ilmoitan teille silloin kohtaamisajan.
<tb>
— Tiistai, 21 p. lokakuuta 1913. — Yö läheni. Auguste-Comte-kadulla
töksähdin keskelle lapsiparvea, joka tuli ulos Montaignen lyseosta.
Ah, te pikku oppilaat, pikku stipendiaatit, opiskelkaa matematiikkaa,
menkää teollisuuskouluun, asettukaa konttoripöydän taakse, ellette
tahdo jonakin päivänä olla tällainen surkuteltava haamu, joka
Luxembourgista painuu alas Assas'in kadulle.
Aina tämä sama mielikuvitus, josta kelpo opettajani minua moitti.
Vignerte keskeytti tässä kertomuksensa. Sitten hän virkkoi:
— Äsken juuri vihelsi luoti ulkona; se meni aivan päämme päällitse.
Oletteko ajatellut, ystäväiseni, että jos te tällä hetkellä olisitte
saanut päähänne pistäytyä ulkona, kuula olisi kaatanut teidät kuolleena
maahan? Mitä mieltä olette sattuman osasta elämässä?
— Eräänä päivänä, vastasin minä, oli yhdestoista komppanian osasto
kuohuksissaan. Ei kukaan tahtonut lähteä vedenkantoon. Jokainen väitti,
ettei ollut hänen vuoronsa. Kun rähinä pitkittyi, tulin minä paikalle.
Lähetin ensimmäisen, joka käsiini osui, sotilaan, joka oli kiljunut
kovimmin. Hän läksi muristen ja väittäen hänelle tehtävän vääryyttä.
Hän jätti viittansa paikalle. Palatessaan hän ei enää löytänyt sitä.
Kranaatti oli pirstonnut sen palasiksi samoin kuin hänen kaksitoista
toveriaan.
— Olemme samaa mieltä, sanoi Vignerte.
Ja hän jatkoi kertomustaan:
Minä, joka en koskaan iltaisin kävellyt siltojen ylitse, tyytyen
quartier latinin vähäisiin, iloihin, mikä voima työnsi minua tänä
iltana? Muistan viettäneeni yksinäisen mässäyksen Grand U:ssa; sitten
sain halun juoda kahvini Weberin terassilla. Aikomuksessa olla mitään
itseltäni kieltämättä kuljin Olympian lamppurivistön sivuitse lujasti
päättäneenä kävellä tämän paikan edustalla. Hiukan lämmenneenä
Barsac-pullostani kuljin hyvin suorana katsoen häikäilemättömästi
ohikulkijoita.
Oli kylmä. Menin sisälle Weberiin, ja hetikohta valot ja ihmisjoukko
saattoivat minut jälleen araksi. Istuuduin nöyrästi erääseen nurkkaan
niiden kömpelyydellä, jotka pelkäävät, että heidän tottumattomuutensa
huomataan.
Aivan edessäni joukko nuorta väkeä piti hälinää. Katselin kadehtien
heidän rehentelyään, asentojaan, koko tuota onnea, jota minä en ehkä
koskaan saavuttaisi. Ah, tosiaan, kuinka vähän sovelias yliopistoon
olikaan tämä nuori mies, johon ei mennyt prameileva oppineisuus,
kirjaluettelot ja selostukset ja jolle hyvin istuvan liivin,
taidokkaasti solmitun kravatin, housunlahkeista pilkistävien hienojen
sukkien näkeminen aiheutti melkeinpä sydämen tykytystä!
Heitä oli neljä henkeä, joista yksi nainen, punaposkinen ja sievä,
upeisiin nahkoihin puettu. Hän oli ehkä hiukan maalattu, mutta se
ei ole minusta milloinkaan vaikuttanut vastenmieliseltä. Istuen
täytetyllä, selkänojattomalla penkillä kauniin nuoren miehen vieressä
hän oli kasvot minuun päin. Kaksi muuta istui selin minuun, mutta
peileistä näin heidän kasvonsa, joita lopullaan oleva hyvä päivällinen
oli hiukan lämmentänyt.
Ymmärsin tänä iltana, miten nöyryyttävää oli tulla juomaan kahvia
suureen ravintolaan. »Oh, sanoin itselleni, sinun olisi ollut parempi
pysyä kotona, syödä missä hyvänsä ja panna maata; nukkua, nukkua. Uni
on köyhän pakopaikka. Ei olisi pitänyt tulla tänne.»
Ja kuitenkin...
Olin juuri tekemäisilläni sen huomion, että yksi aterioitsijoista, joka
istui selin minuun, katseli minua pitkään peilissä, kun hän jo nousi ja
tuli minua kohden.
— Vignerte!
— Ribeyre!
Olin tullut tämän Ribeyren tutuksi ylemmällä retoriikkaluokalla.
Hän oli jo lisensiaatti ja opiskeli hänkin Normaalikorkeakoulussa,
esiintyen joka, paikassa koko tuolla erinomaisella luontevuudella,
jonka hiukkanen onnea ja muut yllykkeet, antavat.
— Mitä sinä täällä teet?
— Niinkuin näet, vastasin tuntien jo hämmennystä ja lisäten nopeasti:
— Entä sinä? Mitä uutta lyseoajan jälkeen?
— Ah, ystävä, älä puhu siitä roskalaitoksesta. Ja sitten vielä
sanotaan, että siellä opetetaan nuorisoa! He olisivat saaneet minut
hengiltä, jos olisin heitä kuunnellut...
Hänkin puolestaan lisäsi:
— Entä sinä?
— Minun on ollut pakko kuunnella heitä. Ja on vieläkin, vastasin
katkerasti. Mutta mitä puuhailet nykyjään? Etpä ole juuri ikävystyneen
näköinen.
— Minua on onni potkinut, poikaseni. Pääsin erään valtiopäivämiehen
sihteeriksi, miehen, josta kuuden kuukauden kuluttua tuli ulkoasiain
ministeri. Olen seurannut häntä. Ja tässä nyt olen. Mutta tulehan pois
nurkastasi. Esitän sinut ystävilleni ministeriöstä.
Ribeyre tosiaan esitti minut: — Ystäväni Vignerte. Uuttera lukumies.
Palkittu monissa aineissa. »Agrégé» [3] ehkä? Eikö, sitä parempi
itsellesi. Mutta hän tietää siitä varmasti enemmän kuin me kolme
yhteensä, lukuunottamatta Clotildea.
Clotilde tervehti nyrpein ilmein luoden minuun iroonisen katseen.
Minä olin piinanpaikassa. Ah, miten hyvin tämä ylistyspuhe sopiltaan
minun huonoihin, polvista rypistyneisiin housuihini!
Kaikki olivat muutoin erittäin ystävällisiä. Olihan tietojeni ylistys
pikemminkin heidän kohteliaisuutensa, heidän elämisentaitonsa kiitosta.
Pian Ribeyre nousi.
— Näkemiin, ystävät! Sulkeudun suosioosi, Clotilde. Sinä tulet
kanssani, Vignerte, saatat minua jonkun matkaa.
Ulkona hän tarttui käsivarteeni.
— Pistäydyn Orsayn asemalla. On hommattava pari ukon kirjettä. Seuraa
minua.
Royale-katu välkehti. Pitkiin silkkikaapuihin kääriytyneitä naisia
laskeutui autoista erään ravintolan eteen. Tämä ylellisyys huumasi
minua, ruoski minua, yllytti minua koettamaan saada hyötyä Ribeyren
tapaamisesta. Tunsin, että hän oli valmis hämmästyttämään minua uuden
menestyksensä johdosta. Kuka tietää, ehkäpä voisin käyttää hyväkseni
hänen haluaan näytellä minulle valtaansa. Mitä voidaankaan saavuttaa
ihmisten turhamielisyyttä imartelemalla!
Mikä joutava turhamielisyys valtasi minut itseni noustessani hänen
kanssansa ulkoasiainministeriön mahtavia portaita? Kookas lakeija avasi
meille hissin. Toinen otti meidät vastaan ensimmäisessä kerroksessa.
— Ei mitään puhelinsoittoa, Fabien?
— Kyllä, herra, kauppaministeri soitti. Hän syö huomenna päivällistä
ministerin kanssa. Tälle oli ilmoitettava, että he tapaisivat toisensa
Kamarissa. Olen antanut sen kirjeellä tiedoksi.
Minuuttia myöhemmin olimme ihailtavan somassa harmaaseen ja kultaan
verhotussa pikku työhuoneessa.
Ribeyre koputti pöytään.
— Vergennes'in virkahuone, sanoi hän huolimattomasti.
— Sallithan? jatkoi hän istuutuen.
Ja hän alkoi avata kirjeitä, tehden kuhunkin merkintöjä punaisella
kynällä.
— Voit huoletta puhua minulle. Tämä ei ole erikoisen syvällistä työtä.
Sanohan nyt, mitä sinä oikein teet nykyjään? Miten on yliopistollisten
asioittesi laita?
Minä kerroin hänelle, kerroin kaikki aina Henrik IV:n lyseosta alkaen
ja mainiten lopuksi hra Berthomieun koulussa minua odottavasta
opettajantoimesta.
Hän kohotti päätään.
— Ja sinä olet ottanut sen vastaan?
— Mitäpä muutakaan neuvoksi? vastasin synkästi. En halua kuolla nälkään.
Nälkään! Tämä sana kaikui omituisesti keskellä näitä seinäverhoja,
Boulen huonekaluja, Sèvres'in porsliineja.
Ribeyre nousi. Sain sisällisen tuntumuksen, että olin pelastettu.
— Rakas ystävä, sinä et saa mennä Berthomieun kouluun. Semmoisesta
joutuu aivan hunningolle. Minä tunnen sinut. Vakuutan sinulle, ettet
ole lainkaan luotu yliopistoa varten. Ei sitä, vaan tätä sinä tarvitset.
Hän osoitti kädenhuitaisulla meitä ympäröiviä ylellisiä vallan
merkkejä. Mikä psykologi, tämä Ribeyre! — Kuulehan, sanoi hän istuutuen
tuolini käsinojalle. Suostuisitko väliaikaisesti poistumaan maasta?
Sanon väliaikaisesti, sillä vain täällä Pariisissa on mahdollista
pelata ja voittaa. Mutta mitä, sinulla ei ole penniäkään. Täällä voisi
tulevaisuus olla sellaisen pojan kuin sinun, jolla on edessä elettävänä
kokonainen vuosi tarvitsematta huolehtia toimeentulosta.
— Miten sitten? kysyin kiivaasti hengittäen.
Hän jatkoi nauttien täysin siemauksin siitä, että sai näytellä mahtavan
osaa edessäni.
— Katsos, kysymyksessä on palvelus, jonka sinä teet minulle samoinkuin
minä sinulle. Söin tänään aamiaista Saksan lähetystössä Marçais'n
kanssa. Sinä et tunne Marçais'ta? Hän on meidän lähettiläämme
Lautenburgissa. Tiedätkö sinä, maantieteessä tutkinnon käynyt, missä on
Lautenburg?
— Eräs Saksan valtioita.
— Lautenburg-Detmoldin suurhettuakunta. Hallitseva suurherttua hänen
korkeutensa Fredrik-August, sanoi hän oppineesti. Tämä korkeus on
huolissaan viisitoistavuotisesta perillisestään, jolle hän etsii
opettajaa. Sinähän tiedät, että ranskalainen on ensimmäinen kaikissa
maailman hoveissa. Olethan lisensiaatti?
— Olen.
— Erinomaista. Osaatko saksaa?
— Jonkun verran, sikäli kuin Sorbonnessa vaaditaan.
— Pyh, he puhuvat kaikki ranskaa siellä. No niin, suurherttua on
antanut Marçais'n tehtäväksi tämän lähtiessä Pariisiin etsiä pojalle
opettaja. Marçais on ihastuttava mies ja verrattoman hieno!... Charvet
valmistaa hänen kravattinsa. Hän keinottelee kyllä arvopapereilla ja
on usein kovassa pulassa, mutta sitä ei tarvitse moittia; älykkäänä
miehenä hän ymmärtää asiansa. Huomenna hän menee opetusasiain
ministeriöön. Ymmärrät, että hän sitä tietä saa kotiopettajia vaikka
kuinka monta, etenkin sellaista palkkiota vastaan, jonka suurherttua on
tarjonnut: 10.000 Saksan markkaa vuodessa.
— 10.000 markkaa? toistin minä häikäistyneenä.
— Parasta, että järjestämme asian heti. Odotas, minä kirjoitan kirjeen
Marçais'lle.
Hän antoi minun lukea sen. En voinut muuta kuin punastua niistä
ylistelevistä suosituksista, joita siinä minusta annettiin.
— Marçais saa sen huomenaamulla. Hän on vakaantunut poikamies ja nousee
kello 9. Silloin hän ensi töikseen saa tämän kirjeen käteensä. Ah,
niin, osoitteesi?
— Cujas-katu numero 7.
— No niin, muistakin vain palata sinne Cujas-kadullesi, jottet löisi
laimin hänen tapaamistaan.
— Anna minulle tuo kirje. Haluan itse panna sen postiin.
Kiihkoni ilmeisesti hiveli häntä. Hän hymyili turhamaisesti.
— Kas niin, veli veikkoseni! Ukko Berthomieun keittojen asemesta saat
sinä maistaa palatsien ja linnojen elämää. Lautenburg näyttää olevan
hieno paikka. Marçais on jo kaksi vuotta kieltäytynyt ylennyksestä
saadakseen pysyä siellä. Suurherttua on miellyttävä. Suurherttuatar
metsästää kettuja paremmin kuin joku mies. Marçais kertoi minulle
ajaneensa piloille parhaimman hevosensa häntä seuratessaan. Sinun on
osattava vain vallata itsellesi paikka siellä, siinä kaikki.
Huomasin hänen näin sanoessaan luovan pikaisen silmäyksen kurjaan
ulkoasuuni.
— Älä ole siitä huolissasi, sanoin minä varmuudella, joka hämmästytti
häntä.
Hän katsoi minuun ja hymyili yhä: — Kas, kas, uskonpa paljastaneeni
jonkun omalle itselleen. Niin, taistele siellä vieraalla maalla,
poikaseni. Ja palaa luoksemme erinäisten tuhatlappusten kera.
Esimieheni täällä istuu tukevasti, ja jos hän rupeaa luisumaan, jätän
minä laivan sitä ennen. Sellaisesta kyllä selviytyy. Katsos, jotta
ihmiset tekisivät hyödyllisiä palveluksia, ei tule enää tarvita
heitä. Ei ole mitään parempaa kuin ministerien työhuoneet. Mutta
pitää omata jotakin voidakseen odottaa, voidakseen kestää iskun.
Muuten on pakotettu myymään itsensä maaherran virastoon 2000 markasta.
Kuudentuhannen markan säästöönsaanti ei tule olemaan sinulle vaikeata.
Ja kun sinulla on vapaa ylläpito, niin käytä jäännös pukutarpeisiin.
Siinä saat rahallesi aina sadan prosentin koron. Tässä voit jäljitellä
Marçaista. Ellei hän olisi niin hyvin puettu, olisi hän jo aikoja
sitten tehnyt haaksirikon.
Tällaiset olivat Etienne Ribeyren sanat. Muiden arvokkaiden neuvojen
mukana hän antoi minulle todistuksen siitä, että elämässä voi joskus
sattua niin, että vieras ja välinpitämätön tekee puolestanne enemmän
kuin ystävä.
Oh, ihanaa lokakuun kuutamoa Pariisissa! Seine virtasi hienon, kelmeän
sumuharson peitossa. Lähetystötalon nurkalla panin suosituskirjeeni
Bourgogne-kadun postilaatikkoon. Sitten tunsin kävelemisen, yksinolon
tarvetta. 10.000 markkaa, 12.500 frangia! Raha ei anna onnea! Mikä sen
sitten antaa, kysyn teiltä? Mikä antaa minulle tämän varman astunnan,
tämän turvallisuuden, tämän iloisuuden?
Varenne-katu, Barbet-de-Jouy-katu, Montparnassen bulevaardi saivat
kukin vuorostaan ihmetellä minun ylpeyttäni. Minä en nähnyt
ohikulkijoita, olin sokaistu. En tiedä miten silmiini pysähtyivät
Observatorion lähellä erääseen liikkuvaan, pelokkaaseen varjoon
katulyhdyn alla. Se oli solakka tyttö, jolla oli harvinaisen runsas
punertava tukka. Iloni oli liian painava tänä iltana jaksaakseni kantaa
sitä yksin. Mutta en hetkeäkään ajatellut hänen lähellänsä, että hänen
ruumiinsa oli juuri hänen. Tuo hoikka ruumis oli Elyseen Kenttien
naisten, Maximin muotinaisten ja niiden vieläkin kauniimpien naisten,
jotka epäilemättä odottivat minua kaukaisessa saksalaisessa hovissa,
wagnerilaisen virran rannalla, joka kohisi heidän kärsimättömyyttään
viihdyttääkseen vienoimpia Intermezzon säveleitään.
* * * * *
Kello oli kymmenen aamulla. Ja Thierryn kohtaaminen, jonka olin aivan
unohtaa!
Hän luki uuninsa ääressä. Astuessani sisään tuli hän minua vastaan
ihastuneesti hymyillen.
— Kaikki on selvää, rakas ystävä, hra Berthomieun kanssa. Te pääsette
hänen kouluunsa.
Ja minä kerroin hänelle, mitä edellisenä päivänä oli tapahtunut,
voimatta halustani huolimatta esiintyä tyynesti ja kätkeä iloni.
Mielipahakseni hän ei ottanut välittömästi osaa ilooni. Hän silmäili
minua hämmästyneenä ja vieläpä, niin minusta näytti, hiukan
paheksuenkin.
Yliopistomiehet ovat kaikki kaltaisiansa, ajattelin. Ulkopuolella
yliopistoa ei mitään menestystä. Ja minä luovuin maltillisuudestani,
jossa vain vaivoin olin pysytellyt, ilmaistakseni oikein selvään
ylpeyteni uuden asemani johdosta.
— Sanalla sanoen, päättelin, kysyn kuinka monta tutkintoa ja kilpailua
saisin kestää, kuinka monta vuotta odottaa päästäkseni asemaan, joka
minulle nyt äkkiä tarjotaan 10.000 markkaa vuodessa.
— Niin, niin, tiettävästi, mutisi hän hajamielisesti.
Hän katseli hetkisen kamiininsa hehkuvia hiiliä, sitten hän nousi,
meni kirjastohuoneeseensa ja palasi sieltä kantaen paksua suurta
kirjaa, joka oli sidottu tuollaisiin monille englantilaisille tai
saksalaisille teoksille luonteenomaisiin paksun äiteliin kultaväreillä
kyllästettyihin vaatekansiin.
— Kysymyksessäoleva tarjous on teille varmaankin tehty
Lautenburg-Detmoldin suurherttuan puolesta? kysyi hän.
— Kyllä, suurherttua Fredrik Augustin puolesta.
— Niin, niin, tiettävästi. Opettaaksenne hänen ainoata poikaansa
Joachim-herttuaa.
Tässä kuulin ensimmäisen kerran tulevan oppilaani nimen.
Vanha opettajani mietti vielä hetkisen, kohotti sitten harmaat
silmälasinsa minua kohden ja sanoi:
— Ja... saanko kysyä, oletteko jo tehnyt muodollisen sopimuksen?
— Totta puhuen en vielä. Mutta päätökseni on muodollinen, ja vain siinä
tapauksessa, että minulle tarjotaan parempi paikka, peräydyn tästä.
— Sitten älkäämme puhuko enempää, sanoi herra Thierry vieden kirjan
paikoilleen.
Minä olin jännittynyt ja hieman kiihoittunut.
— Kunnioitettu opettajani, sanoin hänelle, ettekö tahtoisi
puhua minulle suoraan? Tiedän teidän liiaksi huolehtivan minun
menestyksestäni neuvoaksenne minua luopumaan näin loistavasta
tarjouksesta, ellei teillä olisi siihen mitä painavimpia syitä.
Sivumennen minun on teille sanottava, että tullessani tänään
luoksenne, luulin saavani käyttää hyväkseni teidän verratonta nykyisen
Saksan asioitten ja ihmisten tuntemustanne, luulin saavani tietää
teiltä arvokkaita yksityisseikkoja Lautenburg-Detmoldin hovista.
Näitä yksityiskohtia, kunnioitettu opettajani, näen teidän tietävän
epäilemättä vieläkin enemmän kuin saatoin itselleni kuvitella. Tapaan
aivan heti herra de Marçais'n, Lautenburgin lähettiläämme. Mutta minun
on hyvin vaikea kysellä häneltä. Ja diplomaattina hän varmaankin
harrastaa eräänlaista varovaisuutta, jota teillä ei ole sama syy
noudattaa minuun nähden. Lyhyesti, sallikaa minun tehdä teille eräs
kysymys, johon sisältyy koko tämä vaikea asia. Jos teillä olisi poika,
herra Thierry, antaisitteko hänen tehdä sen, minkä minä aion tehdä?
Antaisitteko hänen lähteä Lautenburgiin?
Hän katsoi minuun kiinteästi ja vastasi varmalla äänellä:
— En koskaan.
Myönnän että hämmästykseni alkoi muuttua jonkinlaiseksi
levottomuudeksi. Ymmärsin sangen hyvin, ettei lapsellinen pahastus
siitä, etten käyttänyt hyväkseni hänen minulle hankkimaansa
tilaisuutta, voinut ohjata niin tasapuolisesti ja tyynesti harkitsevaa
miestä.
— Teillä on varmaankin hyvin painavia syitä, opettajani, sanoin hiukan
vapisevalla äänellä, antaessanne noin ehdottoman vastauksen.
— Niin minulla todellakin on, vastasi hän.
Voisitteko sanoa minulle, mikä oli tutkimuksenne esineenä tuossa
kirjassa?
— Rakas lapseni, te ajattelette kait, ettei tuossa hallitsevien sukujen
vuosikirjassa voi olla mitään sellaista pikkuseikkaa, jonka nojalla
kohtalonne siellä kaukana antaisi minulle aihetta pelkoon; olen
todennut erään nimen, eräitä muistoja, siinä kaikki. On totta, että
tiedossani on Lautenburg-Detmoldin hovista erinäisiä yksityisseikkoja,
joita en usko itse de Marçais'nkaan tuntevan, mikä ei ole hänelle
viaksi luettava, vaikkapa hän olisi terävänäköisempikin diplomaatti
kuin mitä hän kuuluu olevan. Sitäpaitsi hän ei ole vielä varsin kauvoja
ollut Lautenburgissa. Hän ei ehtinyt oppia tuntemaan suurherttua
Rudolf-vainajaa.
— Kuka oli tämä suurherttua Rudolf?
— Ettekö sitäkään tiedä? Hän oli nykyisen suurherttuan vanhempi veli.
Hän on ollut kuolleena jo muutamia vuosia, niin, kaksi, ellen erehdy.
— Hänen kuolemansa johdosta siis suurherttua Frcdrik-August pääsi
valtaistuimelle?
— Ei välittömästi. Lautenburg-Detmoldin valtion perustuslaki on
hiukan omituinen. Salilaista lakia [4] ei ole siihen sovellutettu.
Herttuallinen kruunu siirtyi suurherttuan kuoltua hänen puolisolleen
suurherttuatar Aurore-Anna-Eleonoralle.
— Hän meni siis naimisiin lankonsa kanssa?
— Aivan oikein. Ja siitä johtuu, kun suurherttua Rudolfilla ei ollut
lapsia, että teidän tuleva oppilaanne, herttua Joachim, suurherttua
Fredrik-Augustin ja erään saksalaisen kreivittären poika, on tullut
Lautenburg-Detmoldin valtion mahdolliseksi perilliseksi. Tarvittaisiin,
jotta hänen perimysoikeutensa lakkaisi, että hänen isänsä avioliitto
suurherttuatar Auroren kanssa siunautuisi, mikä näyttää sangen
epätodennäköiseltä.
— Luulen muistavani nyt, sanoin. Eikös ollut noin kaksi, kolme vuotta
sitten eräs saksalainen suurherttua, joka kuoli Afrikassa, Kongossa,
tutkimusmatkalla?
— Tiettävästi, vastasi hra Thierry. Se oli juuri suurherttua Rudolf.
Hän harrasti aina maantieteellisiä tutkimuksia. Hänen matkansa ei
ollut muutoin aivan puhtaasti tieteellinen. Muistaessani, että
muutamia kuukausia myöhemmin seurasi meille Kongon menetys, olen
usein tullut ajatelleeksi, että Lautenburgin suurherttua matkusti
sinne suorittamaan jotakin tehtävää korkean serkkunsa, keisarin,
laskuun. Hän ei tietenkään saanut työtänsä loppuunsuoritetuksi, koska
hän kuoli Kongossa jonkun ajan kuluttua sinne tulonsa jälkeen. Olisi
mielenkiintoista...
— En missään tapauksessa, rakas opettajani, sanoin minä keskeyttäen,
kuitenkaan huomaa näissä asioissa mitään, mikä antaisi aihetta siihen
pelkoon, jota äsken osoititte.
Hän näytti vaivautuneelta.
— Rakas lapsi, sanoi hän minulle hieman väkinäisesti. Historioitsijan
velvollisuus on olla pitämättä mitään totena, mikä ei ole
asianmukaisesti tarkistettu. Tätä silmälläpitäen myönnän teille, etten
tiedä muuta kuin sangen epämääräisiä ja vaikeasti todettavia seikkoja.
Eräitä huhuja, eräitä viittailuja, joitakin yksityisseikkoja, jotka
olen joku aika sitten saanut tietooni eräältä ystävältäni, — nimi
jääköön sanomatta — ja siinä onkin kaikki. Mutta uskon sananlaskuun,
joka sanoo, ettei savua ilman tulta.
— Ettekö voisi ilmaista minulle hiukan enemmän näiden huhujen esineestä?
— Pidättekö ehdottomasti sen omana tietonanne, sanoi hän minulle,
lupaatteko?
— Annan teille sanani.
— No hyvä. Näyttää siltä, ettei Lautenburg-Detmoldin hovissa aina
kuolla luonnollisella kuolemalla.
Uteliaisuuteni oli huipussaan.
— Mitä sillä tarkoitatte? kysyin.
— Onnettomuudeksi, tai pikemmin onneksi, en mitään varmaa. Mutta tulee
pakostakin todenneeksi, että kaksi henkilöä oli Fredrik-Augustin tiellä
kruunun saamisen esteenä.
— Suurherttua Rudolfhan kuitenkin kuoli Kongossa auringonpistokseen,
sanoin, kaikki sanomalehdet kertoivat niin.
— Tiettävästi. Tämä kuolema siellä oli luonnollinen. Niin paljoa ei
näy voivan sanoa kreivitär Tepwitzin kuolemasta. Hän oli nykyisen
suurherttuan ensimmäinen puoliso, Joachim-herttuan äiti.
— Suurherttuaako siis luullaan tämän kuoleman aiheuttajaksi?
— Suurherttua Fredrik-August on erittäin mielenkiintoinen ihminen,
jatkoi herra Thierry. Hän on älykäs ja laajatietoinen, mutta
peloittavan teeskentelevä. Pelaako hän omaan laskuunsa? Württembergin
kuninkaan, hänen välittömän yliherransa, laskuun? Keisarinko? Olen
tutkinut kysymystä saksalaisen politiikan kannalta. Se ei ole aivan
yksinkertainen asia. Fredrik-August on kunnianhimoinen. Ja minä luulen,
ettei hän kammoksu mitään keinoja.
— Hänen olisi pitänyt laskuissaan ottaa huomioon kruununperillinen
suurherttuatar, sanoin minä. On kait suurherttuan toki täytynyt saada
hänen suostumuksensa mennessään naimisiin hänen kanssaan.
Herra Thierry hymyili.
— He saattoivat olla yhtä mieltä. Myönnän, etten tunne kysymyksen tätä
puolta. En tunne suurherttuattaresta muuta kuin hänen ikänsä, sanoi
hän ottaen jälleen esille kultakantisen kirjansa, hänen etunimensä
Aurore-Anna-Eleonoran, hänen venäläisen syntyperänsä ja sen että hän
on syntyjään Tjumenin ruhtinatar. Tjumenin ruhtinas on Astrakanin
läänin korkeimpia herroja. Voi olla mahdollista, että suurherttuatar on
ennakolta sopinut nykyisen suurherttuan kanssa. Te tiedätte hyvin, että
valtion etu aiheuttaa joskus avioliittoja. Mutta toistan vielä kerran,
etten tiedä mitään hänestä.
— Kaikki tämä näyttää minusta epäselvältä, sanoin hiukan pettyneenä.
Mutta en millään tavalla voi huomata, miten joku vaatimaton
kotiopettaja voisi joutua kärsimään näiden korkeiden henkilöiden
keskinäisistä suhteista.
— Se, mitä sanoitte, näyttää kylläkin oikealta. Mutta eihän koskaan
tiedä, mitä kaikkea voi tapahtua näin arveluttavien asianhaarojen
vallitessa. Joskus huomaa sotkeutuneensa aivan tietämättään
monenlaisiin juoniin, ja tiedättekö edes, mitä teiltä odotetaan tuossa
hovissa? Mutta nyt sanon teille sisimmän ajatukseni. Teille on luvattu
10.000 mk palkkioksi, eikö totta? No niin, en voi sille mitään, että
tuo summa tuntuu minusta ylen suurelta. Ystävällänne Bouvelet'lla,
joka oli normaalikorkeakoulussa opiskellut ja agrégatio-tutkinnon
suorittanut, ei ollut Sachsenin kuninkaan hovissa enempää kuin 8.000
markkaa.
Huomasin sangen selvästi, että vanhalla opettajallani oli tarkoin
tietyt syynsä puhuessaan minulle tällä tavalla, mutta että ikävyyksiin
joutuminen esti häntä selvemmin asiasta puhumasta. Muutoin luulen,
että se olisi ollut hyödytöntäkin. Uteliaisuuteni oli siksi suuri.
Seikkailuhalu heräsi minussa. Ja sentähden minä mitä päättäväisimmällä
äänellä sanoin hänelle:
— Kiitän teitä, kunnioitettu opettajani, siitä, että olette varoittanut
minua, mutta päätökseni on tehty. Pysyttäytymällä alati erilläni,
menemättä milloinkaan tehtävieni ulkopuolelle luulen voivani välttää
kaikki vaarat, olivatpa ne mitä laatua hyvänsä. Sallitteko minun vielä
esittää pyynnön?
— Sanokaa?
Heti kun huomaan jotain epäilyttävää, kirjoitan teille, pyydän neuvoja,
ja silloin on vielä tilaisuus...
— Kavahtakaa kaikin mokomin sitä, ystävä parkani! huudahti hän.
Painakaa lujasti mieleenne, että siellä olette ehdottomasti vakoojien
ympäröimänä. Älkää koskaan kirjoittako riviäkään, jota ei suurherttua
voisi lukea, sillä saatte olla varma siitä, että jos hän saa halun
kirjeittenne lukemiseen, hän ei kysy siihen teiltä lupaa. Kerta
Lautenburgiin joutuneena olette täysin eristetty kaikista. Tunnen
herttuallisen palatsin. Sen komeus ei estä sitä muistuttamasta pikemmin
linnaa kuin palatsia.
— Minulla on kumminkin aina de Marçais lähelläni.
Herra Thierry hymyili hymyä, joka toi mieleeni Ribeyren sanat:
älykkäänä miehenä hän ymmärtää asiansa.
— Kaikesta huolimatta, sanoi hän, näen teidän siis tehneen
lopullisen päätöksen. No niin, ehkäpä epäilykseni ovat liioiteltuja.
Ja lisäksi te olette nuori, yksinäinen. Teissä on neuvokkuutta,
tahdonvoimaa. En itsekään tiedä, teenkö oikein moittiessani teitä
seikkailujenhalustanne. Tässä kohden minua rajoittavat vanhat
yliopistotottumukset: rauhallinen elämä, kirjasto. Lautenburgissa
esimerkiksi, täydensi hän, on teillä käytettävissänne kirjasto, joka
on maailman kauneimpia. Suurherttuan kokoelma on kuuluisa. Siellä on
muunmuassa Erasmuksen käsikirjoitukset ja suurin osa Lutherin. Lähtekää
sitten, rakas lapseni.
— Palatkaahan kumminkin, lisäsi hän, vielä luokseni tavattuanne
Marçais'n. Ehkäpä voin antaa teille muutamia käytännöllisiä neuvoja
miten parhaiten voitte hoitaa ja täyttää opettajantehtävänne.
Asunnossani Cujas-kadun varrella odotti minua pikakirje, joka oli
sirosti keltaisella vahalla sinetöity. Herra de Marçais ilmoitti
minulle siinä, että hän mielihyvällä näkisi minut luonaan vielä samana
päivänä kello kolmen aikana.
Mennessäni Alphonse-de-Neuville-kadulle, jonka varrella Ranskan
Lautenburgin-lähettiläs asui, minä koko matkan palauttelin mieleeni
yksityiskohtia keskustelustani professori Thierryn kanssa. Hän tietää
varmasti enemmän kuin uskaltaa sanoa, ajattelin. Teenköhän hullusti?
Pyh, sittenpähän näkee. Hulluutta on päästää käsistään 25-vuotiaana
12,000 livren tulot ja viettää keskinkertaista ja suljettua, ahdasta
elämää.
Sen mukaan arvostellen, mitä minulle sittemmin tapahtui, on
mielipiteeni tästä asiasta edelleen sama.
* * * * *
Kreivi Mathieu de Marçais oli kasvoiltaan ja ryhdiltään likipitäen
sellainen, jollaiseksi voi kuvitella herra de Marçelluksen,
ja ennenkaikkea hän oli umpimielinen ja täynnä diplomaattien
salamyhkäisyyttä. Moisen näköisenä voi hyvin komeilla täysin kaljulla
päälaella. Kenelläkään ei ole sitä vastaan mitään.
Miellyttävän näköinen 40-vuotias naisihminen puhdisti ja leikkasi
parhaillaan juhlallisena ja tärkeänä täysivaltaisen lähettilään kynsiä,
kun minut saatettiin hänen huoneeseensa.
— Herraseni, sanoi hän minulle elkein, jotka tosiaan olivat jotakin
erikoista, en voi tarpeeksi pyytää anteeksi kursailemattomuuttani,
jolla otan teidät vastaan. Mutta aika, herraseni, aika Pariisissa,
tiedättehän, miten kallisarvoista se on kaikille. Ajatelkaa kuinka
tarkoin minun täytyy se jakaa, minun, joka en saa oleskella tässä
rakkaassa kaupungissa enempää kuin viisitoista päivää vuodessa.
Hän lateli minulle sitten puolitusinaa kuluneita puheenparsia,
katsellen itseään peilistä ja tarkaten minua salaa. Sain tuntemuksen,
että tämä ensimmäinen tutkinto, niin ratkaiseva kuin se hänen älyllään
varustetulle henkilölle onkin, ei ollut minulle epäedullinen. Mutta
tunsin myös, etten ollut liioin saanut muutetuksi hänen ankaraa
mielipidettään siitä tavasta, jolla yliopistomiehet pukeutuvat.
Kun toinen hänen käsistään valmiiksi hoidettuna pehmeästi upposi
hyvältä tuoksuvaan lämpöiseen veteen, päätti hän käydä suoraan asiaan.
— Pyytäessäni teitä tänne, herraseni, en millään muotoa ajatellut
teidän asettamistanne jonkinlaisen kuulustelun alaiseksi, minkä
toimittamiseen minä sitäpaitsi olen täysin kykenemätön. Tiedän että
teillä on kaikki välttämättömät tieteelliset edellytykset. Moraalisista
ja älyllisistä edellytyksistä minä sain — jo ennen kuin itse tulin
sen nähneeksi ja todenneeksi — edeltäkäsin takeet ystävämme Ribeyren
suosituskirjeestä.
Minä kumarsin. Hän kumarsi. Hän näytti ihastuneelta, kun oli puhunut
niin hyvin.
— Varmaankin haluaisitte mielellänne tietää, mikä tulee tehtävänne
Lautenburgissa olemaan. Oh, ei suuria. Joachim-herttualla on jo
opettaja tietopuolista kasvatusta varten. Komendantti majuri Kessel
pitää huolen hänen sotilaallisesta ohjauksestaan. Teidän osallenne
tulee ranskankielen ja yleisen historian opetus. Ah, niin on vielä yksi
asia, josta suurherttua minulle nimenomaan mainitsi...
— Siinä sitä nyt ollaan, sanoin minä itselleni, ajatellen Thierryn
epäilyksiä.
— Lausutteko hyvin runoja?
Tämä kysymys, niin viaton ja luonnollinen kuin olikin saattoi minut
hiukan ymmälle.
— Herra nähköön, en osaa sanoa, minun on vaikeata...
— Tämä on erittäin tärkeää ja kuuluu päätehtäviimme. Suurherttua pyysi
minua pitämään sitä erikoisesti silmällä opettajaa valitessani. Syy on
seuraava. Suurherttuatar Aurore on ihastunut ranskalaiseen runouteen.
Voi sattua, että teitä silloin tällöin lainataan hänen käytettäväkseen.
Hänen korkeutensa tahtoo näin valmistaa pienen yllätyksen puolisolleen,
joka alinomaa valittaa niiden voimien niukkuutta, joita Lautenburg
tässä suhteessa voi tarjota. »Hyvä kreivi», sanoi hän minulle, »tiedän,
että olette kirjallisuuteen perehtynyt ja että makunne on hienostunut,
panen toivoni teihin.» Suokaa siis anteeksi, herraseni, jos minun tässä
asiassa täytyy vaatia teiltä todellista näytettä.
— Kas tuolla, lisäsi hän osoittaen märällä kädellään lasikaappia.
Siellä on hyvien runoilijoiden teoksia. Valitkaa ja lukekaa kohdasta,
joka ensiksi eteenne aukenee.
Totta puhuen tuossa lasikaapissa oli vain sangen kuluneita ja
vanhentuneita kirjoja. Minun oli pakko tyytyä erääseen Casimir
Delavigne'in [5] teokseen. Niin hyvin kuin voin lausuin tuon
ihmeteltävän _Les limbes_-runon [6]
»Ils volent, mais on n'entend pas
Battre leurs ailes.» [7]
[He lentävät, mutta heidän siipeinsä
havinaa ei kuulla.]
— Mainiota, täydellistä! puhkesi hra de Marçais tuntijana puhumaan.
Eikö totta, rouva Mazerat?
Käsienhoitajatar kakisteli tukahtuneesti osoittaakseen sitä suunnatonta
ihastumista, johon tämä runo oli hänet saattanut. Olen nähnyt elämäni
aikana naurettavia kohtauksia; naurettavampaa en koskaan.
— Kaikki luonnistuu siis mitä parhaiten, sanoi kreivi nousten. Minun
ei tarvitse sanoa teille, että teitä tuossa hovissa kohdellaan
kaikella toivottavalla arvonannolla. Suurherttua on erinomainen mies.
Suurherttuatar — hän kohotti silmänsä — venakko, herraseni, kauneuden
puolesta sillä on kaikki sanottu. Prinssi Joachim on hyvin taipuisa,
ehkä hieman hidasajatuksinen. Mutta saksalaisilta ei voi vaatia
ranskalaisten vilkkautta. Sanalla sanoen hovissa on vain pelkkiä hyviä
miehiä ja ihastuttavia naisia. Ratsastatteko?
Tein kieltävän merkin.
— Opitte. Harjoittelette Kesselin kanssa. Verraton ratsastaja... Ja te
tulette syömään aamiaista lähetystöön. Minulla on siellä hovissa pieni
Poiret'n kirjoittama hauska juttu. Kerrotte minulle uutisia hänestä.
Saatte opuksen lukeaksenne kun palaan takaisin hoviin, kymmenen päivän
kuluttua, sillä te lähdette ennen minua. Teitä odotetaan tulevaksi
mahdollisimman pian. Jos lähdette ylihuomenna klo 10 illalla, olette
Lautenburgissa sunnuntaiaamuna klo 9:n tienoissa.
— Sovittu, sanoin minä.
— Sovittu. Palauttakaa minut kunnioittavasti suurherttuan muistoon
ja laskekaa ihailunosoitukseni hänen korkeutensa suurherttuattaren
jalkojen juureen. Ah, hyvä jumala, mikä pölkkypää minä olen!
Hän nousi ja otti salkustaan sinetöidyn kirjeen.
— Pääintendentti, hra von Soldau, antoi tehtäväkseni jättää tämän
teille, sanoi hän vaatimattomasti. Matkakulut. Toivotan onnea.
Näkemiin. Anteeksi, rouva Mazeret, nyt olen kokonaan teidän.
* * * * *
En ollut koskaan Pariisissa tuhlannut rahaa ajoneuvoihin muulloin kuin
lomalle lähtiessäni tai kaupunkiin palatessani, jolloin matka-arkkuni
pakoitti minut siihen. Nyt kuitenkin, heti kun olin päässyt kadulle,
nousin hevoseen ajaakseni kotiin, niin kiire oli minulla päästä
näkemään, mitä oli tässä kirjeessä, jota en uskaltanut kadulla avata.
Tosiaan minä aloin jo tuntea siunausta, jota tuottaa maan mahtavien
tuttavuus. »Herra Professoria pyydetään täten, seisoi paperissa, jonka
otsakkeessa oli herttuallisen rahaston leima, suosiollisesti ottamaan
vastaan ensimmäinen kolmannes palkkiostaan ynnä lisäksi tuhat markkaa
korvaukseksi matkakuluista.» Tähän miellyttävään kehotukseen oli
liitetty kolmetuhatta viisisataa markkaa.
Minulla oli enemmän kuin neljä tuhatta frangia, minulla, joka eilen
harhailin Pariisissa tietämättä miten tulla toimeen kahdeksan päivän
ajan!
Thierryn luo tehtävä käynti painoi minua. Päätin suoriutua siitä heti
kohta ja sanoa hänelle että matkustaisin seuraavana aamuna.
Tapasi hänet hänen työhuoneessaan.
— Säteilevistä kasvoistanne päättäen, sanoi hän minulle, näen että
kaikki on käynyt toiveittenne mukaan. Sitä parempi, tein ehkä väärin
peloitellessani teitä. Milloin lähdette?
— Huomenna, sanoin.
— Siispä tämä on jäähyväiskäyntinne, rakas lapsi. Mitä sanoisin
teille? Olen varma, että suoriudutte loistavasti kasvatusopillisista
tehtävistänne. Pitäkää mielessänne suuri ohje, jonka isä Pascal
on lausunut: Koettakaa aina saada oppilaanne pysymään tehtävänsä
yläpuolella. Tätä ohjetta on lyseon opettajan mahdoton noudattaa, koska
hänen täytyy sovittaa vaatimuksensa luokan keskitason mukaan. Mutta kun
saa onnen opettaa yhtä ainoaa oppilasta, on se sekä mahdollista että
velvollisuus.
Tämä erinomainen mies antoi minulle sitten muutamia neuvoja niiden
kirjojen valinnasta, joita olin tarvitseva luentojeni valmistamisessa.
Hän jätti käytettäväkseni Saksan kirjallisuuden historiansa, josta olin
niin usein aikaisemmin saanut arvokasta apua.
— Älkää kiittäkö minua, sanoi hän, kun sopersin joitakin sanoja
kiitokseksi. Minä ehkä tulenkin olemaan kiitollisuuden velassa
teille. Olen maininnut, että teillä on Lautenburgissa mainio
kirjasto. Sen hoitaja, professori Cyrus Beck — olen tullut hänet
tuntemaan erinäisissä kongresseissa — valvoo sitä tarkoin. Mutta hän
on tiedemies. Olen varma että saatte vapaasti lainata teoksia ja
käsikirjoituksia, jotka eivät välittömästi koske hänen tekeilläolevaa
suurta työtänsä metallien muutosteorioiden historiasta. Te ehkä
tiedätte, että minä itse kirjoitan parhaillaan teosta, joka käsittelee
Hannoverin hovissa XVII:n vuosisadan loppupuolella vallinneita tapoja.
Olen Kansalliskirjastossa nähnyt Lautenburgin herttuan kirjaston
luettelosta, että siellä on aivan ratkaisevan tärkeitä asiakirjoja.
Kiiruhdin tänä aamuna, heti kun olitte luotani lähtenyt, ottamaan
muistiin numerot pääteoksista, joita minä pyytäisin teidän silmäilemään
minun hyväkseni. Olen muutoin varma, että tämä työ tulee teitä
huvittamaan. Tässä on luetteloni. Merkitsen erikoisesti tämän teoksen:
_Stattmutter der Koeniglichen Haeuser Hannover und Preussen_,[8]
kirjoittanut suurhettuatar von Ahlde, julkaistu Leipzigissä vuonna
1852. Täällä Pariisissa meillä on siitä vain epätäydellinen painos;
suosittelen teille myös Cramerin ja Palmbladin kirjoja, samoin herttua
Ulrich von Wolfenbüttelin _Roomalaista Octaviaa_ (die Roemische
Octavia).
— Valitettavasti, jatkoi hän, sillä aikaa kuin minä varovaisesti
puristin paperin käteeni, minä en voinut kirjoittaa muistiin muuta kuin
painetut kirjat. Lautenburgin käsikirjoituksia ei ole luetteloitu.
Niitä selaillessanne, rakas lapseni, voitte tehdä minulle suurimmat
palvelukset. Ei ole epäilemistä, ettette voisi löytää sieltä
arvaamattoman tärkeitä asiakirjoja 17:nnen vuosisadan saksalaisen
yhteisön elämästä, joka oli näöltään hienostunutta, mutta pohjaltaan
väkivaltaista ja julmempaa kuin koskaan on voitu kuvitella.
Hän piti minun molempia käsiäni omissaan; hänen liikutuksestansa
ymmärsin, että hänellä oli vielä jotakin minulle sanottavaa.
— En halua mistään hinnasta palata enää aamulliseen keskusteluumme,
mutisi hän vihdoin. Mutta, lapseni, tiedättehän millä harrastuksella
seuraan pyrintöjänne. Jättäessäni teidät tunnen sen vasta oikein
selvästi. Ja niin minä nyt kaikesta sydämestäni neuvon teitä: älkää
milloinkaan noudattako halujanne, älkääkä kehoituksiakaan, jotka
voisivat viedä teidät kasvattajan-toimenne ulkopuolelle. Lautenburgissa
on hyvin rikas aineisto niille, joiden tehtävänä on, kuten meidän,
historian kirjoittaminen. Kirjoittakaamme ja varokaamme eksymästä
osastamme.
Tarkoitin täyttä totta, kun lupasin hänelle muistavani aina hänen
viimeiset neuvonsa.
— Kuulkaa vielä. Lukuunottamatta prinssi Joachimia, suurherttuaa ja
suurherttuatarta ei herra de Marçais tiedä muista lautenburgilaisista
yhtään mitään. Siellä oli kuitenkin kerran eräs paroni von Boose.
Jos hän on vielä siellä, niin koettakaa kaikin mokomin pysyä hänestä
kaukana. Epäilkää häntä, kavahtakaa häntä.
Tahdoin tietää syyn tähän vihoviimeiseen suositteluun. Mutta
professorista oli taas tullut omantunnontarkka historioitsija,
arvosteluistaan arka tiedemies.
— Ei, ei, sanoi hän. Ne ovat liian henkilökohtaisia vaikutelmia. Olkoon
miten tahansa, jos tuo mies ei ole enää Lautenburgissa, niin älkää
kyselkö hänestä mitään. Odottakaa kunnes hänestä puhutaan, kunnes
häneen viittaillaan... Niin, ystäväni, nyt meidän on sitten erottava.
Me syleilimme toisiamme. En ole häntä senjälkeen nähnyt.
* * * * *
Masentunut mielentila, johon tämä vierailu oli minut saattanut, hävisi
pian pankkiirin luona, jossa vaihdoin Ranskan rahaksi puolet Saksan
pankin seteleistä. Muu osa iltaa kului räätälissä, suutarissa ja
liinavaatekaupassa.
Ensimmäisen kerran elämässäni tunsin tuota ihmeellistä ja katkeraa
iloa, jota huoleton ja laskematon rahan tuhlaaminen tuottaa. Varreltani
keskikokoisena minun ei ollut vaikeata löytää Old Englannista minulle
sopiva kokopuku, päällysnuttu ja jalkineet. Entiset viheliäiset
vaatteeni pantiin pakettiin ja lähetettiin Cujas-kadulle.
Silloin, luottaen itseeni, uskalsin lähteä oikein suuren maailman
räätälin pakeille. Mahdikkuudella, jonka selkänojana oli paksu
lompakkoni, tilasin puvun, lievetakin ja toisen lyhyen takin. Maksoin
etukäteen pyydetyt 800 frangia, saatuani lupauksen, että koko
tilaukseni tuotaisiin minulle seuraavan päivän iltana.
Kello seitsemän illalla. Capusiini-bulevaardi näytteli lokakuun
ihmeitään. Mikä ilo kävellä pitkin sitä hyvin puettuna, rahaa
kukkarossa, kaiken valtijaana, ymmärrättehän. Olympian siniset
valokellot kilahtelivat huumaavasti. Ajoneuvot jyrisivät, autot
toitottivat. Sumun läpi epäselvästi häämöittäen Madeleine-kirkko
kohotti korkeuteen valtavaa varjorykelmäänsä.
Eteenpäin, eteenpäin. Huomisen perästä on jätettävä kaikki tämä.
Nauttikaamme lyhytaikaisesta kuninkuudestamme.
Outo vaikutelma. Minulla oli rahaa. Mutta en voinut pakottaa sitä
hankkimaan minulle seuraa tällä hetkellä. Minulla oli rahaa, mutta
ellei minulla ollut yhtäkään ystävää sitä kanssani jakamaan, oli kuin
ei minulla rahaa olisi ollutkaan.
Valoisa ajatus juolahti silloin mieleeni äkillisen muiston kera. Menin
sisälle Weberiin. Siellähän juuri tähän aikaan tapasivat toisensa
Ribeyre ja hänen eiliset ystävänsä. Piinnyin ajattelemaan Clotildea.
Hänellä oli eilen hartioillaan suuri mustasilkkinen vaippa, josta hänen
ruusuinen, kumman sileähiuksinen päänsä sukelsi esiin. Mikä ilo saada
näyttäytyä hänelle uudessa asussani!
Ribeyre oli jo siellä.
— No, ystäväiseni, kaikki on hyvin. Tulen juuri Marçais'n luota, joka
on ihastuksissaan. Sinulla näyttää olevan lumoava ääni! Hitto vieköön,
etpä ole hukannut aikaa, sanoi hän huomaten ulkoasuni muutoksen.
Luulin havainneeni pilkallisen hämmästyksen vivahteen Ribeyressä.
Ajattelin Baudelaireä, jonka Gautier kertoi hankaavan lasipaperilla
uusia pukujaan ottaakseen niistä pois tuon uutuuden kiillon, joka on
niin rakas ministereille ja poroporvareille. Varmuuteni horjahti,
nautintoni oli mennä menojaan yhdellä iskulla. Pyh! ajattelin sitten.
Onhan kysymys vain valmiina ostetuista vaatteista. Enhän mitenkään
voinut tulla tänne läntistyneissä kengissä ja takissani, joka on jo
kahden vuoden vanha. Saavatpa nähdä parin päivän päästä. Ja tietoisuus
siitä että olin käynyt mitä kallishintaisimman räätälin luona palautti
minulle, jälleen varmuuteni.
Clotilde saapui samassa. Hänellä oli yllään valkoisen ketun nahasta
tehdyt turkikset, jotka tänä iltana näyttivät minusta ylellisyyden
ja aistikkuuden huippusaavutukselta. Sitten kun olin ostanut hänelle
kaikki kukat, joita eräs myyjätär oli hänelle tarjonnut, hän tuli
huomaavaiseksi minua kohtaan ja antoi minun pian ymmärtää, että olin
nyt paljon enemmän hänen mieleensä.
— Clotilde, sanoi Ribeyre, jos minua rakastat, niin petät tänä iltana
ystäväni Vignerten kanssa Survillen. Vignertellä on rahaa ja hän
matkustaa ylihuomenna, kaksi seikkaa, joita naiset tavallisesti osaavat
pitää arvossa.
Neljännestä aikaisemmin tämä pilapuhe olisi tuntunut minusta kerrassaan
sopimattomalta. Mutta voimakas valkoviini teki tehtävänsä; Clotilde
nauroi huvitettuna eikä vastannut kieltävästi.
Surville saapui mukanaan eräs toverinsa nimeltä Mouton-Massé. He
palvelivat molemmat sisäasiainministeriössä, toinen lähettiläänä,
toinen apulaispäällikkönä.
— Me emme jää istumaan koko iäksemme tähän pesään, sanoi suuri
Surville. Kaksi kertaa peräkkäin, se on liikaa. Erittäin hauskaa,
herra, te tulette syömään kanssamme.
— Ystäväni Vignerte pyytää teitä minun kauttani hyväntahtoisesti
illallisille, sanoi Ribeyre. Hän lähtee ylihuomenna Lautenburgin hoviin
ja haluaa antaa meidän maistaa matkaeväitään.
Pieni Mouton-Massé ilmaisi hyväksyvänsä mieluisasti pyyntöni.
— Minne mennään?
Herrat väittelivät runsaat kymmenen minuuttia pyöritellen kielellään
nimiä, jotka olivat minulle täydellistä hepreaa: Viel, les
Sergents, Tour ja joukon jatkoksi kummallisia eläinten nimiä: Käki,
Tarhasimpukka, Punainen aasi.
Minä en enää kuunnellut. Kolmas viiniannos valoi sisääni äärettömän
onnellisuuden tunteen. Kahvilan kuuma ilma huumasi minua. Muistelin
halveksuen eilistä päätöstäni, opintoapurahoja, tutkintoja, neljän
tiedekunnan dekaaneja, vararehtoria virkahuoneessaan Koulukadun
varrella. Nämä aistikkaat naiset, nämä kopeat miehet, jotka liikkuivat
ympärilläni häikäisevässä sähkövalossa, toivat mieleen Sorbonnen kylmän
käytävän ja Henri Martinan freskon: sen, jossa Anatole France, tutkijan
asuun puettuna, konfeteilla siroitellun maiseman keskellä, esittää
kahdelletoista huonostipuetulle nuorelle loppututkinnon suorittaneelle
persoonallista käsitystään ihmiskohtalosta.
— Elämän todellinen käsite ja aate, tuossahan se on! ajattelin
minä aistillisesti tarkastellessani Clotildea, joka kiinnitti
vihreänkeltaista kukkavihkoa valkeaan turkisviittaansa.
Ribeyre ja hänen ystävänsä olivat vihdoin tulleet yksimielisiksi, me
nousimme autoon, ja se kiidätti meidät Gaillon-torille ravintolan
eteen, jonka nimen olen unohtanut.
Sisällä raskaat verhot peittivät ohikulkijoilta tarkoin salinikkunat.
Surville, joka tunsi paikan, vei meidät pieneen huoneeseen, jonne
katettiin nopeasti pöytä viidelle hengelle.
Olin Clotilden vieressä tai ainakin naisen, jolla oli hänen nimensä. Se
oli minulle pääasia. Mitä näillä kuuluisilla illallisilla tarjottiin,
sen olen tosiaan unohtanut. Varmaankin sellaisia aineita, jotka
pippuroivat suuta, sillä me joimme ylettömästi. »Annatko minulle
täydet valtuudet?» kysyi minulta Ribeyre veikein katsein osoittaen
minulle vuoroon Clotildea, vuoroon Survilleä. Pieni, musta tarjoilija
täytti virkaintoisesti määräykset. En ole aivan varma asiasta, mutta
luulen, että Ribeyre tunsi hänet. Ei enää samppanjaa, oli ystäväni
vihjannut hänelle. En tiedä enää. Olimme alkaneet juomalla osterien
paineeksi pullollisen Pouilly-viiniä. Sitten Mouton-Massé oli tilannut
Saint-Emilion'ia v:lta 1892. Sitten Clotilde vaati oman maakuntansa
viiniä. En laiminlyönyt tätä tilaisuutta osoittaakseni hänelle
huomaavaisuuttani ja lähentelemistäni ja uskalsin käskeä tarjoilijan
tuoda parasta lajia. Senjälkeen Ribeyre sai tilaisuuden tuottaa
pöytään pitkäkaulaisessa ja ahdassuisessa maljakossa Wolxheim-viiniä.
Voin lisätä että suurin menestys oli minulla tilatessani loppujen
lopuksi väkevää les Landes-maakunnan kirkkoviiniä. Ei ainoakaan meidän
seuralaisistamme ollut ennen maistanut tätä peloittavaa kotitekoista
juomaa, joka saa mehunsa meriauringon paahtamista hiekkakerroksista ja
joka jättää pään selväksi, rinnan kevyeksi, mutta iskee säälimättömästi
jalkoihin.
Sorville ja Mouton-Massé sinuttelivat minua. Clotilde nimitti minua
Raouliksi ja vaati minua pyhästi lähettämään postikortteja. Ribeyre,
joka ei ollut vielä aivan humaltunut, vaan keskusteli yhä pikku
neekerin kanssa, iski minulle silmää: »Älä ujostele.»
Olin jumalten kaltainen nopean nousuni tietoisuudessa. Näin jälleen
kurjat rattaat, jotka kaksi päivää aikaisemmin veivät minut Lande'in
kaukaista asemaa kohden. Yksi ainoa lyhty tässä yössä, ja tuulta,
tuulta. Meren kohinaa. Ja sisässäni vieläkin mustempi yö.
Sula kulta, Sauterne-viini, kimalteli laseissa. Sähkölamppujen
kaihtimet heijastuivat niissä kuin pienet punaiset tulppaanit. Näin
Clotilden hampaiden loistavan kristallipikarin läpi, josta hän joi
pienin siemauksin, naurun nykiessä hänen valkoista kaulaansa. Hänen
kätensä, joka oli omassani, välitti minulle tämän lempeän eläimen
hytkähdyksiä ja liikahduksia. Ribeyre riemuitsi. Mouton-Massé söi
kirsikkaohukaisia. Sorville joi.
Sattui pieni kiista likööriä juotaessa, jota Sorville tahtoi
välttämättömästi! tarjottavaksi bordeaux-laseissa Mouton-Massé huomautti
turhaan hänelle, että pikarit riittivät varsin hyvin, koska pullot
jäivät pöydälle. Hän vastusteli ja sai lopulta haluamansa lasin.
Ravintolan isännät olivat jo poistuneet. Sikarien savu himmensi sähkön.
Kukat kuihtuivat pöydällä. Surville kuorsasi. Mouton-Massé oli vetänyt
esiin muistikirjan ja tutkisteli jotakin yhteenlaskua, josta hän
sadatellen koetti ottaa selvää, ja Ribeyre, joka ei ollut luopunut
päähänpistostaan, piti oikeata kättänsä minun kainalossani ja vasenta
Clotilden kainalossa, työntäen meitä toisiamme kohden ja kuiskaillen
jotakin nuorelle naiselle, joka nauroi huulet kosteina ja selkä pienten
puistatusten värisyttämänä.
* * * * *
Perjantai-iltana 24 p. lokakuuta 1912 oli kaikki valmiina lähtöäni
varten. Tavarani oli pantu suureen uuteen matka-arkkuun; toinen
pienempi laatikko sisälsi kirjani. En ollut tahtonut jättää ainoatakaan
niistä vanhoista, vaatimattomista esineistäni, jotka olivat
vuokrahuoneessani ja jotka edustivat kolmea työteliästä ja surullista
vuotta. Kaikki, pakattuna siististi vanhaan matka-arkkuun, joka oli
ennen ollut äitini oma, myöskin kahtena harjoitusvuotena käytetty
reserviupseerin-univormuni, kaikki, sanon minä, olin antanut viedä
Orsayn asemalle lähetettäväksi tuolle vanhalle papille, joka oli pitänyt
minua luonansa loma-aikoinani.
Kello viisi lopetin kirjeeni, jossa hänelle ilmoitin uudesta
paikastani. Laskuni olivat maksetut. Minulla oli vielä hiukan yli
kaksituhatta kolmesataa frangia, niihin luettuina kymmenen kultarahaa,
jotka onnekseni olin tallettanut Ribeyren haltuun. Päätin lähettää
kohtuullisen summan vanhalle papilleni hänen hiekkasärkillä luhistuvan
viheliäisen kirkkonsa korjaamiseksi.
Pantuani kirjeen Tournon-kadun postilaatikkoon palasin Luxemburgin
kautta ja sivuutin Medicien kalpean suihkukaivon, jonka äärellä olin
niin monta kertaa odottanut kuviteltuja kutsuja. Vartijat olivat
menneet vahtikojuihinsa, olivat näkymättömissä. Suuri kuninkaallinen
puutarha ei ollut milloinkaan ollut autiompi kuin tänä talveen
kallistuvan syksyn iltana.
Lehdettömien puiden keskellä, tummenevan taivaan alla kuningattarien
viluinen kuvapatsassarja ikäänkuin suurentui marmorijalustoillaan ja
näytti oudon valkealta lähestyvässä yössä.
Senaatin kello löi puoli kuusi. Pariisin sydämessä se oli kuoleman ja
yksinäisyyden hetki.
Iso kahdeksankulmainen suihkulähteenallas levitteli vaiennein vesin
peiliänsä, joka oli — mistähän syystä — kirkkaampi kuin taivas. Eräs
mies, minua lukuunottamatta ainoa tässä kuuluisassa puistossa, oli
pysähtynyt altaan reunalle tehden kummallisia kylväjän liikkeitä.
Hän heitti leipää linnuille. Siellä oli kolmisen tusinaa varpusia ja
harmaita sepelkyyhkysiä, jotka lennähtelivät tavattoman äkkipikaisin
liikkein.
Hän oli vanhus, puettu vihertävään palttooseen, jonka nahkakaulus oli
lopen kulunut. Jalkojen juuressa oli säkki.
Minun lähestyessäni linnut pakenivat.
Vanhus katsahti minuun moittivan näköisenä, viskasi säkin olkapäälleen
ja meni tiehensä.
Kun itse poistuin puutarhasta, oli jo täysi yö.
Neljä tuntia myöhemmin nousin itäisellä asemalla Pariisista Berliiniin
menevään pikajunaan.