— Kivääreille!
Aivan itsestään, tuolla tottumuksella, jolla täytetään komennot,
komppanian synkkä joukko järjestyi ryhmärivistöön.
Yö lähestyi kolkkona ja kylmänä, pitkien vesiviirujen halkomana. Oli
satanut koko päivän. Aukeaman keskellä sameat vesilätäköt kuvastelivat
ruosteen väristä taivasta.
Kuului komennus: Eteenpäin!
Pieni joukko läksi marssimaan. Minä etummaisena.
Metsän reunassa kohosi huvimaja, kahdeksannentoista vuosisadan hupaisa
tuote; pari kolme kranaattia oli vikuuttanut sen sivuja. Alimman
kerroksen suuren huoneen kynttiläkruunut säteilivät valoaan korkeiden
ikkunoiden lävitse niiden laseissa monistuen ja tekivät tämän lokakuun
myöhäisillan vieläkin synkemmäksi ja pimeämmäksi.
Viisi tai kuusi pitkäkaapuista varjoa piirtyi ulkona tätä valoa vasten.
— Mikä komppania, luutnantti?
— 24:s 218:nnesta, herra kenraali.
— Tekö miehitätte Blanc-Sablon'in juoksuhaudat?
— Me, herra kenraali.
— Hyvä. Heti kun miehenne ovat sijoitetut, menette hakemaan määräykset
komennuspaikasta. Pataljoonanne päälliköllä on ne... Toivotan
menestystä.
— Kiitän, herra kenraali.
Hämärässä miehet näyttivät kummallisilta, kyttyräselkäisiltä hahmoilta,
sauvojensa yli kumartuneina ja selässä reput, joihin he olivat
kasanneet mitä erilaisimpia esineitä. Juoksuhauta on kuin autio saari.
Ei tiedä mitä kaikkea siellä voi tarvita? Sotilaat ottavatkin sinne
mukaansa kaiken, mitä vain voivat kuljettaa.
Miesjoukossa vallitsi raskas ja yrmeä hiljaisuus, hiljaisuus, joka
syntyy silloin, kun mennään miehittämään sektoria, jossa ei ole
totuttu oleskelemaan. Ja lisäksi Blanc-Sablon oli huonossa huudossa.
Vihollisjuoksuhauta oli kyllä sangen kaukana — kolmen tai neljänsadan
metrin päässä — mutta maanlaatu esti kaivamasta muuta kuin kurjia
suojapaikkoja, jotka myötäänsä lohkeilivat ja sortuivat, töin tuskin
hirsitukien avulla koossa pysyen. Muutoin se oli metsäinen, ristiin
rastiin uurrettu paikka, jossa ei nähnyt viittäkymmentä metriä eteensä.
Ja ei mikään ole sodassa niin hermostuttavaa kuin salaperäinen
näkymättömyys.
Joku ääni sanoi:
— Kuka tietää voiko siellä edes sytyttää kynttilöitä?
Kynttilöiden sytyttäminen merkitsi kortinpeluuta. Se käy päinsä
silloin, kun kuopat ovat riittävän syviä ja katoksena kelpo palanen
telttakangasta.
Toinen ääni mutisi:
— Kuinka pitkäksi ajaksi sinne hautaudutaan?
Tämä kysymys jäi vastauksetta. Lokakuussa 1914 ei sota ollut
vielä tullut hallinnollisesti järjestetyksi vuorovaihtoineen ja
lomineen... Ei tiedetty mikä luku päiviä oli vietettävä viheliäisissä
juoksuhaudoissa, joita ei arvattu ryhtyä parantamaan ja paikkaamaan.
Sehän ei maksanut vaivaa. Kuukausi oltiin jo oltu liikkumatta. Ennen
viikon loppua varmastikin lähdettäisiin taas etenemään.
Minä tunnustelin kepilläni metsäpolkua, jota kolmen askeleen päähän
valaisi yhden sotilaan viitan alle kätketty huono lyhty. On peloittavaa
olla oppaana metsässä, yöllä, tuntemattomalla tiellä. Takananne
seuraavat miehet, itse johtajatkin, kuin lampaat, tarkaten vain, ettei
äkkiä pysähdyttäessä nenä töksähtäisi edelläkävijän säkkiin, joka
on ainoa, minkä he näkevät. Toiset saattoivat ajatella vuoroansa,
korttipeliä, kotiaan, mitä tahansa... Minua hallitsi vain yksi ainoa
huoli: ei saanut viedä eksyksiin tätä sokeata joukkoa.
Mitään muuta ääntä ei kuulunut kuin kumea töminä, joka epämääräisesti
mateli takanani. Puut yläpuolellamme olivat kuin musta holvi. Aika
ajoin aukeita kohtia kuljettaessa kohotettiin katse; mutta taivas oli
yhtä tumma kuin puiden kaarikatto.
— Missä on luutnantti?
— Edessä, herra luutnantti.
Käsi laskeutui olkapäälleni: se oli Vignerten.
Sittenkuin meidän kapteenimme, Craonnen jälkeen, oli jättänyt meidät
siirtyäkseen pataljoonan päälliköksi toiseen rykmenttiin, oli Raoul
Vignerte, joka oli sotilaana vanhempi kuin minä, ottanut käsiinsä
komppanian johdon. Hän oli viidenkolmatta vuotias nuori mies,
hoikka ja ihmeteltävän tumma. Kaksi sotakuukautta oli lähentänyt
meitä enemmän kuin mitä kymmenen rauhanvuotta olisi voinut tehdä.
Tuntematta toisiamme ennen elokuuta 1914 meillä oli kuitenkin
yhteisiä muistoja. Minä olin bearnelainen, hän landelainen. Minä
olin suorittanut Sorbonnessa saksan tutkinnon. Hän oli kaksi vuotta
myöhemmin suorittanut historian. Vuorotellen iloisena ja äänettömänä
hän oli joka suhteessa erinomainen komppanianpäällikkö. Sotamiehistä
hän joskus tuntui hiukan eristäytyvällä, hiukan haaveilevalta,
mutta heitä miellytti hänen tyyni urheutensa, hänen alinomainen
huolenpitonsa heidän hyvinvoinnistaan. Vignerte ei nukkunut kuten
minä miesten kanssa. Mutta he tiesivät, että kun hän otti itselleen
yksityisasumuksen, valitsi hän aina huonoimmassa kunnossa olevan
suojan, sellaisen, jossa oli vähimmän olkia ja joka oli enimmän
alttiina.
Minua kohtaan hän ei lyönyt laimin ainoatakaan huomaavaisuutta, mikä
vain tarjoutui, saadakseen minut unohtamaan että hän, vaikka oli
minua kaksi vuotta nuorempi, oli minun päällikköni. Omasta puolestani
minä taas, ihastuksissani saadessani totella sellaisia toveria, olin
iloissani päästessäni vapaaksi siitä jokahetkisestä vastuusta, mikä
komppanian päälliköllä on. Tilitysten ja luetteloiden laatiminen,
neuvottelut vääpelin ja majoittajan kanssa, kirjanpito, niin vähäinen
kuin se sodassa onkin, eivät olisi minua kovin suuresti hauskuttaneet.
Vignerte, joka peräytymisen aikana ei ollut nukkunut tuntiakaan yöllä,
joka oli poistunut viimeisenä palavasta Guisestä ja tunkeutunut
ensimmäisenä raunioiksi ammuttuun Ville-au-Bois'han, tämä sama Vignerte
suoritti pienimmätkin yksityiskohdat järjestelmällisellä tarkkuudella.
Joskus, kun näin tämän miellyttävän ja älykkään miehen suuntaavan
koko tarkkuutensa näihin sietämättömiin pikku seikkoihin, pysähdyin
ajatukseen: Mitähän ratkaisua hän miettii? Mistä synkistä ajatuksista
hän tahtoo vapautua? Silloin, ikäänkuin peläten ajatuksiensa arvatuiksi
tulemista, hän kääntyi minun puoleeni jollakin pilapuheella, ja koko
rykmentissä ei silloin ollut iloisempaa ja huolettomampaa miestä.
Tänä iltana hänellä oli raskasmielisyyden hetkensä. Se ei ole
ihmeellistä, kun on vastattava kahdestasadasta viidestäkymmenestä
miehestä uudessa sektorissa. Ja lisäksi hänellä saattoi olla
määräyksiä, joita minä en vielä tuntenut.
— Missä asti olemme? kysyi hän minulta.
— Vielä kymmenen minuutin matka komennuspaikalle, vastasin. Ja alentaen
ääntäni kysyin: Kuuluuko mitään uutta?
— Yksi pataljoonan komppanioista saa luullakseni lähteä liikkeelle.
Mutta meidän vuoromme se ei kuitenkaan ole. Minä jään muutoin
komennuspaikalle. Te suoritatte miehistönvaihdon ilman minua. Tulen
sitten neljännestunnin kuluttua määräykset mukanani.
Oli tosiaan murheellinen paikka tuo Blanc-Sablon. Notkon rinteellä
kitukasvuinen metsä, kranaattien runtelema, törröttävin rungoin,
ammottavin aukoin, ja edessä puilla ja risuilla suljettu tie, joka vei
muutaman sadan askeleen päässä sijaitsevaan vihollisten miehittämään
kylään.
Sotamiehet, jotka tähän asti olivat marssineet äänettöminä, eivät
voineet olla päästelemättä lyhyitä huudahduksia ja selittelyitä.
— No, totta vie! Onpas täällä siistiä! Tämmöiset paikat eivät satu
muille kuin meille...
— Hiljaa!
Miehistönvaihto muistuttaa hiukan kotiljongitanssia. Komppanian
komentajan, joukkuepäälliköiden, korpraalien ja sotilaiden on tuota
pikaa löydettävä vastakumppaninsa, komentajan, joukkuepäällikön,
korpraalin, sotilaan, joiden kunkin on otettava paikkansa. Tämä
tapahtuu viidessä minuutissa, meluttomasti, jollei vihollisen tykistö
satu sulkemaan tulipiiriinsä tätä kokoontunutta joukkoa, josta puolet
on vailla suojaa, ja hävitä sitä.
Äänettömyyttä on saapuvien verrattain helppo noudattaa, mutta
poistuvien sitävastoin vähemmän helppo. Ilo siitä, että pian saa
nukkua turvassa, levätä muutamia päiviä rintaman takana, tekee heidät
puheliaiksi. He antavat neuvoja seuraajilleen:
— Ja sitten, älä aseta itseäsi alttiiksi tässä ampuma-aukossa.
Vastapäätä vihollispuolella on eräs kansalainen, jolla on kaunaa minua
kohtaan. Laukaisin häntä päin naamaa pari kolme kertaa tänään; jollei
hän ole kuollut, janoaa hän kostoa. Siispä...
— Hiljaa, kuuletteko!
Tosiaan, mikä viheliäinen sektori: neljä, viisi pientä vartiopaikkaa
miehitettävänä, kaksitoista etuvartijaa, lukuunottamatta patrulleja.
Ah, minun sotilasparkani eivät saa paljoa nukkua.
— Näkemiin, herra.
— Näkemiin, ja kiitos ystävällisyydestänne.
Poistuvan komppanian upseeri se näin hyvästeli. Äänten hälinä häipyy
metsään.
On jo aikakin, sillä kuu tulee näkyviin.
Surullisena, keltaisen sumurenkaan ympäröimänä se kohoaa harmaitten
pilvien keskeltä.
Se valaisee alakuloista, kelmeää maisemaa, katkottuja puidenrunkoja,
sotkettua ja viileskeltyä savimaata. Ihmiset ovat kadonneet
suojapaikkoihinsa. Vartijat pitävät alassuin kivääreitänsä, joiden
kiiltävät painetit eivät saa näkyä. Takanamme kohoaa pieniä litteitä
kumpuja liikuttavien, käden korkuisten säleristikkojen ympäröiminä.
Ne ovat hautoja.
Sotilaat eivät ole niitä vielä nähneet. Sitä parempi! Nähkööt
mieluummin ne huomenna, päivänvalossa, kun ovat tottuneet, kun aurinko
valaa autiomaamme yli heleitä säteitään.
* * * * *
Viisi pientä vartiostoani, kaksitoista etuvartijaani ovat sijoitetut.
Komppania on majoittunut myyränkoloihinsa. Toinen puoli miehistöä,
vahtipalveluksesta vapaana, kuorsaa jo.
Kahden halukkaan miehen kanssa — valveillaolijoita ja uteliaita tapaa
aina — lähden kiertokululle.
— Sanotte luutnantti Vignertelle, että olen mennyt tavoittamaan
yhteyttä 23.-nnen kanssa; — hän odottakoon minua suojapaikassani.
Palaan neljännestunnin kuluttua.
Me hiivimme pitkin esteaitojen vierustoja. Säännöllisten välimatkojen
päässä kirkas valo kohoaa saksalaisten juoksuhaudasta ja vaipuu jälleen
sinertävään kehään.
— Kuka siellä?
— Massena.
— Melun.
— Olen 24:nnen upseeri ja haen yhteyttä joukkonne kanssa. Kuuluuko
mitään uutta teille?
— Ei mitään, luutnantti, paitsi että iskimme yhteen saksalaisen
patrullin kanssa. Äsken kuulemanne laukaukset johtuivat juuri siitä.
Yksi saksalainen sai surmansa.
Ruumis makasi ruohikossa. Kumarrun. Olkalipussa on numero 182.
— Ja hänen paperinsa?
— Kapteeni sai ne.
— Hyvä. Meidän pikku vartiostomme on teistä sata metriä oikealla,
tuolla metsikössä... Ah niin, kello kaksi kulkee patrulli. Eikö totta?
— Kyllä, luutnantti.
— Näkemiin.
Palatessani tapaan Vignerten suojamajassani. Hän polttaa savuketta.
Kysyn häneltä: — Eikö mitään uutta?
— Ei mitään, vastaa hän, ei ainakaan täksi yöksi. Luulenpa, että
22:nen saa ehkä rökkiinsä. Sen edessä on puuvarustus, jonka alla
hyvällä syyllä saamme uskoa kaivettavan miinakäytävää. 22:nen saa mennä
tutkimaan ja häiritsemään mikäli mahdollista tätä myyräntyötä. Yksi
joukkue lähtee kello kuusi aamulla; muut tulevat avustamaan liikettä.
Heti kun pamahdukset kuuluvat, on 23:nnen avattava tuli vastapäistä
juoksuhautaa vastaan vetääkseen sen huomion puoleensa. Meidän ei
tarvitse lähteä, paitsi jos asiat luistavat huonosti. Mutta joka
tapauksessa 23:s tekee vastahyökkäyksen ennen meitä. Siispä rauhallinen
yö. Entä mitä teille?
— Komppania on sijoitettu, sanoin. Niin huonosti muutoin, että olen
varma, ettei ole mitään syytä epäillä miehistön valppautta. Heistä on
aina hyvä joukko hereillä. Olen päässyt yhteyteen oikealla. Sielläkään
ei ole mitään erikoisempaa tapahtunut, paitsi että on ollut, pieni
yhteenotto saksalaisen patrullin kanssa. Yksi patrullin sotilaista sai
surmansa.
— Niinkö, sanoi Vignerte. Jalkasotamies vai jääkäri?
— Jalkasotamies. Preussiläinen jalkasotilas 182:sesta rykmentistä.
— Olenpa utelias tietämään, sanoi toverini, mistä on kotoisin meitä
vastassa oleva väki.
Näin sanoen hän veti esiin pienen muistikirjan:
— 160:s, Posen — 180:s, Altona — 182:nen, Lippe — 182:nen,
Lautenburg... Lautenburg...
— Entä sitten?
Hän toisti vielä:
— Lautenburg.
— Tunnetteko ehkä Lautenburgin? kysyin hiukan hämmästyneenä hänen
äänensä soinnista.
— Tunnen, vastasi hän vakavasti. Olettehan varma numerosta?
— Kyllä tietysti, sanoin kärsimättömästi. Ja mitäpä sillä toisekseen on
väliä, onko Lautenburgista vai muualta!
— Niin, niin, mutisi hän. Mitäpä sillä väliä!
Minä tarkastelin häntä, mikä kävi sitäkin helpommin päinsä, kun hän
ajatuksiinsa vaipuneena ei kiinnittänyt minuun mitään huomiota.
— Vignerte, sanoin hänelle, mikä teidän on? Ette näytä normaaliselta.
Joku ikävä uutinenko?
Mutta hän oli jo entisellään ja hartioitaan kohauttaen virkkoi:
— Hyvä ystävä! Ikävä uutinenko? Ja keneltä sitten? Olen yksin
maailmassa. Tiedätte sen hyvin.
— Sittenkin, väitin. Olette hermostunut tänä iltana. Ehdotan, että
jäätte minun luokseni. Komentopaikkannehan voitte sijoittaa minne
haluatte.
— Se on totta, keskeytti hän, olen hiukan hermostunut. Mitä kello on?
— Seitsemän.
— No niin, pelatkaamme korttia.
Ehdotus oli hänen puoleltaan niin odottamaton, että kaksi seurassani
olevaa sotilasta kohotti hämmästyneenä päänsä. Komppania ei ollut
milloinkaan nähnyt Vignerten koskevan kortteihin.
— Kas niin, sanoi hän, te kaksi, Damestoy ja Henriquez, teillähän on
kortit, eikö totta?
He tekivät myöntävän merkin. Miksikäs heillä ei olisi kortteja ollut.
— Mitä osaatte pelata?
— Viittä lehteä, herra luutnantti.
— Hyvä... pelatkaamme sitä sitten.
Se oli kummallinen peli. Tunnin kuluttua Vignerte oli oikein
kelpo tavalla pehmitetty. Molemmat sotamiehet katsoivat toisiinsa
hämmästyneinä, kysyen itseltään, mikä oli ihmeellisempää tässä menossa,
kunnia, jonka luutnantti Vignerte oli heille suonut, vaiko summa —
kymmenkunta frangia — jonka he häneltä olivat voittaneet.
Katselin häntä yltyvällä levottomuudella.
Hän heitti hermostuneesti kortit.
— Tämä peli on typerää; kello on kahdeksan, minä menen valvomaan
ensimmäistä vahdinmuutosta.
— Seuraan teitä.
En unohda koskaan tätä yötä. Taivas oli vähitellen päässyt eroon
pilvipeitteestään. Kuu, melkein täysinäinen, valoi hohtoaan kylmään,
tummansiniseen avaruuteen. Sen alla, synkkien metsikköryhmien välissä,
hiekka ja juoksuhaudat näkyivät pitkinä, valkeina vakoina.
Rakettien ampuminen oli tarpeettomana lakannut.
Syvä hiljaisuus vallitsi. Hetkittäin harhautunut luoti suhahti
ohitsemme. Ja silloin odotimme kiväärin pamausta alhaalta, laaksosta.
Vaihdoimme matalalla äänellä pari sanaa etuvartijoittemme kanssa,
joista osa oli sijoittunut kranaatin tekemään kuoppaan, osa kyyristynyt
pensaston taakse. Komppania oli levitetty tavattoman laajalle
rintamalle, joka oli vähintään viisisataa metriä. Sen tarkastaminen vei
meiltä hyvän aikaa.
Kun olimme lopussa, kysyi Vignerte minulta:
— Missä on 23:nnen viimeinen vahtipaikka?
Menimme sinne. Neljä sotamiestä oli siellä täydessä touhussa kaivamassa
äsken ammutun saksalaisen ruumista maahan niin syvälle kuin mahdollista.
Vignerte etäännytti heidät kädenliikkeellä ja kumartuen haudan ylitse
kaivoi syrjään hiekkaa, jota sotilaat olivat mättäneet. Ruumis tuli
näkyviin.
— 182:nen. Sehän se on, mutisi hän.
Sitten hän sanoi minulle väristen:
— Palatkaamme, minua alkaa palella.
* * * * *
Damestoy ja Henriquez nukkuivat hökkelissä, jonne kolme tuttavaa oli
tullut heitä tapaamaan. Sotamiesten suurella arvonannolla he olivat
järjestäneet meille parhaimman paikan. Kaksi oljilla täytettyä nurkkaa
ja kasan ruskeita peitteitä.
Näiden kunnon ihmisten tyven hengitys oli ainoa hiljaisuuden
keskeyttäjä sekä, ajoittain, pienten metsähiirien vikinä, joita
lähkäiset oljet olivat houkutelleet majaan. En nähnyt Vignerteä, joka
oli ojentunut viereeni, mutta tunsin ettei hän nukkunut. Majan ovi
oli raollaan siniseen avaruuteen, jonka laesta riippui, kuin kyynel,
hopeatähti.
Yksi tunti kului siten, mahdollisesti. Vignerte ei ollut liikahtanut.
Varmaankin hän oli jo nukahtanut, tämä salaperäinen toveri, jonka
sota oli minulle lähettänyt. Miksi hän oli ollut niin levoton tänä
iltana? Mikä muisto oli tullut anastamaan ajatuksen ja liittänyt sen
kovakouraisesti sodan tuhansiin pikkuseikkoihin ikäänkuin estääkseen
sitä harhailemasta pitkin kiellettyjä maailmoja?...
Ja äkkiä kuulin syvän huokauksen samalla kuin käsi tarttui omaani.
— Vignerte, mikä taivaan nimessä teitä vaivaa?
Vastaukseksi sain yhä kiihkeämmän kädenpuristuksen.
Silloin minä poltin laivani.
— Ystäväni, rakas ystäväni, te tiedätte, onko minulta oikeus nimittää
teitä näin. Älkää jättäkö minua tähän levottomuuteen tilastanne. Te
kärsitte tänä iltana. Sanokaa minulle kärsimyksenne. Jos olisimme
Pariisissa tai missä muualla tahansa, en utelisi salaisuuksianne. Mutta
sellainen luottamus, joka muulloin olisi naurettavaa, tulee täällä
pyhäksi. Me saamme ehkä huomenna taistella, Vignerte! Huomenna ehkä
neljä sotamiestä kaivaa meille samanlaista hautaa, jossa nyt nukkuu
äsken kaatunut saksalainen. Ettekö puhuisi minulle, Vignerte, ettekö
sanoisi...
Tunsin hänen puristuksensa höltyvän.
— Se on pitkä juttu, ystäväraukkani. Ja ymmärtäisittekö? Tarkoitan:
ettekö pitäisi minua jollakin tavalla hulluna?
— Minä kuuntelen, sanoin käskevästi.
— Olkoon sitten. Ennen pitkää nämä muistot kuristavat minut, ja ne ovat
tosiaan senlaatuiset, että olisi itsekästä viedä ne mukanaan. Sitä
pahempi teille, ette saa nukkua tänä yönä...
Ja tässä seuraa sitten se kummallinen tarina, jonka luutnantti Vignerte
minulle kertoi 30 p:nä lokakuuta 1914 paikassa, jolle sitä miehittäneet
joukot ovat antaneet nimen Kuolemankestikievari.