Mekin olemme nähneet parempia päiviä. Aikoinamme olimme nim. nuorempana
opettajana maankuulussa maanviljelyskoulussa, jonka johtajana oli
oikein maankuulu maanviljelysneuvos. Tästä riippuu, että me osaamme
puhua maanviljelyksestä yhtä hyvin kuin moni maanviljelyshallituksen
virkamies ja ehkä paremminkin.
Mutta meidän aikomuksemmehan ei ollut ruveta puhumaan itsestämme, vaan
kerromme siitä, kuinka Lippo saapui tähän maanviljelyskouluun ja antoi
aihetta tähän pakinaan.
Maanviljelysneuvos oli lähtenyt erääseen komiteaan, jollaisia
maanviljelysneuvoksilla aina on, ja kun hän saapui tältä matkalta
kotiinsa, niin oli reen edessä uusi ja komea hevonen. Se oli hieman
vaahdossa, mutta ilmoitettiin apulaiselle, nim. allekirjoittaneelle,
että kyllä Lippo osaa juosta ja kunnolla rekensä kuljettaa, mutta tällä
kertaa on Lippo sattunut juoksemaan liiaksi, niin että siitä tämä Lipon
vaahtoaminen johtuu.
Ja mentiin sitten tätä ihmekappaletta katsomaan. Taiteilija, joka
oli maanviljelysneuvoksen sukulainen ja joka asui talossa, vaikka
oli saapunut läheisen tehtaan patruunan kuvaa maalaamaan, otti
heti paikalla esille kangaskappaleen ja pensselinsä ja värinsä ja
ikuistutti Lipon. Ja maanviljelysneuvos esitti sekä taiteilijalle että
allekirjoittaneelle Lipon sukutaulun. Siitä selvisi, että Lippo oli
mitä korkeinta ja hienointa sukua ja että ainoastaan yksi rengas oli
hieman epäselvä, mutta siitäkin piti tulla selvyys ensi tilassa. Ja
sitten sanottiin apulaiselle, että tällä hevosella ei aja kukaan muu
kuin maanviljelysneuvos itse ja taiteilija ja Renki-Aapo.
Sen jälkeen syötiin Lipon harjakaiset ja maistettiinpa siinä vähän
miestä väkevämpääkin joukkoon.
Ja nyt vasta alkaa oikeastaan meidän pakinamme. Illalla tuossa kello
10 aikaan, jolloin talossa, jossa painuttiin aikaisin yöpuulle, jo
kaikki nukkuivat, naputti taiteilija meidän akkunallemme ja ilmoitti,
että nyt on sinullakin kunnia päästä Lipon kanssa kyytiin. Hyvin pian
huomasimme, mistä tämä kohteliaisuus johtui, sillä se johtui siitä,
että meillä sattui olemaan rekiliiterin avain ja myöskin avain siihen
pieneen kulmikkoon, jossa talon parhaat valjaat olivat. Mutta siitä
emme sillä kertaa mitään puhuneet, sillä olimme hyvin mielissämme,
kun pääsimme tällä paraatihevosella ajelulle. Hevosen valjastaminen
reen eteen ja yleensä muidenkaan ajopelien eteen ei ole meidän
vahvimpia puoliamme. Ojentelimme taiteilijalle valjasvehkeitä ja näytti
meistä siltä, että hän teki työnsä hyvin kunnollisesti. Hän oli nim.
innostunut hevosmies.
Lopuksi annettiin Lipolle puolikas leipää, jonka jälkeen meidät
istutettiin karhuntaljalle reen takaistuimelle, jotavastoin taiteilija
istahti kuskille, ja niin lähdettiin matkaan. Meistä tuntui koko ajan,
että reki vähä väliä tahtoi asettua tielle poikittain ja huomautimmekin
tästä parikin kertaa taiteilijalle, mutta saimme kuulla sen vastauksen,
että minä olen ensimäinen mies hevosen hännästä ja tiedän, mitä täällä
tapahtuu.
Mutta sitten tuli eteemme eräs rautatien ylikäytävä ja tuskin olimme
radalle päässeet, kun kuului junan vihlaiseva vihellys. Emme tiedä,
miten reestä linkosimme, mutta yht'äkkiä näimme Lipon riistäytyvän
valjaistaan sekä taiteilijan ja itsemme vyöryvän alas ratavallia, ja
olisimme ehkä vyöryneet hyvinkin pitkälle, ellemme olisi tärähtäneet
erääseen kantoon. Mutta reki rusahti hienoksi junan alla.
Kinoksessa syntyi sitten seuraava keskustelu: Taiteilija sanoi meille,
että miks'et sinä sittenkin katsonut, että toinen aisa oli irti. Nyt on
mennyt rikki tämä kartanon kaikkein paras paraatireki, ja sitäpaitsi,
missä on Lippo? Kyllä olisi minun pitänyt tietää, ettei ajomatkalle
pidä koskaan lähteä sellaisen kanssa, joka ei hevosten päälle ymmärrä.
Murheellinen näköala oli tosiaankin edessämme, sillä reki oli
murskaantunut niin pieniksi säpäleiksi, ettei siitä kirvesvarren
kokoista kappaletta olisi mistään saanut. Reen jalaksetkin olivat aivan
pieninä sirpaleina. Ei siinä voinut allekirjoittanutkaan muuta kuin
purskahtaa itkuun ja sanoa, että millä minä tämän kaiken maksan?
Mutta silloin rupesi taiteilija yht'äkkiä elämään. Hän kysyi, että onko
sinulla, Tatu, tupakkaa? Ja löytyihän takin taskusta muutama paperossi
ja taiteilijan taskusta tulitikkulaatikko. Pantiin aluksi tupakaksi,
jonka jälkeen taiteilija sanoi, että nyt on otettava Lippo kiinni.
Mutta se oli helpommin sanottu kuin tehty. Lippo päästi meidät sangen
lähelle, mutta juuri silloinkuin se oli käden ulottuvilla, pisti se
mahtavaksi neliksi ja turhaan houkuttelimme sitä luoksemme. Mutta,
missä on hätä suurin, siellä on myöskin apu lähin, ja niinpä huomasimme
valon pilkoittavan eräästä tien varrella olevasta torpasta.
Tänne astui taiteilija ja pyysi ostaa yhden reikäleivän. Kun kauppa
oli tehty, niin halkaistiin tämä reikäleipä, ja sen jälkeen molemmat
lähentelimme kavalanviekkaasti Lippoa, ja tarttuipa se lopulta meidän
leivänpuolikkaaseemme. Ja nopeammin kuin tämä on ajateltu, heittäytyi
taiteilija kahareisin hevosen selkään ja sanoi, että juokseppa sinä,
Tatu, perästä. Juostavahan siinä oli, eikä matkakaan ollut pitempi kuin
3 km, mutta susiturkissa ja karhuntaljaa kantaen tuntui tämäkin matka
ikuisuudelta, kunnes saavuttiin perille, nim. sen patruunan kartanoon,
jonka muotokuvaa taiteilija oli maalaamassa.
Ja niin talutettiin Lippo talliin ja astuttiin patruunan luokse
vierailulle ja hauska vierailu siitä tulikin. Mutta, kun vierailu oli
loppunut, niin silloinpa valjastettiinkin Lippo patruunan kuomureen
eteen ja tällä reellä ajettiin maanviljelysneuvoksen kotiin. Kun
Alpo-renki kysyi meiltä, että minkävuoksi herroilla on toinen reki,
niin vastasi taiteilija siihen, että te olette hankkineet taloon uuden
hevosen, mutta me taas olemme hankkineet uuden ja paremman reen, sillä
eihän näin hyvää hevosta kannata valjastaa niin huonon reen eteen kuin
se entinen reki oli.
Seuraavana päivänä rupesi tuo kirottu kappale, jota kutsutaan
puhelimeksi, soimaan ja sattui, kaikeksi onneksi, allekirjoittanut
olemaan langan päässä. Puhelimessa patruuna vaati jyrkästi rekeänsä
takaisin ja sanoi tietävänsä meidän onnettoman seikkailumme
rataylikäytävällä. Vavahti siinä allekirjoittaneen sydän ja eihän siinä
muuta voinut kuin pyytää setä-patruunaa odottamaan, kunnes taiteilija
tulisi puhelimeen. Hän sattui olemaan lähellä ja ilmoitti, ettei rekeä
tosiaankaan voida luovuttaa, mutta sitävastoin hän mielellään maalaisi
myöskin patruunan rouvan muotokuvan, jos kuva voitaisiin asettaa
reen vastineeksi. Sopimus siitä lopulta tuli, sillä kun puhelu oli
päättynyt, niin ilmoitti taiteilija meille, että nyt on tämä rekiasia
kaikiksi ajoiksi kuitattu.
Kertoa täytyy myöskin, kuinka tämä patrunessan muotokuva maalattiin.
Taiteilija pistäytyi useamman kerran patruunan luona piirtämässä
skitsejä ja syömässä hyviä päivällisiä, kunnes patruuna lopulta
sanoi, että tuleeko tästä valmista tai otanko minä rekeni pois.
Silloin taiteilija huomasi, että nyt on tosi kysymyksessä ja eräänä
iltapäivänä hän kauheasti kiroillen ryhtyi työhön. Kangas pingoitettiin
kehyksellensä. Sitten maalattiin tauluun musta tausta, joka tapahtui
hämmästyttävän nopeasti, kestäen tämä taustan maalaaminen noin
20 minuuttia. Tämän jälkeen tälle mustalle taustalle asetettiin
valkoinen naisen juhlapuku. Itse muotokuvan maalaus alkoi ranteista.
Ensin maalattiin 2 rannerengasta, sen jälkeen ranne, sitten sormet
ja briljanttisormukset asianomaiseen nimettömään ja muihin sormiin.
Kasvoja ei siis toistaiseksi tässä taulussa ollut ensinkään. Tämän
jälkeen ryhtyi taiteilija suunnittelemaan kaulakoristetta ja muisteli
monta kertaa, että olikohan siinä neljä tai viisi briljanttia, mutta,
kun hän ei tästä asiasta päässyt täyteen varmuuteen, niin päätti hän
asettaa siihen kuusi. Sen jälkeen maalattiin korvarenkaat ja yhä
edelleen ei kasvoista ollut tietoakaan. Ja niin pysähtyi taiteilija
äkkiä työssänsä. Hänet valtasi hermostus ja ryhtyi hän kävelemään
edestakaisin lattialla ja lopulta hän pysähtyi, katsoi meitä hyvin
kriitillisesti silmiin ja kysyi, että muistatko sinä, minkä värinen
tukka tällä patrunessalla on? Tähän me vastasimme, että meidän on
sitä aivan mahdoton muistaa, sillä me emme ole asianomaista ihmistä
ensinkään nähneet, sillä niinkuin hyvä veli muistaa, niin patrunessa ei
ollut ensinkään läsnä silloin kuin me olimme vierailulla.
Jaa, se on totta, sanoi taiteilija. Eihän tästä työstä taida tulla
mitään. Harmillinen paikka. Koko taulu olisi valmis, eikä siitä puutu
muuta kuin kasvot.
Mutta eikös veli ole käynyt tekemässä useampia skitsejä?
Eihän niitä ole tullut tehdyksi. Joka kerta kuin olen talossa ollut,
olemme joko syöneet aamiaista tai päivällistä ja niinkuin näet tästä
skitsikirjasta, niin en ole tullut piirtäneeksi siihen patruunaa enkä
patrunessaa, vaan heidän koiransa, joka on muuten hyvin viisas elukka
ja jolla on tosiaankin aivan ihmisen silmät.
Me ehdotimme, että ainakin koira, joka oli muuten erittäin hyvin
piirretty, olisi liitettävä tauluun ja parilla pyhkäisyllä tämä koira
ilmestyikin kankaalle ja silloin taiteilija sai uuden ajatuksen.
Hän tarttui puhelimeen ja soitti patrunessalle itselleen ja
kysyi häneltä, mikä on oikeastaan patrunessan tukan väri ja noin
parinkymmenen minuutin ristikuulustelun jälkeen oli hän kysellyt
patrunessalta, onko hänellä suora tai väärä nenä, minkäväriset
silmät hänellä oikeastaan on ja hänen heitettyään puhelintorven
paikalleen, ilmestyivät pian kasvotkin tauluun. Kun ne olivat
ilmestyneet paikalleen, niin veti taiteilija vielä hieman harmaata
väriä niiden päälle, ilmoittaen samalla, että varmuuden vuoksi ovat
kasvot asetettavan hieman varjoon, sillä hän ei ole aivan varma
yhdennäköisyydestä.
Ja tämän jälkeen taiteilija vihelteli ja oli mielissään ja sanoi,
että nyt on vaikein osa työstä tehty, sillä patruuna itse on hyvin
pian maalattu. Tämä patruunan muotokuvan maalaus alkoi siten, että
ensin maalattiin hänen musta kravattinsa ja sen jälkeen hyvin
rohkeilla pensselivedoilla musta miehen puku, jonka jälkeen taiteilija
väripaletistaan otti punaista, sinistä, keltaista ja viheriäistä ja
asetti paikoilleen patruunan nenän. Tässä työssä ei pensseli oikein
riittänyt, vaan käytettiin siinä myös apuna sormia ja niin pian kuin
nenä oli valmis, ilmestyivät muut kasvojen osat paikoilleen, ehkä
nopeammin kuin tämä on lausuttu. Toisin sanoen, myöskin patruuna oli
valmis ja taiteilijan suurtyö, jonka alkuvalmisteluihin oli mennyt pari
kuukautta, oli tehty. Saatuaan työnsä valmiiksi, tarttui hän meidän
vyötäröihimme ja sanoi, että nyt, Tatu, pannaan valssiksi ja muutamia
valssin askelia siinä otettiin, mutta sillä surkealla seurauksella,
että patruuna putosi telineiltään suin päin lattialle, ja kun hänet
siitä nostettiin ylös, niin oli hänen naamataulunsa verrattain oudon
näköinen. Mutta eipä siinä paljon työtä tarvittu, ennenkuin taiteilija
oli asettanut patruunan naamataulun entiseen kuntoonsa. Ainoa surkeus
oli vain se, että patruunan ensimäisessä maalauksessa sangen kiiltävä
ja iloisen näköinen naama oli muodostunut hieman synkähkön ja
rokonarpisen näköiseksi.
Mutta työ oli, niinkuin sanottu, tehty ja hyvin tyytyväisiä itse
asiassa olivat asianomaiset muotokuviinsa. Komeat paljastajaiset
siinä vietettiin. Patruuna tosin väitti, että hänen naamansa on
hieman rokonarpisen näköinen ja patrunessa huomautti, että hänen
kasvonpiirteissään on jotain outoa, mutta tämän asian kuittasi
taiteilija sanomalla, ettei hän suinkaan ole mikään värivalokuvaaja, ja
että jos herrasväki tahtoo itsestään värivalokuvia, niin olkaa hyvä ja
kääntykää valokuvaajan eikä taiteilijan puoleen. Taiteilijan taulu nim.
esittää asianomaisen luonnepiirteet ja siitä näkyy, "hur en konstnär
ser en människa". ["Minkälaiselta ihminen taiteilijasta näyttää".]
Tähän tämä maalaushomma päättyi tyydytykseksi kaikille asianomaisille.
Ja monet taidenäyttelyt kiersivät nämä taulut, tuottaen lopulta
patruunan kuva Wienin taideakatemian kultamitaliin tekijälleen.
Mutta Liposta ja kartanon reestä ja rautatiejunasta ei ole kukaan muu
puhunut kuin allekirjoittanut, ja vasta senjälkeen kuin 20 talvea
on satanut lumensa tapahtuman päälle ja Lippo, maanviljelysneuvos,
patrunessa ja patruuna ovat siirtyneet paremmille laitumille.