Monessa suhteessa Kaarle VIII olikin kuninkaaksi hyvin sovelias.
Vartaloltansa hän oli pitkä ja vahva, kasvojen piirteet kauniit ja
jalot. Sanojansa hän osasi sulosti ja taitavasti ladella, ja hänen
äänensä oli niin voimakas, että se suurimmassakin miesjoukossa selvään
kuului taaimmaisille asti. Hänen älynsä oli luonnostaan terävä ja
huolellisesti tiedoilla harjoitettu. Kaarlella oli paljon enemmän oppia
kuin muilla sen ajan herroilla; latinaakin hän puhui selvästi niinkuin
paras munkki. Mielenlaadultaan hän oli iloinen ja lempeä eikä hän
koskaan säästänyt varojansa, kun hän niillä saattoi ilahuttaa
ystäviänsä ja palvelijoitansa. Siitä syystä oli hänen hovijoukkonsa
aina sangen suuri, sillä mielellään jokainen rupesi näin anteliaan
herran palvelukseen.
Mutta sittenkään ei Kaarle saanut rauhassa kantaa kruunua elämänsä
loppuun asti. Siihen oli kaksi syytä, toinen johtui olosuhteista,
toinen hänestä itsestään. Muut aatelisherrat näet kadehtivat entistä
vertaistansa, joka nyt oli heidän hallitsijaksensa kohonnut.
Kertomuksessa piispa Maunu Tavastista olemme jo nähneet, kuinka he heti
alussa virittivät kuninkaalle ansoja ja pitivät yhtä maan vihollisten,
tanskalaisten kanssa. Ja pahaksi onneksi oli Kaarlessa se vika, että
hän ei uskaltanut julkisesti ja miehuullisesti vastustaa vihamiehiänsä,
vaan mielistellen odotti tilaisuutta, jolloin hänen onnistuisi
salajuonilla heidät kietoa. Ilmipettäjät saivat edelleenkin virkansa
pitää; siitä syystä kävi sota tanskalaisia vastaan nurinpäin ja Ruotsin
maakunnat ryöstettiin, hävitettiin. Tästä vihdoin suuttuivat
talonpojat, joissa oli Kaarlen paras tuki ollut; he kyllästyivät
kuninkaaseen, joka ei voinut heitä turvata. Sen lisäksi Kaarle nyt
suututti papistoakin sillä, että hän tahtoi ottaa takaisin kaikki ne
lukemattomat maatilat, jotka vastoin Ruotsin lakia oli lahjoitettu
kirkkojen ja luostarien omaksi, ja joista kruunu ei sitten enää saanut
veroa. Näin yhtyivät kaikki säädyt kapinaan, jonka arkkipiispa Jöns
Pentinpoika (Oxenstjerna) nosti v. 1457; Kaarle suljettiin Tukholman
kaupunkiin ja, kun ei sielläkään ollut porvareihin luottamista, hän
pakeni laivalla Danzigiin Preussinmaalle.
Arkkipiispa pyysi nyt Tanskan kuningasta, Kristiernia, saapumaan maahan
ja kutsui herrainpäivät Tukholmaan kokoon. Mutta Suomenmaan kaikki
linnat olivat Kaarlen miesten hallussa, ja piispa Olavi Maununpoikakin
piti hänen puoltaan. Sentähden lähetettiin sinne ritari Eerikki
Akselinpoika Tott, joka sai sekä piispan että monta muuta herraa
suostumaan uuteen kuninkaanvaaliin. Samana päivänä kuin Kristiern
valittiin Tukholmassa, kokoontui siis Varsinais-Suomen aatelismiehiä,
pappeja ja talonpoikia ynnä Turun kaupungin pormestari, raati ja
porvaristo pyhän Gertrudin veljistön tupaan Turkuun. Siellä Ruotsin
lähettiläät esittivät asiansa, ja piispa Olavi Maununpoika, laamannit
Henrikki Bitz ja Henrikki Djekn ynnä 12 miestä kummastakin Suomen
laamannikunnasta valitsivat kuninkaaksi Tanskan Kristiernin. Tämä
valitsijain päätös julistettiin sitten muille kokoontuneille, jotka
kaikki antoivat siihen suostumuksensa. Sen jälkeen läksi herra Eerikki
Akselinpoika Tott valloittamaan Suomen linnoja, jotka jonkun ajan
perästä antautuivat hänelle kaikki tyyni. Kaikkein lujinta vastarintaa
tehtiin hänelle Viipurissa, joka oli Kaarle Knuutinpojan vanha
pesäpaikka ja jota hän kuninkaanakin aina oli suosiolla muistanut.
Niinpä hän oli esim. omalla kustannuksellansa laitattanut Viipurin
kirkkoon kolme uutta alttaria. Viipurilaiset pysyivät sentähden hänelle
uskollisina ja uhkasivat ennemmin antautuvansa Venäjän vallan alle kuin
uuden kuninkaan alamaisiksi. Vasta silloin heidän miehuutensa kukistui,
kun vihollinen sai kaupungin sytyksiin ammutuksi, jotta suurin osa
paloi tuhaksi.
Vaan ei Kristiern kuningaskaan kauan pysynyt sovinnossa Ruotsin
herrojen kanssa. Hän oli hirmuisen rahanahnas; hän kiskoi talonpojilta
äärettömiä veroja ja lainasi herroilta suuria rahasummia, joita hän ei
maksanut koskaan takaisin. Viimein puhkesi viha kapinaksi, kun
Kristiern panetti vankeuteen entisen ystävänsä, arkkipiispan. Kaarle
Knuutinpoika kutsuttiin maahan takaisin v. 1464 ja tuli jälleen
kuninkaaksi. Mutta vielä samana vuonna sopivat herrat uudestaan
Kristiernin kanssa sillä ehdolla, että hän päästäisi arkkipiispan
vapaaksi, ja luopuivat Kaarlesta. Tämä tuli pian niin ahtaalle, että
hänen täytyi v. 1465 luopua kruunusta ja mennä Suomeen, jossa hänelle
oli Raaseporin linna luvattu. Mutta se oli Turun piispan, Konrad Bitzin
(Olavi Maununpojan jälkeläisen) hallussa, ja tämä, joka alusta alkaen
oli ollut Kaarlen vihamies ja v. 1463 auttanut arkkipiispan kapinaa
rahalla ja sotaväellä, ei ruvennutkaan luovuttamaan linnaa hänelle.
Kauan aikaa sai Kaarle parka pysytellä Turussa Mustainveljesten
luostarissa, ennenkuin luvatun linnan portit viimeinkin aukesivat
hänelle Ruotsin mahtavain käskystä. Ruotsissa oli nyt Kristiern nimeksi
kuninkaana, vaan todellinen valta oli muutamien herrojen käsissä, jotka
lopulta riitautuivat keskenään ja rupesivat sotaan toisiansa vastaan.
Tästä tuskastuneena alkoi kansa jälleen ikävöidä Kaarlea takaisin,
ja saatuansa mahtavan Iivari Akselinpojan vävyksensä sekä
puolenpitäjäksensä, pääsikin tämä v. 1467 kolmannen kerran kuninkaaksi.
Suomen, joka piispa Konradin välityksellä pysyi Kristiernille
uskollisena, valloitti hän seuraavana vuonna. Nyt pysyi hän kuninkaana
kuolemaansa asti, joka v. 1470 teki lopun hänen monivaiheisesta
elämästänsä.