Kaarle Knuutinpojasta on jo edellisissä kertomuksissa ollut puhetta. Me
olemme nähneet, kuinka hän v. 1435 pantiin valtamarskiksi, kuinka hänet
sitten seuraavana vuonna valittiin valtionhoitajaksi ja vihdoin v. 1448
Ruotsin kuninkaaksi. Mutta hänestä on meillä nyt vielä enemmänkin
puhuttavaa, sillä häntä on puoleksi pidettävä Suomen miehenä. Hän näet
oli tiedonannon mukaan syntynyt Turussa (v. 1408), missä hänen isänsä,
valtioneuvos Knuutti Bonde, oli linnanisäntänä, ja asui myös monet
vuodet Suomessa, joka yhteen aikaan oli kokonaan annettu hänelle
läänitysmaaksi.
Niin kauan kuin Kristoffer Baijerilainen pyrki Ruotsin kuninkaaksi, hän
kaikin tavoin koki taivuttaa mahtavaa Kaarle Knuutinpoikaa puoleensa.
Hän lupasi, ettei hänen koskaan tarvitsisi joutua vastuuseen siitä,
mitä hän valtionhoitajana oli tehnyt, ja antoi hänelle läänitysmaaksi
koko Suomenmaan ynnä vielä Ölannin saaren sen lisäksi. Mutta tuskin oli
kuningas 1441 saanut kruunun päähänsä, hän rupesi jo keinoja
miettimään, joilla voisi vähentää Kaarle Knuutinpojan valtaa; sillä se
peloitti häntä kovasti, varsinkin kun kruunausjuhlassa, missä pitkä ja
kaunis marski astui pienen, paksun kuninkaan rinnalla, ääniä oli
kuulunut kansan joukosta, että marski oli kuningasta jalompi ja
paremmin kruunun arvoinen kuin hän. Hyvin oli siis kuningas iloissaan,
kun Kaarle Knuutinpojan vanha vihollinen, Krister Niilonpoika Vase,
tuli hänen luokseen valittamaan, että hänelle tapahtuisi vääryyttä, jos
Viipurin linna, joka siihen asti oli ollut hänen hallussansa, nyt
annettaisiin Kaarle Knuutinpojalle. Tämän valituksen tunnusti
Kristoffer heti oikeaksi ja määräsi, että Krister Niilonpoika saisi
pitää Viipurin Vapunpäivään saakka, sitten saisi hän sen sijaan
Raseporin linnan neljäksi vuodeksi ja sittemmin Korsholman linnan ynnä
Pohjanmaan useammaksi vuodeksi. Vasta sen jälkeen saattoi siis Kaarle
Knuutinpoika päästä koko Suomen lääniherraksi. Mutta tämä kuninkaan
sanansasyöminen olikin vain alkua. Kaarle Knuutinpoika läksi nyt
läänitysmaahansa ja tuli Martinpäivänä Turun kaupunkiin. Vaan ei
aikaakaan, niin lähetti kuningas käskyn hänelle, vaatien häntä niinpian
kuin meri olisi sulana saapumaan Tukholmaan ja vastaamaan muutamista
kanteista, joita oli nostettu hänen valtionhoitajana muka tekemiensä
vääryyksien johdosta. Kaarle totteli tätä käskyä, mutta toi mukanaan
500 ritaria ja huovia, sillä hän pelkäsi jotain kavaluutta kuninkaan
puolelta. Kuningas, nähdessään Kaarlen niin hyvin varustettuna, ei
uskaltanut hänelle tehdä väkivaltaa, mutta vaati kumminkin Turun ja
Hämeen linnat pois häneltä. Kaarle antoikin viimein Turun linnan
käsistään, kuitenkin sillä ehdolla, että hän paikalla saisi Viipurin
Vaselta. Siinä syrjäisessä rajalinnassa hän toivoi toki saavansa
viettää rauhallista elämää. Kuninkaan suostuttua tähän hän purjehti
Tukholmasta Viipuriin, jonka hän saikin kohta riidatta haltuunsa, sillä
vanha Krister Niilonpoika oli juuri tähän aikaan kuollut.
Viipurin linnassa asui Kaarle Knuutinpoika seitsemättä vuotta edelleen,
viettäen siellä riemuista ja komeaa elämää. Hän koristi linnan
huoneita, jotta sen komeampaa linnaa ei siihen aikaan kuulu olleen koko
Ruotsin valtakunnassa. Myöskin on mainittu, että hän kaivatti sinne
lammikoita, joissa hän kasvatti hyvänmakuisia ja kalliita kourukaloja.
Kuinka hän muuten aikaansa vietti ja millä tavalla Viipurin linna hänen
aikanaan oli koristettu, siitä ei ole sen enempää tietoa. Mutta
kuitenkin voimme saada siitä käsitystä, jos otamme huomioon, mitä
historioitsijat tietävät sen ajan aatelisten elämästä yleensä ja
etenkin mitä Olaus Magnus kertoo Pohjoismaiden herroista erikseen.
Suurien herrojen asunnot eivät siihen aikaan olleet yhtään niin tilavat
ja mukavat kuin nykyaikoina. Varsinkin olivat ikkunat hyvin pienet ja
kapeat, jotta vihollisen olisi vaikeampi ampua sisään. Sisäänpäin ne
kuitenkin levenivät, ja koska seinät olivat hyvin paksut, syntyi sillä
tavoin joka ikkunan eteen suuri komero, jossa saattoi istua ja katsella
ulos maailmaan. Tapeteista ei vielä mitään tiedetty; mutta
ripustettiinpa kuitenkin seiniin rouvien ja aatelisneitojen ompelemia
verhoja, jopa välistä suurina juhlina silkkikankaitakin. Miesten
huoneitten seinille ripustettiin myöskin rautapaitoja, kypärejä,
rautakintaita, keihäitä, kilpiä, rautajousia ynnä isännän vaakunoita.
Aatelisherrojen tärkein toimi näinä rauhattomina aikoina oli _sota_.
Läänitysmaansa kaikkine kruununveroineen he saivat kuninkaalta sillä
ehdolla, että he sodan syttyessä aina olisivat valmiit avustamaan häntä
määrätyn sotamiesparven kera. Siitä syystä heitä lapsuudesta asti
opetettiin sotatemppuihin ja aikamiestenkin harjoitukset sekä toimet
rauhan aikana olivat sodan valmistusta.
Pienet aatelispojat lähetettiin tavallisesti seitsen-vuotisina pois
kotoa jonkun mainion ritarin luo kasvatettaviksi. He palvelivat
_hovipoikina_ sekä herraa että rouvaa ja harjaantuivat ratsastamiseen
ja aseitten käyttämiseen. Ratsastamaan oppiessaan heidän täytyi istua
hevosen selässä, suuri rautakypärä päässä ja pitkä keihäs kädessä.
Sillä tavoin tottuivat he jo pienestä alkaen siihen raskaaseen
rautapukuun, johon senaikuiset sotaherrat olivat kiireestä kantapäähän
puetut.
Kun hovipoika oli täyttänyt 14 vuotta ja oppinut aseita käyttämään,
tehtiin hänestä _knaapi_. Nyt sai hän toimekseen pitää isäntänsä aseet
puhtaina ja hoitaa hevosta; hän sai seurata hänen kanssaan sotaankin
hevosmiehenä, yllään rautapaita, kypärä ja lyhyt miekka.
Useampia vuosia uskollisesti palveltuaan ja urhoollisuuttaan
osoitettuaan, pääsi knaapi viimein _ritariksi_. Vähintäin
hänen kuitenkin piti olla 21 vuoden vanha. _Ritariksilyönti_
tapahtui hyvin juhlallisella tavalla. Knaapi valmistausi siihen
rukoilemisella, paastolla ja ripilläkäynnillä, ja sitten hänet vietiin
valkeihin vaatteisiin puettuna suurella saattojoukolla kirkkoon.
Jumalanpalveluksen jälkeen oli päivälliset, joissa ritariksi pyrkijä
istui eri nurkkapöydässään saamatta nauraa, puhua tahi mitään
nauttiakaan. Illalla hänet vietiin taas kirkkoon, jossa hänen tuli
valvoa koko yökausi aseittensa ääressä. Seuraavana päivänä pidettiin
taas jumalanpalvelus, knaapin miekka siunattiin, ja hän itse vannoi
pyhän valan, joka näillä Pohjanmailla kuului seuraavalla tavalla: Niin
auttakoon minua Jumala ja Pyhä Neitsyt ja pyhä Eerikki, sillä tahdon
kaikin voimin hengellä ja tavaralla suojella katolista uskoa ja pyhää
evankeliumia ynnä sen pappeja sekä heidän vapauksiaan ja etujaan ja
vastustaa kaikkea vääryyttä, vahvistaa oikeutta sekä rauhaa, turvata
orpoja, neitoja, leskiä ja köyhiä, olla uskollinen kuninkaalle sekä
kotimaalleni ja käyttää aseitani Jumalan kunniaksi viimeisiin voimiini
saakka. -- Sen jälkeen lankesi knaapi polvilleen, ja kuningas, jolla
yksin oli siihen oikeus, löi häntä kolmasti miekan lappealla selkään.
Nyt toiset herrat ja naisetkin tulivat pukemaan uutta ritaria
rautapukuun, vyöttivät hänelle miekan vyölle, kiinnittivät
kultakannukset ritariuden merkiksi jalkoihin ja antoivat käteen keihään
sekä kilven. Nyt oli hän kaikkien muiden herrojen vertainen ja
ainoastaan kuningas oli häntä korkeampi.
Leikit ja huvituksetkin, joita sotaharjoitusten loma-aikoina pidettiin
ritarien linnoissa, olivat sitä laatua, että ne voimistivat ruumista ja
rohkaisivat mieltä. Hovipoikaset juoksivat kilpaa tai nakkelivat kiviä.
Knaapeilla ja huoveilla, s.o. ritarien palkatulla sotaväellä, oli
toisellaiset leikit. Kesällä esim. heitä kävi aina kaksi miestä yhteen
veneeseen, toinen soutajaksi, toinen seisomaan etukokkaan, pitkä,
sommalla varustettu seiväs kädessä. Näin soudettiin kaksi venettä
täyttä vauhtia vastakkain ja etukokassa seisojat koettivat seipäillään
sysätä toisiansa veteen. Vyöhön oli heillä sidottu nuora, josta heidät
veteen loiskahdettuansa jälleen hinattiin veneeseen. -- Toista leikkiä
pidettiin talvella suuren nuotiotulen ääressä, joka linnan pihassa
paloi kaiken yötä vartiaväkeä varten. Tämän valkean ympärillä tanssivat
miehet piirissä, toisiansa kädestä kiinni pidellen. Kesken vauhtia
heittivät he sitten irti, jolloin tavallisesti joku kaatui röykkiölle.
Hänen täytyi sitten rangaistukseksi, kun muka oli tulen saastuttanut,
tyhjentää pohjaa myöten suuri oluthaarikka. Tämä rangaistus ei
kuitenkaan kuulu juuri peloittaneen miehiä, vaan päinvastoin heidän
sanotaan tahallaan heittäytyneen röykkiölle. Väliin myöskin heitettiin
arpaa, kenen piti valkean yli hypätä.
Ritarit puolestansa harjoittivat metsästystä huvituksenaan. Lintuja ja
jäniksiä pyydettäessä usein käytettiin kesytettyjä ja siihen opetettuja
haukkoja. Metsään lähtiessä pidettiin kädessä kaikella tavoin
koristettua haukkaa, jonka pää oli pienellä myssyllä peitetty, mutta
heti kun saalis ilmautui, päästettiin haukka irti ja se kiiti nuolen
nopeudella jälestä; eikä aikaakaan niin se tarttui saaliiseen kiinni ja
toi sen herrallensa, josta se sai sisukset palkakseen. Tämmöisillä
retkillä naisetkin olivat mukana, istuen tasaiseen juoksuun opetettujen
ratsujen selässä. -- Hauskempi oli kuitenkin miesten lähteä hirviä
ampumaan, jota jaloa eläintä silloin vielä oli runsaasti Suomen
metsissä. Mutta kaikkein paras oli kontioiden kimppuun käydä, joita
tätä nykyäkin vielä joskus kaadetaan Pohjois- ja Itä-Suomessa.
Karhunpyynti ei nykyäänkään ole aivan vaaraton, mutta siihen aikaan,
jolloin pyssyillä ampuminen vasta oli alullaan ja mesikämmenen rinta
oli keihäällä lävistettävä, se vielä vähemmän oli lapsenleikkiä. Sitä
suurempi oli ilo ja kunnia voittajalle.
Peijaisia ei karhulta suinkaan puuttunut; sillä sen ajan miehet olivat
vahvat juomisessa jos muissakin töissä. Juomingeissa käytettiin
monellaisia juoma-astioita. Lasi- ja savi-astioita ei paljon nähty;
tavalliset astiat olivat vaskesta, tinasta tai raudasta. Käytettiinpä
myöskin leveitä hopeamaljoja, suuria juomasarvia sekä Länsi-Götinmaalla
sorvattuja ja vernissalla kiilloitettuja pikareita koivun visasta.
Näitä viimeksimainituita vieraat juotuansa nakkelivat rikki lattiaan.
Mutta Suomessa aivan omituinen juoma-astia oli _kousa_ nimeltään. Se
oli kuusenjuuresta tehty iso haarikka, sisältä ontoksi näverretty ja
ulkopuolelta monenlaisilla, kähäräksi vuolluilla lastuilla koristettu.
Päältäpäin oli kaksi juurenhaaraa punottu yhteen kaarenmuotoiseksi
sangaksi. Siitä se on tainnut tullakin _haarikka_ sana. Kun palvelijat
astuivat saliin, tämmöiset haarikat kädessä, niin näytti siltä, sanoo
Olaus Magnus, kuin olisi hirvilauma lähestynyt. -- Juomana oli
tavallisesti olut, jota Suomessa erinomaisen taitavasti osattiin panna.
Mutta suurilla herroilla oli myöskin kaukaa ulkomailta tuotuja viinejä.
Usein juotiin kilpaa, ken kerrassaan tai kahdella, kolmella yrittämällä
sai sarven tai haarikan tyhjäksi; osa vieraita lopuksi kaatuikin pöydän
alle, mutta ken humalassaan riitaa nosti, se rangaistiin sillä tavalla,
että pantiin nuorakiikkuun istumaan laudan terävälle laidalle ja
hinattiin ylös lakeen. -- Pidoissa ja muissa tilaisuuksissa pelattiin
myöskin korttia, sakkia ja heitettiin nappulaa.
Mutta komein ja loistavin kaikista ritarien huvituksista oli turnaus.
Sitä varten ympäröitiin kenttä matalalla aidalla, jonka takana
katselijat istuivat ja seisoivat. Aitauksen sisään kokoontuivat
taisteluun halukkaat ritarit, sekä he itse että heidän ratsunsa
täydessä rautapuvussa. Merkin annettua ajaa karahutti aina kaksi
kerrassaan vastakkain, yrittäen pitkillä, kärjettömillä peitsillään
työntää toisensa hevosen selästä. Tavallisesti lensikin toinen
taistelijoista maahan, mutta välistä, kun molemmat olivat taitavia,
peitset vain taittuivat pirstaleiksi, ratsumiesten horjahtamatta
satulasta. Ken useimmat muut oli voittanut, sai palkinnokseen kalliit
aseet, seppeleen tai muuta sellaista. Ja vielä suuremmaksi kunniaksensa
sai hän nämät lahjat kauneimman rouvan tai neidon kädestä. Lopuksi aina
pidettiin suuret tanssit.
Kaarle Knuutinpojan hovissa tämmöistä turnausta tuskin lienee pidetty,
sillä siihen aikaan ne olivat muuallakin Euroopassa häviämäisillään.
Mutta tansseja ei suinkaan puuttunut. Niissä miehet väliin tanssivat
yksinään, väliin naisten kanssa. Suuren paaston edellisellä viikolla
esim. tanssivat nuorukaiset, paljastetut miekat kädessä, joita he
vuoroin ojensivat suoraan eteensä, vuoroin ylös. Lopuksi he asettuivat
kuusikulmaan. Samallaista tanssia tanssittiin vanteillakin, kulkuset
polvissa. Tanssittaessa laulettiin lauluja esivanhempien urhotöistä.
Vaan olipa kuitenkin soittoniekkojakin eli _leikareita_ apuna, jotka
soittivat rumpua, torvea ja huilua tai muulla tavalla huvittelivat
vieraita; ne olivat melkein aina ulkomaalaisia, sillä Pohjan kansat
pitivät tätä virkaa häpeällisenä. -- Naisten kanssa enimmiten
tanssittiin piiritansseja, joissa myöskin laulettiin vanhanaikuisia
lauluja.
Naiset muuten, korkeasukuisetkin, toimittivat emännän virkaa,
kehräilivät ja ompelivat, leipoivat ja panivat olutta palvelijoittensa
kanssa. Mutta paitsi sitä osasivat he hienompaakin työtä tehdä; heidän
ompelemansa olivat kalliit verhot, joita seinille ripustettiin, ja
monasti tuli heidän hyppystensä työ kirkkojen alttareiden koristeeksi.
Myöskin harjoittelivat he harpun soittoa, ja jos paitsi pappia talossa
oli joku lukutaitoinen, niin se tavallisesti oli rouva ja hänen
tyttärensä.
Lopuksi tämänaikuisten aatelisten puvusta pari sanaa. Aatelisnaiset
käyttivät ruumiinmukaisia liivejä, joissa oli kapeat hiat; vyöllä
kultasäikeistä kudottu leveä vyö taikka kahden sormen levyinen
hopea- tai kultakisko; hameet olivat niin pitkäliepeiset, että rouvan
astuessa palvelustyttö tai hovipoika tuskin jaksoi kantaa sitä
jäljessä. Vaatteet usein olivat silkistä, sametista ja kultakankaasta,
kärpän- tai sopulin nahkoilla reunustetut. Päässä oli kultainen,
kalleilla kivillä koristettu seppele ja sen päällä hieno, ulkomaalta
tuotu liinanen. Miehet, niinkuin jo mainittiin, olivat sodassa kokonaan
raudalla peitetyt. Mutta kotona oli heillä kalleista kankaista tehdyt
lyhyet nutut ja ahtaat housut, päässä pikkuinen lakki, tavallisesti
sulkasella koristettu. Kumpaisillakin, sekä miehillä että naisilla, oli
kummalliset, pitkään suippuun päättyvät kengät.
Tällaista elämää lienee Kaarle Knuutinpoikakin viettänyt kaukaisessa
linnassaan. Mutta tulipa hänelle v. 1448 sanoma Kristoffer kuninkaan
kuolemasta, ja silloin hän paikalla 800 ritarin ja huovin kera purjehti
Tukholmaan. Entisestä jo tiedämme, että hänen puolueensa siellä pääsi
voitolle ja hän valittiin kuninkaaksi.