Loppupäätelmä.
Candidella ei sydämensä syvyydessä ollut mitään halua naida
Kunigundaa. Mutta paroonin ääretön röyhkeys sai hänet uhallakin
pitämään kiinni naimissuunnitelmasta ja toiselta puolen ahdisti
Kunigunda häntä tällä asialla niin ankarasti, ettei hän voinut
kieltäytyä.
Hän kysyi neuvoa Panglossilta, Martinilta ja uskolliselta Cacambolta.
Pangloss loisti tiedoillaan selittäen pitkästi ja perinpohjaisesti,
ettei paroonilla ollut minkäänlaista määräämisvaltaa sisarensa yli,
ja että tämä saattoi kaikkien keisarikunnan lakien mukaisesti solmia
Candiden kanssa vasemman käden avioliiton. Martin olisi tahtonut
heittää paroonin mereen. Cacambo ehdotti, että hänet annettaisiin
takaisin kaleerilaivurille, jonka nöyryytyksen jälkeen hänet
lähetettäisiin ensimäisellä laivalla Roomaan, isä ylikenraalille.
Tämä ehdotus saavutti yleisen hyväksymisen; myöskin muori oli sen
puolella. Kunigundalle ei siitä sanottu mitään. Pienellä rahasummalla
oli kaikki järjestetty. Ja kaikki iloitsivat siitä, että he kerrankin
olivat saaneet puijata jesuiittaa ja rangaista ylpeydestä saksalaista
paroonia.
Nyt olisi ollut luonnollista, että Candide, kun hän vihdoinkin
niin monien vastoinkäymisten jälkeen oli päässyt naimisiin
rakastajattarensa kanssa, yhdessä filosofi Panglossin, filosofi
Martinin, varovaisen Cacambon ja muorin kanssa olisi Inka-kansan
maasta tuomillaan timanteilla elänyt hyvin ja viettänyt mitä
miellyttävintä elämää. Mutta juutalaiset olivat niin vetäneet
häntä nenästä, ettei hänelle ollut jäänyt mitään muuta kuin tuo
pieni vuokratalo. Hänen vaimonsa, joka päivä päivältä kävi yhä
rumemmaksi, tuli riitaiseksi ja sietämättömäksi; muori oli vanhuuden
raihnas ja vielä pahempituulinen kuin Kunigunda. Cacambo, joka teki
puutarhatöitä ja kävi myymässä vihanneksia Konstantinopolissa, oli
liialla työllä rasitettu ja kiroili lakkaamatta kohtaloaan. Pangloss
oli epätoivoissaan siitä, että hän ei saanut loistaa jossakin Saksan
yliopistossa; Martin puolestaan taas oli vahvasti vakuutettu siitä,
että kaikkialla on yhtä paha olla, ja hän ottikin senvuoksi kaikki
asiat kärsivällisesti.
Joskus Candide ja Martin ja Pangloss vielä väittelivät metafysiikasta
ja moraalista. Talonsa ikkunoista he näkivät useasti, kuinka sen
ohitse liukui laivoja täynnä effendejä, pashoja ja kadeja, joita
vietiin maanpakoon Lemnokseen, Mytileneen ja Erzerumiin. He näkivät
myös, kuinka sijalle saapui uusia effendejä, uusia pashoja ja uusia
kadeja, jotka asettuivat karkoitettujen paikalle ja jotka vuorostaan
taas karkoitettiin. Ja he näkivät myös paljon huolellisesti hakattuja
päitä, joita kuljetettiin Korkealle Portille. Nämä näyt antoivat
uutta vauhtia heidän keskusteluilleen.
Mutta aina silloin kun väittely taukosi, valtasi heidät niin ääretön
ikävystyminen ja elämän inho, että muori eräänä päivänä sanoa tokaisi
suoraan:
-- Enpä tosiaan tiedä, mikä on pahempaa: sekö, että joutuu
sata kertaa mustien merirosvojen raiskattavaksi, saa toisen
pyllynpuoliskonsa poisleikatuksi, juoksee kujaa bulgarialaisten
luona, tulee ruoskituksi ja hirtetyksi autodafeessa, makaa elävänä
leikkelypöydällä, soutaa kaleeria, lyhyesti sanoen kokee kaikki ne
surkeudet mitä me olemme kokeneet tai sekö, että on täällä eikä tee
mitään?
-- Sepä onkin tärkeä kysymys, sanoi Candide.
Tämä kysymys herätti heissä jälleen uusia mietelmiä ja Martin etenkin
oli sitä mieltä, että ihminen oli luotu elämään joko ainaisen
levottomuuden kouristuksissa tai ainaisen ikävystymisen horroksessa.
Candide ei oikein voinut yhtyä tähän mielipiteeseen, mutta hän ei
myöskään voinut esittää mitään parempaakaan. Pangloss myönsi, että
hän aina oli hirvittävästi kärsinyt, mutta että koska hän kerran
oli vakiinnuttanut sen mielipiteen, että kaikki maailmassa meni
ihailtavan hyvin, pysyi hän siinä edelleenkin, vaikkei enää siihen
uskonutkaan.
Tapahtui sitten eräs seikka, joka lopullisestikin tuntui vahvistavan
todeksi Martinin inhoittavat periaatteet ja joka oli omiaan tekemään
Candiden entistä enemmän epävarmaksi ja viemään Panglossin filosofian
kokonaan luisulle pinnalle.
Eräänä päivänä nimittäin he näkivät Paquetten ja veli Girofléen
saapuvan heidän maataloonsa mitä kurjimmassa tilassa. He olivat hyvin
pian tehneet lopun saamistaan kolmesta tuhannesta piasterista, he
olivat eronneet, jälleen sopineet ja riitautuneet taas uudelleen,
joutuneet vankeuteen ja karanneet sieltä. Lopuksi oli veli Giroflée
mennyt Turkin uskoon. Paquette jatkoi ammattinsa harjoittamista
kaikkialla, minne he tulivat, mutta ei ansainnut sillä enää mitään.
-- Enkös juuri sanonut sitä, sanoi Martin Candidelle, että
lahjarahanne olisivat pian tuhlatut ja saattaisivat heidät vain
entistä kurjemmiksi. Teillä itsellänne ja Cacambolla on ollut
miljoonia piastereita taskussanne, ettekä te ole ollenkaan sen
onnellisempia kuin veli Giroflée ja Paquette.
-- Kas vaan, kas vaan, sanoi Pangloss Paquettelle, taivas on siis
taas johdattanut teidät luoksemme. Lapsi-raukka, tiedättekö, että
olette tullut minulle hyvin kalliiksi, olette maksanut minulle
nenänpään, toisen silmän ja toisen korvan. Ja miltä te itse näytätte!
Voi, voi, tätä maailmaa!
Tämä uusi tapaus antoi heille entistä enemmän filosofeeraamisen
aihetta.
Naapuristossa asui eräs hyvin kuuluisa dervishi, jota pidettiin
Turkin parhaimpana filosofina. He lähtivät kysymään neuvoa häneltä.
Pangloss johti puhetta ja sanoi hänelle:
-- Mestari, me tulemme kysymään sinulta, minkätähden niin ihmeellinen
eläin kuin ihminen on luotu.
-- Mitä sinä sillä tiedolla teet, sanoi hänelle dervishi, mitä se
sinuun kuuluu?
-- Mutta, pyhä isä, sanoi Candide, on kuitenkin niin hirvittävästi
paljon pahaa maan päällä.
-- Entä sitten, sanoi dervishi, jos on pahaa ja hyvää? Kun Hänen
Korkeutensa suvaitsee lähettää jonkun laivan Egyptiin, mitä välittää
hän siitä, onko laivarotilla hyvä tai paha olla.
-- Mitä siis tehdä? kysyi Pangloss.
-- Vaieta, sanoi dervishi.
-- Minä luulin kuitenkin, sanoi Pangloss, että minulla olisi ilo
vähän keskustella kanssanne syistä ja seurauksista, parhaasta
kaikista mahdollisista maailmoista, pahan alkuperästä, sielun
olemuksesta ja edeltäpäin säädetystä sopusointuisuudesta.
Nämä sanat kuullessaan dervishi sulki oven hänen nenänsä edestä.
Tämän keskustelun aikana oli levinnyt sellainen uutinen, että
Konstantinopolissa oli juur'ikään kuristettu kaksi visiiriä ja yksi
mufti ja että myöskin useampia heidän ystävistään oli seivästetty.
Tämä tapaus herätti kaikkialla muutaman tunnin ajan suurta huomiota.
Kun Pangloss, Candide ja Martin palasivat pieneen taloonsa, tapasivat
he erään vanhan, hyväntahtoisen näköisen vanhuksen, joka vilvoitteli
ovensa edustalla oranssipuiden siimeksessä.
Pangloss, joka oli yhtä utelias kuin puheliaskin, kysyi häneltä, mikä
tuon vastakuristetun muftin nimi oli.
-- Minulla ei ole siitä aavistustakaan, vastasi tuo kunnon mies,
en ole vielä elämänijässäni tiennyt ainoankaan muftin tai visiirin
nimeä. En tiedä mitään siitä tapauksesta, josta minulle puhutte,
mutta minusta tuntuu, että ne ihmiset, jotka ylipäänsä sekaantuvat
yleisiin asioihin, saavat välistä kurjan lopun ja että he nähtävästi
ansaitsevatkin sen. Mutta en koskaan viitsi ottaa selvää siitä,
mitä Konstantinopolissa tapahtuu; minä vain viljelen puutarhaani ja
lähetän sinne kaupan sen hedelmiä.
Nämä sanat sanottuaan hän pyysi vieraita astumaan sisälle taloonsa.
Hänen kaksi poikaansa ja kaksi tytärtään tarjosivat heille useamman
laatuisia itse valmistamiaan soseita, seetripuunkuorihillolla
täytettyä kaimakia, oransseja, sitrooneja, lemooneja, ananasseja,
taateleita, pistasioita, puhdasta mokkakahvia, joka ei ollut Batavian
ja saarien huonolla kahvilla sekotettua. Senjälkeen voitelivat tuon
hyvän mahomettilaisen tyttäret Candiden, Panglossin ja Martinin
parrat hyvänhajuisilla öljyillä.
-- Teillä mahtaa olla, sanoi Candide turkkilaiselle, hyvin laajat ja
komeat maat?
-- Minulla ei ole muuta kuin kaksikymmentä auran-alaa, vastasi
turkkilainen, joita viljelen lapsineni. Työ pitää meistä kaukana
kolme suurta onnettomuutta: ikävystymisen, paheen ja puutteen.
Kotiin palatessaan otti Candide turkkilaisen sanat syvän
tutkistelemuksen alaiseksi ja sanoi Panglossille ja Martinille:
-- Tuo kunnon vanhus näyttää minusta hankkineen itselleen paljon
paremman kohtalon kuin ne kuusi kuningasta, joiden kanssa meillä oli
kerran kunnia illastaa.
-- Korkea asema, sanoi Pangloss, on aina kovin vaarallista, siitä
ovat kaikki filosofit yksimielisiä. Sillä Aod murhasi moabiittein
kuninkaan Eglonin, Absalom joutui riippumaan hiuksistaan ja sai
kolme keihään pistosta ruumiiseensa, Baza murhasi kuningas Nadabin,
Jerobeamin pojan, Zambri kuningas Elan, Jehu Ochosiaan, Jojada
Attalian, kuninkaat Joakim, Jekonias ja Zedekias joutuivat orjiksi.
Tiedätte myös, millaisen lopun saivat Kroisos, Astvages, Dareios,
Dionysos Syrakusalainen, Pyrrhos, Perseus, Hannibal, Jugurtha,
Ariovisus, Caesar, Pompeijus, Nero, Oto, Vitellius, Domitianus,
Englannin Rikhard II, Edvard II, Henrik VI, Rikhard III, Maria
Stuart, Kaarle I, Ranskan kolme Henrikiä, keisari Henrik IV.
Tiedätte...
-- Tiedän myös, sanoi Candide, että meidän tulee viljellä
puutarhaamme.
-- Olette oikeassa, sanoi Pangloss, sillä kun ihminen pantiin Edenin
yrttitarhaan, pantiin hänet sinne _ut operaretur eum_, viljelemään
sitä, joka seikka jo todistaa, että ihminen ei ole luotu lepoa varten.
-- Tehkäämme siis työtä, älkäämmekä viisastelko, sanoi Martin. Se on
ainoa keino tehdä elämä siedettäväksi.
Koko tuo pieni seura suostui tähän kiitettävään ehdotukseen. Jokainen
rupesi käyttämään niitä kykyjä mitä hänellä oli.
Ja pieni maatila tuotti hyvin. Kunigunda oli kyllä, sitä ei käy
kieltäminen, hyvin ruma, mutta hänestä tuli erinomainen pasteijain
leipoja. Paquette harjoitti korukirjailua, ja muori piti huolta
heidän vaatteistaan. Kaikki olivat jollakin lailla hyödyksi, yksinpä
veli Girofléekin, josta tuli hyvä puuseppä ja lopulta oikein
kunniallinen ihminenkin.
Pangloss sanoi välistä Candidelle:
-- Tässä parhaassa kaikista maailmoista ovat kaikki tapaukset
katkeamattomassa ketjussa. Sillä ellei teitä rakkautenne vuoksi neiti
Kunigundaan olisi ajettu pois eräästä kauniista linnasta ja ellette
samassa tilaisuudessa olisi saanut vahvoja potkuja takapuoleenne,
ellette olisi joutunut inkvisitsionin käsiin, ellette olisi jalan
vaeltanut halki Amerikan, ellette olisi tuikannut miekkaanne paroonin
sydämeen, ellette olisi kadottanut kaikkia ihanan Eldoradon lampaita,
niin ette nyt söisi tässä seetripuunkuorihilloa ja pistasioita.
-- Se oli kyllä hyvin sanottu, vastasi Candide, mutta ennenkaikkea:
viljelkäämme puutarhaamme!