Vanhan asianajajan Francois Arouet'n molemmat pojat tekivät isänsä
suunnitelmiin monta harmillista muutosta. Toisesta tuli vanhuksen
suureksi suruksi kirjailija, toisesta taas liiaksi porvarillisen
arkipäiväisyyden mies.
Kirjailija-pojasta tuli kuitenkin 18:nnen vuosisadan kuuluisimpia
miehiä, sillä hän juuri oli Voltaire, oikealta nimeltään Francois
Marie Arouet.
Tullessaan tähän maailmaan marraskuun 21 p. 1694 oli hän niin laiha,
pieni ja heikko, ettei hänestä luultu tulevan eläjää minkäänlaista.
Mutta jo tässä sai hän ensimäisen tilaisuuden saattaa profeetat
häpeään, sillä aivan kuin harmiksi heille jäikin hän elämään, pitäen
sitten uljaasti kuolemaa loitolla kokonaista 84 vuotta.
Voltaire halasi ylhäisten seuraa, ja kumminsa, apotti Chateauneuf'in
avulla pääsikin hän hienoston seurapiiriin. Selvän päänsä ja
pelottavan terävän kielensä avulla hankki hän siellä itselleen
kaiken sen menestyksen, minkä aateliton ja ulkomuodoltaan vaatimaton
porvarinuorukainen silloisten Ranskan ylimysten keskuudessa hankkia
saattoi. Se ei ollut suinkaan helppoa. Kun Voltaire ei voinut alistua
kumartelemaan erästä ylhäistä nuorta ylimystä, annatti tämä hänelle
lakeijoillaan selkään. Kun hän selkäsaunan johdosta vaati ylimyksen
kaksintaisteluun, pääsi hän täten tekemästään "häväistyksestä"
Bastiljiin. Vaikka se olikin hänelle jo tuttu paikka hän oli vähää
ennen ollut siellä liki vuoden erään Ludvig XIV:stä kirjoitetun
pilkkalaulun johdosta, jota hän ei tosin ollut kirjoittanut --,
katsoi hän tämän tapahtumasarjan kuitenkin niin kuvaavaksi, että
hän sai siitä herätyksen koko elämän ajaksi. Hän huomasi, ettei se,
joka oli oikeassa, saanut tässä maailmassa aina tuota oikeuttaan
tunnustetuksi.
Hänen tuotantonsa pirtein osa kietoutuu tämän "yleisesti tunnetun
ja surullisen tosiasian" ympärille; pienissä pilkkahenkisissä
romaaneissa, joista tämä nyt suomeksi käännetty "Candide", (1758) on
yksi, heiluttaa hän terävän satiirin ruoskaa kaikkia ennakkoluuloja
vastaan. "Candide"'ssä hän nimenomaan panee vastalauseen sitä
filosofi Leibnitzin hyväntahtoista ja edistysvihollista väitettä
vastaan, että tämä meidän maailmamme on parhain kaikista
mahdollisista. Ylimyksen ruoska oli iskenyt kipinän, toisellaisen
kuin tarkoitus oli.
Muutamien kuukausien kuluttua pääsi hän Bastiljista ehdolla,
että menisi maanpakoon. Hän matkusti silloin Englantiin. Hän
oli näihin aikoihin vähän yli kolmenkymmenen, tunsi perinpohjin
maansa ja sen pääkaupungin, sen turmeltuneet elämäntavat, huonon
hallituksen ja kurjan oikeuslaitoksen. Englannissa sai hän nähdä
lujan ja järjestetyn kansanvaltaisen hallituksen, lujan yleisen
oikeudentunnon, suuremman yksilöllisen, jopa aatelittomallekin
suodun vapauden. Oleskelu siellä tuli hänelle toiseksi herätykseksi,
se kun johti hänet toimimaan ajan yhteiskunnallisia ja henkisiä
kysymyksiä pohtivana filosofisena kirjailijana, historioitsijana ja
ihmisoikeuksien puoltajana.
Hänellä olikin nyt hyvä tilaisuus työskennellä rauhassa.
Englannista palattuaan oli hän asettunut asumaan maaseudulle erään
ystävättärensä luo, jossa hän huolista vapaana saattoi kokonaan
antautua kirjailijatyöhönsä. Nidos ja lentolehtinen toisensa jälkeen
sinkosi hänen kynästään. Neron ja ennakkoluulottoman arvostelun
lahjomaton ja näinä aikoina oudolla viehätyksellä vaikuttava
voima ihastutti lukijat, ja pian oli Voltaire aikansa ja maansa
kuuluisimpia ja pelätyimpiä henkilöitä. Hän seurasi nykyaikaisen
sanomalehden valppaudella kaikkea, ja lausui melkein kaikista aikansa
periaatteellisesti tärkeämmistä ilmiöistä mielipiteensä, ollen
yksinään niinä vuosina samaa kuin nykyään joku johtava maailmanlehti.
Historiallisilla teoksillaan, näytelmillään ja romaaneillaan,
eepoksillaan ja saduillaan, nimettömillä pikkukirjasillaan, joita
levisi suunnattoman suurina painoksina, tavattoman laajalla
kirjevaihdollaan, sukkeluuksillaan ja terävillä vastauksillaan,
ohjasi hän aikansa mielipiteitä sekä ylimystön että porvariston
piireissä. Hän oli suorastaan aikansa henkinen keskus; hänen
toimintansa tavaton monipuolisuus ja laajuus hämmästytti niin Fredrik
II:sta, että hänen lausuntonsa mukaan olisi voinut luulla kokonaisen
oppineen seuran toimivan Voltaire-nimellä.
Vuonna 1749 kuoli Voltairen ystävätär. Silloin matkusti hän
Fredrik II:n kutsusta Berliniin, mutta ei viihtynyt siellä kauan;
ystävyksille tuli riita ja v. 1753 matkusti Voltaire tiehensä.
Sweitsin rajalta osti hän nyt pienen maatilan sekä myöhemmin aivan
sen läheltä, mutta Sweitsin alueelta, toisen, kuuluisan Ferney'n.
Täällä naureskeli hän vain Ranskan hallituksen yrityksille saada
hänet vangituksi, milloin hän vain sattui kirjoittamaan hallituksesta
jotakin loukkaavaa, ja sellaista tapahtui hallituksen mielestä
valitettavan usein. Vahingoniloisella nopeudella kannatti ukko
itsensä aina, kun tällaisesta tuli kysymys, tilalleen Sweitsin
puolelle, iloitellen sieltä vastustajansa pettymykselle.
Tilallaan piti hän loistavaa hovia; vierainaan hänellä oli
ruhtinaita, jotka kohtelivat häntä kuin vertaistaan. Alustalaistensa
taloudellisen aseman paransi hän viisailla uudistuksilla. Hänen
maineensa ja osaksensa saamansa kansan suosio kohosi korkeimmilleen,
kun hän nyt, sotahuutonaan kuuluisa lause: "hävittäkää se kurja",
alotti loistavan taistelun eräitten syyttömästi tuomittujen
"kerettiläisten" muiston puhdistamiseksi. Hän oli yksin toisella
puolella, ja vastustajana oli ajan mahtavin voima, katolinen kirkko
ja sen jesuiittavalta, mutta silti Voltaire hehkuvalla innollaan
ja leimuavalla rohkeudellaan vei asiansa voittoon sitkeän ja
monivuotisen taistelun jälkeen. Sisällöltään oli tämä taistelu kahden
aikakauden, kahden maailmankatsomuksen, edistyksen ja vanhoillisuuden
taistelua, jonka merkitys on katoamaton.
Kun hän 84-vuotiaana teki vaivaloisen matkan Parisiin, ollakseen
vielä kerran läsnä erään näytelmänsä esityksessä, muodostui matka
hänelle suoranaiseksi riemukuluksi. Kunnianosoitukset saavuttivat
huippunsa siinä "runoilijan kruunauksessa", joka yleisön riemuitessa
tapahtui Parisin oopperassa maaliskuussa 1778. Ilo ja mielenliikutus
mursi hänen voimansa ja hän kuoli vähän jälkeenpäin.
Tässä nyt suomalaiselle yleisölle tarjona olevassa teoksessa
esiintyvät Voltairen parhaat kirjailijaominaisuudet: viehättävän
kertojan lahja, terävä, mutta ei katkera ironia, "kansantajuinen
aatteellisuus", humoristinen, keveän hilpeä ja koseeraava,
yllättävillä vastakohdilla, käänteillä ja väitteillä mielenkiintoa
hereilläpitävä tyylitaito. Se on ihmeellinen sekoitus pilaa ja totta,
pilkkaa ja salattua itkua ihmiskunnan pahuuden tähden.
Ja maailma on sadan vuoden perästä yhäkin niin paljon entinen ja sama
kuin Voltairen aikana, että hänen suolansa ei ole käynyt vähääkään
mauttomaksi.