Kapinan aikana elimme täällä Helsingissä kuin suuressa
yhteisvankilassa. Päivän aikaan saivat vangitut kyllä tavata
toisiaan, kun liikkuivat varovasti, yksitellen, enintään kaksin.
Jos kolme henkilöä pyrki yhteen, täytyi heidän jo tulla ja lähteä
eri aikoina. Vartijoita ja vakoilijoita liikkui kintereillämme
kaduilla ja vaani heitä monessa kodissakin. Yöksi olimme kaikki
suljettuina kukin koppiimme, jonne kuulimme laukauksia harva se yö
ja salaperäisten autojen vimmattua hyrinää. Milloin tahansa voi se
pysähtyä portin eteen ja ottaa ja viedä retkelle, josta aina ei ollut
palausta.
Olihan se kylläkin kaameata aikaa täälläkin, mutta mitä se olikaan
sen rinnalla, mitä maaseudulta kuului jo silloin, varsinkin sen
jälkeen kuin rintamat murtuivat ja kaikki kauhut paljastuivat.
Oli vaikea ryhtyä mihinkään entiseen työhön. Päiväinen aika kului
"tietotoimistojen" väliä kulkiessa ja välittäessä uutisia paikasta
toiseen. Jokainen tuttava oli sellainen tietotoimisto. Juttuja
kerrottiin ja tarkistettiin. Kotiin tultua askartelivat ajatukset
lakkaamatta sen ympärillä, mitä oli kuullut ja nähnyt. Pitkinä
iltoina ja öinä ne keskittyivät siihen, mitä tämä oikeastaan on,
miten tähän on tultu, mikä tästä on tuleva. Mitä erilaisimmat ja aina
kuitenkin samat mietteet, aavistelut ja suunnittelut syntyivät ja
katosivat. Kunpa olisi saanut olla valkoisella puolella, kantamassa
korttaan yhteiseen kasaan, innostumassa, ehkä myöskin innostamassa --
vaikka eipä siltä, että sitä olisi _siellä_ tarvittu. Siellä tehtiin
työtä, täällä odotettiin valmista.
Kun en muutakaan osannut, rupesin merkitsemään muistiin mietteitäni
ja vaikutelmiani. Ne olivat yhtenä päivänä yhdet, toisina toiset,
usein vastakkaiset. Siksi nimitän niitä "Hajamietteiksi". Ne
esiintyvät ilman mitään varsinaista yhtenäisyyttä ja kokonaisuutta,
jopa johdonmukaisuuttakin; niissä haparoidaan kuin sokeina,
peräydytään, eletään toivossa ja epätoivossakin. Ne kun syntyivät
silloisten tilanteiden johdosta, ne kuvastavat tietysti vain niitä
eivätkä tulkitse, m.m. sovinnon mahdollisuuteen nähden, kirjoittajan
myöhempää kantaa.
Alussa en ajatellut tarjota niitä näin tilapäisinä ja
sulattamattomina julaistaviksi. Luettuani ne läpi olen kuitenkin
arvellut, että tämän ajan vastainen kuvaaja ehkä saa niistä jonkun
piirteen valaistukseen ajan sisäisiä ilmiöitä, osviittoja sen
sisäisten tuulahdusten tuntemiseen. Sitä varten, säilyttääkseni
purkausten välittömyyden, olen niitä tuskin ollenkaan kirjallisesti
muodostellut tai kaunistellut niitä sen siitään, millaisina ne
juoksuttautuivat paperille tavallisimmin iltamyöhällä, sen jälkeen
kuin oli pysyttävä neljän seinän sisällä.
Elämä oli tapahtumista köyhä varsinkin sille, joka ei ollut
mukana siinä työssä, jota täällä salaisuudessa tehtiin isänmaan
pelastamiseksi. Se työ kun kuvataan, tulee siitä varmaan jännittävä
seikkailukirja. Mitä siitä syrjäinen kuuli, sitä hän ei tietysti
tahtonut merkitä edes muistiin kotitarkastusten pelossa. Siksi on
näissä muistiinpanoissa tuskin ollenkaan mainittu tapahtumista ja
toiminnasta, niissä on ainoastaan niiden etäistä kaikua. Eräissä
suhteissa luulisin tältä rintaman nurealta puolelta voivani tarjota
jotain uutta ainakin niille, jotka olivat sen oikealla puolella.
Saavat näistä ehkä jonkun käsityksen siitä, millä tavalla täällä
kapinalliset hoitivat yllytysrintamaansa sanomalehdissään. Sitä
varten olen selostellut "Työmiehen" ja "Tiedonantajan" tärkeimpiä,
etten sanoisi törkeimpiä, kirjoituksia, joita valkoisessa Suomessa
ei ollut saatavana. Polemisoimalla niitä vastaan tuulettelime siitä
pilaantuneesta ilmasta, johon vääristely ja valhe pyrki meitä täällä
joka päivä tukehduttamaan.
Tässä niteessä on vain se, mikä tuli pannuksi paperille kahden
ensimmäisen kapinaviikon aikana. Jatkuuko juttua, se kai riippuu
siitä, näyttäytyykö ihmisillä tänä vapauden aikana olevan aikaa ja
mielenkiintoa vankeuden aikaisten seuraamiseen.
Helsingissä, 1 p:nä kesäk. 1918.
_Juhani Aho_.
Sunnuntaina. 27 p:nä tammikuuta.
Uudenlaista isänmaallisuutta.
Tänään oli tämän kirjoittajalta "Helsingin Sanomissa" näin kuuluva
kirjoitus:
Onhan tähän maailmanaikaan saanut tottua melkein mihin outoon ja
uuteen tahansa, yllätykseen yllätyksen jälkeen. Kansalliset ja
isänmaalliset ihanteet entisine sisältöineen kielletään. Ei ole
mikään alkeellisinkaan oikea, puhumattakaan kauniista ja todesta ja
pyhästä, enää semmoisenaan tunnustettua. Nuo sanat, kun ne lausuu,
kuuluvat miltei muinaistarumaisilta, jonain etäisenä historiallisena
aikana tunnustetuilta ja käytäntöön sovelletuilta. Kaikki arvot
arvotetaan uudestaan. Siitä olen tässä lehdessä jo ennen esittänyt
eräitä esimerkkejä. En olisi luullut, että enää voitaisiin esittää
mitään oleellisesti uutta. Ja kuitenkin on meillä lausuttu
mielipiteitä, joiden takana on ainakin meille suomalaisille ihka
uudenlaista valtiollista ajattelua.
Viipurin tapahtumat kyllä ovat voittaneet Turunkin tapahtumat
sikäli, että venäläisiä kutsuttiin ja että ne tulivat suomalaisten
avuksi vielä senjälkeenkin, kuin Venäjä oli tunnustanut Suomen
itsenäisyyden. Mutta ilmiö semmoisenaan ei kuitenkaan ollut
laadultaan entisestä eroava eikä aatteeltaan uusi. Se oli vain
sama taikina, joka kuohui yli reunain toisessa korvossa. Kansamme
huonoimmat, valistumattomimmat ja vastuuttomimmat ainekset kyllä
taas veriveljeilivät vertaistensa kanssa, ja sitä jatkuu tätä
kirjoittaessa, mutta vaikka sitä valittikin, oli kuitenkin vielä
olemassa se lohdutus, ettei siinä ollut mitään aatteellisesti ja
periaatteellisesti uutta, ettei tapahtuman takana ollut mitään sitä
kannattavaa teoriaa. Eihän lopulta ollut tarpeen muuta kuin riittävä
fyysillinen voima toisen fyysillisen voiman voittamiseksi.
Se näytti sitä mahdollisemmalta, kun johtavalta sosialistiselta
taholta nähtävästi oltiin venäläiseen apuun nähden omia kansalaisia
vastaan samalla periaatteellisella kannalla kuin muutkin tämän
maan kansalaiset. Sielläkin joskus, vaikkakin yleensä laimeahkosti
vakuuteltiin, että oli toivottavaa, että vieraasta sekaantumisesta
meidän sisäisiin selvittelyihimme tulisi loppu -- niin pian kuin
suinkin. Ollaanhan edelleenkin maailmanmattisia, sosiaalisen
vallankumouksen asia on kaikkien maiden köyhälistöille yhteinen
päämäärä, mutta erikoistaistelut ovat kunkin kansan keskuudessa
suoritettavat omin voimin -- jotakin sentapaista lausahtivat
sosialistien johtajat kireelle pantuina, ja minä uskoin, naivisti
kyllä, että tämä oli vilpitöntä suomalaiskansallista vakaumusta. Että
veri sittenkin oli vettä sakeampi.
Olin sen mukaisesti kuvitellut, että venäläisen sotaväen täältä
poistumisen toivo oli niin yleinen, ettei koko maassa ollut keitään
muita kuin pistinsosialistit ja anarkistit sekä "ystävättäret", jotka
eivät olisi huoanneet helpoituksesta sinä päivänä, jona viimeinen
sotilasjuna oli viheltäytynyt irti Helsingin asemalta. Vaikka nyt
keisari olikin "yhteisin voimin" kukistettu, vaikka täkäläisiä
porvareja olikin yhteisesti "puristettu" ja "hierottu", saatu heiltä
mielenosoitusapua ja muutakin, käyty käsikädessä ja suudeltu ja
syleilty ja lippuja yhteen hulmutettu, niin hyvä olisi kuitenkin,
jos heistä olisi päästy. Olisi ehkä vähän herkistytty eron hetkellä,
itkahdettukin, mutta kuitenkin pian kuivattu kyyneleet niinkuin
tavallisesti hiukan liian pitkäaikaisten ystävyyssuhteiden jälkeen.
Sillä olivathan ne vieraat olleet koko lailla epämukavia. Olivathan
ne syöneet talon leipää, herkutelleet maitohuoneessa, makailleet
parhaissa paikoissa, n.s. isännän ja emännän omassa sängyssä,
kun nämä itse saivat pakoilla ladoissa ja riihissä ja aitoissa
ja ullakoilla. Olihan heistä ollut vastusta väentuvassakin. Ei
sielläkään yötanssien iloista huolimatta lie ollut vieraista aivan
jakamatonta iloa. Eihän siellä ollut ennenkään erin suureen siivoon
totuttu, mutta eiköhän sitä sittenkin ollut jonkun verran liikaa
lujimmillekin hermoille ja aisteille. Ja kun uhkasi leipäpula,
heinäpula, nälkä ja hätä, kun lehmät lakkasivat lypsämästä, kun
lypsylehmätkin täytyi teurastaa, kun hevoset laihtuivat luurangoiksi,
kun aina piti antaa vieraalle päältä omasta yhä vajuvasta laarista
eikä ollut toivoakaan sen täyttymisestä. Ja olihan niiden hyvien
veljien joukossa huonojakin veljiä, omin lupinsa ottajiakin -- noin
vain kaikkein lievimmin sanoen.
Olin siis usein jotenkin varma, parhaimpina päivinäni _vallan_
varma siitä, että sosialistinen johtokin, samoinkuin kaikki
muutkin kansalaiset tässä maassa, pitää venäläisen sotaväen täällä
maan vaivana, josta on hetimiten päästävä, ja että se kaikessa
hiljaisuudessa siihen suuntaan työskenteleekin, valmistaen veljiään,
harjoittaen heidän keskuudessaan valistustyötä siihen suuntaan, että
Suomi on Suomi eikä Venäjä; opettaen, mitä tämän maan itsenäisyys
on ja mihin se oikeuttaa ja pakottaa meitä ja velvottaa heitä;
että se oli tsaari, joka heidät tänne toi meidän tuhoksemme, että
vallankumoussotamiehen on tehtävä toisin kuin tsaarin sotamiehen,
että tulijan on muututtava lähtijäksi, sortajan vapauttajaksemme --
myöskin omasta itsestään.
Ja minä olisin antanut pääni pantiksi, että kun tämä
vapauttajasotilas tulee kysymään vapautetulta: "Kuules, toveri,
kuuluuko se todeltakin vapauteesi, että meidän, aseveljien ja
ystävien, täytyy erota nyt heti, sano, olenko minä sinulle epämukava,
olenko liikaa?" -- silloin suomalainen toveri vastaa: "Hyvä veli,
elä pahastu, että sanon suoraan, mutta sinä _olet_ liikaa. Leipä
loppuu, kotonasi sitä ehkä on vähän enemmän, mene sinne; jollet
mene, kuolemme molemmat nälkään." Venäläinen sanoo: "Mutta sinun
porvarisihan on, niinkuin olet monta kertaa sanonut, samanlainen
kuin minunkin: verenimijä, riistäjä, sortaja ... olet sanonut
tarvitsevasi, olet pyytänyt ja saanutkin apuani häntä puristaaksemme,
tarvitset ehkä vieläkin. Teemme täällä niinkuin siellä, otamme hänen
maansa ja tavaransa ja viljansa, ehkä se meille molemmille riittää
kesään mennessä, ja porvarista, kornilovilaisesta, kerenskiläisestä,
saksalaisesta ei väliä. Kun olemme suoriutuneet hänestä, silloin minä
lähden." Mutta suomalainen toveri sanoo: "Kylläpä kyllä ... niinpähän
niinkin, kuomaseni ... kiitos, kiitos kaikesta, mitä olet tehnyt ja
mitä lupaat, mutta meillä tulee tässä sittenkin nälkä ... koetan
hoitaa itse oman porvarini, hoida sinä omasi." "Sinä siis tahdot?" --
"Niin, ky-kyllä minä --"
Toveri, ystävä, jos hän todella oli sitä, olisi varmaankin ymmärtänyt
tämän puheen, tai sanokaamme varmuuden vuoksi: hän olisi _ehkä_
sen ymmärtänyt. Ainakin olisi se ollut hänelle sanottava. Ja
vieras olisi _ehkä_ lähtenyt talosta, niin pian kuin oli saanut
kampsunsa kokoon. Ja olisi pantu toimeen huimaavat erojaiskemut
ja eroikävän haihduttamiseksi vaikka lakkautettu niiksi päiviksi
kieltolaki. Ja niin olisi asia ollut sitä myöten valmis, enkä
luule, että meillä olisi tarvinnut olla tunnonvaivoja siitä, että
olimme jääneet vieraalle mitään velkaa; vapautemme tilinpäätöksessä
olisivat vastaavat ja vastattavat luultavasti olleet jotakuinkin
tasan, varsinkin kun epävakaiset saamiset olisivat jääneet meidän
poistettavaksemme.
Mutta nyt on käynytkin kokonaan toisin. Kun venäläinen toveri
kysyi suomalaiselta toveriltaan, onko lähdettävä, vastasivat nämä,
toveri Sirola ensin ja sitten koko sos.-dem. puolueneuvosto: "Elkää
pitäkö kiirettä. Teidän pois kiirehtimisenne on vain asestetun
porvariston vastavallankumouksellista provokatsionia. Teidän on
jäätävä tänne uhatun köyhälistömme turvaksi. On luonnollista,
että täälläolonne aikana edistyneempinä yhä agiteeraatte meidän
takapajuisten suomalaisten keskuudessa. Jääkää siis vain tänne
ainakin siksi, kunnes rauha on solmittu. Teidän olonne on tarpeen
vallankumouksellisen Pietarin suojelemiseksi jonkun imperialistisen
hallituksen hyökkäyksiä vastaan. Elintarvepulankin uhalla!"
Mitä tämä vastaus oikein tietää?
Se tietää, että täällä voidaan yhä edelleenkin tarvita venäläisten
apua suomalaisille suomalaisia vastaan -- tämä on kyllä vain toveri
Sirolan yksityinen mielipide, mutta en luule, että tuo omena on
pudonnut kauaskaan itse puusta. Se ei ole siis enää punakaartilainen,
joka juoksee kasarmiin hakemaan aseellista apua, vaan kansanedustaja
ja yksi puolueensa johtomiehiä, joka sen lisäksi vielä toivoo
henkistäkin tukea täkäläisiltä sotamiehillä ja matruuseilta
kansansa valtiolliseksi valistamiseksi. Se sisältää vielä sen, että
Pietaria on täältä päin suojeltava sikäläisen ja samalla tietysti
täkäläisenkin yhteiskunnallisen vallankumouksen tukemiseksi ja
edelleen kehittämiseksi. Vielä sisältää se sen mahdollisuuden, että
tätä apua voidaan pyytää tai tarjottaessa ottaa vastaan toistekin,
rauhan tehtyäkin, milloin vain täällä huhutaan tai siellä hoilaistaan.
Edelleen sisältyy siihen se, että tosiasiallisesti puolueettoman
Suomen tasavallan, jonka Saksaa vastaan sotiva Ranskakin, tietystikin
sen täydellistä puolueettomuutta edellyttäen, on tunnustanut
itsenäiseksi valtioksi, on ylläpidettävä taistelumahdollisuuksia
Venäjän ja sen vihollisen välillä, jopa niitä mahdollisuuksia
tarjottavakin suomalla maan joutua taistelutantereeksi. Sellaisen
tilanteen jatkumisen suotavuudestahan on vain yksi askel
siihen, että, niinkuin eräs edusmies suoraan muuten lupasikin,
vallankumouksellisen Pietarin puolustamiseksi täältä tarjotaan
pietarilaisille helsinkiläistä aktiivistakin apua, yksin Ruotsiakin
vastaan.
Se on kaikki tämä suomalais-kansalliselta ja isänmaallis-itsenäiseltä
kannalta katsoen siihen määrin kamalaa ja katalaa ja
turmiollisuudessaan kauas kantavaa uutta oppia, että ne anarkistiset
teoriat, jotka käytäntöön saatettuina ovat johtaneet viimeksi
Viipurin tapahtumiin, siihen nähden tuntuvat tuiki viattomilta.
Tämän valtioviisauden mukaisesti maamme kohtaloita johtaen ja sen
politiikkaa suunnaten ja tuon politiikan saavutuksia odotellen
meidän siis olisi jätettävä täkäläisten venäläisten varaan,
jokaisen yksityisen kasarmin varaan -- sillä myöntäväthän he
itsekin kurittomuutensa -- milloin he itse katsovat ajan tulleen
täältä poistua, s.o. milloin heidän mielestään ei vaara enää uhkaa
Pietaria; siihen saakka, kunnes rauha joskus on saatu solmituksi,
kenties kuukausien, ehkä vasta vuosien taa -- sillä johan siellä
taas sotasapeliakin kalkutellaan -- ja kunnes sekakomitea on
saanut miljaardipesän selvitetyksi. Ja ehkä vielä kauemmaksikin,
sillä uhkaako vallankumouksellista Pietaria vaara vain jonkun
imperialistisen ulkovallan puolelta? Eikö sitä uhkaa vaara itsestään
Venäjältäkin ja eikö sen uhan, ja juuri sen, kestäessä sotaväki
Suomessa halua jäädä tänne sen suojaksi? Milloin lakkaa sen vaaran
uhka?
Tuota kaukaista lähtöhetkeä odottaessa täällä jokainen lapsi, joka
itkee maitoa, jokainen äiti, joka värisee vilusta ja pyörtyy leipä- ja
lihajonossa, saa tehdä työtä elättääkseen niitä, jotka täältä
käsin ylläpitävät Venäjän nykyistä hallitusta ja sen vallankumousta
ja ovat samana tukena meikäläisen punakaartilaishirmuvallan
jatkumiselle, kuin ovat olleet sen syntymiselle. Vieläkö meidän pitää
niellä tämä malja, suorittaa siitäkin sotavero? Eikö jo riittänyt
uhriveromme maailmansodan molokille? Vieläkö täällä täytyy uhrata
Venäjän sisällisen sodan alttarille?
Vai onko ehkä koko kansaa näin riistettävä oman sisällisen sodan
valmistamiseksi?
Sillä se tästä venäläisten viipymisestä täällä on lopullisena
seurauksena, ehkä hyvinkin hartaasti toivottuna tuloksena.
Ja sitä vartenko ehkä onkin niin kiihkeästi veljeilty, sitä
vartenko siinä Suomen muka vapauden valtalaissakin oli tuo ponsi
aseasiain ratkaisemisen jättämisestä Pietarin piiriin, meidän oman
määräämisemme ulkopuolelle, samoin kuin ulkopolitiikkakin? Kerenski
teki tyhmästi hajoittaessaan eduskunnan, missä oli sen suunnan
kannattajaenemmistö. Hän käsitti kokonaan väärin Mannerin ja hänen
miehensä. Eivät ne pyrkineet täyteen lopulliseen eroon silloin enempi
kuin nytkään. Heidän kaikki aputiensä johtavat aina lopulta Pietariin
-- nälänhädänkin sieltä uhatessa.
Mahtaneeko tämä politiikka olla vain puoluejohdon politiikkaa?
Kuinka yleinen on tämän uuden itsenäisyysopin, näiden isänmaallisten
aatteiden, tämän valtioviisauden kannatus työväen keskuudessa? Siitä
päättäen, että sosialistinen puoluejohto, joka aina kulkee virran
mukana, missä se on voimakkain, _uskaltaa_ antaa ymmärtämyksensä
venäläisen sotaväen viipymiselle tässä maassa ja kaikelle, mikä
siitä on seurauksena, se kai tietää, ettei se ole yksin. Sen takana
on nähtävästi vielä, ainakin tällä hetkellä, puolueen enemmistö,
ainakin se, joka kulkee kokouksissa ja äänestää siellä -- ja niissä
kai liikehtii muutakin työväkeä kuin punakaartilaisia. Siellä täällä
nousee tosin vastapärskeitä, mutta virta on toistaiseksi vienyt nekin
mukanaan.
Tulleeko se mahdollisesti siitä, että odotetaan vallankumousta ja
sen siunauksia ja annetaan johtajain sitä valmistella punakaartien
ja venäläisten kanssa. Sellainen vallankumous tai oikeammin
vallankaappaus itämaiseen malliin on nähtävästi tekeillä. Jos se
tulee missä muodossa hyvänsä, ei se voi olla tähdättynä mitään
muuta kuin tämän maan korkeinta vallanpitäjää, eduskuntaa, vastaan,
kansan valitsemaa eduskuntaa, siis lopulta itse kansaa ja _sen_
valtaa vastaan, jolla ei ole, ei voi eikä saa olla muuta tahtonsa
pysyvää ilmaisumuotoa kuin se, minkä joka miehen ja naisen vaalilippu
uurnasta nousten on antanut ja tulee aina antamaan, uudestaan ja
uudestaan, pakotusten ja väkivaltaisten pistinhajoitusten jälkeenkin.
Se on ehkä tämä vallankaappaushanke, joka on kaiken takana,
suojeluskuntien vainon, ase-etsintäin, lujan järjestysvallan kiihkeän
vastustamisen, punakaartilaishemmottelun ja nyt viimeksi sotaväen
täällä pidättelemisen taustana ja perimmäisenä tarkoituksena.
*
Ensimmäiset oireet.
Tänä aamuna näin ensimmäiset oireet. Ajoin raitiovaunussa Hbl:n
toimituspaikan ohi ja näin siinä seisovan punakaartilaisvartion.
Vaunussa sitä päiviteltiin. Minussa syntyi tunne: nytkö taas! Se
oli kyllästymisen ja toivottomuuden tunne. Olihan se tuo sama tunne
uudistunut niin monta kertaa kaikenlaisten lakkojen aikana, viimeksi
marraskuussa, eikä vielä oltu tultu mihinkään parempaan. Eivätkö
nuo ihmiset todella voi keksiä mitään uutta? Yhteiskuntaa pidetään
vähän aikaa pinnistyksessä ja sitten se pinnistys laukeaa ja tullaan
vähän taapäin sikäli, ettei ainakaan ole päästy eteenpäin. Saa nyt
nähdä, mitä tästä tulee. Luultavasti ei sen enempää kuin ennenkään
positiviseen suuntaan, mutta kyllä kai negativiseen.
Ei lehdet tänä aamuna vielä olleet oikein selvillä tulevasta lakosta
tai vallankaappauksesta, siitä, mikä tästä nyt tullee. Vaikka
kirjoituksissa näkyykin sen aavistelua, ei kai uskottu sen näin pian
puhkeavan. Vaikka minulla tänä päivänä oli "Helsingin Sanomissa"
kirjoitus, jossa arvelin venäläisten täällä pidättämishalun
viittaavan vallankumoukseen, oli minulla kuitenkin johonkin
seuraavaan numeroon tekeillä kirjoitus, jossa aioin osoittaa
aseellisen vallankumouksen mielettömyyttä ja sen hyödyttömyyttä
sosialistien asialle. Uskoin sen siis vielä olevan estettävissä;
sokkosilla täällä olemme kulkeneet, tietämättä muusta kuin mikä
sormen päähän sattuu.
Niin, vallankaappauksen ensi ilmaus oli siis sanomalehtien
ilmestymisen ehkäiseminen. Sensuuri bolshevistiseen malliin, vapaan
sanan suun tukkiminen, kuonokoppa. Kuinka vaarallisia me kynämiehet
sentään mahdamme ollakin, kun _meiltä_ ensiksi riistetään aseet! Ei
mahda olla asia paljon arvoinen, joka tarvitsee tätä keinoa. Vaikka
nyt kädet sidottaisiinkin selän taa, niin luulisihan sallittavan
suun puhua. Kaikki väkivalta, tsaarin, kadettien, menshevikkien,
bolshevikkien, taantumuksen, edistyksen, siihen keinoon se aina
turvaa -- ja joutuu tappiolle. Eihän ajettava asia itsessään tarvitse
olla väärä, mutta se on väärä, _niin kauan kuin_ sitä tällä tavalla
ajetaan. Olen täysin vakuutettu siitä, että jos valtiollinen tai
yhteiskunnallinen mullistus ei ole muuten aikaansaatavissa, sitä
ei voida tällaisilla keinoilla aikaansaada. Sillä kerran täytyy
kuonokoppa poistaa, paljoa ennen kuin mullistus on saatu aikaan. Tuo
mullistustyö voi kestää vuosikausia, ehkä -kymmeniä. Ei suinkaan
porvarillisia lehtiä voi estää ilmestymästä koko sinä aikana, ei
ainakaan ilman ennakkosensuuria. Mutta jos ne päästetään irti, voi
vapaa sana sittenkin kaataa kaiken, mikä oli rakennettu väkivallan
pohjalle.
Eikä tällä toimenpiteellä tule mitään voitettavaksi. Uuden
vapautemme, kalleimman aarteemme, täydellisen sananvapautemme
telkeäminen tyrmään voimistaa sen siellä hirmuiseksi puristukseksi,
joka kykenee räjäyttämään päältään minkä painon tahansa
vapautuakseen. Maanalainen sanomalehdistö oli Bobrikoffin aikana
voima, jonka pullistusta ei mikään kestänyt. Niin tulee käymään
nytkin.
*
Johtajain älytaso.
Jos he, johtajat, vievät tämän johonkin, niin vievät he sen siihen
ainoaan mihin kykenevät: täydelliseen sekasortoon. Olen koettanut
seurata heidän toimiaan eduskunnassa, heidän esiintymistään
yleensä, kuunnella heitä, arvostella heidän älyään, tutkia heidän
taktiikkaansa, kaikki siltä varalta, että ehkä sieltä päin sittenkin,
heidänkin kauttaan, olisi odotettavissa jotain positivista, että
kun ajettava asia, köyhälistön asia, monessa suhteessa on niin
oikeutettu, itsessään niin suuri, ei ole niin väliä, keitä miehiä on
ohjaksissa. Ehkä ne jotenkuten nämäkin pääsevät perille rekineen,
vaikkakin yli kivien ja kantojen.
Mutta kuta lähemmä olen päässyt heitä silmäämään kasvoista
kasvoihin, sitä vakuutetummaksi olen tullut siitä, että ne miehet
eivät voi mitään rakentaa, että vaikka he saisivat aikaan millaisen
vallankumouksen hyvänsä, heillä ei ole kykyä käyttää hyväkseen
"voittonsa" hedelmiä. He ovat ryhtyneet repimään tupaa, kun uuden
tuvan tarpeet vielä olivat pystyssä metsässä. Heidän joukossaan
on kyllä kirvesmiehiä, mutta ei ole arkkitehtejä, tuskinpa kunnon
rakennusmestareja ja työnjohtajiakaan. Siitä täytyy tulla "rötös",
joka hajoo omaan huonouteensa. Sitä en lainkaan epäile, etteivät
he saisi rekeä ojaan, mutta nostamaan sitä sieltä, siihen eivät
Mannerit, Sirolat ja Tokoit kaikesta päättäen kelpaa. Toisten on
kerran korjattava, minkä he särkevät. Mutta silloin nämä toiset
korjaavat sen oman mielensä mukaiseksi ja koko touhu oli turha ja
maksoi suunnattomasti. Tietysti repiminenkin on tarpeen, kun huone
on asuttavaksi kelpaamaton, eikä sitä enää voida paikata. Mutta sitä
ei meidän yhteiskuntarakennuksemme varmaankaan ollut. Korjauksin,
vuorauksin ja kengityksin siitä vielä olisi saatu mukiin menevä. Niin
on suomalainen aina tehnyt taloudessaan. Umpimähkäinen repiminen on
mitä epäkansallisinta menettelyä.
Agitaattoreja, puhujia ne kyllä ovat ja läksynsä he osaavat
hyvin ulkoa. On siellä myös pikku temppuilua ja sitä
kekseliäisyyttä ja jalkakammin taitavaa pistämistä, mikä on
ominaista nurkka-advokaateille, tuolle aitokansalliselle
intelligenssi-ilmiölle. Mutta heidän älypiirinsä, jonka sisällä
he tepastelevat ja pyörähtelevät ja surisevat, on ahdas. On ollut
hermostumiseen saakka yksitoikkoista, kuunnella aina ja aina
toistuvan yhden ja saman, olipa sitten pöntössä _tohtori_ Gylling,
_maisterit_ Manner tai Kuusinen tai _advokaatti_ Airola tai
_ylioppilas_ Sirola j.n.e. Se on samaa "toveri"-tasoa kaikki.
Kyllä se lopulta, pohjaltaan, sittenkin kaikki on "etusmies Kujalaa",
joka ujostelematta sanelee pikakirjureille silkkaa "Työmiestä".
On lainatavaraa heillä kaikki vähänkin asiallinen. Lainattua
edistysmielisiltä porvarillisilta, heidän alotteistaan kaapattua,
hiukan pyntättyä ja karnevaalikuvina kadulle vietyä. Lainattua
myös suoraan teoriakirjoista ja ulkomaalaisista oloista, eniten
venäläiskuosista, jos nyt jo saanee venäläistä pitää ulkomaalaisena.
Omaa on vain asiattomuus, omaa sanontatapa, esiintyminen, aivan
määrätön valheellisuus tosiasiain väärentämiseen tai salaamiseen
nähden; omaa ennen kaikkea fanatismi, joka purkautuu hysterisyyteen
varsinkin naisissa. Fonograafi on siellä soinut yötä ja päivää
marraskuusta alkaen; kun yksi levy on surissut loppuun, pannaan
toinen koneeseen, yllytyslevy yllytyslevyn jälkeen, joiden ainoa sävy
on ollut kumouksen valmistamisen soittoa. Vieteri, joka heitä on
pyörittänyt, on kaikesta päättäen puolueen punakaartilaishenki. Nyt,
kun se on vienyt vallankaappaukseen, kapinaan, ymmärrän oikeastaan
erittäin hyvin, että se on _siihen_ vienyt. Muuhun he eivät ole
valmistautuneet eivätkä muuhun kyenneet. Eivätkä tule kykenemään.
He tietysti koettavat jollain tavalla suoriutua positivisista
tehtävistäkin. Kai uskovatkin onnistuvansa. Kuta rajoitetumpi
intelligenssi, sitä laajemmalle se luulee ulottuvansa; on oleva
tavattoman mielenkiintoista nähdä, miten sosialidemokraattisen
puolueen korkein äly, se, joka on ollut edustettuna eduskunnassa
ja jota suurempaa ja syvempää puolueella tuskin lienee, tulee
suunnittelemaan heidän uuden Suomensa rakentamisen ja mikä
käytännöllinen tulos siitä on syntyvä.
*
Ryssän laskuun.
Ymmärrän tämän mullistuksen suotavuuden venäläiseltä kannalta,
varsinkin jos, niinkuin luulen, tämän takana on vanhaa taantumusta,
sillä tätä tietä he kai toivovat saavansa suhteet Suomeen
entiselleen. Uusi-tsarismi pian puhaltaa henkensä "tavaritshiin" ja
hän toimii niinkuin ennenkin. Suomea ei tarvittu edes valloittaa
uudelleen, sillä se oli jo valloitetussa tilassa eikä mikään ollut
muuttunut. Ymmärrän tämän myöskin niiden kannalta, joiden suomalainen
politiikka on se, että meidän on pysyttävä parhaissa väleissä
tulevan voimakkaan "liittolaisen" kanssa, joka heidän toivonsa ja
uskonsa mukaisesti iät kaiket on pysyvä bolshevistisena. Mutta sitä
en ymmärrä, mitä suomalainen kansallinen sosialidemokratia voittaa
kytkeytyessään venäläiseen. Jos taantumus siellä voittaa ja kytkyt
jää olemaan, niin on tulos selvä: ollaan siinä, missä oltiin ennen
sotaa. Mutta jos taantumus ei siellä voittaisikaan, kuinka venäläisen
avulla saavutettu mikään tilanne voidaan luulla jäävän pysyväksi,
niin pian kuin Suomen kansa pääsee ilmaisemaan mielensä? Mikä tästä
tulleekaan, sen täytyy viedä meidän sosialismimme johdon tappioon,
jos se tahtoo olla hiukankaan kansallinen ja meidän oloihimme
soveltuva.
Maanantaina 28 p:nä tammikuuta.
Vaikutelmia kadulta.
Vallankumous on nyt todella puhjennut ja aikoo jatkua. Ei ole
epäilystäkään siitä, että arpa on heitetty, että he ovat astuneet
Rubikoninsa yli.
Nyt minä olen ne nähnyt, venäläiset pistimet punakaartilaisten
olalla ja jalalla Suomen senaatin kaikilla ovilla. He eivät ole
enää niitä marraskuun lakon aikuisia ja jälkeisiä punakaartilaisia,
jotka kummittelivat kaduilla marssiessaan työväentalolta
Kaivohuoneelle ja jotka ottivat haltuunsa sosialihallituksen huoneet
kenraalikuvernöörin talossa. He eivät ole enää niitä, joista
heidän oman puolueensakin sanottiin tehneen pesäeron tai ainakin
siihen pyrkineen. He ovat nyt puolueensa asestettu armeija, heidän
asevelvollinen sotaväkensä. Sieltäkö päin siis pantiin pystyyn
militarismi?
Menimme, raamatunkomitean jäsenet, pilanpäiten pyrkimään
työhuoneeseemme senaatissa Aleksanterin ja Ritarikadun
kulmahuoneessa. Emme tietysti päässeet. Oli omituinen näkemys ja
kokemus, että Suomen kansan syvät rivit, joiden lukutaito ja sen
kanssa kaikki muukin kulttuuri alkoi Agricolan Uudesta Testamentista,
estävät meitä jatkamasta tätä työtä. Olisimme noutaneet paperimme ja
kirjamme piiloutuaksemme jonnekin muuanne jatkamaan työtä. Olisimme
ehkä saaneet ne, jos menimme anomaan oven avausta pistinherralta.
Emme katsoneet voivamme tehdä sitä, ennenkuin lailliset olot
palaavat. Virukoot siellä raamattumme ja sanakirjamme.
Pistinpojat, joita puhuttelimme, olivat muuten siistejä, viattoman
näköisiä ja kohteliaita poikia. Noita samoja kasvoja muistelen
nähneeni eräässä sos. dem. nuorisoliiton kokouksessa, jossa tehtiin
innokas ponsi asevelvollisuuden voimaansaattamista vastaan maassamme.
Nyt ne kantavat palkkaa aseiden kantamisesta, nämä rauhan ystävät,
omaa kansaansa vastaan. Jos olisin aseellisen toiminnan kannalla,
niin minä, vaikka olenkin porvari ja vaikka tuo pistin nyt onkin
tähdätty omaa rintaani kohti, iloitsisin siitä, että he, kun oikein
tiukka tulee, ovat valmiit kuolemaankin asiansa puolesta, eikä vain
manifesteeraamaan kaduilla ja kokouspaikoissa. Huomenna on ehkä
jo se hetki, jolloin he sitä puolustaessaan myöskin puolustavat
isänmaataan Rajajoella. Tuolla pojalla on ehkä veli Pohjanmaalla,
joka sieltä marssii tätä veljeä vastaan täällä. Sieltä on tänne pitkä
matka. Ryssä sillä välin pettää sukaisee ja käy taistelemaan omaa
taisteluaan Suomea vastaan. Ennenkuin nämä veljet ovat kohdanneet
toisensa, vie toinen juna toisen ja toinen juna toisen, punaisen
ja valkoisen, heidän kummankin todellista, ikimuistoista sortajaa
vastaan. Historialla on kepposensa. Mutta luultavasti ei kuitenkaan
niin käy. Luultavasti käy paljoa surkeammin ja traagillisemmin.
Toinen veli kaatuu ryssän rinnalla, toinen saksalaisen tai
ruotsalaisen, niinkuin usein ennenkin, jolloin itä ja länsi täällä
taistelivat. Tällä tavallako Suomi puolustaa itsenäisyyttään, käy
ensimmäisen taistelunsa sen -- menettämiseksi? Se on kai oleva
ainakin lähin tulos. Poikaparat siinä pistiminenne!
Venäläisiä ei muuten näy missään. He ovat kai kasarmeissaan tai
laivoillaan. Mitäpä he tarvitsisivatkaan näyttäytyä. He _ovat_ vain
siellä jossain ja tulevat, ainakin täällä pääkaupungissa, edistämään
vallankumouksen asiaa pelkällä olemassaolollaan. _Heitä_ ovat
valkoiset täällä väistyneet, täytyen jättää meidät vallattuun, muusta
maailmasta eristettyyn linnoitukseen, vihollisen armoille, alttiiksi
kaikelle hänen kostolleen.
Ryssäin asiaa ne raukat ajavat, luullen ajavansa omaansa. Ja tämän
oman asiansa ajamisesta ryssä tietysti maksattaa heillä laskunsa,
heillä ja meillä, kaksinkertaisesti, sillä ilmaiseksi se mies ei
mitään tee.
*
Oikeutta ei voida jakaa.
Tapaan erään oikeusosaston senaattorin raastuvan kulmassa. Hänkin on
käynyt toteamassa, että vallankaappaus on tapahtunut. Yhteiskunnan
palvelijat eivät pääse työhönsä, heidän työhuoneensa ovi on suljettu.
Lakia ei ole, oikeutta ei saa jakaa. Oliko se meidän vanha laki ja
oikeus siihen määrin huono, että se oli tällä tavalla kumottava?
Mitä _he_ nyt panevat sijaan? On siinä jättiläistyö. Eiköhän siellä
ole köyhälistönkin valituksia ratkaisuaan odottamassa? Tyytyvätköhän
he siihen, ettei mitään ratkaisua tule, ennenkuin uudet pykälät sen
heille antavat? Eiköhän tuomareita taas pyydetä olemaan hyviä ja
tulemaan takaisin? Mutta mitä varten sitten tämä virkaloma?
*
Senaatti turvassa.
Oikeusosaston jäsen sanoo kuulleensa, että Svinhufvud ja hänen
senaattinsa ovat turvassa. Se oli iloinen uutinen. Svinhufvud on
muka matkalla Pohjanmaalle. Tulee mieleeni Kustaa Vaasa, joka
pelastaakseen maataan vieraiden vallasta riensi nostattamaan
Taalainmaan talonpoikia tullakseen heidän kanssaan puhdistamaan
pääkaupunkia. Olin eduskunnassa silloin, kun hän vaati ja sai
eduskunnan enemmistöltä varat sotaretkeä varten epäjärjestysten ja
rosvousten ja pistinvallan kukistamiseksi. Hänen pontevat sanansa
vaikuttivat kuin sähkösysäys niihin, jotka olivat sitä sysäystä
odottaneet. Se ei totisesti tapahtunut hetkeäkään liian varhain,
pikemminkin ehkä liian myöhään. Meillä aina nahjustellaan ja sitten
tulee helkkarinmoinen kiire. Me emme ole ja olemme hätähousuja.
Vihollinen oli jo astunut rajan yli, ei, se hiipi jo kotinurkissa,
isänmaan pettämistyö oli täydessä käynnissä, jokainen juna toi aseita
Suomen laillisen järjestyksen kukistamiseksi. Hänenkö, hänenkö
täytyy nyt kenties naamioituna, kenties heinähäkkiin kätkeytyneenä
samota sinne jonnekin, sen vaaran uhatessa, että venäläinen pistin
suomalaisen kädessä haavoittaa hänet ja saa veren punaamaan lumista
maantietä?
Minussa kiehahtaa voimaton raivo, huolimatta siitä, että minulla on
kainalossani -- raamattu. Ja rinnallani kulkee vielä suurempi rauhan
mies kuin minä, kirkkoherra, jonka kasvoilla on outo ilme, kiinteä,
syvä katse likinäköisissä silmissä. Hän on pohjalainen, hän on
väärällä paikallaan -- täällä.
Lakkojulistus.
Siirrymme hiljalleen senaatintorin laitaa yliopiston kulmaan. Siellä
on pylväässä lakkojulistus. Muistooni jäi siitä kaksi kohtaa. Aseiden
kantamisesta ja kotonaan pitämisestä tuomitaan niinkuin aseellisesta
vastarinnasta. Säädetään muonitus- ja _työ_velvollisuus vaadittaessa
vallankumouksen hyväksi. Tämä viimeinen kai tietää sitä, että minun
täytyy -- sillä ja sillä uhalla, sen ja sen piiskan heilahtaessa
selkäni päällä -- tehdä, mitä käsketään. Minua voidaan pakottaa
tekemään _heidän_ lukuunsa, heidän asiansa edistämiseksi sitä, mihin
luulevat minun kykenevän. Persoonallista vapautta ei siis enää ole
tässä maassa olemassa. Kuitenkin kaikitenkin: Eläköön isänmaa!
Eläköön vapaus.
*
Raskas taival.
Tallustelen, tuossa klo 12:n tienoissa, kotiini, meren rannalle,
Engelaukean laitaan. Lienenkö monestikaan elämässäni astunut niin
raskasta taivalta. Ellen silloin, kun helmikuun manifestin luettuani
Järvenpään asemalla astelin kotiini Aholaan. Se oli ristintien alku
sekin, ja kuitenkin, kuinka helppo siihen nähden, mikä nyt nähtävästi
on tulossa. Se oli alkua tähän. Linja, minkä Bobrikoff viittoi,
sen avaa nyt Lenin. Ne apurit, joita Bobrikoff koetti palkata, ne
on nyt Lenin saanut. Maanjakajat, maitten jakajat tekevät riemulla
työtä toivottua. Mitä olikaan senaikuisen isänmaallisen rintaman
hajanaisuus nykyiseen nähden! Mikä monin verroin vaikeampi taistelu
onkaan nyt tulossa! Minä en tule näkemään vapaata Suomea. Se oli
lyhyt kuin joulukuun päivä.
Eräs nuori mies tulee vastaan. "No, mitä kuuluu?" -- "Ei mitään." --
Tulee toinen nuori mies vastaan, hän, sosialisti, yhteiskunnallisten
parannusten haaveilija, niinkuin minäkin. -- "No, mitä kuuluu?"
Heitän hänen jälkeensä, en hänelle, mutta terveisinä hänen
tovereilleen, kiukkuisen: -- "Suomen senaatin ovilla seisoo
suomalaisia ryssiä kiväärit olallaan!" -- Hän menee ja minä menen. En
tiedä, mitä hän ajattelee. Eroavatko tiemme?
On ihana talvinen päivä. Aurinko on vihdoinkin ilmautunut
monikuukautisesta pilviharsostaan. Meri on jäässä silmän
kantamattomiin. Jäällä Ursinin uimahuoneen ulkopuolella istuu
ryhmä onkimiehiä teltoissaan. Ne ovat siellä aina sunnuntaisin ja
silloin kuin sattuu lakko tai vallankumous. Ehkä tästä muutkin pian
joutavat ongelle. Eihän porvarikirjailija saane pitkään aikaan mitään
painetuksi.
Päätän toistaiseksi keskittää voimani seuraamaan tapahtumia, mikäli
niitä voi seurata piiritetyssä linnassa, ja merkitä muistiin
mietteitä ja mielialoja. Muusta työstä ei mahda tulla mitään.
*
Naulaan kotiin tultuani eräälle ovelleni seuraavan julistuksen siltä
varalta, että sattuisi joku "punainen" pistäymään talossa:
Suomen kansa ei voi koskaan tunnustaa mitään hallitusta, joka on
saatu aikaan väkivallalla.
Se tunnustaa ainoastaan sen hallituksen, jonka eduskunta on
asettanut.
Olkoon se hallitus millainen tahansa, minä tottelen sitä.
28.1.18.
Minut on vallannut voimaton, sisäinen raivo. On kuin olisin saanut
sisäisen verenvuodon. Isku on huumannut minut, isku takaapäin,
niin etten oikeastaan voi vielä ajatella enkä tuntea mitään.
Sen vain vaistomaisesti tunnen, että on tapahtunut samanlainen
Suomen konstitutsionin väkivaltainen kumous kuin Bobrikoffin
vallankaappauksessa. Mutta samalla, mikä ero! Silloin pani sen
toimeen venäläinen, apunaan joitakuita, jotka taipuivat ja
myötävaikuttivat -- joitakuita harvoja. Nyt kokonainen puolue, Suomen
suurin, itse tekee vallankaappauksen, apunaan venäläiset. Järkeni
toistaiseksi seisoo enkä voi millään tavalla selittää enkä ymmärtää
heidän mielialaansa, sieluntilaansa, vielä vähemmän, mitä he tällä
tavalla aikovat luoda, ja miten.
*
Luen koneellisesti korrehtuuria "Rautatiehen" koottuja teoksiani
varten. Mahtaneeko siitäkään yrityksestä enää tulla mitään?
*
Lopun loppu.
Luultavasti he, ainakin täällä Helsingissä, toistaiseksi voivat
ylläpitää "järjestystään" ainakin sikäli, ettei tule tapahtumaan
suurempia ryöstöjä ja murhia, ei ainakaan ennen kuin puhkeaa
täydellinen elintarvepula. Jos se puhkeaa, silloin tulee anarkia.
Riippuu paljon siitä, saavatko he ruokaa. Mutta mistä he sitä
saisivat? Pyy ehkä vielä saadaan jaetuksi kahtia, orava ehkä pannuksi
kolmia. Mutta sitten? Sitten kai saadaan aikaan se sovinto, että
työmies ja porvari kaatuvat hankeen toinen toisensa viereen. Siinä on
sitten Suomen itsenäinen tasavalta korppien saaliina.
*
Isketty iskee.
Tästä vallankaappauksesta ei voi olla seurauksena muu kuin Suomen
itsenäisyyden tuhoutuminen. Vaikka se paperilla säilyisikin,
niin ei siitä todellisuudessa jää mitään jälelle. Rutiköyhäksi
kerjäläiseksi hävinnyt entinen talonisäntä ei ole itsenäinen mies.
Hän toki voi liikkua vapaasti, niin kauan kuin hänellä on pussissaan
saamansa armopala. Mutta hänen tiensä täytyy viedä toiseen taloon --
kerjäämään. Niin me kaikki varmaan, kun kaikki täällä on haaskattu
ja hävitetty, tupa palanut, karja syöty, pellot siemenen puutteessa
jääneet kesannoiksi, saamme kolkutella armeliaiden vieraiden valtain
ovilla ja antautua, tulla pakotetuksi koronkiskurikapitaalin
työorjiksi. Se on nyt _se_ kapitaali, vieras kapitaali, joka tulee
täällä olemaan herrana. Mitä köyhälistö voitti vaihtokaupassa?
Ja tämä tapahtui heti senjälkeen, kun itsenäisyys oli saatu ja kun
oli olemassa vanha pohja, vanha yhteiskuntajärjestys sen turvana,
ainakin toistaiseksi. Jos sisäisen mullistuksen täytyi tulla,
olisivathan voineet lykätä sitä hiukan tuonnemmaksi.
Sen senaatin ne kukistivat, joka hankki heille tuon itsenäisyyden,
toi sen tunnustuksen lännestä ja idästä. Idästäpäinhän se heidän
mielestään tosin ei ollut taattu. He tiesivät muka saavansa paremmat
takeet kuin me. Niin, jos todella niin olisi, jos he saisivat sen
apurinsa täältä pois, maurin menemään, niin pian kuin mauri oli
tehnyt tehtävänsä. Mutta meneekö mauri? Ja tahtovatko he edes, että
hän menee? On kaamea se epäluulo, josta en pääse, että he tahtovat
pidättää ja että heidän kai täytyykin se tehdä hänet valtansa
jatkuvana tukena.
Olisi ehkä viisainta, ryhtymättä aseelliseen vastarintaan, antaa
heidän ajaa se siihen. Ei pitäisi myöskään pyytää apua ulkoa.
Säästyisimme syytöksestä, että olemme vuodattaneet veljesverta, ei
missään tapauksessa, ei niin epätoivoista tilannetta, että olisimme
sen tehneet. Kävi, miten kävi -- ja luultavasti kävisi niin, että
niiden ennen pitkää täytyisi, saadakseen koneen käymään ja ohjauksen
onnistumaan, vapauttaa vangitut koneenkäyttäjät ja kapteenit ja
perämiehet ja pyytää heitä olemaan hyvät ja tulemaan avuksi. Ja
silloin saisivat porvarit sanella ehtonsa, yhtä hyvin kuin jos
tulevat aseellisesti voittamaan.
Mutta luultavasti on meissäkin tunne voimakkaampi kuin järki. Isketty
iskee.
*
Eduskunta ei kokoonnu.
Pistäysin eduskuntatalolla. Se oli kuulema kutsuttu koolle klo
2:ksi. Vahtimestari ei tiennyt, tuleeko istunnosta mitään. Eteinen
oli tyhjä. Vanha Hoikka yksin siellä kummitteli. Sanotaan, että
kaikki sosialistit eivät ole tässä mukana. Ehkä hän on yksi niitä.
Eetu Salin tuli kadulla vastaan. Näytti kuin ei hänkään olisi
mukana. Ehkei hänestä huolittu. Hänen valtiollinen uransa päättyi
siihen, että hän täysistunnossa ilmiantoi prof. Th. Homénin
saksalaisystävällisyydestä.
Kuulin myöhemmin, ettei eduskunta tule kokoontumaan. Tietysti.
Mitäs sellainen "korkein valta" merkitseisi, kun sillä ei ole
voimakeinoja valtansa tukena. Koko kansa on lukemattomat kerrat
historiassa ollut olematon, kun tyrannit ovat hallinneet. Mutta
liekö koskaan historiassa tapahtunut, että siinä määrin "koko"
kansalta on riistetty kaikki valta kuin meidän kansalta, joka ilmaisi
tahtonsa joka miehen ja joka naisen vaalilipulla. Tämä on kaikkein
kansanvaltaisimman kansanvallan kukistamista. Voiko ja tahtooko
kansa kukistaa valtansa anastajat? On sanottu, että tämä kansa onkin
pohjaltaan monarkinen. Valmistetaanko tässä sittenkin tietä ensin
harvainvallalle ja sitten yksinvallalle -- joko siellä jossain joku
saksalainen prinssi Friedrich opettelee suomenkieltä?
*
Huhuja.
Klo 3.15: Soitan eräälle tuttavalle rouvalle, joka kertoo kuulleensa,
että Saksa on antanut ultimatumin Venäjälle sotaväen siirtämisestä
täältä 24 tunnin kuluessa. -- Pohjanmaalla on venäläisiltä riistetty
aseet. -- Kymin silta on räjähdytetty. -- Senaattoreita on etsitty,
mutta ei löydetty. Kaarlo Castrénin luota on haettu hänen veljeään.
-- Kuulen ensi kerran mainittavan kenraali Mannerheimin nimen.
-- Rouva sanoo kuulevansa ammuntaa kadulta "Helsingin Sanomain"
edustalta. Siis on kuin onkin olemassa sota, sisällinen sota.
*
Telefooni-sensuuriko?
Eräs telefoonikeskustelu katkaistaan. Ne kai siis ovat ehtineet jo
sinnekin, kuuntelemaan, vakoilemaan, sensuroimaan. Pianpa ehtivätkin.
Väkivalta, ajakoonpa mitä aatetta tahansa, pukeutuu aina samoihin
muotoihin. Se ei keksi mitään uutta.
*
"Työmies" vain.
On se aika päivästä, jolloin maanantain iltalehdet alkavat putoilla
eteiseen. Nyt on siellä hiljaista. Kuuluu jotain rapinaa. Se on
"Työmies", hallituksen sanansaattaja, yksinvaltias, hirmuvaltias.
*
Kaduilla ammutaan.
Tullaan ja kerrotaan, että kaduilla, varsinkin esplanadilla yhä
ammutaan. On yleensä ammuttu ilmaan, kertojani arvelun mukaan siksi,
että ihmiset eivät kokoontuisi. Mutta ihmiset juoksevat juoksemalla
sinne, missä "vaara" on suurin. Seisoksivat ja naureskelevat.
Täytyyhän nähdä, kuinka uljaat, sankarit toimivat. Esplanadilla
on ollut hassunkurinen kohtaus. Catanin ylikertaa on pommitettu
aivan vimmatusti. Punaiset ovat lumivallien takana ryömien ja
niistä suojaa hakien laskeneet yhteislaukauksen toisensa perästä.
Ullakolle piiloutuneet "lahtarit" ovat alottaneet. Nehän ne tietysti
aina alottivat, koko tämän sodankin. Sittemmin on selvinnyt,
että joku punainen on ampunut ensin. Rappaukseen sattunut kuula
pamahtaa iskiessään ja pölähyttää rappausta. Kuta vimmatummin sinne
ammutaan, sitä vimmatummin pamahtelee ja pölähtelee. Vasta sitten,
kun ei ketään piirittäjistä kaadukaan, huomaavat he erehdyksensä
ja ammunta vähitellen lakkaa. Pauke oli houkutellut venäläisen
kuularuiskuosastonkin kaartin kasarmista tovereita auttamaan.
Koemobilisointiako?
*
Ei tästä mitään tule.
Kun ei voi olla mukana juuri missään, joutuu väkisinkin vain
kuvittelemaan. Ja aina palaa kuvittelu siihen, kuinka ne aikovat
saada pystyyn uuden yhteiskuntansa, kuinka sitä hallita, järjestää,
kuinka hoitaa nälänhädän. Sillä kai heidän täytyy tietää, että se
on nyt heidän suoritettavansa, ilman porvariston apua muussa kuin
mikäli porvaristo on siinä apuna omia asioitaan järjestäessään.
Eivät kai he voine kuvitellakaan, että porvarit tämän väkivallan
ja suunnattoman oikeudenloukkauksen jälkeen ja kaikkien heidän
ihanteittensa häväistyksen jälkeen voisivat olla mukana muuten kuin
passiivisina katselijoina, jotka samalla joka hetki vaanivat, miten
kaataisivat heidän valtansa. Porvarit tulevat tietysti olemaan
lakkotilassa. Rikkureita tulee mahdollisesti olemaan, mutta ei
näillä uusbobrikoffilaisilla pitkällekään päästäne. Niitä vastaan
varmaan nousee sitkeä moraalinen ja aineellinen boikotti, eivätkä
mitkään paremmat ainekset liity heihin jo siinäkin pelossa, että
kun asiat rupeavat menemään entistä menoaan, heidän kautensa on
lopussa. Jos sosialistien omasta leiristä löytyy kykyjä, sitten se
ehkä menee jonkun aikaa. Mutta ellei löydy, silloin tulevat uutta
regimiä avustamaan vain heikot voimat, joiden avulla he eivät saa
mitään aikaan. Kuta perinpohjaisemmin kumouksellinen suunta koettaa
mullistaa, sanokaamme vaikka uudistaa, sitä suurempi on työ. Siihen
vaadittaisiin neroja ja korkeampaa sivistystasoa, kuin mitä meidän
maassa on. Olisivat kai ne jo tulleet näkyviin, jos niitä olisi
ollut. Puoluejärjestömiehiä heillä kai on, mutta ei sen monimutkaisen
koneiston hoitajia, jommoinen yhteiskunta on. Varsinkin nyt, kun
tuhannet uudet alotteet ja tehtävät kysyvät maan kaiken älyn ja
tarmon. Ei siitä mitään tule. Yritys tuntuu tällä hetkellä niin
mielettömältä, että siihen ryhtyminen ehkä oli vain pakotus, jota
äärimmäisten puolelta mahdollisesti on harjoitettu johtajia kohtaan
hengen uhalla.
*
Sosialismin häviö.
Eräs nuori mies, joka on sosialisti, on vakuutettu siitä, että tämä
on sosialismin häviö vuosikymmeniksi. Minä sanoin siihen, että jos
vanha järjestys saadaan palautetuksi ja itsenäisyytemme turvatuksi
ja venäläiset pois, meistä kaikista tulee sosialisteja siinä
merkityksessä, että koetamme vaikuttaa yhteiskunnallisten epäkohtien
poistamiseksi niin paljon, kuin se suinkin on mahdollista.
*
Tämän täytyy päättyä romahdukseen.
Herää itseä tutkisteleva kysymys, onko tämä vain villiintymistä,
mielettömyyttä ja venäläistä tartuntaa, vai olivatko epäkohdat niin
suuret, niiden poistaminen tavallisilla keinoilla niin mahdoton saada
aikaan, että muuta mahdollisuutta päästä siedettävämpiin oloihin ei
enää ollut olemassa. En tunne työmiesköyhälistön tilaa niin hyvin,
että tietäisin, kuinka suuri heidän paljon huudettu kurjuutensa
todella on. Mutta sen ainakin luulen huomanneeni, että tuskin koskaan
reformeeraushalu porvarillisissa on ollut vilpittömämpi ja suurempi
kuin juuri nyt, jo Suomen tasavallan valtiollisenkin tukemisen
vuoksi. Minä luulen, että joka jänne, joka hermo olisi ponnistautunut
ja pinnistäytynyt saamaan aikaan olotilaa, joka olisi turvannut
sen vaurastumisen sisäänkinpäin. Tämän raivokohtauksen täytyy olla
suurelta osalta ei fyysillisen, vaan psyykillisen. Se on kuumetila,
joka syntyy terveimmässäkin organismissa ulkoapäin tulleesta
vaikutuksesta. Se on huumausta, myrkytystä ja sitä seuraavaa
hermostusta. Se on hypnoosia ja humalaa, jonka päätän siitäkin,
että se on saanut valtaansa niitäkin, jotka eivät ole olleet
kurjuuden kanssa missään suoranaisessa kosketuksessa, vaan menevät
mukana intoutuneina ainoastaan aatteesta ja sanoista. Onhan näistä
huumausaineista monta kertaa puhuttu: kiihoitus, valhe, vääristely,
kaikkein kehnoimpiin intohimoihin vetoaminen, rajantakainen tartunta,
punakaartilaispakotus j.n.e. -- jonka kaiken hermovalmistelun
jälkeen kiihoittuneissa aivoissa saadaan syntymään usko mustimpaan
valheeseen, mitä tässä valheen maassa on koskaan keksitty: että
porvaristo aikoi asevoimalla hyökätä köyhälistön kimppuun. Sen
vuoksi täytyi köyhälistön asestautua. Tämä vallankaappaus on
perustunut valheeseen ja vääristelyyn ja sentähden täytyy sen päättyä
romahdukseen, jos totuus yleensä voittaa. Se on hulluutta ja valhetta
ja rikosta kaikkea sitä vastaan, mitä Suomessa on totuttu pitämään
totena, oikeana ja pyhänä. Minun täytyy tässä päiväkirjassani
luultavasti vielä monesti palata tähän ja purkaa mieleni ainakin
itselleni, neljän seinäni sisässä, sillä olenhan vanki, jonka ääni ei
kuulu niitä kauemmas.
*
Aaveita.
Olemmehan täällä vihollisen vallassa, hänen armoillaan, hänen
panttivankeinaan. Mahtaneeko sota jatkua niin kauan, että linna
joutuu piiritettäväksi? Kuinka meitä silloin kohdellaan? Valitaanko
meistä joitakin ammuttavaksi? Eiväthän nämä ole mitään järjestynyttä
väkeä, vaan osaksi kaikkein raakamaisinta joukkoa, marraskuun
murhamiehiä, joita johtajat eivät voi pitää kurissa, vaikka
tahtoisivatkin.
*
Jos vallankaappaus jää pysyväiseksi pitemmäksi aikaa ja valtion
raha-asiat menevät niin rappiolle, että ei voida maksaa ulkomaisten
lainain korkoja, valtion ja kuntain, jos kaikki pysähtyy, niinkuin
kaiken varmaan käy, joudumme nuorine itsenäisyyksinemme ehdottomasti
ulkovaltain administratsion alaisiksi. Ne tietysti silloin muutenkin
käyttävät hyväkseen meidän ahdinkoamme. Vieneekö Ruotsi sittenkin
Ahvenanmaan?
*
He ovat laskeneet väärin.
Vallankaappaajilla on kyllä takanaan ja tukenaan suuri maailman
aate. En ole erityisesti perehtynyt sosialismiin, mutta siitä
päättäen, että se kaikissa maissa on niin levinnyt, siinä
täytynee olla niin paljon oikeata ja totta, että sen on päästävä
aatteillaan kokeilemaan. Mutta kuinka hyvänsä, se teko, millä meidän
sosialistimme ryhtyivät sitä toteuttamaan, tulee ikuisiksi ajoiksi
leimaamaan heidät asiansa ja isänmaansa pettureiksi. He kantavat
nurjaa kilpeä kumpaakin vastaan. Voisivatko Ranskan sosialistit
koskaan tulla kutsumaan saksalaisia sosialisteja tällä tavalla
avukseen, jos Saksa olisi miehittänyt maan? Olisiko Belgiassa tällä
hetkellä mikään täntapainen mahdollista?
Meidän sosialistimme näyttävät tehneen sen kevein mielin, aivan
niinkuin olisi luonnollisin asia maailmassa, että isänmaanrakkautta
sanan tavallisessa merkityksessä ei olisi olemassa meidän
kansassamme. Sitä tietysti on. Sitä on työväessäkin, toivottavasti
kurjimmassakin köyhälistössä. Valkoisen armeijan nousun luulisi
todistavan, kuinka voimakas tunne venäläisviha todella on. Laskivatko
"taktikot" näin täydellisesti väärin? Kuinka he muutoin olisivat
uskaltaneet käydä taisteluun porvarillis-talonpoikaista rintamaa
vastaan ja sitä rintamaa vastaan, jonka täytyy ennemmin tai myöhemmin
syntyä heidän omienkin miestensä rinnoissa?
Toinen laskuvirhe, yhtä suuri, oli se, että he alottivat taistelunsa,
ennenkuin sosiaalinen taistelu muissa maissa oli ehtinyt alkaa. Tässä
niinkuin kaikessa muussakin he nähtävästi luottivat Leniniinsä,
hänen uskotteluihinsa. Auttaako Lenin heidät pulasta? Hän on
luvannut. Mutta onko venäläinen koskaan pitänyt, mitä on luvannut?
ja onko juutalainen? Mannerilaisen mullistuksen onnistuminen lepää
venäläis-juutalaisten lupausten pohjalla.
_Jos_ he kuitenkin saisivat pysyväistä apua, ja jos me taas
tarvitsisimme apua, mutta emme saisi, jos Mannerheimin armeija ei
kestäisi, Saksa ei pääsisi eikä tahtoisi tulla, eikä Ruotsikaan,
olisi asemamme todellakin toistaiseksi koko lailla arveluttava. Mutta
minä olen varma siitä, että me ajan ollen selviäisimme voittajina
siitä pelkästään sen kautta, että meidät kukistettiin venäläisten
avulla.
Suomen itsenäisyys Venäjää vastaan ei olisi voinut toivomallakaan
toivoa itselleen voimakkaampaa liittolaista kuin sosialistien liitto
venäläisten kanssa. Nehän olivat tataarit, jotka yhdistivät Venäjän
ja valmistivat sen vapauden. Ja samantapaisia esimerkkejä kai
historia tarjoaisi muitakin.
*
Selviääkö koskaan?
Kuinka kauan kestänee yksimielisyys sosialistien kesken? Kuinka
pitkälle seuraavat n.s. paremmat ainekset mukana? Kyllä kai se
kestää niin kauan, kuin leipää ja lämmintä riittää eikä leskiä
tehdä liiaksi. Ne ovat muuten luultavasti keskenäänkin yhtä
häikäilemättömiä kuin porvareja kohtaan.
Selviääkö heille milloinkaan että se ei ollut porvaristo, joka
hankki sotaa, ja ettei se tahtonut tuhota työväen luokkaa?
Tuskin, viimeiseen saakka he pitävät kiinni siitä harhastaan,
jottei taistelun siveellistä oikeutusta heiltä riistettäisi. Sen
kysymyksen selvittää vasta tyyni vastainen tutkimus. Se sekoittuu
nyt vereen. Niin kauan kuin aseet kalskaa, ei kysytä, kenen ase
ensiksi kalskahti. Ne heiluvat nyt molemmin puolin eikä kukaan luovu
taistelusta, vaikka huomaisikin olevansa alkusyyllinen.
*