NIKKINEN (kaataen laseihin). No miehet, pankaa ryyppy poskeenne;
puhelemme sitten asiasta.
MÄNTYNEN (ryypättyään). Mikäs selvästä on selvää tehdessä.
NIKKINEN. Hyvältäkö metsä näyttää? Tuleeko tuolta tavaraa?
HOKKANEN (ryypättyään). Metsä sanalla sanottu on hyvä, parhaimpia koko
piirissämme!
MÄNTYNEN. Kyllä sieltä tukkia tulee, runsaasti ja hyviä.
NIKKINEN (salaperäisesti). Hs... hs... hiljaa, hiljaa vaan. Paljonko,
luulette, voivan maksaa noin kuin urakkakaupalla?
HONKANEN. Viisitoistatuhatta lienee vähän?... metsä on sanalla sanoen
mainio!
NIKKINEN. Mitä mieltä Mäntynen on? Oliko liikaa sanottuna?
MÄNTYNEN. Synti olisi sillä ostaa, vaikkeivät enempää pyytäisikään.
Kaksikymmentätuhatta vähimmittäin alkaisi olla asiaan päin.
NIKKINEN. Ei, ei, pojat, hemmetissä, se on liikaa sanottu! Millä se
puulaaki pystyssä pysyisi, jos suuria summia maksetaan? (Sytyttää
sikarinsa ja kävelee) Mutta kuinka moneen tuumaan sitten täytyisi tukit
hakata?
MÄNTYNEN. Keskipituus, yhdeksän tuumanen, ja siitä sitten ylöspäin,
noin parin vuoden ajalla. Salo se on siksi hyvä, että kyllä kannattaa.
NIKKINEN. Jaa, jaa! mutta veto ja uitto?... nepä ne juuri maksavat.
Eei... ei siitä kannata sitä maksaa, ei sun totta perhana.
HONKANEN. Veto on lyhyt ja joet suorat, kyllä sieltä juosta solottaa!
MÄNTYNEN. Eikä kalliiksi tulekaan!
Neljästoista kohtaus.