Aika parantaa useimmiten ihmisten surut, eikä nytkään käynyt toisin.
Vuodet toivat muassaan niin paljon muuta ajateltavaa, että heidän
surunsa lieventyi. He olivat alati hyvässä sovussa, mutta pysyttelivät
enimmäkseen kotonaan Skomedalissa, eikä heitä nähty usein.
Ljotilla ja Leiknyllä oli kolme lasta. Vanhin näistä oli Lyting,
joka oli jätetty kasvatiksi Holtariin; siellä hän kuoli pienenä.
Toisten lasten nimet olivat Gissur ja Steinvor, ja Steinvor oli Ljotin
lemmikki. Nämä kaksi lasta joutuivat tapaturman uhriksi. Sen kulku oli
seuraava:
Eräänä kevätiltana olivat Skomedalin lapset ulkona leikkimässä. Pihalla
oli muutamia palvelusväen poikia, ja Gissur oli heidän joukossaan
ampumassa maaliin kaaripyssyllä. Hän oli seitsemännellä vuodella, ja
Steinvor oli viidennellä. Steinvor leikki itsekseen puron varrella,
joka juoksee piha-aidan viertä ja laskee Svartaaeniin. Tuo puro
kuivuu kesän aikana, mutta keväällä siinä on vettä, ja pojat olivat
rakennelleet siihen patoja, samanlaisia kuin he olivat nähneet joessa.
Siihen oli näin muodostunut allikko, joka oli tuskin niin suuri, että
se syvimmältä kohden ylettyi lyhyttä miestä polviin.
Steinvorin puuhaillessa siinä itsekseen puhellen, näki hän iltaruskon
punerruksen mäen nyppylällä toisella puolen puron. Hän oli niin pieni,
ettei hän muistanut tarkalleen, minkälainen kesä oli, vaan luuli valoa
kukiksi. Ja hän kahlasi puron poikki vähän ylempää, missä oli matalaa.
Hänellä oli hyvin hauska siinä kummulla auringon hohteessa. Hän keräsi
kanervia ja kiviä ja rupesi rakentamaan itselleen taloa, jossa oli
paljon lampaita ja lehmiä ja hevosia.
Hetken kuluttua lähtivät isot pojat sisään. Gissur jäi silloin yksin
ja alkoi katsella, missä sisko oli. Hän kahlasi tämän luokse puron
toiselle puolen katsomaan, mitä tämä puuhaili.
"Minun pitäisi saada nämä hevoset kotiin", sanoo tämä osoittaen
keltaisia kiviä, jotka hän on kerännyt kasaan. "Etkö sinä voi auttaa
minua, tämä hevonen on niin hurja, etten minä saa sitä tulemaan." --
Samassa hän heittää isomman kiven menemään ja juoksee sitä hakemaan.
Gissur innostui heti leikkiin. Mutta talo oli hänen mielestään huonosti
tehty.
"Minä lähden Norjaan ostamaan rakennushirsiä", sanoo hän. Hän löytää
siskon toisen kengän ja lastaa sen täyteen kuivia oksia, jotka hän
taittaa pajupensaasta, sekä alkaa uittaa sitä allikossa. Ja nyt he
rakentavat itselleen mainion talon. Mutta kun se oli valmis, oli rusko
sammunut aikaa sitten, ja lapset olivat kastelleet vaatteensa ja heitä
paleli. Sitten he päättivät lähteä kotiin syömään. Steinvorin kenkä
oli hävinnyt kokonaan, ja hän rupesi itkemään, kun hänen täytyi astua
kylmään veteen.
"Minä kannan sinut yli, sisko", sanoo poika. Ja hän nostaa tämän
syliinsä ja lähtee kahlaamaan.
"Katso, isä on tuolla mäellä", huudahtaa Steinvor, ja molemmat katsovat
sinne ja alkavat huiskuttaa hänelle kädellään. Mutta pohja on jäinen,
Gissur luiskahtaa kumoon, ja molemmat joutuvat veteen.
Ljot tuli ratsastaen karjapolkua pitkin joen toiselle puolen. Hän näki
lapset ja huiskutti heille takaisin. Samassa hän huomaa näiden kaatuvan
ja jäävän veteen. Hän hyppää hevosen selästä ja juoksee alas rantaan
suoraan kivikon poikki. Svartaaenissa virta on viedä hänet mukanaan,
mutta hän pääsee sentään yli ja alkaa rientää ylös mäkeä puroa kohti.
Lapset makasivat liikahtamatta allikossa. Hän nosti heidät ylös. Mutta
silloin hän näkee, että Gissur on iskenyt päänsä kiveen, ja hän on
pitänyt niin lujasti kiinni sisarestaan, että tämä on jäänyt hänen
alleen, ja molemmat ovat hukkuneet.
Ljot näki heti heidän kuolleen, mutta hän juoksi kuitenkin sisään
kantaen heitä sylissään, ja käski lämmittämään taljoja ja keittämään
maitoa.
Leikny valahti kalmankalpeaksi lapset nähdessään, mutta sanoi, ettei se
ehkä ollut niin vaarallista; kyllä he pian virkoaisivat. Mutta vaikka
olisi tehty mitä, niin nuo kaksi pienokaista pysyivät elottomina. Ljot
istuutui viimein lieden ääreen leuka käsien varassa. Mutta Leikny ei
tahtonut alistua, vaan koetti yhä tyrkyttää maitoa lastensa suuhun ja
hieroa heitä villavaatteella, vaikka kaikki muut sanoivat, ettei se
enää auttanut.
Silloin hän nosti nuo kaksi kuollutta pikku ruumista syliinsä ja huusi:
"Kyllä minä saan heidät henkiin -- minä haudon heitä allani, kunnes he
virkoavat."
Ja hän heittäytyi heidän ylitseen sänkyyn ja puhalsi heidän suuhunsa.
Ljot nousi paikaltaan, tuli hänen luokseen ja kietoi kätensä hänen
ympärilleen.
"Suo heille rauha", hän sanoi, "sinun ei pidä kiusata vainajia."
Silloin hän tempautui irti ja alkoi huutaa. Hän kiskaisi liinan
päästään ja repi tukkaansa -- ja sitten hän aikoi juosta ovesta ulos
ja hukuttautua itsekin. Mutta Ljot nosti hänet syliinsä ja kantoi
hänet sänkyyn. Hän riisui väkisin vaatteet hänen yltään, ja työnsi
hänet peitteen alle. Koko yön hän istui sängyn vieressä pidellen häntä
kiinni. Hän pelkäsi tämän menettävän järkensä.
Mutta aamuyöstä hän rauhoittui. Ja kun hän päivällä nousi jalkeille,
oli hän aivan tyyni eikä itkenyt enää paljon, mutta hän oli kuin
haudasta nostettu.