Käräjien jälkeen lähtivät Ljot ja Leikny Holtariin ja jäivät sinne
vieraiksi joksikin aikaa. Eräänä päivänä Ljot oli ratsastanut kedolle
katsomaan Veterliden oritta. Silloin hän kohtasi Odd Beinenpojan, joka
ajoi hänen ohitseen saattomiehen kera. Odd tervehti häntä ja sanoi:
"Koska meillä näkyy olevan sama matka, voinemme ajaa yhdessä -- ja
koska sinä olet sopinut Aasbrandin, tuon vanhan hupelon kanssa, niin
voimme kai mekin olla ystävät."
Ljot vastasi vain, että saattoivathan he kernaasti ratsastaa yhdessä,
jos se oli Oddin mieleen. Odd kysyi sitten Holtarin kuulumisia sekä sen
jälkeen, miten Leikny jaksoi. Ljot vastasi kaikkien voivan hyvin.
He löysivät nyt hevoset ja jäivät katsomaan niitä. Sitten he
ratsastivat takaisin laaksoon. Odd puhui paljon ja mairitellen. Ljot
vastaili yksikantaan. Viimein he nousivat hevosen selkään ja rupesivat
syömään eväitään. Heidän istuessaan sanoi Odd:
"Olen usein ihmetellyt, mikä sinut sai riitaantumaan Halsteinin kanssa,
sinä joka olet niin sävyisä ja rauhaarakastava mies -- onko siinä
puheessa perää, että se olisi johtunut eräästä vanhasta naimisasiasta,
josta sinä et kärsi kuulla puhuttavan?"
"Koska sinä näyt olevan niin perso minun ystävyydelleni", vastaa Ljot,
"niin voi olla yhtä hyvä, ettet kysele sen asian laitaa. Vaan ehkä
oletkin itse levitellyt niitä puheita tässä maassa."
"Niitä ovat levitelleet ne, jotka tapasivat sinut Nidarosissa, silloin
kun sinä itkit siellä erään neidon tähden -- ja nyt sai vanha Aasbrand
poloinen hänen myötäjäisrahansa."
Ljot hyppäsi pystyyn ja tempasi kirveensä. Odd karkasi myös paikaltaan
suojellen itseään kilvellään, samalla kuin hän liikutteli keihästään.
"Aivan niin, sinun sukulaisillesi ei jäänyt mitään tähteeksi", sanoi
Ljot lyöden keihäänvarren kahtia. "Mutta nyt saat tuntea minun
ystävyyttäni, koska sitä niin kovasti himoitset." Näin sanoen hän
halkaisi Oddin kilven kahtia, ja hänen kirveensä upposi syvälle tämän
olkaan, ja hän kaatui taapäin surmahaavan saaneena.
Oddin matkassa ollut saattomies oli aivan nuori, ja hän pakeni heti.
Ljot ratsasti takaisin Holtariin ja kertoi siellä, mitä oli tapahtunut.
Veterlide kysyi, mitä hän nyt aikoi tehdä. En mitään, vastasi Ljot,
sillä en luule Oddin käräjämiesten saavan suurtakaan iloa asiastaan.
Veterlide lähti tuvasta jonkun ajan kuluttua. Ljot jäi silloin
kahdenkesken Leiknyn kanssa; vain pikkupojat, Atle ja Lyting leikkivät
penkin ääressä. Ljot paiskautui sänkyyn, ja Leikny keräsi kokoon heidän
kapineitaan eri puolilta tupaa. Sillävälin hän kyseli riidan kulkua,
mutta sai lyhyitä vastauksia. Viimein hän sanoi:
"Sinä voisit mielestäni kertoa, mistä te riitelitte, koska sinä teit
tapon."
"Ei se ollut niin tärkeätä", sanoi Ljot. "Mutta Odd on tainnut odottaa
taistelutilaisuutta siitä alkaen, kuin me kaksi viimeksi ottelimme."
"Se ei kai koskenut minua", sanoi Leikny lyhyeen.
"Ei", vastasi Ljot, "mutta sinua hän ajatteli."
Leikny tuli istumaan sängyn laidalle. Hän katsoi Ljotia ja sanoi.
"Sinä et tainnut ajatella minua, Ljot."
Ljot liikahti sängyssä. Hän aikoi vastata, mutta Leikny laski kätensä
hänen rinnalleen ja jatkoi:
"Kyllä minä tiedän, ettet sinä ole tullut minun takiani juroksi ja
äänettömäksi Norjasta palattuasi, enkä minä ole se, jota sinä ajattelet
päivät ja yöt. Mutta minä en tiedä mitään sinun surustasi, enkä
siitä, mitä Oddin ja sinun välillä on puhuttu, enkä muistakaan sinun
ajatuksistasi."
Ljot vastasi:
"Soisin, että sinä olisit tyytyväinen naimaliittoosi, Leikny, sillä
olen aina koettanut tehdä sinun mieliksesi kaikessa. Mutta jos minulla
on suru, jonka kätken kaikkien silmiltä, on se pahinta itselleni, ja
sinä voisit siis jättää minut rauhaan."
Aikoessaan vastata huomasi Leikny viitan, jonka Vigdis oli neulonut
Veterlidelle. Se oli sängyn jalkopäässä. Hän sieppasi sen nyt käsiinsä
ja heitti sen lattialle huutaen:
"Sinä ajattelet kymmenen kertaa enemmän sitä norjalaista neitoa, jonka
kerrotaan hyljänneen sinut, kuin minua, joka en koskaan ole tehnyt
sinulle muuta kuin hyvää."
Ljot kavahti pystyyn ja tahtoi nostaa viitan lattialta, mutta toinen
oli sukkelampi ja sai sen itselleen; hän juoksi lieden ääreen ja aikoi
viskata sen tuleen. Ljot riensi perästä ja tahtoi ottaa sen häneltä,
mutta Leikny piti siitä kiinni molemmin käsin. Silloin Ljot tarttui
vaimoaan vyötäisiin toisella kädellä ja rutisti hänen ranteitaan niin
kovasti, että hän huusi. Mutta viittaa hän ei saanut tältä, ennenkuin
hän löi häntä nyrkillään käsille. Silloin Leikny heittäytyi sängylle
itkien, mutta Ljot otti viitan ja vei sen mukanaan ulos.
Nyt Leikny nousi ylös ja istuutui kynnyspuulle; hän itki kasvot käsiin
painettuina eikä huomannut äitiään, joka tuli siihen hetken kuluttua.
Gudrun kysyi, mikä häntä vaivasi. Leikny vastasi, ettei häntä vaivannut
mikään. Mutta Atle kömpi kynnykselle ja sanoi:
"Äiti itkee, kun isä löi häntä -- isä löi niin kovasti, niin kovasti
tuolla lieden luona."
"Se ei ole totta", vastasi Leikny nopeasti. Mutta Gudrun meni tupaan,
ja löysi Lytingin itkemästä lattialta siksi, että isä oli ollut niin
paha äidille. Gudrun vimmastui nyt pahanpäiväisesti ja alkoi sättiä
Ljotia:
"Kyllä vain minun ensimmäinen mieheni, Egil, sai oppia tietämään, ettei
hänen ollut tultava minua lyömään", sanoi hän, "sillä minä lähdin
talosta, ja hän menetti henkensä kieltäytyessään antamasta takaisin
tavaraani. Senjälkeen ovat toiset mieheni tienneet varoa itseään, ensin
Lyting ja sitten Veterlide."
"Ole hiljaa, äiti", sanoi Leikny. "Ei Ljot lyönyt minua -- hän veti
minua vain lattiaa pitkin, ja aloin itse riidellä hänen kanssaan."
Ljot tuli samassa sisään. Hän ei kuunnellut kaikkea, mitä Gudrun sanoi,
mutta kumartui alas Leiknyn puoleen ja sanoi:
"Tein pahasti sinua kohtaan, oma Leikny raukkani -- ja toden sinä
sanoit, ettet ole koskaan tehnyt minulle muuta kuin hyvää."
Leikny purskahti nyt uudestaan itkuun. Hän peitti kasvot huiviinsa ja
juoksi sisään. Ljot lähti hänen perästään. Kesti kauan ennenkuin he
tulivat takaisin, mutta silloin ei Leikny enää itkenyt. Hän kulki aivan
Ljotin kyljessä ja oli iloisen näköinen.
Toisena päivänä he lähtivät kotiin. Heidän oli ollut tarkoitus viipyä
kauemmin, -- Gudrun olisi tahtonut pitää tyttärensä luonaan yli kesän,
kunnes synnytys oli ohi, ja Ljotin olisi hänen mielestään ollut hyvä
olla erossa vaimostaan jonkun aikaa monen asian tähden. Mutta molemmat
olivat nyt äkkiä lähtöpäällä. Veterlide ja Gudrun pyysivät saada
Lytingin kasvinkumppaniksi pojalleen Atlelle, joka oli vajaata vuotta
vanhempi tätä, ja Ljot ja Leikny suostuivat siihen. Sitten he lähtivät
Skomedaliin.
He olivat nyt mainiot ystävät koko matkan, mutta tuli sitten viimeinen
päivä. He ratsastivat silloin rotkon pohjaa. Miehet ajoivat edellä,
mutta Ljot talutti Leiknyn hevosta jyrkännettä alas. Hänen oma
hevosensa seurasi perässä irrallaan. Ilma oli pilvinen ja kolea, ja
toisinaan pieksi lumiräntä heidän kasvojaan. Heidän laskeutuessaan näin
laaksoa kohti sanoo Leikny Ljotille:
"Olen tuuminut koko ajan sitä, mistä sinä puhuit minulle Holtarissa. --
Vaan jos on niin, kuten sanoit, että sinua suretti enimmän se, ettet
sinä kelvannut heille vävyksi, pitäisi sinun mielestäni olla iloinen
nyt, kun me puolestamme itse ryhdyimme puuhaamaan tätä liittoa -- sillä
moni oli pyytänyt sitä, minkä sinä sait."
"En minä sure sitä", vastasi Ljot. "Mutta minua harmittaa, että
Beinenpojat ja muut heidän ystävänsä levittävät sellaisia puheita."
"Sitten minä en ymmärrä", jatkoi Leikny hetken kuluttua, "miksi sinä
talletat niin hartaasti tuota viittaa, jos et enää ajattele häntä, joka
on sen neulonut."
"Se sopii niin hyvin minulle", vastasi Ljot.
Nyt lennätti tuuli lunta heidän silmilleen, niin etteivät he vähään
aikaan puhuneet mitään. Kun he pääsivät suojaisempaan paikkaan, kysyi
Leikny taas:
"Oliko se norjalainen neito kauniimpi minua?"
"Ei", vastasi Ljot katsoen suoraan eteensä. "Useimmat pitäisivät
varmaan sinua kauniimpana."
"Oliko hän sitten rikkaampi minua?"
"Suunnilleen yhtä rikas luullakseni", vastasi Ljot entiseen tapaan.
"Mutta sinä pidit sittenkin enemmän hänestä", sanoi Leikny allapäin.
"Missä suhteessa hän siis oli parempi minua?"
"Jos siitä kannattaa puhua, oli hän kai parempi siksi, ettei hän
kysellyt niin paljon kuin sinä," sanoo Ljot vetäen suutaan hymyyn.
Leikny taivuttautui eteenpäin nähdäkseen Ljotin kasvot -- ja ne olivat
harmaat kuin kalliopaasi. Nyt kesti kauan ennenkuin kumpikaan puhui
mitään.
Tuisku taukosi heidän päästyään vieremän poikki. Heillä oli nyt
edessään laaja tasainen turveaukea. Ljot antoi takaisin Leiknyn
ohjakset, ja oli juuri nousemassa hevosensa selkään, kun Leikny
äännähti aivan hiljaa:
"Minä en ole milloinkaan puhuva tästä asiasta enää, lupaan sen sinulle,
mutta pyytäisin vain, että sanoisit, mikä hänen nimensä oli."
Ljot seisoi hevoseensa nojaten. Pitkään aikaan hän ei sanonut mitään,
vaan katsoi vaimonsa ohi. Viimein hän sanoi hyvin hiljaa:
"Vigdis".
Tämän jälkeen hän nousi ratsaille, ja sitten he ratsastivat kauan
rinnakkain puhumatta mitään. Mutta Leikny oli hiljainen ja surullinen
heidän tullessaan kotiin, eikä hänen mielensä kevennyt ennenkuin
syksyllä, jolloin hän sai pojan. Ljot pani vettä pojan päähän ja antoi
sille nimen Gissur. Sen jälkeen Leikny tuli enemmän entiselleen.