Aasbrand joutui niin pois suunniltaan kuullessaan Halsteinin
kuolemasta, että hän tuli aivan höpsyksi surusta ja pelosta. Hän uskoi
kivenkovaan Ljotin päättäneen tuhota hänet perinpohjin sekä padollaan
että muuten. Ja kun Ljot seuraavana päivänä ilmestyi Svartaabakkeniin,
oli Aasbrand lähtenyt hakemaan apua Beinenpojilta, jotka olivat
kaukaista sukua hänen vaimolleen; ja hän pyysi näitä käräjämiehikseen.
Odd vastasi, ettei Ljot varmaankaan suostuisi sakkorahoihin, vaan
luultavaa oli, että hän hautoi mielessään pahinta. Mutta Odd sanoi
kuitenkin olevansa halukas opettamaan Ljotille parempia tapoja, ja
koska hän oli laintunteva mies ja hänellä oli paljon ystäviä, lupasi
hän ottaa tuon asian huolekseen. Aasbrand jäi Oddin luo siihen asti
kuin oli aika lähteä käräjiin.
Ljot aikoi myös käräjille, ja Leikny tahtoi mukaan, vaikka Ljot pyysi
häntä jäämään kotiin, koska hän oli raskaana, ja koska matka oli
pitkä ja vaivalloinen. Mutta Leikny itki ja pyyteli ja sanoi, ettei
hän saanut rauhaa kotona ennenkuin tiesi, miten Oddin asia päättyisi,
ja viimein kävi niin, että hän pääsi mukaan. Heillä oli poikansa
kerallaan. Tämän nimi oli Lyting ja hän oli silloin kahden vuoden
vanha. Heidän täytyi nyt ratsastaa hitaasti ja he myöhästyivät pari
päivää käräjiltä. He asettuivat asumaan Veterliden luo, jolla oli oma
aitta käräjäpaikalla. Hän oli tullut sinne Gudrunin kanssa.
Ljotin tulon jälkeisenä aamuna kuljeskeli Aasbrand aittojen välissä ja
näki silloin Gjest Oddleivinpojan sekä ryhtyi puheisiin hänen kanssaan.
Hän kertoi kuka hän oli ja mikä asia hänellä oli Ljotia vastaan. Gjest
sanoi:
"Olen kuullut Ljotin ensin aikoneen maksaa sakot Halsteinista, mutta
nyt hän on riitaisempi, eikä tahdo suostua sovintoon Oddin tähden."
He puhelivat hetken aikaa tästä, sitten Gjest lähti pois. Aasbrand
kuljeskeli taas itsekseen pohtien kuulemaansa, ja nyt häntä alkoi
pelottaa, että Odd pilaisi hänen asiansa. Silloin hänen päähänsä
pälkähti lähteä Veterliden aittaan puhumaan Ljotin kanssa kahdenkesken,
ja hän teki niin.
Siellä oli juuri noustu nukkumasta. Ljot ja Veterlide istuivat syömässä
parin tuttavan kanssa, jotka olivat pistäytyneet sisään, ja Gudrun ja
Leikny olivat siellä myös. Tämän nähtyään Aasbrand perääntyi ja aikoi
poistua heti, mutta Ljot huusi hänet takaisin.
"Missäs sinun auttajasi ovat, Aasbrand -- onko Odd kyllästynyt asiaasi
ja heittänyt sen kesken?"
Aasbrand änkytti ja nieli, mutta sai viimein sanotuksi, että hän oli
ensin tullut kysymään Ljotilta, suostuisiko tämä maksamaan tapporahat
Halsteinista. Ja tämän sanottuaan hän alkoi itkeä.
Ljot vastasi silloin:
"Vaikka Halstein on haastanut riitaa kanssani niin kauan kuin olemme
asuneet naapureina, eikä kukaan siis voi ihmetellä, että minä lopuksi
suutuin, olen katunut tätä tappoa, koska tiedän hänen olleen sinun
parhaan apumiehesi, ja koska itse olet vanha ja köyhä. Siksi olin
aikonut tarjota sinulle täydet sakkorahat, ja jos tyydyt siihen heti,
pysyn tarjouksessani. Mutta jos ensin neuvottelet Oddin kanssa, en usko
sinun hyötyvän paljoakaan, sillä hänen edessään minä en aio taipua. Jos
siis suostut sovintoon, olen minä antava sinulle työapua ja mitä muuta
voit tarvita, eikä sinun ja lastesi pidä joutuman häviöön. Tee miten
tahdot, mutta muista, etten ole tarjonnut sovintoa kenellekään tätä
ennen."
Aasbrand suostui paikalla tarjoukseen, ja Veterlide laski rahat hänen
eteensä. Erolahjaksi Veterlide antoi Aasbrandille hopeavyön, ja vanhus
lähti tyytyväisin mielin kotiin. Mutta Odd suuttui silmittömästi
kuullessaan tämän, ja ajoi Aasbrandin luotaan pahasti sättien.
Ihmiset puhuivat paljon tästä asiasta ja ihmettelivät, miten kesyksi
Viga-Ljot oli tullut viime aikoina. Mutta Leikny kiitti Ljotin
ylevämielisyyttä kaikille, jotka vain kuulla tahtoivat, sekä sanoi,
ettei tämä ollut suostunut sovintoon kenenkään muun kuin tuon vanhan
poloisen kanssa, joka ei ollut kyllin mahtava pitämään puoliaan häntä
vastaan. Mutta toisia nauratti, ja he tuumivat keskenään, että tekipä
Ljot hyvää tai pahaa, hänen vaimonsa oli aina tyytyväinen.