Muutamana päivänä loppukesällä oli Ljot etempänä laaksossa
heinänteossa, hänellä oli niittyjä siellä. Oli mitä kirkkain kesäilma,
ja helle oli ankara. Hänen muassaan oli kaksi miestä. Nämä löivät
heinää talonpuoleisella rannalla, mutta Ljot oli tullut joen toiselle
puolen. Hän oli riisunut päällimmäiset vaatteensa, ja niitti nyt
paitahihasillaan. Heinämiehet olivat niin kaukana talosta, etteivät
voineet käydä joka verolla kotona. Siksi aikoi Ljot, päivän ehdittyä
puoleen, lähteä joen yli ruoalle toisten miesten luo. Silloin hän näki
Leiknyn tulevan joen rantaa. Hän oli pukeutunut suurella huolella, ja
hänellä oli yllään sama vaaleanvihreä hame, joka hänellä oli ollut
vieraspukunaan. Hän kantoi isoa myttyä kädessään. Ljot näki hänen
seisahtuvan puhelemaan niittomiesten kanssa ja antavan heille jotakin
mytystään. Mutta senjälkeen hän tuli kiviä pitkin joen yli sille
puolelle, missä Ljot oli.
"Äitini on lähettänyt minulle simaa", sanoi hän, "ja ajattelin,
että se maistaisi hyvältä teistäkin, jotka saatte hikoilla täällä
auringonpaisteessa."
"Eihän sinun olisi tarvinnut lähteä itse tuomaan sitä tänne", arveli
Ljot.
"Ei se tee mitään", vastasi Leikny. "Näin kaunista ilmaa ei anneta joka
päivä -- ja minusta oli hauska nähdä, minkälaista heinää täällä kasvaa."
Ljot ehdotti nyt, että he lähtisivät joen yli toisten niittomiesten
luo, joiden hallussa eväät olivat, mutta Leikny nauroi ja osoitti
myttyä, jonka hän oli tuonut muassaan.
"Eiköhän joku ole huolehtinut siitä, että sinä saat vähän haukattavaa,
kun vaimosi kerran tulee näin pitkän matkan päähän. Vaan istukaamme
tuonne mäen kupeeseen, siellä on varjoa."
Näin sanoen hän alkoi astua ylöspäin, nostaen aina silloin tällöin
heinätukon käteensä ja haistellen sitä. Niityn laidassa oli koivulehto,
ja sinne tultua täytyi Leiknyn välttämättä saada vetää sisäänsä
tuoreiden lehtien raitista tuoksua. Viimein hän löysi sopivan kuopan
kahden kiven välissä; se oli siimeksessä, ja siinä kasvoi kanervaa ja
ruohoa. Se oli parahiksi niin suuri, että he mahtuivat siihen molemmat,
ja Leikny pyysi Ljotin sinne.
"Tässä sinä voit nukkua, kun olet syönyt vatsasi täyteen", sanoi hän.
Sitten he söivät ja joivat, ja Leikny oli vallaton ja iloinen. Kun he
olivat lopettaneet, viskautui Ljot pitkälleen ja tahtoi nukkua. Hän
vei käsivarren otsalleen suojaksi aurinkoa vastaan, ja Leikny irroitti
huivin päästään ja pani sen peitteeksi hänen silmilleen. Tuokion
kuluttua hän sanoi:
"Pane pääsi tänne minun syliini, niin sinulla on mukavampi olla."
Ljot teki niin. Silloin hän joutui katsahtamaan Leiknyn kasvoihin,
tämän istuessa paljain päin auringonpaisteessa, ja sanoi:
"Nyt sinä olet aivan samanlainen kuin tavatessamme toisemme Holtarissa."
Leikny sanoi hymyillen:
"Sanopas Ljot, onko sinusta hyvä, että me tapasimme toisemme silloin --
ja oletko tyytyväinen, että sait minut tänne."
"Tiedäthän sinä sen", vastasi Ljot.
Leikny sanoi:
"Miten minä voin tietää sitä. Väliin ajattelen, että jokin seikka
painaa sinun mieltäsi -- et ole samanlainen kuin poikana ollessasi.
Silloin sinä olit semmoinen rasavilli ja saatoit nauraa ja kujeilla
yhtenään -- vaan nyt sinussa ei ole paljon ääntä."
"Täytyyhän miehen kerran lakata kujeilemasta", sanoi Ljot.
"Sinun kerrottiin siihen aikaan laulavan ja tekevän runoja", jatkoi
toinen yhä. "Etkö laulaisi minulle jotakin omaa sommittelemaasi?"
"Turhaa ne ovat puhuneet, jotka ovat sanoneet sellaista", vastasi Ljot.
"Ei minun lauluistani ole mihinkään."
"Laula nyt sentään jotakin", pyysi Leikny.
"En muista mitään", sanoo Ljot, "siitä on niin kauan."
Silloin Leikny otti hänen päänsä käsiensä väliin ja alkoi keinuttaa
sitä hiljaa edestakaisin polviensa välissä sanellen:
"Mielestäin ei mene neito,
vaalea kaihottuni.
Yön tullen ikävä liitää
taakse mustien merten
löytäen leponsa siellä,
missä rauhassa uinuu
hän, jolle vento on aivan
ajatus kaukaisen vieraan.
-- Mieltäni painaa se päivin."
"Olen kuullut sinun tehneen tuon laulun", sanoi Leikny lopuksi.
"Olenhan minä tainnut tehdä jotakin sen tapaista", vastaa Ljot. "En
muista enää itse."
"Mikä neito se oli?" kysyy Leikny. "Oliko se joku, joka ei huolinut
sinusta?"
"Se on vain sellaista runoa", sanoi Ljot. "Kun kulkee itsekseen,
liikkuvat mielessä niin monenlaiset ajatukset. Se voi olla vaikka
kenestä."
Leikny istui hiljaa ja kysyi sitten:
"Olisitko sinä tahtonut jonkun toisen mieluummin kuin minut?"
"En", vastasi Ljot. Silloin Leikny otti taas hänen päänsä käsiinsä,
kumartui alas ja suuteli häntä. Ljot silitti hänen poskeaan ja
kaulaansa.
"Nyt minäkin rupean nukkumaan", sanoi Leikny ja siirsi Ljotin pään
sylistään.
"Tee niin", sanoi Ljot hänelle tehden tilaa. "Tässä on hyvä nukkua".
Hän levitti uudestaan silmilleen Leiknyn huivin. Leikny makasi hänen
vieressään kanervikossa, mutta jäi katsomaan Ljotia kyynärpäänsä
varasta.
"Kylläpä sinä olet uninen", sanoi hän. Ljotin paita oli auki rinnasta,
ja Leikny otti nyt koivun varvun ja kutitti sillä Ljotin rintaa ja
leuan alustaa. Ljot tarttui hänen käteensä ja leikitteli sillä hiukan,
mutta ei avannut silmiään. "Mikä arpi sinulla on kaulan juuressa?"
kysyi Leikny. Hän nojasi Ljotin rintaan ja suuteli sitä.
"Sinä kutitat minua", sanoi Ljot, "minä olen niin hikinen."
"Sinunhan piti nukkua", sanoi Leikny.
"Niin, jos sinä vaan olisit hiljaa yhden siunaaman hetken", nauroi
Ljot. "Luulen kuulleeni sinun sanovan, että itsekin aioit nukkua."
"Väsyttääkö sinua sitten", kysyi Leikny.
"Väsyttää", vastasi Ljot.
Nyt he paneutuivat pitkäkseen ja Ljot vaipui uneen, mutta Leikny nousi
istualleen ja jäi katsomaan häntä.