Rakas Henrik!
Suurella mielihyvällä olen lukenut kirjeesi, jonka pari päivää
sitten sain; se on, siinä on paljon, josta en juuri voi iloita ja
josta nyt ai'on kirjoittaa, koska tiedän asuntopaikkasi. Sainhan
minä oikein pitkän kirjeen, vaan sinä oletkin ollut vieraassa maassa
ja nähnyt niin paljon, kun minä sitä vastoin yhtä mittaa istun
täällä kotona, jossa ei mitään tapahdu. Syys-sato on meillä tullut
kuivana ja onnellisesti katon alle ja on keskinkertaista parempi.
Paha kyllä, mehiläiset ovat pistäneet Tiinaa, mutta nyt hän on
parempi. Ruskoa on minun ollut pakko antaa -- se on, se tuli niin
vanhaksi ja söi suurella vaivalla, jotta eläinlääkärin täytyi saada
se, vaikka se kyllä koski kipeästi minuun. Kauan odottelin kirjettä
sinulta ja rupesin jo ajattelemaan yhtä ja toista, vaan tunnethan
sinä minut ja tiedät ett'en aivan äkkiä säikähdy, ja viimein tuli
kun tulikin kirje. Minusta sinulla ei suinkaan ole hyvä olla tuolla
Skotlannissa. Se on varmaankin hyvin pimeä ja synkkä maa, paljon
synkempi, kuin meidän köyhä kangas. Varmaankin ihmiset, joista
puhut, ovat noiden mäkien näköiset, joita näit purjehtiessanne
tuoton kummallisella nimellä varustettuun lahteen. Sinulle ei voi
olla mitään hyvää noista harmaista ihmisistä, jotka ovat ikäänkuin
merestä ylös kasvaneet, ilman lämmintä verta suonissaan.
Kävellessäni rannalla eilen illalla, kun aurinko laskeusi ja
hietasärkät seisoivat niin autioina vettä myöten, ajattelin sinua
ja sinun seuralaisiasi. Luulen että Ellen oli paljon sopivampi
sinulle seuraksi, sillä hän taisi ainakin kertoa sinulle että olet
niin herttainen ja hyvä, ett'ei kukaan ihminen, vielä vähemmin Herra
Jumala sinua vihata tai rangaista, josta aina puhut. Minä en käsitä
ett'et voi jättää tuota aikaa, _joka on meidän keskenämme_, siksensä
ja olla sitä surematta. Miksi sinä et voi ajatella niinkuin minä?
Tai, jos se on mahdotointa, miksi et voi jättää minulle tuota
edesvastausta, sillä, miten näet, minä varsin hyvin voin sitä
kantaa, koska siinä ei mitään palaa ole? Jos tahdot käydä kirkossa
täällä kotona, niin voit sitä tehdä varsin hyvin, sillä pappi on
hyväsydäminen ja ystävällinen mies, joka on pitänyt minunkin
puoltani, kun juorut kaupungissa tulivat lilan hulluiksi. Toinen
hänen tyttäristään on naimisessa ja toinen kihloissa ja aina poissa
sulhonsa vanhempien luona pääkaupungissa. Ja mitä työhön tulee,
niin täällä on sitä yltäkyllin, kun ensin olet kotona ja naimisessa
minun kanssani. Kartanon toimet ovat laajennettavat, sanovat kaikki,
jotka semmoista ymmärtävät. Täällä ei sinun tarvitse olla kartanon
inspehtorin alamainen. Minä tiedän varsin hyvin, että sinä olet
minua paljon viisaampi, ja nyt olet vielä lisäksi ollut ulkomailla,
missä aina niin paljon oppii. Ja nyt tämä kirje on tullut pitemmäksi
kuin itse olin aikonut, ja minä tahdon nyt lopettaa, ollen sinun
oma
Ellenisi.
P. S. Tahtoisin vaan lisätä että minusta sinun pitäisi tulla kotia.
Tämä syksy on niin ihana, aivan kuin Juhannuksena, ja kangas
hengittää tuoksua sisään avonaisista ikkunoista. Tahdotko sanoa
tyhmälle Ellenille mitä Skotlantilaiset puhuvat: murrettako? Onko
se jotain pahaa?
E.
Tähän kirjeesen tuli jonkun ajan kuluttua vastaus, johon Ellen ei ollut
oikein tyytyväinen, niin että hän taas pian kirjoitti. Sillä lailla
päästiin joulun yli lakkaamattomalla kirjevaihdolla, ja kevät läheni
lähenemistään. Nyt tuli Ellen kärsimättömäksi. Hän kirjoitti lyhyen
totisen kirjeen rakastajalleen, jossa hän käski tämän tulla kotia ja
omituisella tavallansa selitti hänelle että eräällä tanskalaisella
kankaalla käveli häntä odottamassa tyttö, joka oli jokseenkin
eriskummallisella tavalla häneen sidottu ja nyt tahtoi että tämä side
vahvistettaisiin taikka -- kohta katkaistaisiin.
Tämä vaikutti. Seuraava kirje määräsi päivän, jolloin Henrik palajaisi.
Kotimatka kävisi Hamburg'in kautta, sieltä uutta rautatietä myöten
pohjoiseen päin ja postivaunuissa kaupungista kartanoon.
Ellen oli nyt taas tyyni, ja iloinen. Nyt kaikki oli päätetty, Henrik
tuli ja Ellen ei epäillyt että, kun Henrik kerran olisi kotona, hänen
kyllä onnistuisi hajoittaa sekä kotimaiset että ulkomaiset sumut
Henrikin kipeästä mielestä. Ellen ei vielä ollut ruvennut mihinkään,
joka ei olisi häneltä onnistunut.
Oli taas pääsiäispäivät. Lumi ja kylmyys, nuo suosimattomat vieraat,
olivat jo paenneet. Kevään viheriäiset esikot ilmestyivät kaikkialla,
ilma oli kuiva ja täynnä tuoksuja kaikista nesteistä, joita aurinko
pusersi ulos. Täällä kankaalla ei huomattukaan ett'ei metsä vielä ollut
viheriäinen. Täällä ei ollut metsää ja ainoastaan muutamia puita, jotka
eivät koskaan olleet oikein viheriäisiä. Luuli olevansa keskellä
kevättä ja siinä luulossa leivosetkin livertelivät kahta iloisemmin.
Varpuset lentelivät ulos-heitettyin hernevarsien ympärillä ja Ellen itse
juoksi kuin kili, melkein niinkuin lapsena polkua myöten rakastajaansa
vastaan.
Ellen oli käynyt pitkän matkan ja oli nyt sillä kohdalla, missä
haara-tie poikkesi suurelta tieltä. Siinä hän seisahtui ja hengitti
syvään, katsoen käden alta, jota käytti auringon varjoksi, ja tuon
varman hienon käden alla levisi purppurahohde kaulalle ja poskille. Hän
oli kaukana nähnyt postivaunut.
Hän hyppäsi tien viereen ja kätkeytyi suuren mättään taakse. Vaunut
lähestyivät; Ellen tunsi hänet, vaikka tuuhea parta peitti hänen
kasvojansa. Hän mietti hengähtäen josko se Henrikiä kaunisti tai ei, ja
tuli siihen iloiseen päätökseen, että se häntä kaunisti. Vaunut
lähestyivät yhä; Henrik katseli maisemaa ja sillä hetkellä rauhallinen
tunnustuksen hymy kirkasti hänen kasvojansa. Ellen hyppäsi ylös, lensi
tielle ja vaunuihin Henrikin syliin. Tämä syleili äänetöinnä ihanaa
neitoa ja änkytti muutamia sanoja, jotka panivat posteljonin pään aivan
pyörille, sill'aikaa kun Ellen suuteli Henrikiä ja nauroi
ylenmääräisestä ilosta.
-- Täällähän olet, olet todellakin täällä, minun oma Henrikini, ja mikä
kauhea parta sinulla on!
Noin he istuivat vaihtamassa senkaltaisia tärkeitä mietteitä,
suutelivat toisiansa eivätkä osanneet sanoa muuta kuin: olet todellakin
täällä! ja: kuinka kaunis sinä olet Ellen! ja: minkä kauhean parran
olet saanut! -- ja tuota tuommoista, vaikka ajoivat ihan pappilan ja
tohtorin asunnon ohitse. Kuka ajattelee pappia ja tohtoria semmoisina
hetkinä. Ja sitten olivat kotona.
He istuivat juttelemassa myöhään illalla. Ellen ei ollenkaan koskenut
tuohon kipeään kohtaan; Henrik ei ollenkaan näyttänyt sitä muistavan.
Hän kertoi asioita niin vilkkaasti ja näytti ajattelevan kaikkea paitsi
entisyyttä. Hän eli ainoastaan nykyisessä hetkessä, ajatteli ainoastaan
Elleniä, lähintä tulevaisuutta ja että he pian yhdistettäisiin ja hänen
rauhaton silmänsä etsi ja löysi lepoa siinä, missä se oli etsittävä ja
löydettävä.
Oli jo hyvin myöhäistä kun Ellen katkaisi heidän keskustelunsa:
-- Nyt täytyy meidän mennä levolle, Henrik!
-- Täytyykö meidän nyt erota? kysyi Henrik alakuloisena.
Ellen punastui, irroitti itsensä hänen syleilyksistään, antoi hänelle
viimeisen suutelon ja juoksi nopeasti ulos ovesta, jonka lukitsi
toiselta puolelta.
Henrik nousi vitkalleen ja meni vanhaan huoneesensa. Kun hän seisoi
siinä ikkunan ääressä ja näki pimeän länsipuolisen rakennus-sarjan,
synkistyivät hänen kasvonsa äkkiä. Hän kääntyi nopeasti pois ikkunasta,
laski kartiinit alas ja sytytti kynttilän. Hän käveli kauan
edestakaisin lattialla, ja kun hän viimein pani maata, olisi näkymätöin
katsoja voinut kuulla hengityksestään, jos ei olisi sitä hänen
kasvoistaan nähnyt, ett'ei rauha ollut unen kanssa astunut yksinäiseen
huoneesen.
Muutamia päiviä sen jälkeen pappi vihki tuon kauniin parin vanhassa
kirkossa, joka tätä tilaisuutta varten oli koristettu niin hyvin kuin
mahdollista tohtorin ja Tiinan toimesta. Kun Ellen ja Henrik illalla
seisoivat morsiushuoneen kynnyksellä, sanoi Ellen pää Henrikin rinnalle
kallistuneena:
-- Tänä hetkenä minä lupaan sinulle, Henrik, olla sinulle hyvä ja
uskollinen vaimo!
Hämmästyneenä Ellenin tavattomasta juhlallisuudesta ja viehätettynä
hetken suloudesta, nosti Henrik hänet lattialta ja, puoleksi kantaen
häntä sylissään, sanoi hän loistavin silmin:
-- Ja minä, Ellen, minä lupaan sinulle että kaikki, mikä mennyttä on,
pitää mennyttä olla, sekä että vaan ääretöin rakkauteni on seuraava
sinua tämän kynnyksen yli!
* * * * *
Semmoisina hetkinä on annettu ja annetaan monta lupausta. Vanhat
sanoivat että Jupiter nauroi niille. Vaan ne ei ole ollenkaan
naurettavia. Semmoisissa lupauksissa ilmestyy aina ihmisen parhaimmat
tunteet sillä hetkellä; vaan voimia löytyy, jotka ovat noita hetkiä
voimakkaammat. Kun Henrik kauan aikaa tuon illan jälkeen oli herännyt
äärettömän pitkästä unelmasta, äärettömän pitkästä onnesta, kun
ulkonaiset seikat taas rupesivat vaikuttamaan häneen, niin menneistä
ajoista palasi jotain, joka ei tahtonut pysyä kynnyksen toisella
puolella. Muuan vähäpätöinen sattumus saattoi hänen sisällisen silmänsä
eteen erään kuvan, ja siitä kuvasta lähti koko joukko ajatuksia ulos,
jotka tunkeusivat hänen ja hänen onnensa väliin. Ehkä hän oli rientänyt
liian nopeasti onnensa helmaan; ehkä oli hän liian hartaasti sitä
toivonut! Tuo laukaus ajoi häntä vielä takaa.
Ellen koetti, kohta kun oli sen huomannut, kaikilla rakkauden ja
hellyyden keksimillä keinoilla poistaa tuota varjoa miehensä
heikommasta mielestä. Turhaan. Kun ei enää löytynyt mitään, jota hän
olisi toivonut, niin ajatuksensa olivat paljon enemmän entisyydessä
kuin nykyisyydessä. Unensa oli levotoin. Usein herätti hän vaimonsa
yöllä, kun hänellä oli ollut joku paha uni, ja vielä puoli-unessa puhui
hän hänelle rangaistuksesta, joka häntä odotti ja joka juuri nyt oli
kahta varmemmin häntä kohtaava, sillä nyt hänellä oli jotain, joka
häneltä riistää voitiin. Ellen rupesi tuskastumaan Henrikin puolesta,
ja huomattuansa tämän tuli Henrik umpimieliseksi ja rupesi miettimään
kuinka estäisi rangaistuksen suorastaan kohtaamasta Elleniä. Hän ryhtyi
kaikenlaisiin hurjiin koetuksiin. Astui ikäänkuin sattumalta vihaisten
härkien tielle tai ratsasti kaihtivilla hevosilla. Vaan hän ei tullut
pusketuksi eikä hevosen selästä heitetyksi. Sitten rupesi hän tekemään
kaikenlaisia koetuksia kartanon hoidossa. Hyvän ymmärryksensä ja tarkan
silmänsä avulla oli hän oppinut paljon Skotlannissa laajennetun
maatalo-hoidon suhteen. Nyt teki hän suuria muutoksia talon hoidossa.
Hän pani suuria summia uusiin yrityksiin, ottipa lainojakin ja osti
uusia suuremmoisia maanviljelyskoneita. Hän tuli yhä rohkeammaksi
"laajennuksissaan". Kaikki seudun ymmärtäväiset talolliset ja
kartanon-omistajat pudistivat päätään. Henrik ei ollut heitä
ymmärtävinänsä; hän oli oikein äkäinen vaimollensakin, kun tämä
vastusti näitä yrityksiä. Ja kokeet onnistuivat kun onnistuivatkin.
Henrik yhä kiihtyi. Hän pani vetoa suurten kartanoin haltijain kanssa
liki-paikoilla; hän pani vetoa oman itsensä kanssa niin sanoaksemme
Jehovan pitkämielisyydestä; tai kenties oikeammin tuon leppymättömän
vanhan testamentin Jumalan kanssa, joka ainoastaan odotti oikeata
hetkeä, lyödäksensä sitten sitä kovemmasti. Vaan kaikki yrityksensä
kartanon suhteen onnistuivat. Eräänä unettomana yönä ilmaisi hän
vaimollensa tämän hurjamielisyytensä. Vaimonsa vakavuus oli yhtä suuri
kuin hänen rakkautensa, ja hän osasi Henrikiä hillitä. Kartanon
kukoistus oli silloin korkeimmillaan ja Ellen'iä sekä Henrikiä
kadehdittiin ylt'ympärillä.
Ellen oli tuleva äidiksi. Kun synnyttämisen hetki oli tullut, näytti
kuin ei kaikki olisi ollut niin kuin olla piti ja tohtori, jota oli
lähetetty noutamaan niin nopeasti kuin hevonen jaksoi, otti asian ensin
hyvin totisesti.
Henrik seisoi länsipuolisen rakennus-sarjan edessä käsivarret ristissä
ja kallella päin kuin vanki, joka tuomiotansa odottaa. Nyt tuli tohtori
juosten kuin nuori poika ulos hänen luoksensa ja huusi jo kaukaa:
Iloitkaa. Ei se ollut mitään; te olette nyt pulskan pojan isä. Joutukaa
sisään; kaikki on hyvin.
Henrik katseli ylös ja tohtori sai suuret silmät nähdessänsä hänen
kasvonsa. Hän oli sellaisen väsyneen miehen näköinen, joka on saanut
tiedon siitä, että hänellä vielä on pitkä matka kuljettavana.
-- Tuhat tulimmaista, ihminen; sanonhan minä teille että kaikki on
hyvin. Joutukaa sisään! kuuletteko tuota pientä laulajaa!
Henrik meni sisään kamariin, lankesi polvilleen Ellenin vuoteen viereen
ja suuteli hänen kättänsä.
Ellen hymyili ja käski Tiinan näyttää Henrikille hänen poikansa. Henrik
kumartui lapsen yli ja kyyneleensä putoelivat sen päälle.
-- Voisi melkein luulla että sinä olet sen synnyttänyt nyt, enkä minä!
sanoi hänen reipas vaimonsa.
Tiina nauraa hohotti kyyneleet silmissä ja itku kulkussa.
-- Voi teitä rakkaita pelkuria kaikki! sanoi Ellen. Kutsukaa tohtoria,
hän on ainoa järkevä ihminen täällä!
Tämän "tapauksen" jälkeen oli Henrik vähän aikaa muuttuneena. Hän laski
leikkipuheita pienokaisen kehdon ääressä ja oli ylimalkain niin
onnellinen nuorena isänä, että kaikki muut ajatukset siirtyivät
syrjälle. Vaan sitä myöten kuin pienokainen kasvoi pois kapaloista ja
kehdosta, kasvoi isän levottomuuskin.
Hän rakasti hyvin paljon lastansa, mutta senpä tähden pelkäsi hän että
jotain tapahtuisi, jota hän ei uskaltanut itsekseen ajatella, vielä
vähemmin muille ilmoittaa.
Ellen näki hänen tuskansa ja se kävi kipeästi hänen sydämelleen.
Hän oli, kuin kaikki nuoret äidit, varmaan luottanut siihen, että
lapsen syntyminen muuttaisi miehen mieltä. Nyt kun tämäkin toivo oli
tyhjiin rau'ennut, ei Ellen enää tietänyt mikä auttaisi miehen
synkkämielisyyttä, joka eneni enenemistään mitä enemmän pienokainen
kukoisti ja kasvoi; ja tämä synkkämielisyys kasvoi niin että se uhkasi
Henrikin järkeä. Hän vartioitsi lasta niin tarkasti että se melkein
hulluudelle näytti. Hän vartioitsi lapsen jokaista liikuntoa ja antoi
samalla käsiensä riippua niin hermottomina ja oli niin toivottoman
näköinen kuin hän olisi tahtonut sanoa: Mitä se kaikki hyödyttää? Mitä
tulla pitää, se tulee kuitenkin!
Kun Ellen leikkipuheilla koetti poistaa Henrikin ajatuksia siitä, jota
hän täydellä syyllä nimitti Henrikin houreeksi, niin tämä taisi soimata
häntä siitä, että hän oli "uskoa" vailla; ja jos Ellen silloin
väsyneenä ja alakuloisena kadotti mielensä tavallisen vahvuuden,
synkistyivät Henrikin kasvot, jotta Ellen välistä sai pahintakin
pelätä.
Tohtori oli kerran kärsimättömyydessänsä tästä, jota hän kyllä näki,
vaan johon hän ei tietänyt syytä, huudahtanut:
-- Niin Ellen parka; miehesi on todellakin kipeä; se on -- hän on
hullu.
Näin Ellen sai kokea ja kärsiä yhtä ja toista, Henrik kärsi myöskin ja
heittäysi tunteittensa valtaan. Jos synti olisi ollut kysymyksessä,
niin molemmat täten kärsimyksillään kyllä saivat sitä palkita.
Kaikesta huolimatta oli Ellen lupauksensa mukaan hyvä ja uskollinen
vaimo, joka kärsi miehensä kanssa ja piti huolta hänestä, vaan ei
koskaan ollut jyrkkä eikä oikullinen kuin menneinä aikoina. Tuo kärsivä
mies jumaloitsi vaimoansa hänkin ja katui valoisilla hetkillä että hän
synkillä teki hänelle surua.
Hän tahtoi "merkin", tahtoi yhden ainoan merkin, oli hän sanonut
Ellenille eräänä unettomana yönä, kun tämä tyynellä tavallansa oli
koettanut hänelle osoittaa, kuinka vähän syytä _hänellä_ oli
levottomuuteen, häntä kun ympäröi rakkaus. Hän osoitti samalla nukkuvaa
lasta vieressänsä ja näytti isälle kuinka terveenä ja rauhallisena se
nukkui.
-- Kerran merkin, julkisen merkin Jumalalta; tähän asti kaikki on
voinut olla sattumusta! Vaan kun semmoisen saisin, olisin tyytyväinen
ja saisin rauhaa!
Ellen huokaeli. Hän oli niin usein puhunut siihen suuntaan, vaikk'ei
näillä sanoilla juuri. Ellen ei ollut niitä, joita sanotaan hurskaiksi;
miehensä esimerkki olisi varmaan häntä peloittanut, jos hänellä
olisikin ollut taipumusta siihen. Nyt kuitenkin muistui hänen mieleensä
se Raamatun paikka, jossa puhutaan niistä, jotka aina vaativat merkkiä
ja ihmetöitä. Vaan hän salasi mielen-liikutustaan ja huokaeli.
Joku tärkeä työ oli tehtävä varhain aamulla. Henrik nousi ja meni väen
luo. Ellen puki poikaansa. Tämä osasi jo melkein selvästi puhua, ja kun
isä ei ollut huoneessa häntä pidättämässä, antoi äiti hänen aina
vapaasti juosta ympäri. Se oli sille parasta, arveli hän.
Kun Henrik päivällä tuli sisään ja tapansa mukaan meni katsomaan
istuiko poika paikallansa tuolillaan leikkimässä kalujensa kanssa, niin
tämä ei siinä ollutkaan. Henrik meni kyökkiin, jossa Ellen seisoi
puhumassa erään vaimon kanssa.
-- Missä on poika? kysyi hän.
-- En tiedä; hetken aikaa sitten oli hän siellä sisällä!
-- Sinä olet velvollisuuden tuntoa vailla -- aloitti Henrik, mutta
maltti kuitenkin mieltänsä vieraan vaimon läsnä ollessa.
Tämä sanoi että hän juuri oli nähnyt pojan niitty-tiellä.
Henrik ajatteli kohta jokea sillan alla ja riensi ulos ovesta. Äiti
seurasi.
He tulivat jälleen sisään molemmat yhtä levottomina ja tahtoivat
uudestaan kysellä vaimolta, mutta kuulivat samassa makuuhuoneesta pojan
iloisen äänen.
He menivät sinne, mutta seisahtuivat molemmat kuin kivettyneinä
kynnykselle.
Laattialla istui poika ja piti kädessään leikkikalua, vaan se ei
ollutkaan hänen puuhevosensa. Se kiertyi hänen pienen käsivartensa
ympäri. Sillä oli kirjava raita selkää myöten ja se pisti lyhyen paksun
päänsä esille, ikäänkuin suudellaksensa lämpöstä punasta lapsen-suuta.
Henrikin polvet vapisivat ja silmiensä edessä pimeni. Sitten tunsi hän
kuinka vaimonsa pisti hänen käteensä kylmän raskaan rautaisen koneen,
ja hänen äänensä lausui kuin maan-alaisesta holvista:
-- Ammu!
Henrik ojensi eteensä kiiltävät torvet.
Samassa tuli hänen kätensä vakavaksi kuin pistolin varsi ja silmänsä
teräväksi kuin pajonetti. Vaan väkevä mies kaatui kumoon kohta kun
laukauksen kuuli.
Myöhemmin illalla istui äiti poika sylissä Henrikin vuoteella. Hän
avasi silmänsä. Iltarusko kohtasi kuin pehmonen hyväilevä käsi hänen
pään-alustansa, melkein kuin se käsi, joka otsaansa hyväili. Hän
katseli loistavin silmin vaimoansa ja lastansa:
-- Kiitos Ellen! Nyt olen terve!
Tohtori läheni heitä nurkastaan.
-- Kuulkaappas! _tätä_ laukausta ette voi tehdä toistamiseen.
Kun tohtori meni kotia, oli hänellä lasi-purkki muassa, jonka pani
talteen. Siinä oli suuri käärme muserretulla päällä. Saahan
talonlääkäri viimein kaikki tietää. Tohtori arveli että tätä purkkia
voisi käyttää jos Henrik uudestaan tulisi surupäiseksi. Vaan vuodet
vierivät; käärme ei tullut kaapista tohtorin elin-aikana.
Tohtori eli tavattoman ijäkkääksi mieheksi.