Neiti Ellen Jansen'ille.
Rakas Ellen!
Näiden kuukausien kuluessa, siitä kun tänne tulin, olen alinomaa
sinua ajatellut ja monta kertaa aikonut sinulle kirjoittaa, mutta
minulta on aina puuttunut rohkeutta siihen. Minä olin merikipeä
matkalla Leith'iin ja toivoin sen kestäessä usein että Jumala
kuulisi rukoukseni ja lopettaisi minun kärsimykset. Minua ei
ainoastaan vaivannut merikipu, vaan öisin maatessani tuossa ahtaassa
majassa, laivan vyöriessä pyöriessä aalloilla, oli minulla aina tuo
tapaus silmieni edessä ja Andreas semmoisena kuin hän silloin yöllä
makasi vuoteellansa voivotellen. Minä koetin tuskissani muistella
noita sanoja, joilla hän vastaan-otti onnettoman aseen minun
kädestäni: Jumala siunatkoon neiti Elleniä! ja minä sain niistä
suuren lohdutuksen, sillä tunsin samalla että eräällä toisella oli
ainakin yhtä suuri edesvastaus, kuin minulla, ja että minä laillansa
olin ollut tuon toisen tottelevainen välikappale. Vaan tämä oli
pelkurimainen lohdutus ja suureksi häpeäksi minulle, sinuun
verrattuna, mutta tästä tunnustuksesta saatkin nähdä, että sen
kadotin yhtä pian kuin sen sain, joka oli ansaittu rangaistus.
Sillä hetkellä nimittäin, kun seisoin ikkunalla ja ojensin hänelle
pistolin, juolahti se ajatus päähäni: nyt ei Ellen enää minun
poissa ollessani puhu hänen kanssansa eikä taputa häntä olkapäälle!
Ja tätä ajatellessani annoin hänelle aseen. Sinä näet siis että
meistä molemmista minä olen enemmän rikoksellinen kuin sinä ja
rangaistus ei ole viipyvä, sillä minun korvissani soivat lain sanat:
"Minä Herra sinun Jumalasi olen kiivas Jumala, joka etsiskelen isäin
pahat teot lasten päälle kolmanteen ja neljänteen polveen!"
Semmoinen oli matka, jotta joka hetki toivoin että loppuni tulisi.
Kun me tulimme Skotlannin rannikoille oli ilma parempi ja minä
taisin mennä laivan kannelle katsomaan maata. Se ilmestyi suurina
harmaina kukkuloina, joista muutamat näyttivät nousevan suorastaan
merestä. Me menimme erääsen lahteen, jonka nimi on Firth of Forth,
ja saavuimme siten Edinhurg'iin, Skotlannin pääkaupunkiin, joka on
rakennettu monelle väelle, joista korkein nimitetään _Calton Hill_.
Ei voi purjehtia pääkaupunkiin asti, vaan täytyy jäädä
satamakaupunkiin, jonka nimi on Leith ja jossa löytyy ääretöin
joukko laivoja ja rakennetuita lampia, joita nimitetään _Docks_.
Kuten tiedät luen jokseenkin hyvin englannin kieltä, vaan alussa
en voinut tehdä itseäni ymmärretyksi, ja skotlantilaiset puhuvat
paitsi sitä murteellista kieltä. Muutamat ihmiset, jotka tulivat
minua vastaan, antoivat minulle painetuita lehtiä ja kirjasia
ihan ilmaiseksi. Minä näin että ne oli hurskaita kirjoja ja
miellyin heti kansaan. Minä menin majailemaan erään kadun
varrelle, joka oli vähemmän likanen ja pimeä kuin kaikki muut.
Ensimmäisessä huoneessa oli sahajauhoja lattialla; siinä istui
ihmisiä suurten tinapullojen ääressä, ja he polttivat liitu-piippuja.
Emäntä, joka oli leski, oli ystävällisen näköinen ja punatukkainen
sekä jokseenkin Tiinan muotoinen tuolla kotona. Sain itselleni
huoneen ja kävin sitten katselemassa Edinburgh'in kaupunkia, kunnes
väsyin sekä siihen että asuntooni. Kun tahdoin muuttaa pois, pyysi
emäntäni minua jäämään, vaan kun kuitenkin pysyin päätöksessäni,
sanoi hän minulle suoraan, että hän piti minusta paljon ja että
minä voisin tulla tuon paikan omistajaksi sekä hänen mieheksensä.
Kiitin minulle ai'otusta kunniasta ja näytin sormukseni; mutta
sitten hän aikoi minua suudella, niin että minun väkisin täytyi
vapauttaa itseni kaikkein nauraessa, jotka istuivat porstuassa ja
polttivat tupakkaa. Minä kuljin alakuloisena dokkia myöten ja
mietin jo lähtisinkö pois tästä jumalattomasta maasta. Ajattelin
sinua, Ellen, ajattelin kartanoa tuolla kotona, syystöitä, jotka
nyt varmaan olivat lopussa, ajattelin kaikkea sitä, joka oli ollut
jokapäiväinen toimeni ja työni pitkän ajan kuluessa. Mutta samansa
tuntui tuskalliselle palaaminen siihen paikkaan, joka oli aatteeni
kauhistus. Minä olin joutua epätoivoon ja vääntelin käsiäni,
rukoillen Jumalaa sydämessäni että hän tekisi matkani maailmassa
hiukan huokeammaksi ja mieltäni valoisammaksi. Samassa eräs mies,
joka ennen oli antanut minulle noita kirjaisia, puhutteli minua.
Jouduin keskusteluun hänen kanssansa ja hän lupasi viedä minut
kirkkoon, joka olisi minun mieltäni myöten. Me tulimme erääsen
kirkkoon, joka minusta näytti kolkolle ja paljaalle; ei siinä ollut
niinkään monta koristusta, kuin meidän pienessä kirkossa tuolla
kotona. Mutta siellä oli saarnaaja, jonka puhe heti liikutti minua,
ja seuraavana sunnuntaina vielä enemmän kun olin tutkinut pieniä
hengellisiä kirjojani sekä englantilaisia evankelioita. Raamatun
lause, josta saarna pidettiin, oli Salomonin sananlaskujen 10:nen
luvun 24 v., "Mitä jumalatoin pelkää, se häntä johtaa; ja mitä
vanhurskaat himoitsevat, sitä myös annetaan". Minusta jok'ainoa
sana tarkoitti minua ja vaikka olisin osannut huonomminkin englannin
kieltä, niin ei sanaakaan olisi korvani sivutse luikahtanut. Rukous
vahvistaa ja rukouksen kautta uskovainen voi syntivaivoistansa
päästä. Minä rukoilinkin hartaasti sill'aikaa kun seurakuntaa
siunattiin. Kirkon ovella kysyi palvelija, joka jollakin lailla
oli saanut käskyn siitä, mikä nimeni oli ja missä asuin ja viikolla
tuli luokseni pappi, hra Goldman. Hän ei ollenkaan kysellyt minua,
vaan puhui ainoastaan minulle millainen vanhurskaan elämä pitää
olla, jotta hän pääsisi pahasta, joka uhkaa koko ihmissukua ja
jokaista yksityistä pahantekojensa tähden. Hän antoi minulle kirjan
päällekirjoituksella: _The Saints everlasting rest_ [suomeksi:
vanhurskaan ijankaikkisesti kestävä rauha] ja pyysi minua käymään
hänen luonansa. Seuraavana sunnuntaina olin taas kirkossa, mutta
hän melkein masensi minua, sillä hän puhui ainoastaan synnistä ja
Jumalan vihasta, jota kyllä itsekin tunsin. Seisoin kirkon
ulkopuolella ja odotin pappia ja seurasin häntä kotiin sekä menin
sitten sinne monta kertaa jälestäpäin. Huomattuansa että aina olin
pehmeä kuin vaha ja yhä jotakin mietin, sanoi hän että ihmisen tuli
tehdä työtä ja että minun oli ryhtyminen maanviljelmiini. Hän käski
minun mennä erään ystävänsä luo, jolla oli malli-kartano lahden
toisella puolla. Hänen luonansa olin sitten jonkun aikaa, perehdyin
sen tienoon maamies-toimiin ja kieleen samaten. Kartanossa oli
monta oppilasta, joka päivä pidettiin Jumalanpalvelusta ja
sunnuntaisin olimme kaikki koko päivän kirkossa. Vaan ei mikään
vaikuttanut minuhun, minä kävin yhä rangaistusta odottamassa, jonka
tunsin riippuvan pääni päällä, ja pelkäsin että jotakin olisi
sinulle tapahtunut; enkä kuitenkaan rohjennut sinulle kirjoittaa.
Hyvillä todistuksilla varustettuna tulin sitten tähän suureen
maahoviin, jossa nyt olen ja missä vielä voin paljon oppia. Niin
kauan kun ala-inspehtorin toimet täydellisesti minua vangitsevat,
olen jotensakin levollinen; vaan kun tulee hetken loma-aikaa, niin
rauhattomuus taas minussa vallitsee. Nyt olen kuitenkin ko'onnut
kaikki rohkeuteni, kirjoittaakseni sinulle, sillä muuten ehkä
uskoisit että olen kuollut tai tullut sinulle uskottomaksi. Sitä
en ole. Minä olen, vaikka raskaalla mielellä ja yhä odottaen
ylhäältä armoa, jota en ansaitse, sinua alati uskollisesti
rakastava
Henrik.
Ellen luki tätä kirjettä monta kertaa ja kantoi sitä useita päiviä
rinnallansa. Eräänä päivänä kun oli kävelemässä, otti hän sen esille,
luki sitä viimeisen kerran hitaasti läpi, repi sen sitten pieniksi
palasiksi ja antoi niiden lentää valkoisina perhoisina kankaan
yli. Tultuansa kotia, otti hän kynän ja paperia, kävi istumaan
pöydän viereen, jonka ääressä oli saanut ensimmäistä opetusta
leikkitomeriltaan, ja kirjoitti:
---- kartano.