Henrik oli lähtenyt. Naapuristossa oli siitä juteltu vähän. Olivathan
nuo kaksi jo kihloissa; heillä oli nähty sormukset sormissa, ja nyt
olivat he nähtävästi rikkoneet kihlansa. Toiset arvelivat taas että
niin ei ollut laita; Ellen kantoi vieläkin sormusta. Vaan sitten
päätettiin että he kuitenkin olivat melkein rikkoneet kihlansa, ja että
se kyllä tuli siitä, että Henrik oli ollut luulevainen sen osan-oton
johdosta, jota Ellen oli osoittanut Andreaksen suhteen. Kävipä vielä
muitakin huhuja.
Silloin puhuttiin yht'äkkiä -- ja tämän romantillisen käänteen huhu
varmaankin oli saanut kaupungissa, jossa ei voitu omin silmin seurata
asioita -- että kartanon nuori haltijatar omalla kädellään oli ampunut
erään miehen, joka oli palannut pidoista ja yrittänyt väkivaltaa häntä
vastaan. Tuo pieni asia-mies vastusti kyllä tätä huhua klubbissa, vaan
puhuessansa Ellenistä, jonka kanssa olisi luullut hänen olleen
erinomaisen tutulla kannalla, puheistansa päättäen, osasi hän aina
tehdä sitä niin salakähmäisellä tavalla, että hän, kaupungin naisten
silmissä ainakin, oli hänen rakastajansa, vieläpä kasvoi hän kolmen
edellisen maamoukka-rakastajan murhaajaksikin. Rohkein huhu oli
kuitenkin seuraava, jonka synnyttäjä arvattavasti oli poisajettu Sören
saarnaaja. Sanottiin että kartano haltija-vainajan aikana oli kuuluisa
siitä, että oli oikea mustalaistyttöjen ja maatakuljeksijain
pesäpaikka, missä haltija itse antoi hyvää esimerkkiä kaikenlaisessa
irstaisuudessa. Ei oltu aivan varmat siitäkään, ken oli ollut Ellenin
äiti. Haltija oli ollut jumalatoin ja huono ihminen, joka ei koskaan
käynyt kirkossa ja joka niin kauheasti oli laiminlyönyt lapsensa
kasvatuksen, ett'ei hän nytkään kahdeksantoista vuoden ijällä osannut
lukea eikä kirjoittaa. Että Ellenistä, hänen lapsuuteensa ja
laiminlyötyyn kasvatukseensa katsoen, voitiin ajatella mitä hyvänänsä,
oli päivän selvä asia.
Ellen, joka tähän aikaan vielä vähemmin kuin ennen seurusteli ihmisten
kanssa, ei tietänyt mitään kaikesta tästä. Eräänä päivänä hämmästyi hän
koko lailla kun hänelle sanottiin että oli tullut kaupunkilaisia hänen
luo, jotka tahtoivat nähdä vanhoja raunioita ja kartanoa. Ensi hetkenä
aikoi hän antaa jonkun miehistä käskeä heitä pois, vaan samassa pisti
päähänsä että olisi hauska kerran vastaan-ottaa kaupunkilaisia
luonansa, ja hän menetteli sentähden toisin. Hän pani huivin päähänsä
ja meni ulos vieraitten luo. Siellä oli koko vaunullinen herroja ja
naisia. He töllistivät häneen ja hän niihin, vaan, luonnollinen ja
suora kun oli, käski hän heitä astumaan ulos vaunuista paikkoja
katselemaan. Hän kertoi sitten kaikki, mitä muisti Henrikin kertoneen
vanhoista linnoista ja raunioista ylimalkain, sillä mitään tarkempia
tietoja hänellä ei niistä ollut, ja koska hänestä kerraksi oli
jotensakin hupaista olla emäntänä, pyysi hän herrasväkeä huoneisin,
tarjosi heille maitoa, viiniä, makeisia ja mitä talo voi tarjota. Aivan
vastoin tapaansa oli hän tällä kertaa se, joka enimmin puhui, ja oli
niin huvitettu tästä pienestä poikkeuksesta talon yksitoikkoisessa
elämässä, ett'ei hän ollenkaan huomannut mitä vieraat hänen puheistansa
pitivät.
He läksivät sitten pois ja Ellen nyykäytti päätänsä jäähyväiseksi
portailla; meni sitten taas jokapäiväiseen työhönsä ja oli pian
unohtanut koko tämän tapauksen ja vieraat myöskin. Vaan mitä vieraisin
tuli, niin herrat kotimatkalla arvelivat että hän oli "suoraluontoinen
ja sangen kaunis katsella", mutta naiset sitä vastoin eivät löytäneet
sanoja selittääkseen kuinka varmat olivat huhujen todenperäisyydestä,
"että hän sydämen pohjasta oli mielisteleväinen ja aika lailla
koketti".
Vaan ei kauan kestänyt ennenkuin tuli toinen kuormallinen ihmisiä,
jotka myöskin tahtoivat nähdä kartanon merkillisyyksiä. Ellen kummasteli
että vanha kartano yht'äkkiä oli tullut niin mainioksi. Hän suostui
nytkin maksusta vaieten pyyntöön, vaan antoi Tiinan -- jolla nyt oli
mejerinhoitajan arvo -- näyttää heille paikat, ja tämä ei aivan ollut
vieraitten laskujen mukaista.
Vaan kun vähän aikaa sen jälkeen tuli vielä kolmaskin kuorma, tuli
Ellen kärsimättömäksi ja antoi vieraille isäntärengin kautta sen
sanan, ett'ei tämä alituinen ajaminen kartanolle ollut kartanon
haltijattarelle mieleen. Heidän täytyi siis palata ilman muita mutkia
ja olivat päälliseksi niin varomattomat että lausuivat kaikkea muuta
kuin kohteliaita asioita lähtiessään.
Tämä herätti Ellenissä epäluuloa. Hän pani oikean kätensä, Tiinan,
onkimaan kuulumisia naapureista, varsinkin pappilasta, ja nyt huhut
tulivat kuuluville.
Ellen kohotti kyllä olkapäitänsä kuullessansa näitä juttuja ja hymyili
ylenkatseella; mutta rypistyneet silmäkulmansa sanoivat samalla että
hän ymmärsi kuka oli näiden juttujen alku ja juuri ja että hän aikoi
olla varoillansa.
Eräänä aamuna tapahtui että tohtori oli ajanut kaupunkiin omalla
hevosella. Kun ajoi pääkatua alas, seisattui hän klubbin edustalle. Hän
oli erään lukuyhtiön jäsenenä ja meni klubbista noutamaan viimeiset
kirjallisuuden uutiset. Siellä tapasi hän tuon ennen mainitun
asiamiehen. Nuori mies seisoi somilla säärillänsä, nojasi milloin
toiseen, milloin toiseen, ojensi niitä ja kierteli viiksiänsä.
Hiuksensa olivat kutrisiksi poltetut ja näytti siltä kuin hänellä olisi
ollut aikomus tehdä ihmiskunnalle kunnian ilmestyä sen eteen
vierailevana näyttelijänä jossakin näytelmässä, jossa päähenkilön
tehtävä tulisi hänen osaksensa.
-- Kuulkaa tohtori! minulla ei ole mitään tekemistä konttorissa
tänäpäivänä ja minun tekisi, piru vieköön, mieli ajaa kotia teidän
kanssanne tänään. Niin, teidän ei tarvitse kiittää minua tästä
tarjomuksesta, sillä oikeastaan tahtoisin uudistaa tuttavuuteni teidän
kummi-tyttärenne kanssa!
Tohtori oli todellakin niin hyväntahtoinen, että hän piti hyvänänsä
tuota hävyttömyyttä; saihan hän sen kautta seuran pitkällä
kotimatkalla.
Herra asiamies huusi palvelijaa sisimmästä ravintolahuoneesta auttamaan
yllensä päällystakkia, joka oli hänen omalla käsivarrellansa.
Sitten näki hän vaivaa astuessaan vaunuihin tuon hieman maamoukkamaisen
tohtorin viereen.
-- Nyt te voitte ajaa! sanoi asiamies, sytytettyänsä sikarrin ja
käärittyään päällystakin ympärillensä.
Asiamies hyvin mielellään ajoi mukavissa vaunuissa ja hyvin mielellään
puhui kuunteleville korville. Nyt nämä molemmat ehdot olivat täytetyt
ja asiamies oli oikein hyvillänsä.
-- Oikeastaan tämä kaupunki on oikea hiiren-läpi; vaan hiukan
vaihetusta pääkaupungin elämästä voi olla sekin hyvä. Naiset käyvät
laatuun ja -- Jumala paratkoon, tyttö-raiskoilla ei ole monta, jotka
heitä huvittaisivat!
-- Niin, te olette oikea veitikka, niin olette! nauroi tohtori.
-- Hm! Jokainen tekee parastansa. Miksi teidän kummityttärenne ei
koskaan tule kaupunkiin?
-- Se ei koskaan ole ollut hänelle mieleen, ja nyt hänellä ei suinkaan
ole siihen syytä, katsoen kaikkiin juttuihin ja juoruihin, jotka ovat
liikkeenä!
-- Se en totta. Hänestä puhutaan todellakin yhtä ja toista!
-- Aivan liiaksi! mörisi tohtori.
-- Ja mikä on pahempi! jatkoi asiamies, hän ei ole oikein varovainen!
-- Eikö hän ole, tuhat tulimmaista! vastasi tohtori äkäisesti: Eihän se
lapsi parka tee mitään. Vaan pahoista kielistä ei ole puutetta eikä
ihmisistä, jotka kieliväisyydellä aikaansa kuluttavat!
-- Jos te tuolla puheellanne tarkoitatte minua! sanoi asia-mies
kylmästi, niin erehdytte. Minä pidän aina velvollisuutenani olla niiden
kilvenkantajana, jotka eivät ole läsnä!
Sitten seurasi kertomus mitenkä herra asia-mies kilpeä kantoi ynnä
pitempi esitelmä pääkaupungista, sen asujamista ja oloista.
Tohtori istui niinkuin olisi kadottanut nenänsä ja suunsa kuullessaan
kaikkea tätä viisautta. Kun hän sai vähän suunvuoroa, sanoi hän:
-- Nuorukaiset tekevät jyrkkiä päätöksiä meidän aikanamme. Minusta
näyttää siltä kuin te olisitte puhuneet niin kuin todellinen tämän
aikakauden lapsi!
-- Hyvä tohtori, me olemme kaikki aikakauden lapsia! sanoi asia-mies,
silittäen partaansa ja nojaten taaksepäin siinä varmassa vakuutuksessa
että hän tällä mahtavalla totuuden lauseella oli tehnyt tohtorin
mykäksi. Eikö nuo hevoset voisi juosta vähän paremmin?
Kun pysähdyttiin tohtorin asunnon ulkopuolelle, kysyi lääkäri vieraalta
eikö hän tahtoisi syödä leipäpalasta hänen talossansa.
-- Kiitoksia; teidän kaunis kummi-tyttärenne on kyllä tydyttävä
toiveitani enemmän kuin ruoan suhteen! sanoi nuori mies huolettomasti
ja osoitti kartanoa.
Ellen seisoi pihalla paljain päin ja katseli kuinka lampaita kerittiin.
Hän nosti käden silmiensä varjoksi ja katseli ällistyneenä yksinäistä
vierasta, joka niin reippaasti tuli portista sisään kuin se olisi ollut
hänen jokapäiväinen työnsä.
Kun Ellen viimein tunsi hänet ruumiin-tutkimisessa olleeksi mieheksi,
teki hän jyrkän liikunnon, vaan malttoi samassa mieltänsä ja
vastaan-otti tyynesti hänen imartelevaa tervehdystänsä.
-- Minua ilahuttaa nähdä teitä näin kukoistavana ja terveenä neitoseni.
Minulla oli asioita näillä paikoilla enkä hennonut mennä teidän ovenne
ohitse, vaikk'ette olekaan erittäin kuuluisa vieraan-varaisuudesta!
On olemassa kohtelias hävyttömyys, jota nuoret miehet, joilla on siihen
tarpeellisia luonnonlahjoja, oppivat pääkaupungin kahvila-elämässä ja
pintapuolisista nais-tuttavuuksista. Maalainen hämmästyy tavallisesti
kun häntä kohdellaan tuolla lailla, sillä se kohteleminen on maksettava
samanlaisella rahalla taikka kaikkein karheimmalla konsehtilla.
Ellen oli jääkylmä tuota miestä kohtaan, vaan tämä ei kadottanut
rohkeuttansa. Mutta yht'äkkiä näki hän jotakin salamantapaista Ellenin
silmässä -- hän otaksui että se oli hymy ja suosiollinen hänelle.
-- Ettekö astu sisään? kysyi Ellen.
Hän kiitti itsetunnolla ja astui teikkarimaisesti Ellenin jäljissä.
He istuivat pöydän ääreen, jolle Ellen asetti virvoituksia vieraan
eteen.
-- Ettekö itse ota lasillista? kysyi herra, nostaen lasia päivää
vasten.
-- En koskaan juo vieraitten kanssa! sanoi Ellen kuivasti.
-- Te olette julma, neitoni! Minä toivon kuitenkin että se aika on
tuleva, jolloin voimme juoda yhdessä kuin tuttavat!
-- Siinä tapauksessa teidän tulisi menetellä aivan toisella tavalla
kuin olette tehneet siitä, kuin te viimein olitte täällä!
-- Mitä sillä tarkoitatte?
-- Tarkoitan että tiedän kuka on levittänyt noita juttuja minusta
kaupungissa!
-- Ah, hyvä neiti, minä huomaan että on koetettu minua panetella teidän
luona...!
-- Se on mahdotointa. Sillä ei kukaan rohkenisi puhua teistä minulle.
On ainoastaan mainittu teidän nimenne niiden juttujen ohessa, joita
olette minusta levittäneet!
-- Niin, siinä näette että kuitenkin on mainittu halpa nimeni teille!
Vaan ei ole huolimista siitä, mitä puhutaan. Paitsi sitä voin minä
puhdistaa itseäni kaikista...
--- Se ei ole tarpeen! sanoi Ellen ja nousi. Asia-mies näki että peli
olisi kadotettu jos ei hän nyt laskisi valttia ulos. Hän nojautui
pöydän yli ja aikoi tarttua Ellenin käteen:
-- Olkaamme hyvät ystävät! sanoi hän imartelevalla äänellä ja
hymyilevin silmin.
Ellen seisoi hänen edessänsä täydessä mitassaan. Sen käden, jota herra
oli tavoittanut, oli Ellen samassa laskenut alas. Toista kohotti hän
käskevästi.
-- Ulos! huusi hän ja rypisti silmäkulmiansa.
-- Olkaamme nyt hyvät jo, sanoi herra tyynesti ja aikoi istuutua
jälleen.
Tämä hävyttömyys hämmästytti Elleniä. Hän ei olisi tahtonut mennä liian
pitkälle, mutta asian näin ollen oli hän pakoitettu astumaan
viimeisenkin askeleen.
-- Te arvattavasti ette kuulleet mitä sanoin. Pitääkö minun kertoa se
teille? Te menette heti ulos tästä huoneesta taikka väkeni on teitä
auttava!
Asiamies hohotti olkapäitänsä ja sysäsi tuolinsa pöydän vierestä.
Ellenin silmät seurasivat häntä miekan tavalla askel askeleelta ovelle
saakka. Siinä mies pysähtyi. Hänen ylpeytensä oli loukattu, hänen
ilkeytensä riensi avuksi.
-- Te ette ole kohtelias, nukkeni; vaan koska se näyttää olevan talon
tapa, enkä minä voi sitä noudattaa, niin minä menen. Ymmärtäkää minua
oikein! minä menen itsestäni, en anna käskeä itseäni ulos!
Ellenin huulet vapisivat, hän etsi sanoja, vaan ei löytänyt muuta kuin:
-- Västäräkki!
Sen perästä ovi suljettiin asia-miehen jälkeen. Ikkunasta näki Ellen
hänen käyvän ohitse. Vieläpä seisattui hän ja sytytti sikarinkin
itselleen pihalla. Vihdoin viimeinkin oli hän ulkona portista.
Ellen istui tuolille. Nyt kun tuo mies oli poissa, vapisivat Ellenin
polvet. Tämmöistä ei hän vielä ollut kokenut.
Ajateltuansa tätä seikkaa hetken aikaa, muistui hänen mieleensä tuo
sana: Västäräkki!
Tätä ajatellessaan rupesi hän nauramaan, niin että Tiina, joka samassa
tuli sisälle, ei voinut ymmärtää mitä oli tapahtunut.
-- Oliko hän niin hupainen? kysyi uusi mejerinhoitaja. Siltä hän ei
näyttänyt!
-- Niin, hän oli todellakin sangen hupainen! vastasi Ellen yhä nauraen
ja lisäsi totisemmin:
-- Jos tuo hupakko tulisi tänne vielä kerran, niin annan Jens'in ja
Hans'in ottaa hänet käsivarsista kiinni ja hieman kylvettää häntä
tuossa joessa; kuuletko!
-- Vai sen kaltaista hupaisuutta se olikin! vastasi Tiina. Kyllä neiti
voi luottaa siihen, että häntä kyllä kylvetetään. Minä tunnen niin
mainion sopivan ja mutaisen paikan joessa!
Tohtori seisoi oven ulkopuolella kun asiamies kävi ohitse.
-- No, pianpa hän toiveenne täyttikin! huusi hän. Teidän olisi ennemmin
pitänyt syödä aamiaista minun luonani, kun tarjosin sitä teille!
Asiamies nosti ainoastaan hattuansa ja jatkoi matkaa raivoissaan. Hän
sai kävellä hyvän matkan ennenkuin sai erään talonpojan ajamaan
itseänsä kaupunkiin. Koti-matkallaan vannoi hän itsekseen vihaa ja
vainoa Ellenille. Illalla klubbissa kertoi hän hartaasti kuuntelevalle
kuulijalaumalle, sipristäen silmiänsä ja vaieten hetkeksi silloin
tällöin, käynnistänsä kartanossa ja että uusi linna oli yhtä vähän
valloittamatoin kuin vanha oli ollut.
Että sota oli julistettu, siitä oli Ellen vakuutettu ja sai sitä
tarpeeksi kokeakin. Kun hän tarvitsi työväkeä, varsinkin syystöihin,
niin hän ei saanut taikka sai kaikkein huonoimmat. Hänen palvelijansa
jättivät hänet kaikenlaisista tekosyistä; saipa myös tuntemattomalla
tavalla tuon pienen kaupungin sanomalehden pöydällensä ja oli
tilaisuudessa lukea siitä kuinka laita oli eräässä kartanossa --
pitäjässä. Koko joukko pikku harmia sateli hänen päällensä, mutta hän
seisoi vakavana kengissään ja kaalasi mudan läpi sekä koroitti sitä
muuria, joka häntä eroitti ympäröivästä maailmasta. Tiina oli hänen
uskollinen apulaisensa ja muutamia luotettavia miehiä sai hän myöskin
pysymään korkeasta palkasta. Mutta kasvonsa olivat käyneet entistä
totisemmiksi, ja revolveri, jonka tohtori oli lähettänyt hänelle
puhdistettuna takaisin, riippui seinällä hänen sänkynsä yli kiiltävine
piippuineen ja messinkinappineen.
Näin odotti hän Henrikiä.