Tohtori seisoi kamarissa Ellenin luona seuraavana päivänä. Ellen istui
pöydän ääressä kartanon laskukirjat edessänsä; hän luki numerosarjat
yhteen ja kirjoitti nopealla vakavalla kädellä.
-- Niin, varmaankin se oli paha yö, lapseni! Me lääkärit näemme ja
kuulemme niin paljon ihmisten kärsimyksistä ja kuitenkin löytyy
asioita, joita emme mielellään nä'e, kovasydämiset vaikka olemmekin,
varsinkin kun täytyy seisoa ainoastaan katselijana, joka ei voi
vähääkään auttaa. Näin oli laita Andreas raukankin suhteen.
-- Olisiko häntä voinut auttaa? kysyi Ellen katsomalta ylös työstänsä.
-- Sillä kannalla kuin tiede nyt on tämän kauhean taudin suhteen täytyy
sanoa: Ei! Mahdollisesti jos hän olisi tullut luokseni kohta ja minä
olisin saanut polttaa haavaa, mutta sittenkin se olisi ollut aivan
epätietoista. Se myrkky tekee pilkkaa meidän taidostamme. Oi, löytyy
niin monenkaltaisia myrkkyjä, jotka surmantyötä tekevät kurjassa
ihmissuvussa, vaan tämän vaikutus näyttää olevan pahin. Kumma että
meidän silloisen keskustelun valaisemiseksi tuli tämmöinen esimerkki!
Minä en ole ennen hoitanut vesikauhuisia; niin, ennenkuin tulin ulos
maalle olin skeptillinen koko asian suhteen...!
-- "Skeptillinen" mitä se on? kysyi Ellen niinkuin ennen.
-- Minä olen epäillyt että se todellakin oli niin pahaa, mutta sinun ja
väen kertomuksista sekä niistä merkistä päättäen, joita huomasin
tutkiessani ruumista... Vaan asiasta toiseen! Minä olen todellakin
ylpeä sinusta kummi-tyttärestäni, sinun käytöksestäsi. -- Tiina kertoi
kuinka sinä käytit itseäsi tänä yönä. Semmoinen mielen-maltti ja
vakavuus sinun ijälläsi... Mitä aion sanoakaan -- sinulla on
varmaankin lasillinen viiniä tuossa kaapissasi? Minä olen ollut tuon
ristiäis-vaimon luona koko yön. Se oli paha sairauden kohtaus, johon
tuo vesi-kauhu oli syypää. Nyt hän, kiitos Jumalalle, ei ole enää
hengenvaarassa, ja minä toivon että voin hänen parantaa ja että hän
pian voi imettää pienokaisia. Kyllä vielä on ydintä ihmisrodussa täällä
maalla!
Ellen toi viiniä kaapista ja arveli itsekseen että hyvä tohtori
huomattavasti oli vanhentunut. Puheliaisuutta Ellen ei rakastanut.
Tohtori joi viiniä ja maiskutti huuliansa:
-- Tämä on varmaan maannut siinä isäsi ensimmäisistä ajoista asti, vai
kuinka? Hän, minun neuvoni mukaan, ei juonut paljon viiniä. Hän oli
liian verevä siksi. Vaan sinä kyllä tarvitsisit lasillisen kaiken
säikähdyksen perästä. Arvattavasti et ole saanut unta, näytät kalpealle
ja väsyneelle... Sinä et tahdo?... No, sitten minä juon vielä tämänkin
lasin sinun onneksesi: Sinun ja Henrikin malja! Oliko hän täällä eilen
illalla kun he tulivat Andreaksen kanssa?
Ellen pudotti kirjan ja käytti ahkerasti imupaperia.
-- Ei, kun he tulivat Andreaksen kanssa, hän, paha kyllä, ei ollut
täällä. Mutta tänä iltana minä odotan häntä. Ehkäpä tuleekin varhemmin
tänäpäivänä!
-- Niin tämmöisestä tapauksesta leviää huhu pian. Nyt täällä
tietysti tulee ruumiin-tutkimuksia y.m. semmoista, ja kartanon
haltijana sinä tietysti saat antaa kertomustasi. Vaan onhan se asia
aivan yksinkertainen ja ruumista sinun ei tarvitse nähdä. Se ei ole
sinua varten. Kumma että sinä juuri satuit lainaamaan hänelle tuon
aseen. Sinä oletkin tavaton tyttölapsi, joka aina kannat aseita! Vaan
se on sinun kaltaistasi. Ja lääkärinä sekä täällä kahden kesken en voi
muuta sanoa kuin että hän käytti pistolia sangen viisaasti. Poika
parka, hän vaan lyhensi kärsimyksensä silla, ja kukatiesi minä olisin
tehnyt samoin, minulla kun ei ole lapsia eikä omaisia. Vaan ts!
semmoista ei uskalla sanoa kun muut sitä kuulevat!
Hänen mentyänsä Ellen nousi ja avasi ikkunan, nauttien ahnaasti
raitista ilmaa kankaalta. Istui sitten taas ja lopetti luvunlaskunsa.
Aamiaista syötyänsä ja juotuansa kaksi suurta lasillista maitoa,
meni hän ulos, kävelemään niittyjen ja peltojen kautta. Mennessänsä
paalu-sillan yli ja edemmäksi ohrapellon ohitse kankaalle, oli hänestä
melkein mahdotointa että kaikki tämä oli eilisestä tapahtunut. Olihan
se mahdotointa. Täällä oli silta ja joki kurisevineen sammakkoineen,
täällä oli kanerva-tie kankaan yli, se tie, jota myöten Andreas oli
astunut, kaikki aivan muuttumatointa, valaistus ja ilma toisenlaiset,
vaan muuten oli jok'ainoa lehti samassa paikassa, ja siihen tiehen,
jota hän eilen oli astunut, ei ollut ainoatakaan mutkaa lisään tullut.
Hän vaipui vähitellen samaan tyyneen mieli-alaan, joka maisemassa
vallitsi, ja tosi-tapaukset hävisivät sinertävään etäisyyteen, jotta
Ellen joka hetki odotti Andreaksen tulevan portista ketunnahkainen
pussi heikoilla hartioillaan.
Portista tuli kun tulikin joku. Se oli poika, joka juoksi täyttä
laukkaa. Hänen tuli tervehtiä neitiä ja pyytää häntä tulemaan sisään;
siellä oli tohtori ja maaherran asia-mies, sekä muita miehiä
kaupungista ja pitäjästä.
Ellen taittoi oksan ja käytti sitä auringon-varjona palatessaan
kartanoon.
Asia oli pian järjestetty. Tohtori puhui ja säesti puhettaan
selittävillä liikunnoilla; hän puhui Ellenin nuoruudesta ja kuinka
tämä, nuori vaikka oli, ei tehnyt niinkuin "mikä toinen nainen hyvänsä"
olisi tehnyt: mennyt tainnoksiin, vaan että Ellen oli antanut, sairaan
selvään lausutun toiveen mukaan, kantaa hänet erillänsä olevaan
kamariinsa. Vielä puhui hän siitä kummallisesta sattumuksesta että
Ellen, "juuri tässä paikassa, missä nyt seisomme, hyvät herrat", oli
pistänyt aseen hänen taskuunsa, jotta voisi olla huoleti noitten
"karanneitten vankien" suhteen! Tyhmä juttu noista karkureista; vaan
ihmiset maalla ovat niin herkkä-uskoiset. Valitettavasti tuo nuori
ihmisraukka oli käyttänyt asetta toisessa tarkoituksessa, kun olisi
pitänyt antaa kohtalonsa riippua Jumalasta. Vaan olihan se tapahtunut
sairaudessa ja hän, tohtori, aikoi todistaa että itsemurha oli
tapahtunut houreissa, jotta ruumis ainakin pääsisi siunattuun maahan.
Ellen nyykähytti päätään; arvellen että tuo oli paikallaan, ja myönsi
kun hänen todistuksensa vaadittiin. Herrat menivät sitten miesten
asuinriviin. Ellen aikoi seurata heitä, mutta tohtori kutsui hänet
takaisin ja selitti ett'ei se hänelle sopinut.
Hän käveli sitten edestakaisin niinkauan, kuin tutkimusta kesti länsi
puolisessa rakennus-sarjassa. Kartanon väki seisoi ympärillä pienissä
hiljaisissa joukoissa ja kuiskasi tai puhui matalalla äänellä toinen
toisilleen. Ellen piti vielä suurta oksaa kädessään, jota silloin
tällöin käytti päivä-varjoksi.
Herrat palasivat. Muutamat heistä näyttivät liikutetuilta, toiset taas
olivat säilyttäneet viralliset muotonsa; asiamies, joka oli nuori ja
nähtävästi kotoisin pääkaupungista sekä vaatetettu uusimman mallin
mukaan, puhui erittäin kovalla äänellä tohtorin kanssa ja näytti
esiintuovan neroansa, lääkärin katsannosta päättäen. Hän pyysi että
lääkäri juhlallisesti esittelisi häntä kartanon "nuorelle kauniille
haltijattarelle", sanoi Ellenille joukon kohteliaisuuksia ja lopetti
sillä toivomuksella että saisi tavata Elleniä iltahuveissa kaupungissa
talvella. Sitten kumarsi hän, sanoi hyvästi, kääntyi vielä pari kertaa
ja katseli Elleniä puoleksi ihaellen, puoleksi uskaliaasti, ja siihen
se 'ruumiin-tutkiminen,' päättyi.
Nämä ihmiset ja tuo somaksi laitettu pieni asiamies olivat nähneet
Ellenin alakuloisena. Vaan alakuloisuus ei ollut Ellenin asia. Hän
pudisti sen päältänsä voimakkaalla tahdollansa ja heitti alakuloisuuden
sikseen. Loppupuoli päivästä päättyi siten että hän taas pani väkensä
järjestettyyn työhön. Se olikin tarpeellista. Heidän oli taas
tunteminen että oli yksi tahto, joka voitti mielen heikkouden, että
yhdellä ainakin oli mielen malttia tässä levottomuudessa.
Kun ilta lähestyi, ei hän voinut kieltää että hartaasti odotti Henrikin
tuloa. Hän meni tarhaan, ulos kankaalle ja taas tarhaan. Päivän
kuumuutta seurasi vilponen ilta. Se näytti tulevan noista suurista
pilvistä, jotka olivat auringonlaskun synnyttämät ja viimein levisivät
yli puolen taivaan. Ehkäpä ukkonen, joka eilen ei ruvennut käymään,
tänä iltana tunkisi esille! Siltä melkein näytti.
Hän odotti ja odotti. Muutamia pisaroita oli jo satanut, pimeni
pimenemistään ja jyrinä kuului etäältä. Henrik ei tullut.
Vaan raju-ilma kiihtyi ja ajoi Ellenin sisään jälleen. Se kelpasi kyllä
esteeksi Henrikille lähtemästä matkalle, vaan pitäisihän hänen tulla
huolimatta ilmasta!
Ellen käveli levottomasti edestakaisin kamarin lattialla. Raju-ilma yhä
vaan kiihtyi.
Rohkeinkin ihminen tuntee itseänsä vähän masennetuksi ankarassa
ukkosen-ilmassa, siinä on jotakin, joka ahdistaa rintaa ja painaa
aivoja.
Ellen käveli ihan yksinänsä tuossa suuressa huoneessa. Yön tapaukset
astuivat taas esille kaikista piilopaikoistansa. Hän rupesi tuntemaan
että, jos hän nyt vähänkin antautuisi alakuloisuuteen, pelko ehkä
kuvailisi hänelle kauheuksia ja ryöstäisi häneltä tuon täydellisesti
selvän käsityksen, joka hänellä oli siitä että oli tehnyt oikein ja
hyvää kanssaihmiselleen. Leimaukset lensivät ulkopuolella ristin rastin
ja kaikki esineet ilmestyivät niiden sinisessä, kalman kalpeassa
valossa. Kerran oli hän näkevinänsä Andreaksen väännetyt kasvot ja
suuren veripilkun hänen otsassansa. Ei, ei, huusi hän ja juoksi
ikkunalle, jossa pakoitti itseänsä katselemaan leimauksia. Te ette
minua voita! Ja sinä Herra Jumala taivaassa, sinä et sano että olen
väärin tehnyt. Sanoihan tohtori, ett'ei hän olisi elänyt, ja omatuntoni
sanoo minulle että minä annoin hänelle ainoan avun, mikä oli minun
vallassani antaa. Miksi ei kukaan auttanut häntä paremmin?
Hän seisoi siinä kädet kohoitettuina. Hänestä nuo viheltävät leimaukset
ja jyrinä olivat hänen syyttäjänsä. Vaan urhoollinen neito oli vakava
ja taisteli voittoisasti luonnon voimia ja -- itseänsä vastaan.
Ovi avattiin. Tiina oli siinä. Näytti todellakin siltä kuin eilispäivän
kohtaukset uudistettaisiin.
-- Oi eikö neiti tahtoisi tulla väentupaan. Kaikki, sekä miehet että
naiset seisovat siinä yhdessä joukossa ja ovat hyvin tuskissaan, ja
Pikku-Sören sanoo...!
Ellen oli taas heti entisellään ja meni Tiinan edellä väen joukkoon.
-- Sytyttäkää kynttilät! sanoi hän.
Vapisevat kädet haparoivat tulitikkuja, ja vihdoin sytytettiin
kynttilät, kun pari kertaa oli turhaan sitä koetettu. Ellen näki
väkensä pienissä joukoissa penkillä ja laattialla. Muutamat pii'oista
olivat laskeneet päänsä miesten polville. Ei miehet eikä naiset
puhuneet. Pöydällä istui Pikku-Sören.
-- Mitä pelkäätte? kysyi Ellen. Ettekö koskaan ennen ole nähneet
ukkosen ilmaa? Sanokaa!
Toiset olivat ääneti. Pikku-Sören katseli Elleniä kiihtyneenä:
-- Se on Jumalan rangaistus, neiti! Baal'in ja Belim'in henget
vallitsevat talossa, neiti! Täällä on vietetty syntistä elämää
syömisellä ja juomisella ja riettaudella ja kaikenlaisella
pahuudella...!
Piika, joka taas oli tullut rohkeaksi neiden läsnä ollessa, rupesi
naureskelemaan eräässä nurkassa. Saarnaaja katseli häntä tulta
iskevillä silmillä:
-- Niin, sillä lailla hän nauraa tuo Babylon'in portto. Mutta onko hän
myöskin naurava kun hänen aikansa on käsissä? Sillä on kirjoitettu: se
aika on tuleva, jolloin hedelmä on kypsynyt, ja silloin äitien pitää
valittaman lapsistansa. Vaan tämä huone on lankeeva, sillä sen herra
oli jumalatoin herra, jota ei koskaan temppelissä nähty, eikä hänen
palvelijansa rauhassa lähtenyt maailmasta, vaan paholainen koiran
muodossa vei hänet pois. Ja te, neiti...!
Tiina pani kätensä hänen suulleen. Muutamat miehistä nousivat.
-- Anna hänen olla, käski Ellen tyynesti. Tänä iltana panee hän
kapineensa kokoon ja huomenna saa hän palkkansa, jotta voi mennä
saarnaamaan minne tahtoo, vaan _minun_ kartanossani se ei ole enää
tapahtuva. Ja te toiset! Teidän pitäisi hävetä. Onko koskaan ennen
kuultu että ihmiset maalla istuvat tuvassa ukkosen ilmalla? Luuletteko
että isäni osti tuon uuden ruiskun sitä vasten, että se palaisi tuolla
riihessä? Ainoa mitä saa pelätä ukkosen ilmassa, on että salama iskee
alas ja sytyttää. Emme voi sitä estää tapahtumasta. Vaan sammuttaa te
voitte ja se pitää teidän tehdä, taikka minä otan palvelukseeni uutta
väkeä muuttopäivänä!
Mutinaa kuului, kaikki nousivat ja menivät ulos. Tiina rupesi
rukoilemaan Pikku-Sören'in puolesta, vaan Ellen ei leppynyt tällä
kertaa.
-- Ei, ei mitään joutavaa hyvyyttä. Hän turmelee muita saarnoillansa.
Kuukauden palkka pitää hänen saada edeltäkäsin, sentähden että hän
eroitetaan keskellä vuotta. Mutta pois hänen pitää mennä!
Ellen meni huoneesensa ja sytytti lampun. Raju-ilmaa kesti vielä hetken
aikaa, vaan hän tuskin sitä huomasi enää. Hän oli kovasti suuttunut
Henrikiin, ja kun levon hetki oli tullut ja hänen täytyi sanoa
itselleen että kaikki odottaminen oli turha, meni hän makuuhuoneesen,
repäisi vaatteet päältänsä ja hyppäsi vuoteelle. Ei hän tuntenut pelkoa
eikä omantunnon vaivoja, vaan häntä suututti rakastajansa miehuuden
puute, joka suuttumus vihdoin heltyi unen helmoissa samassa kun kaiku
viimeisestä jyrinästä hävisi kolkossa synkeässä yössä.
Aamu, joka seurasi tätä yötä, oli synkkä ja sumuinen. Päivä ei ollut
paljon valoisampi. Ellen istui tarhassa kivi-vati sylissä ja noukki
siihen palkoja.
Henrik seisoi hänen edessänsä.
Ellen ei ollut häntä huomaavinansa, vaan jatkoi työtänsä. Viimein sanoi
hän katsomatta ylös:
-- Vai olet sinä siinä? Pelkäsit varmaan tulevasi märäksi eilen.
Henrik ei vastannut.
Ellen katseli häntä. Hän seisoi siinä pää kallella, tavallista
kalpeampi ja oli väsyneen, hajamielisen näköinen.
-- Henrik! sanoi Ellen.
Hän säpsähti:
-- Mitä sinä tahdot, kysyi hän matalalla äänellä.
Tämä oli Ellenistä liikaa.
-- Mitä minä sinulta tahdon? Se on kummallinen kysymys. Miksi et tullut
eilen? Vastaa toki!
Henrik pudisti päätänsä ja liikkui niinkuin unessa kävijä.
Ellen laski vatin maahan, nousi ja tarttui Henrikin käsivarteen:
-- Kuuletko Henrik!
-- Minä matkustan pois! kuiskasi tämä.
-- Sinä matkustat pois! huudahti Ellen, astuen askeleen taaksepäin ja
silmillään mitaten Henrikiä kiireestä kantapäähän.
-- Niin minä lähden, lausui Henrik samalla hiljaisella hajamielisellä
tavalla, nähtävästi huomaamatta Ellenin mielen tilaa. Minun täytyy
lähteä pois täältä. Tämä viimeinen yö oli minulle liiaksi!
Ellen istui taas ja rupesi uudestaan työhön.
Henrik seisoi ja katseli kuinka palot ja herneet putosivat vatiin. Hän
hymyili:
-- Sinä olet minua väkevämpi Ellen. Minulle oli tuo tapaus liiaksi.
Minä lähden Skotlantiin.
-- Onnea matkalle!
-- Onko se kaikki, mitä sinulla on minulle sanottavaa?
-- On. Vai tahdotko että vielä sinua kiitänkin? No, kiitokset voin
sulle myöskin antaa, ja herneitä myöskin. -- Kas tässä, ole niin hyvä,
ole niin hyvä!
Ellen sysäsi vatia niin että se kaatui ja laski kädet syliinsä
katsomatta Henrikiin.
-- Hyvästi sitten!
-- Hyvästi!
Henrik seisoi vielä ja odotti hetken aikaa, vaan kun Ellen yhä oli
liikkumatta, kääntyi hän pois, meni hitaasti käytävää myöten ja astui
aidan yli.
Ellen nousi hänen mentyänsä. Hänen silmänsä säkenöivät. _Tämä_ yö oli
ollut hänelle liiaksi! Ja se oli kaikki, mitä Henrikillä oli hänelle
sanomista. Ja hän oli mies. Oi kuinka Ellen oli taistellut tämän yön
läpi. Ja nyt Henrik aikoi lähteä noin ilman muuta. Sepä vasta kaunista!
Ja hänen rakkautensa? Ei, hän oli kurjamainen pelkuri, eikä ansainnut
_hänen_ rakkauttansa!
Ellen astui vatiin ja musersi sekä sen että herneet. Sitten meni hän
ylös kummulle. Niin, täällä olivat he usein istuneet, ja Henrik oli
puhunut niin koreasti hänelle, oli aina kiittänyt hänen vakavuuttansa
ja iloinnut siitä, että se tulevaisuudessa olisi hänen apunansa. Ja
nyt? Tämä ainoa tapaus, tämä laukaus, tämä apu hädässä: ja hän, hän
astui tuolla ja horjui, kuin ruohon korsi! Kah, kuinka hän käveli!
Oliko tuo miehen ryhtiä, sen miehen, jolle Ellen vaimoksi menisi? Ei,
ei. Sinä et ole minua saava!
Hänen suuttumuksensa oli noussut korkeimmilleen, Henrikin ulkomuotokin,
josta hän muutoin oli niin ylpeä, iletti häntä nyt. Aalto oli noussut
niin että sen täytyi syöksyä takaisin.
Ellen näki hänen korkean vartalonsa tuolla ohrapellon takana. Nyt, kun
Henrik oli kaukana, ei hän ottanut lukuun tuota kallistunutta päätä,
vaan arveli että hän kuitenkin oli pulska mies. Mutta heikko hän oli.
Niin kyllä. Vaan eihän kaikki ihmiset voineet olla yhtä voimakkaita.
Jos hän nyt olisi niinkuin ... niinkuin Ellen itse esim.? Niin, mutta
silloin hän ei olisikaan Henrik. Hän näytti niin sanomattoman
toivottomalle.
Se raukka!
Tämän viimeisen sanan lausuttuansa oli ikäänkuin olisi koskettu koko
joukkoon hellästi heliseviä kieliä Ellenin sydämessä. Hänen luontonsa
sisimmästä syvyydestä kasvoi ja puhkesi kukkanen hänen etehensä. Eihän
Henrik ollut kasvanut, niinkuin kasvi vapaassa, raittiissa ilmassa,
joka sai kehitä voimiensa mukaan. Hänen lapsuutensa, hänen nuoruutensa,
ja hänen... Ei. Ellen oli heistä onnellisempi, rikkaampi, se, jonka
velvollisuus oli antaa; ja, jos se oli välttämätöintä, että hän lähtisi
pois päästäksensä taas entisilleen, niin Ellen ainakin tahtoi lausua
hänelle jäähyväiset!
Ja tuulen nopeudella riensi hän ohrapellon läpi, ja vaatteet suhisivat
hänen ympärillänsä. Hän pudotti huivinsa, hän kaatui pari kertaa, kun
jalka takeltui olkiin, kädet tulivat verisiksi epätasaisesta maasta,
mutta hän pääsi kuitenkin hengästyneenä ylös lähimmälle aidalle ja
sieltä huusi hän niin paljon kuin suinkin jaksoi:
-- Henrik, Henrik, kuule minua!
Henrik seisahtui. Ellen aukasi hänelle sylinsä; hän palasi takaisin;
Ellen meni häntä vastaan. Monta sanaa ei puhuttu.
-- Täytyykö sinun lähteä pois? kysyi Ellen, kädet Henrikin kaulassa.
-- Täytyy, vastasi Henrik hiljaa ja silitteli kädellään Ellenin otsaa.
-- No lähde siis! sanoi Ellen ja suuteli hänen poskiansa, huuliansa,
kaulaansa ja käsiänsä. Minä odotan sinua!