VII.

Tohtori seisoi kamarissa Ellenin luona seuraavana päivänä. Ellen istui

pöydän ääressä kartanon laskukirjat edessänsä; hän luki numerosarjat

yhteen ja kirjoitti nopealla vakavalla kädellä.

-- Niin, varmaankin se oli paha yö, lapseni! Me lääkärit näemme ja

kuulemme niin paljon ihmisten kärsimyksistä ja kuitenkin löytyy

asioita, joita emme mielellään nä'e, kovasydämiset vaikka olemmekin,

varsinkin kun täytyy seisoa ainoastaan katselijana, joka ei voi

vähääkään auttaa. Näin oli laita Andreas raukankin suhteen.

-- Olisiko häntä voinut auttaa? kysyi Ellen katsomalta ylös työstänsä.

-- Sillä kannalla kuin tiede nyt on tämän kauhean taudin suhteen täytyy

sanoa: Ei! Mahdollisesti jos hän olisi tullut luokseni kohta ja minä

olisin saanut polttaa haavaa, mutta sittenkin se olisi ollut aivan

epätietoista. Se myrkky tekee pilkkaa meidän taidostamme. Oi, löytyy

niin monenkaltaisia myrkkyjä, jotka surmantyötä tekevät kurjassa

ihmissuvussa, vaan tämän vaikutus näyttää olevan pahin. Kumma että

meidän silloisen keskustelun valaisemiseksi tuli tämmöinen esimerkki!

Minä en ole ennen hoitanut vesikauhuisia; niin, ennenkuin tulin ulos

maalle olin skeptillinen koko asian suhteen...!

-- "Skeptillinen" mitä se on? kysyi Ellen niinkuin ennen.

-- Minä olen epäillyt että se todellakin oli niin pahaa, mutta sinun ja

väen kertomuksista sekä niistä merkistä päättäen, joita huomasin

tutkiessani ruumista... Vaan asiasta toiseen! Minä olen todellakin

ylpeä sinusta kummi-tyttärestäni, sinun käytöksestäsi. -- Tiina kertoi

kuinka sinä käytit itseäsi tänä yönä. Semmoinen mielen-maltti ja

vakavuus sinun ijälläsi... Mitä aion sanoakaan -- sinulla on

varmaankin lasillinen viiniä tuossa kaapissasi? Minä olen ollut tuon

ristiäis-vaimon luona koko yön. Se oli paha sairauden kohtaus, johon

tuo vesi-kauhu oli syypää. Nyt hän, kiitos Jumalalle, ei ole enää

hengenvaarassa, ja minä toivon että voin hänen parantaa ja että hän

pian voi imettää pienokaisia. Kyllä vielä on ydintä ihmisrodussa täällä

maalla!

Ellen toi viiniä kaapista ja arveli itsekseen että hyvä tohtori

huomattavasti oli vanhentunut. Puheliaisuutta Ellen ei rakastanut.

Tohtori joi viiniä ja maiskutti huuliansa:

-- Tämä on varmaan maannut siinä isäsi ensimmäisistä ajoista asti, vai

kuinka? Hän, minun neuvoni mukaan, ei juonut paljon viiniä. Hän oli

liian verevä siksi. Vaan sinä kyllä tarvitsisit lasillisen kaiken

säikähdyksen perästä. Arvattavasti et ole saanut unta, näytät kalpealle

ja väsyneelle... Sinä et tahdo?... No, sitten minä juon vielä tämänkin

lasin sinun onneksesi: Sinun ja Henrikin malja! Oliko hän täällä eilen

illalla kun he tulivat Andreaksen kanssa?

Ellen pudotti kirjan ja käytti ahkerasti imupaperia.

-- Ei, kun he tulivat Andreaksen kanssa, hän, paha kyllä, ei ollut

täällä. Mutta tänä iltana minä odotan häntä. Ehkäpä tuleekin varhemmin

tänäpäivänä!

-- Niin tämmöisestä tapauksesta leviää huhu pian. Nyt täällä

tietysti tulee ruumiin-tutkimuksia y.m. semmoista, ja kartanon

haltijana sinä tietysti saat antaa kertomustasi. Vaan onhan se asia

aivan yksinkertainen ja ruumista sinun ei tarvitse nähdä. Se ei ole

sinua varten. Kumma että sinä juuri satuit lainaamaan hänelle tuon

aseen. Sinä oletkin tavaton tyttölapsi, joka aina kannat aseita! Vaan

se on sinun kaltaistasi. Ja lääkärinä sekä täällä kahden kesken en voi

muuta sanoa kuin että hän käytti pistolia sangen viisaasti. Poika

parka, hän vaan lyhensi kärsimyksensä silla, ja kukatiesi minä olisin

tehnyt samoin, minulla kun ei ole lapsia eikä omaisia. Vaan ts!

semmoista ei uskalla sanoa kun muut sitä kuulevat!

Hänen mentyänsä Ellen nousi ja avasi ikkunan, nauttien ahnaasti

raitista ilmaa kankaalta. Istui sitten taas ja lopetti luvunlaskunsa.

Aamiaista syötyänsä ja juotuansa kaksi suurta lasillista maitoa,

meni hän ulos, kävelemään niittyjen ja peltojen kautta. Mennessänsä

paalu-sillan yli ja edemmäksi ohrapellon ohitse kankaalle, oli hänestä

melkein mahdotointa että kaikki tämä oli eilisestä tapahtunut. Olihan

se mahdotointa. Täällä oli silta ja joki kurisevineen sammakkoineen,

täällä oli kanerva-tie kankaan yli, se tie, jota myöten Andreas oli

astunut, kaikki aivan muuttumatointa, valaistus ja ilma toisenlaiset,

vaan muuten oli jok'ainoa lehti samassa paikassa, ja siihen tiehen,

jota hän eilen oli astunut, ei ollut ainoatakaan mutkaa lisään tullut.

Hän vaipui vähitellen samaan tyyneen mieli-alaan, joka maisemassa

vallitsi, ja tosi-tapaukset hävisivät sinertävään etäisyyteen, jotta

Ellen joka hetki odotti Andreaksen tulevan portista ketunnahkainen

pussi heikoilla hartioillaan.

Portista tuli kun tulikin joku. Se oli poika, joka juoksi täyttä

laukkaa. Hänen tuli tervehtiä neitiä ja pyytää häntä tulemaan sisään;

siellä oli tohtori ja maaherran asia-mies, sekä muita miehiä

kaupungista ja pitäjästä.

Ellen taittoi oksan ja käytti sitä auringon-varjona palatessaan

kartanoon.

Asia oli pian järjestetty. Tohtori puhui ja säesti puhettaan

selittävillä liikunnoilla; hän puhui Ellenin nuoruudesta ja kuinka

tämä, nuori vaikka oli, ei tehnyt niinkuin "mikä toinen nainen hyvänsä"

olisi tehnyt: mennyt tainnoksiin, vaan että Ellen oli antanut, sairaan

selvään lausutun toiveen mukaan, kantaa hänet erillänsä olevaan

kamariinsa. Vielä puhui hän siitä kummallisesta sattumuksesta että

Ellen, "juuri tässä paikassa, missä nyt seisomme, hyvät herrat", oli

pistänyt aseen hänen taskuunsa, jotta voisi olla huoleti noitten

"karanneitten vankien" suhteen! Tyhmä juttu noista karkureista; vaan

ihmiset maalla ovat niin herkkä-uskoiset. Valitettavasti tuo nuori

ihmisraukka oli käyttänyt asetta toisessa tarkoituksessa, kun olisi

pitänyt antaa kohtalonsa riippua Jumalasta. Vaan olihan se tapahtunut

sairaudessa ja hän, tohtori, aikoi todistaa että itsemurha oli

tapahtunut houreissa, jotta ruumis ainakin pääsisi siunattuun maahan.

Ellen nyykähytti päätään; arvellen että tuo oli paikallaan, ja myönsi

kun hänen todistuksensa vaadittiin. Herrat menivät sitten miesten

asuinriviin. Ellen aikoi seurata heitä, mutta tohtori kutsui hänet

takaisin ja selitti ett'ei se hänelle sopinut.

Hän käveli sitten edestakaisin niinkauan, kuin tutkimusta kesti länsi

puolisessa rakennus-sarjassa. Kartanon väki seisoi ympärillä pienissä

hiljaisissa joukoissa ja kuiskasi tai puhui matalalla äänellä toinen

toisilleen. Ellen piti vielä suurta oksaa kädessään, jota silloin

tällöin käytti päivä-varjoksi.

Herrat palasivat. Muutamat heistä näyttivät liikutetuilta, toiset taas

olivat säilyttäneet viralliset muotonsa; asiamies, joka oli nuori ja

nähtävästi kotoisin pääkaupungista sekä vaatetettu uusimman mallin

mukaan, puhui erittäin kovalla äänellä tohtorin kanssa ja näytti

esiintuovan neroansa, lääkärin katsannosta päättäen. Hän pyysi että

lääkäri juhlallisesti esittelisi häntä kartanon "nuorelle kauniille

haltijattarelle", sanoi Ellenille joukon kohteliaisuuksia ja lopetti

sillä toivomuksella että saisi tavata Elleniä iltahuveissa kaupungissa

talvella. Sitten kumarsi hän, sanoi hyvästi, kääntyi vielä pari kertaa

ja katseli Elleniä puoleksi ihaellen, puoleksi uskaliaasti, ja siihen

se 'ruumiin-tutkiminen,' päättyi.

Nämä ihmiset ja tuo somaksi laitettu pieni asiamies olivat nähneet

Ellenin alakuloisena. Vaan alakuloisuus ei ollut Ellenin asia. Hän

pudisti sen päältänsä voimakkaalla tahdollansa ja heitti alakuloisuuden

sikseen. Loppupuoli päivästä päättyi siten että hän taas pani väkensä

järjestettyyn työhön. Se olikin tarpeellista. Heidän oli taas

tunteminen että oli yksi tahto, joka voitti mielen heikkouden, että

yhdellä ainakin oli mielen malttia tässä levottomuudessa.

Kun ilta lähestyi, ei hän voinut kieltää että hartaasti odotti Henrikin

tuloa. Hän meni tarhaan, ulos kankaalle ja taas tarhaan. Päivän

kuumuutta seurasi vilponen ilta. Se näytti tulevan noista suurista

pilvistä, jotka olivat auringonlaskun synnyttämät ja viimein levisivät

yli puolen taivaan. Ehkäpä ukkonen, joka eilen ei ruvennut käymään,

tänä iltana tunkisi esille! Siltä melkein näytti.

Hän odotti ja odotti. Muutamia pisaroita oli jo satanut, pimeni

pimenemistään ja jyrinä kuului etäältä. Henrik ei tullut.

Vaan raju-ilma kiihtyi ja ajoi Ellenin sisään jälleen. Se kelpasi kyllä

esteeksi Henrikille lähtemästä matkalle, vaan pitäisihän hänen tulla

huolimatta ilmasta!

Ellen käveli levottomasti edestakaisin kamarin lattialla. Raju-ilma yhä

vaan kiihtyi.

Rohkeinkin ihminen tuntee itseänsä vähän masennetuksi ankarassa

ukkosen-ilmassa, siinä on jotakin, joka ahdistaa rintaa ja painaa

aivoja.

Ellen käveli ihan yksinänsä tuossa suuressa huoneessa. Yön tapaukset

astuivat taas esille kaikista piilopaikoistansa. Hän rupesi tuntemaan

että, jos hän nyt vähänkin antautuisi alakuloisuuteen, pelko ehkä

kuvailisi hänelle kauheuksia ja ryöstäisi häneltä tuon täydellisesti

selvän käsityksen, joka hänellä oli siitä että oli tehnyt oikein ja

hyvää kanssaihmiselleen. Leimaukset lensivät ulkopuolella ristin rastin

ja kaikki esineet ilmestyivät niiden sinisessä, kalman kalpeassa

valossa. Kerran oli hän näkevinänsä Andreaksen väännetyt kasvot ja

suuren veripilkun hänen otsassansa. Ei, ei, huusi hän ja juoksi

ikkunalle, jossa pakoitti itseänsä katselemaan leimauksia. Te ette

minua voita! Ja sinä Herra Jumala taivaassa, sinä et sano että olen

väärin tehnyt. Sanoihan tohtori, ett'ei hän olisi elänyt, ja omatuntoni

sanoo minulle että minä annoin hänelle ainoan avun, mikä oli minun

vallassani antaa. Miksi ei kukaan auttanut häntä paremmin?

Hän seisoi siinä kädet kohoitettuina. Hänestä nuo viheltävät leimaukset

ja jyrinä olivat hänen syyttäjänsä. Vaan urhoollinen neito oli vakava

ja taisteli voittoisasti luonnon voimia ja -- itseänsä vastaan.

Ovi avattiin. Tiina oli siinä. Näytti todellakin siltä kuin eilispäivän

kohtaukset uudistettaisiin.

-- Oi eikö neiti tahtoisi tulla väentupaan. Kaikki, sekä miehet että

naiset seisovat siinä yhdessä joukossa ja ovat hyvin tuskissaan, ja

Pikku-Sören sanoo...!

Ellen oli taas heti entisellään ja meni Tiinan edellä väen joukkoon.

-- Sytyttäkää kynttilät! sanoi hän.

Vapisevat kädet haparoivat tulitikkuja, ja vihdoin sytytettiin

kynttilät, kun pari kertaa oli turhaan sitä koetettu. Ellen näki

väkensä pienissä joukoissa penkillä ja laattialla. Muutamat pii'oista

olivat laskeneet päänsä miesten polville. Ei miehet eikä naiset

puhuneet. Pöydällä istui Pikku-Sören.

-- Mitä pelkäätte? kysyi Ellen. Ettekö koskaan ennen ole nähneet

ukkosen ilmaa? Sanokaa!

Toiset olivat ääneti. Pikku-Sören katseli Elleniä kiihtyneenä:

-- Se on Jumalan rangaistus, neiti! Baal'in ja Belim'in henget

vallitsevat talossa, neiti! Täällä on vietetty syntistä elämää

syömisellä ja juomisella ja riettaudella ja kaikenlaisella

pahuudella...!

Piika, joka taas oli tullut rohkeaksi neiden läsnä ollessa, rupesi

naureskelemaan eräässä nurkassa. Saarnaaja katseli häntä tulta

iskevillä silmillä:

-- Niin, sillä lailla hän nauraa tuo Babylon'in portto. Mutta onko hän

myöskin naurava kun hänen aikansa on käsissä? Sillä on kirjoitettu: se

aika on tuleva, jolloin hedelmä on kypsynyt, ja silloin äitien pitää

valittaman lapsistansa. Vaan tämä huone on lankeeva, sillä sen herra

oli jumalatoin herra, jota ei koskaan temppelissä nähty, eikä hänen

palvelijansa rauhassa lähtenyt maailmasta, vaan paholainen koiran

muodossa vei hänet pois. Ja te, neiti...!

Tiina pani kätensä hänen suulleen. Muutamat miehistä nousivat.

-- Anna hänen olla, käski Ellen tyynesti. Tänä iltana panee hän

kapineensa kokoon ja huomenna saa hän palkkansa, jotta voi mennä

saarnaamaan minne tahtoo, vaan _minun_ kartanossani se ei ole enää

tapahtuva. Ja te toiset! Teidän pitäisi hävetä. Onko koskaan ennen

kuultu että ihmiset maalla istuvat tuvassa ukkosen ilmalla? Luuletteko

että isäni osti tuon uuden ruiskun sitä vasten, että se palaisi tuolla

riihessä? Ainoa mitä saa pelätä ukkosen ilmassa, on että salama iskee

alas ja sytyttää. Emme voi sitä estää tapahtumasta. Vaan sammuttaa te

voitte ja se pitää teidän tehdä, taikka minä otan palvelukseeni uutta

väkeä muuttopäivänä!

Mutinaa kuului, kaikki nousivat ja menivät ulos. Tiina rupesi

rukoilemaan Pikku-Sören'in puolesta, vaan Ellen ei leppynyt tällä

kertaa.

-- Ei, ei mitään joutavaa hyvyyttä. Hän turmelee muita saarnoillansa.

Kuukauden palkka pitää hänen saada edeltäkäsin, sentähden että hän

eroitetaan keskellä vuotta. Mutta pois hänen pitää mennä!

Ellen meni huoneesensa ja sytytti lampun. Raju-ilmaa kesti vielä hetken

aikaa, vaan hän tuskin sitä huomasi enää. Hän oli kovasti suuttunut

Henrikiin, ja kun levon hetki oli tullut ja hänen täytyi sanoa

itselleen että kaikki odottaminen oli turha, meni hän makuuhuoneesen,

repäisi vaatteet päältänsä ja hyppäsi vuoteelle. Ei hän tuntenut pelkoa

eikä omantunnon vaivoja, vaan häntä suututti rakastajansa miehuuden

puute, joka suuttumus vihdoin heltyi unen helmoissa samassa kun kaiku

viimeisestä jyrinästä hävisi kolkossa synkeässä yössä.

Aamu, joka seurasi tätä yötä, oli synkkä ja sumuinen. Päivä ei ollut

paljon valoisampi. Ellen istui tarhassa kivi-vati sylissä ja noukki

siihen palkoja.

Henrik seisoi hänen edessänsä.

Ellen ei ollut häntä huomaavinansa, vaan jatkoi työtänsä. Viimein sanoi

hän katsomatta ylös:

-- Vai olet sinä siinä? Pelkäsit varmaan tulevasi märäksi eilen.

Henrik ei vastannut.

Ellen katseli häntä. Hän seisoi siinä pää kallella, tavallista

kalpeampi ja oli väsyneen, hajamielisen näköinen.

-- Henrik! sanoi Ellen.

Hän säpsähti:

-- Mitä sinä tahdot, kysyi hän matalalla äänellä.

Tämä oli Ellenistä liikaa.

-- Mitä minä sinulta tahdon? Se on kummallinen kysymys. Miksi et tullut

eilen? Vastaa toki!

Henrik pudisti päätänsä ja liikkui niinkuin unessa kävijä.

Ellen laski vatin maahan, nousi ja tarttui Henrikin käsivarteen:

-- Kuuletko Henrik!

-- Minä matkustan pois! kuiskasi tämä.

-- Sinä matkustat pois! huudahti Ellen, astuen askeleen taaksepäin ja

silmillään mitaten Henrikiä kiireestä kantapäähän.

-- Niin minä lähden, lausui Henrik samalla hiljaisella hajamielisellä

tavalla, nähtävästi huomaamatta Ellenin mielen tilaa. Minun täytyy

lähteä pois täältä. Tämä viimeinen yö oli minulle liiaksi!

Ellen istui taas ja rupesi uudestaan työhön.

Henrik seisoi ja katseli kuinka palot ja herneet putosivat vatiin. Hän

hymyili:

-- Sinä olet minua väkevämpi Ellen. Minulle oli tuo tapaus liiaksi.

Minä lähden Skotlantiin.

-- Onnea matkalle!

-- Onko se kaikki, mitä sinulla on minulle sanottavaa?

-- On. Vai tahdotko että vielä sinua kiitänkin? No, kiitokset voin

sulle myöskin antaa, ja herneitä myöskin. -- Kas tässä, ole niin hyvä,

ole niin hyvä!

Ellen sysäsi vatia niin että se kaatui ja laski kädet syliinsä

katsomatta Henrikiin.

-- Hyvästi sitten!

-- Hyvästi!

Henrik seisoi vielä ja odotti hetken aikaa, vaan kun Ellen yhä oli

liikkumatta, kääntyi hän pois, meni hitaasti käytävää myöten ja astui

aidan yli.

Ellen nousi hänen mentyänsä. Hänen silmänsä säkenöivät. _Tämä_ yö oli

ollut hänelle liiaksi! Ja se oli kaikki, mitä Henrikillä oli hänelle

sanomista. Ja hän oli mies. Oi kuinka Ellen oli taistellut tämän yön

läpi. Ja nyt Henrik aikoi lähteä noin ilman muuta. Sepä vasta kaunista!

Ja hänen rakkautensa? Ei, hän oli kurjamainen pelkuri, eikä ansainnut

_hänen_ rakkauttansa!

Ellen astui vatiin ja musersi sekä sen että herneet. Sitten meni hän

ylös kummulle. Niin, täällä olivat he usein istuneet, ja Henrik oli

puhunut niin koreasti hänelle, oli aina kiittänyt hänen vakavuuttansa

ja iloinnut siitä, että se tulevaisuudessa olisi hänen apunansa. Ja

nyt? Tämä ainoa tapaus, tämä laukaus, tämä apu hädässä: ja hän, hän

astui tuolla ja horjui, kuin ruohon korsi! Kah, kuinka hän käveli!

Oliko tuo miehen ryhtiä, sen miehen, jolle Ellen vaimoksi menisi? Ei,

ei. Sinä et ole minua saava!

Hänen suuttumuksensa oli noussut korkeimmilleen, Henrikin ulkomuotokin,

josta hän muutoin oli niin ylpeä, iletti häntä nyt. Aalto oli noussut

niin että sen täytyi syöksyä takaisin.

Ellen näki hänen korkean vartalonsa tuolla ohrapellon takana. Nyt, kun

Henrik oli kaukana, ei hän ottanut lukuun tuota kallistunutta päätä,

vaan arveli että hän kuitenkin oli pulska mies. Mutta heikko hän oli.

Niin kyllä. Vaan eihän kaikki ihmiset voineet olla yhtä voimakkaita.

Jos hän nyt olisi niinkuin ... niinkuin Ellen itse esim.? Niin, mutta

silloin hän ei olisikaan Henrik. Hän näytti niin sanomattoman

toivottomalle.

Se raukka!

Tämän viimeisen sanan lausuttuansa oli ikäänkuin olisi koskettu koko

joukkoon hellästi heliseviä kieliä Ellenin sydämessä. Hänen luontonsa

sisimmästä syvyydestä kasvoi ja puhkesi kukkanen hänen etehensä. Eihän

Henrik ollut kasvanut, niinkuin kasvi vapaassa, raittiissa ilmassa,

joka sai kehitä voimiensa mukaan. Hänen lapsuutensa, hänen nuoruutensa,

ja hänen... Ei. Ellen oli heistä onnellisempi, rikkaampi, se, jonka

velvollisuus oli antaa; ja, jos se oli välttämätöintä, että hän lähtisi

pois päästäksensä taas entisilleen, niin Ellen ainakin tahtoi lausua

hänelle jäähyväiset!

Ja tuulen nopeudella riensi hän ohrapellon läpi, ja vaatteet suhisivat

hänen ympärillänsä. Hän pudotti huivinsa, hän kaatui pari kertaa, kun

jalka takeltui olkiin, kädet tulivat verisiksi epätasaisesta maasta,

mutta hän pääsi kuitenkin hengästyneenä ylös lähimmälle aidalle ja

sieltä huusi hän niin paljon kuin suinkin jaksoi:

-- Henrik, Henrik, kuule minua!

Henrik seisahtui. Ellen aukasi hänelle sylinsä; hän palasi takaisin;

Ellen meni häntä vastaan. Monta sanaa ei puhuttu.

-- Täytyykö sinun lähteä pois? kysyi Ellen, kädet Henrikin kaulassa.

-- Täytyy, vastasi Henrik hiljaa ja silitteli kädellään Ellenin otsaa.

-- No lähde siis! sanoi Ellen ja suuteli hänen poskiansa, huuliansa,

kaulaansa ja käsiänsä. Minä odotan sinua!

Kaksi laukausta · 第 12 / 16 题