I.

Suurelta maantieltä eli postitieltä kääntyi tiehaara länteen päin,

kankaan yli viljellyille maille merenrannikolla. Suuria niittymaita

levisi molemmille puolille kuin paisunut virta, ja nuo vihertävät

aallot valuivat paikottain taivaan kanssa yhteen. Haaratie loppui missä

niittymaa alkoi, ei nimittäin ollut syytä sen jatkamiseen. Siellä oli

muutamia taloja, puutarhoja sen verran kuin raivoisa länsituuli salli;

matalia ulkohuoneita; korkeita heinäkasoja; siellä oli joki eli leveä

oja, hajoavainen porrassilta, joka vei vanhalle linnalle. Vielä taisi

nähdä missä saarto-kaivannot olivat olleet ja missä vallien jäännökset

olivat. Jos katsoja oli varustettu hyvällä mielikuvituksella taisi hän

ehkä myöskin tuosta hävinneestä herras-linnasta punaisella muurilla

muodostaa itselleen kaksi kulmatornia, koira-koppelin, linnakaivon,

hedelmätarhan, joka viimeinen varsinkin näyttää niin runolliselle

hyvissä runoelmissa tai taulukankaalla. Mutta hedelmä-tarha olikin

siinä vielä; vieläpä ikivanhoja ruosteen-karvaisia runkojakin, jotka

eivät kantaneet hedelmiä, tuskin lehtiäkään, vaan kuitenkin olivat

jääneet paikoilleen, syystä että "kartanon" nykyinen omistaja

ylimalkain antoi kaiken seisoa ja kasvaa miten vaan taisi. Toisella

puolella linnaa, jos nimittään otaksumme että vanhat omenapuut

määräävät rajan, oli muinainen karja-kartano eli nykyinen "kartano".

Kaksi rakennusta siinä nähtävästi oli rakennettu linnan punaisista

kivistä, vaan toiset kaksi rakennusta olivat uudemmat. Siinä oli

ajo-portti korkealla otsipuolella ja muutamilla hajonneilla

jäännöksillä eräästä herras-vaakunasta. Ulkopuolella etelään päin oli

pitkä sarja sarapuita, myöskin jotensakin vanhat, ruosteenkarvaiset ja

tuulen rääkkäämät. Haka, jossa kasvoi pähkinäpuita, oli täällä

läheisyydessä. Se ei ollut millään lailla merkillinen, ei tarkoittanut

huvitusta eikä hyötyä; aidan vieressä oli pieni kumpu ja kummulla

penkki ja erään kesäpäivän iltapuolella seisoi tässä kaksi nuorta

ihmistä katselemassa tuota avarata lakeaa.

Näitten nuorten ihmisten oli käynyt niinkuin usein vanhojen ja

viisaittenkin käy; iltapäivän valaistus, vähitellen laskeva aurinko

sinä kirkkaana päivänä oli keskeyttänyt heidän puheensa. Laita on se,

että illassa on jotakin hillitsevää, surumielistä, jota ainoastaan

hyvin pintapuoliset ihmiset voivat vastustaa. Kieli ei käy puheliaaksi

kun varjot tummenevat, lintujen laulu vaikenee ja värit itäisellä

taivaan-rannalla käyvät harmaiksi kunnes kokonaan häviävät. Nuo kaksi

tuolla pienellä kummulla katselivat äänettöminä, selin aurinkoon päin,

kuinka puna-sinervät varjot vanhoista, kuluneista puista kävivät yhä

pitemmiksi tasaisilla niityillä. He näkivät kuinka värit yhä

sinertyivät ja harmaantuivat kaakossa; he näkivät niitty-maan ja

kankaan sulaavan yhteen hämärässä, näkivät mättäiden muuttuvan

tuhkan-värisiksi vuorisiksi, näkivät puuttoman seudun ihan

paljastettuna. Ikäänkuin keskinäisestä sopimuksesta nostivat he

päätänsä taivasta kohti ja tuijoittivat tuohon mahtavaan holviin.

Jok'ainoa kirjava elähyttävä freski [kallio-maalaus, katto- tai

seinä-maalaus] oli hävinnyt holvista, se oli tumma, sinertävän harmaa

ja kaikki näytti sen kautta vielä enemmän yksitoikkoiselle, mutta

myöskin vielä avarammalle, melkein tuskallisen rajattomalle. Nyt

kääntyivät he penkillä ja katselivat aurinkoa. Se oli likellä taivaan

rantaa ja lähetti ulos kultaisen valovirran pitkäkkään pilven alta,

jonka taakse oli kätkeynyt hetki sitten -- ikäänkuin sotapäällikkö,

joka pakoretkellänsä heittäytyy johonkin tyhjään linnoitukseen,

koettaaksensa jos mahdollista pysäyttää pakoa. Kaikki nämä kultaiset

sätehet olivat tiedustajia, joita oli lähetetty ulos tutkimaan olisiko

pysähtyminen mahdollista. Tila oli toivotoin. Hetkeä myöhemmin

jatkettiin pakoa alaspäin, linna oli tyhjä. Kilvet ja keihäät,

kiväripiiput ja miekat kiiltelivät; pako kävi ainakin järjestyksessä.

Mutta äärimmäisellä taivaan-rannalla, missä niitty-maat päättyivät ja

meri alkoi, näkyi tumma aaltojen muotoinen jakso, niinkuin miehiä

rinnatuksin, muutamat päät korkeammalla, muutamat matalammalla. Tuo

näytti hyvin uhkaavaiselle, ja mitä enemmän ylhäällä kiilsi ja kimalsi,

sitä synkempänä, totisempana seisoi rivi tuossa. Ne oli hietasärkät

meren rannalla.

Nuo, molemmat nuoret ihmiset olivat niin vaipuneet katsomiseen, kuin

tämä näytelmä olisi ollut heille ihan uutta. Vaan niin ei suinkaan

ollut laita. Elämä näillä paikoilla oli niin vähän vaihtelevaista, että

ilmiöt taivaalla aamulla ja illalla saivat palkita paljon, mikä muualla

tyydytti nuorten katselemis- ja nauttimishalua aivan erilaisilla

muutoksilla ja vaihtelevaisunksilla. Näille tienoille tuli harvoin

vieraita ja kartanon-omistaja ei seurustellut monen naapurin kanssa.

Lähin kaupunki oli hyvinkin neljän peninkulman päässä, ja tämä oli

pitkä matka kun muistaa että tiet olivat suureksi osaksi huonoja.

Harvoin joku soittoniekka tai muu vapaiden taiteiden rakastaja sinne

eksyi, ja jos se joskus tapahtui, niin sitä päälliseksi ei juuri

mielellään nähnyt kartanon-omistaja, joka nuoruudessaan oli saanut sen

verran kasvatusta, että hän mielellään luopui tuonkaltaisesta

taidenautinnosta. Kartanon omistaja, jota ylt'ympäri nimitettiin

"omituiseksi kartanon-haltijaksi", ei huolinut oikein ylläpitää

haltijan-arvoansa. Hän nimitti itseänsä aivan yksinkertaisesti

Jansen'iksi. Omituisuus oli kuitenkin niin kiintynyt hänen luonteesensa

ja olentoonsa, että hän oli pakoitettu sitä kantamaan sekä arvonimenä

että luonteen osoitteena. Kymmenkunta vuotta sitten oli hän saapunut

seudulle reippaana, toimeliaana nuorena miehenä, joka jo silloinkin oli

jotensakin umpimielinen luonnoltaan, eikä seurustellut naapurien

kanssa. Asuttuansa niillä paikoin jonkun ajan ja ostettuansa kartanon,

läksi hän pois ja palasi nuoren kauniin vaimon kanssa. Hän eli tämän

kanssa jos mahdollista vielä suuremmassa yksinäisyydessä, kuin ennen,

ja piti häntä suuressa arvossa, jos saa päättää papin ja lääkärin

kertomuksista pitäjällä. Sitä huhua, joka oli tietävinänsä että

kartanon-omistajan vaimo oli mykkä, sokea tai jotakin semmoista,

väittivät mainitut henkilöt perättömäksi. Se oli hyvin kaunis nainen,

vakuutti pappi, hyvin arvokas nainen, todisti lääkäri, ja muuten aivan

säännöllinen, vakuuttivat molemmat. Hän kuoli vähän ajan perästä

synnytettyänsä tyttären. Maahanpaniaisiin oli seudun asukkaat

kokountuneet hyvin lukuisasti. Tahdottiin nähdä millä lailla "hän otti

sen". _Hän_ oli tullut hautausmaalle tavallisessa puvussaan, ruskeassa

niinsanotussa metsästys-nutussa, suurissa kiiltävissä saappaissa ja

harmaassa huopahatussa, jonka ympäri oli kääritty kappale suruharsoa;

huhu tiesi että mejerin-hoitaja viimeisellä hetkellä oli sitonut sen

hattuun.

Hautausmaalla oli hän kohteliaasti, mutta äänetöinnä vastaan-ottanut

enemmän ja vähemmän hienontapaiset surkuttelemiset, jotka aina

semmoista tilaisuutta seuraavat. Kaikkien menojen aikana, sekä sisällä

kirkossa että ulkona haudalla, ei hänen kasvoissansa huomattu

vähintäkään muutosta. Ainoastaan sinä hetkenä, jolloin ensimmäinen

lapiollinen hietaa oli pudonnut arkulle, värisi hänen lyhytniskainen

olentonsa, niinkuin vilusta, ja vieressä seisova lääkäri oli nähnyt

että hän painoi etuhampaat useita kertoja ali-huuleen kunnes verta

tippui alas hänen parralleen. Silloin oli hän äkisti pyyhkinyt huulia

nenäliinallaan ja kun kaukana seisovat olivat nähneet että nenäliina

nostettiin kasvoille, olivat he tyytyväiset, sillä arvelivat että

kyyneleitä oli vuotanut ja että kaikki siis oli niinkuin olla piti.

Sitten oli hän pudistanut papin, tohtorin ja muutamain lähellä

seisovain kättä, oli mennyt vaunuillensa, käskenyt ajomiehen ajaa ja

itse mennyt kankaan yli jalkasin kartanolle päin. Poika, joka paimensi

muutamia laihoja lampaita, oli seuraavana päivänä tullut tohtorin luo

tuomaan erään veitsen, hammas-tikkuja ynnä tasku-kirjan, jotka oli

löytänyt kanervikosta, ja hänen kertomuksensa mukaan kanervat siinä

paikassa olivat taittuneet ja alas painetut, niinkuin joku olisi siinä

istunut tai maannut kauan aikaa. Tohtori oli ottanut kapineet ja

antanut pojalle 4 killinkiä, mutta samalla ilmoittanut hänelle että

kalut varmaankin olivat kartanon-haltijan ja että hän, lääkäri,

toimittaisi ne omistajalle. Samana päivänä iltapuolella eteni hän

kartanoon ja tapasi tuon muuten toimeliaan miehen pitkällä kovalla

sohvalla jokapäiväishuoneessa, joka näytti oudolle ja tyhjälle.

Kartanon-haltija piti toisessa kädessään kirjan, jota hän luki

sill'aikaa kun hän toisella silitteli ruskea-pilkkuista lintu-koiraa,

joka uskollisena katseli makaajaa ja näytti ihmettelevän tätä

tavatointa toimettomuutta.

-- Suokaa anteeksi että häiritsen! Nils Kristensen'in poika toi minulle

nämä kapineet, jotka oli löytänyt kanervikosta. Ne ovat varmaan teidän!

Makaava nousi puoleksi ja laski kirjan pöydälle viereensä. Lääkärin

silmä katseli sen nimilehteä. Se oli Don Quixote.

-- Oi! se on taskukirjani ja veitseni. Kiitoksia paljon. Minä kaipasin

niitä aamulla!

Kun lääkärille ei tarjottu tuolia, otti hän semmoisen itse.

Kartanon-omistaja katseli häntä vähän epäillen, vaan tarttui kohta

taas kirjaan ja rupesi koiraa silittämään.

Lääkäri antoi tietoa läsnäolostaan sanoilla:

-- Herra kartanon-haltija...!

-- Suokaa anteeksi: Jansen! oikaisi tämä.

-- Herra Jansen; minä en olisi jäänyt istumaan jos en olisi katsonut

velvollisuudekseni astua teidän ja teidän surunne väliin, puhumaan

totisesti teidän kanssanne siitä pienestä olennosta, joka teillä nyt on

talossa ja jota minusta näytätte...

-- Suru! pieni olento! velvollisuus! mutta jättäkää minut toki rauhaan

näistä puheenparsista. Olenhan omassa talossani, luulisin minä!

Tämä puhe aloitettiin äkäisellä äänellä; mutta lauseen lopussa makaavan

ääni heltyi, hän kallistui koiran yli ja nosti sen päätä. Koira veti

päänsä pois hänen käsistään, aivasti, meni takaperin pöydän alta pois,

aivasti taas, juoksi uunin viereen ja laski käpälänsä kuonolle.

Tohtori ajatteli itsekseen että Jansen'in kyyneleet olivat hyvin

suolaiset. Hetken äänettömyys vallitsi.

-- Minä en tiedä mitä syytä teillä on hävetä suruanne minun

läsnäollessani! sanoi tohtori.

Ei seurannut mitään vastausta.

Puhuja jatkoi:

-- Vaikk'en tiedä sitä, täytyy minun teidän lääkärinänne, huolimatta

mistään, kertoa mitä jo sanoin lapsen synnyttyä, kun ei paljon toivoa

ollut sen äidistä, ja se asia on järjestettävä niin pian kuin

mahdollista. Mejerihoitajan pullo voi kyllä olla hyvä, mutta minä

en puolusta sitä ruoan lajia. Joko te annatte minulle eron

lääkäritoimestani teidän luonanne taikka minä vaadin mitä olen

vaatinut: lapsen pitää saada imettäjää!

Kartanon-omistaja ei liikahtanut. Hän oli laskenut kirjan kasvoilleen.

Outoa oli nähdä kuvat kirjan kansilla tuon surun peittona. Toisella

puolella La Mancha-ritarin laiha, luinen muoto ja toisella puolella

aseen-kantajan törkeä kyynillinen naama.

Tohtori nousi ja astui sohvan viereen sekä taputti makaajaa olkapäälle.

-- Hra Jansen. Minä olisin huonompi lääkäri kuin olen, jos en olisi

oppinut surua kunnioittamaan pitkänä virka-aikanani, varsinkin kun on

niin paljon syytä siihen kuin teillä on. Minä tunnen surun omasta

kokemuksestani. Mutta älkää rakkaudesta siihen, minkä olette

kadottanut, unhottako sitä pienokaista, joka on tullut teidän taloonne.

Minä tahdon unhottaa mitä lausuitte minulle taannoin. Ensi surussaan

ihminen voi lausua yhtä ja toista. Vaan eihän pienokainen ole syypää

siihen. Olkaa nyt mies ja jos ette tahdo itse ryhtyä toimiin, niin

valtuuttakaa minua siihen. Minä hankin imettäjän, eikö niin?

Kirjan alta kuului: Tehkää niin, vaan antakaa minun olla rauhassa!

Tohtori otti hattunsa, seisoi vielä hetken aikaa ja meni sitten ulos

mejerinhoitajan luo.

Seuraavana aamuna hän palasi, tuoden mukanansa voimakkaan näköisen

naisen, jolla oli korkea rinta, ruskeat posket, kirjava liina päässä ja

kuopakkaat silmät. Hän astui tohtorin jäljissä katsomatta oikealle tai

vasemmalle. Ajo-portilla oli hän seisahtunut ja tuttavasti hymyillyt

sen päällä olevalle herras-vaakunalle.

Tohtori astui huoneesen; nais-ihminen hänen jäljessään jäi ovelle

odottamaan.

Hra Jansen astui edes takaisin lattialla suurissa työsaappaissaan.

Niiden varsista näkyi että hän oli ollut niityillä. Hän poltti piippua

niin ankarasti että savu kiertyi hänen ympärilleen kuin kotona kudotut

lakanat.

Tohtori ilmestyi semmoisen lakanan alta tervehtien kartanon-omistajaa.

-- Täällä tuon imettäjän, johon voin luottaa. Te voitte olla

tyytyväinen!

Hra Jansen otti piipun suustansa ja katseli tohtoria niinkuin hän

ei ollenkaan olisi ymmärtänyt mistä tämä puhui. Tohtori katkaisi

puheensa ja katseli ensin hra Jansenia ja sitten naista. Kummallista!

Kartanon-omistaja oli astunut askeleen taaksepäin ja teki kieltävän

liikunnon piipullaan. Nainen, joka lähestyessä oli käynyt kallistunein

päin, katseli nyt nöyrällä tuttavaisuudella hra Jansen'in kasvoihin.

Hra Jansen maltti mieltänsä.

-- Mistä sinä tulet?

-- Pohjoisesta, pitkän matkan päästä. Minä kuulin mitä oli tapahtunut

ja ilmoitin itseni tälle miehelle lapsen imettäjäksi!

-- Oletko ... onko sinulla ... onko miehesi täällä muassa?

-- Ei, hän jäi sinne; hän hoitaa lapsia!

-- Kuinka monta...?

-- Ensin poika, sitten tyttö. Viime kuulla syntyi vieläkin yksi tyttö,

mutta se on nyt vieroitettu ja syö puuroa!

Tätä viimeistä selitystä antaessaan oli nainen tehnyt suullansa jotakin

temppua, joka oli olevinaan naurua. Ainakin näkyi pari riviä valkosia

hampaita huulien väliltä sill'aikaa kun silmät supistuivat ja

himmenivät. Hän nosti toisen kätensä sarkaleningin kaulukselle, avasi

pari hakaa ja, kääntyessä puoleksi tohtorin puoleen, kysyi hän: Missä

on lapsi?

Hra Jansen astui askeleen eteenpäin, mietiskeli hetken aikaa, pisti

piipun taka-taskuunsa ja sanoi lyhyesti:

-- Hyvä; sinä voit jäädä. Mene ulos mejerinhoitajan luo, tuonne, tuosta

ovesta!

Hän meni nopeasti ulos ovesta. Tohtori katseli vähän hämmästyneenä

ensin hänen jälkeensä ja sitten hra Jansen'ia, joka ujosti oli

kallistanut päätänsä.

-- Te näytätte tunteman häntä...? kysyi tohtori.

Hra Jansen heilutti piipuntupsua.

-- Minulla oli kerran vähän tekemistä tuon joukon kanssa! vastasi hän

välttäen. Mies oli varastanut hiukan minulta. Nainen oli kuitenkin

liian hyvä orjaksi!

-- Minä takaan hänestä! sanoi tohtori.

Löydettyänsä mejerinhoitajan huoneen, joka oli kyökin vieressä, riensi

nainen täyttä kiirettä kehdon luo, jossa pienokainen makasi, ja,

vähintäkään huolimatta tuon väliaikaisen kasvatus-äidin kysymyksistä

hänen valtuuskirjastansa, otti hän pullon lapselta ja painoi varovasti,

mutta huomattavalla taidolla tuon pienen kolmikulmaisen suun

paljastettua rintaansa vasten.

Lapsi näytti hyväksyvän muutosta; vaan tuo hyvä mejerin-hoitaja, joka

kaikessa hyväntahtoisuudessaan vanhanpiian tavalla kadehti nuorta

äitiä, pani ehtimiseen vastalauseita ja vaati saada tietää, mistä

vieras tuli, millä oikeudella ja niin edespäin j.n.e.

Uusi imettäjä kuunteli tätä kauan aivan huoletoinna, niin kauan kuin

pienokainen söi mielukkaasti. Kun nuoren neiti Jansen'in nälkä oli

asettumaisillaan ja eron-saanut kasvatus-äiti yhä pitkitti saarnaansa,

nousi imettäjä tuoliltaan, otti toisen kauniisti käsivarresta kiinni ja

pyörähytti sitä ulos ovesta sanaakaan sanomatta. Raivoisena riensi tämä

näin loukattu hra Jansen'in luo.

Hra Jansen, tohtori ja mejerin-hoitaja palasivat sitten yhdessä.

Lääkäri oli hyvin hyvillänsä tutkittuansa imettäjän ja lapsen

tilaa. Tuon tummanverisen naisen oikeudet vahvistettiin laillisesti

ja lapsenhuone järjestettiin näille uusille "eroamattomille".

Mejerin-hoitaja uhkasi jättää talon muutto-päivänä, mutta tohtorin

leikillinen muistutus että hän vaan pitäisi huolta omasta maidostaan

(mejerissä nimittäin), sovitti viimein asiat. Hra Jansen oli tämän

keskustelun aikana seisonut erillänsä. Kun olivat lähtemäisillään

huoneesta oli hän ikäänkuin vastoin tahtoansa katsellut kehdolle päin.

Tätä kohtaa tohtori pani muistiin.

Aika kului kuin kuluikin kartanossa. Isäntä oli umpimielinen ja outo,

mutta teki työtä säännöllisesti ja vanhalla voimallansa jokapäiväisissä

toimissa sisällä ja ulkona. Vieraita ei tullut kartanoon, ainoastaan

tohtori kävi silloin tällöin ja oli tyytyväinen pienokaisen edistykseen

hiljaisen imettäjän hoidossa.

Mutta ihmiset sillä tienoolla rupesivat nurisemaan. Tiettiin ett'ei

pienokainen ollut kastettu, ja vaikka semmoinen häiriö sai tapahtua

suuressa kaupungissa, jossa tapahtuu niin paljon muutakin häiriötä,

niin sitä ei kärsitty maalla, missä kaikki voitiin silmällä pitää,

vaikka tiet olisivat olleet kuinka huonot ja talojen välit vielä

pitemmät.

Tohtori oli ottanut ollaksensa tämän tyytymättömyyden tulkkina

huolimattoman kartanon-omistajan luona -- pappi arveli nimittäin ett'ei

hän voinut olla oikein puolueetoin tässä asiassa.

Hra Jansen kuunteli tohtoria, hämmästystä taikka mielipahaa

ilmoittamatta:

-- Ihmiset näkevät niin paljon vaivaa toisten asiain tähden. Mutta jos

te, tohtori, tahdotte järjestää tuota asiaa, niin olkaa niin hyvä, ja

kiitoksia vaivastanne. Minulla on ollut muuta ajateltavana!

Lääkäri, joka oli leskimies ja lapsetoin, tuli eräänä kauniina

aamuna yhden hevosen vetämissä vaunuissaan noutamaan lasta, imettäjää

ja mejerinhoitajaa. Rauha ei ollut vielä vahvistettu viimeiksi

mainittujen välillä, mutta tällaisessa juhla-tilassa semmoiset

unhoitetaan ainakin juhlamenojen kestäessä. Ajettiin kirkolle. Imettäjä

kantoi lasta, mejerin-hoitaja myssyä, tohtori oli kummina ja pappi

risti lapsen. Tiellä sovittiin siitä että pienokainen saisi nimen

Ellen. Mejerinhoitaja oli uppiniskaisesti vaatinut pitempää ja paremmin

soivaa nimeä, mutta tohtori rakasti vanhoja runoja ja yhdestä

semmoisesta hän oli ottanut nimen Ellen ja pappi vahvisti sen.

Kun taas seisottiin kirkkomaalla ristiäisten jälkeen, tuli hra Jansen.

Hän oli käynyt kanervakankaan yli. Ihmisiä kirkkomaalta tuli häntä

vastaan. Hän tervehti jäykästi, meni seuransa kanssa vaunuin luo ja

sanoi joitakuta sanoja tohtorille.

-- Hän sai nimeksi Ellen! sanoi tämä.

Hra Jansen hengitti nähtävästi helpommin.

-- Minä kävin niin rajusti sentähden että pälkähti päähäni siellä

kotona että ... s.o. minä pelkäsin että hänelle annettaisiin äitinsä

nimi!

Vuosi kului toisensa perästä. Kehto oli aikoja sitten pantu ylisille ja

oli ollut kissojen asuntona jo monta sukupolvea. Lapsen imettäjä oli jo

kauan ollut poissa. Hän oli mennyt, niinkuin oli tullut. Eräänä päivänä

hän oli hoksannut että hänen aikansa oli ohitse ja oli ilmoittanut sen

kartanon isännälle. Tämä oli antanut hänelle säästöpankki-kirjan ja

lisännyt että hänelle arvattavasti olisi hyödyllistä, jos hän voisi

taivuttaa itsensä ja miehensä siihen päätökseen, että muuttaisivat

likimäiseen kaupunkiin ja aloittaisivat jonkinmoista pientä kauppaa.

Imettäjä oli käännellyt kirjaa käsissään ja viimein pyytänyt "oikeita"

rahoja. Niitä hän oli saanut ja oli sitten mennyt ulos talosta, suuri

nyytti kainalossa. Tultuansa maantielle pani hän nyytin erääsen

pensaasen ja palasi lapsenhuoneesen, missä pieni Ellen kulki tuolilta

tuolille erään piian läsnä ollessa. Mustaverinen imettäjä otti lapsen

syliinsä ja suuteli sitä niin hartaasti, että lapsi rupesi itkemään.

Silloin koetti hän saada sitä vaikenemaan, ja kun se onnistui, kääntyi

hän piian puoleen ja sanoi uhkaavalla äänellä:

-- Nyt sinä vastaat hänestä ett'ei hän putoo kaivoon, eikä suohon, eikä

pääse hevostalliin. Taudit eivät häntä uhkaa, sillä hän on imenyt minun

rintojani. Vaan kaikki, joka muuten voi hänelle tapahtua, on tuleva

sinun pääsi päälle ja minä olen sinua merkitsevä siitä, muista se!

Tämä oli pitempi sarja sanoja perätysten, kuin kukaan ihminen

kartanossa oli kuullut imettäjän suusta. Vaikea on sanoa vaikuttiko

tämä niin mahtavasti piikaan että hän sen kautta tuli tarkemmaksi ja

huolellisemmaksi kuin piiat tavallisesti ovat, tai seurasiko hyvä onni

muuten nuorta Ellen'iä retkillänsä. Varmaa vaan on ett'ei mitään

tapahtunut hänen lapsuutensa aikana, josta hänelle olisi ollut pahoja

seurauksia. Hän ei pudonnut kaivoon, eikä suohon, eikä hevonen häntä

potkaissut. Hän kasvoi pitkäksi ja hoikaksi, mutta samalla

voimalliseksi ja kestäväksi. Ei mikään lapsentauti ollut heikontanut

hänen ruumistansa. Kun hän joskus oli vilustunut ja saanut kuumetta,

pantiin hän vuoteelle, houraili pari tuntia, nukkui, ja nousi

seuraavana päivänä niin raittiina, kuin tuuli, joka kävi kankaan yli.

Silmin-nähtävä oli että imettäjän maito oli ollut parempaa laatua kuin

mejerin-hoitajan. Tuon hauskan vanhan-piian aika kartanossa oli myöskin

lopussa. Eräs vanhan-puolinen naapuritalollinen oli jo kauan aikaa

ollut niin mieltynyt mejerinhoitajan juustoihin, että hän viimein, kun

ei hän muulla lailla voinut itselleen saada hänen taitavaa kättänsä,

teki korkeimman tarjouksen, minkä taisi tehdä tästä kädestä: hän

tarjosi mejerin-hoitajalle itsensä tiloineen päivineen.

Mejerinhoitaja oli suostunut ja Ellen oli nyt jätetty melkein ihan

itseksensä. Hän näkyi joka paikassa kartanon-omistajan tiluksilla, vaan

ei käynyt kenenkään tielle eikä häirinnyt mitään työntekoa. Hän katseli

kaikkea omituisella totisella tarkkuudella, leikki ja jutteli

itsekseen, oli ystävällinen vä'elle, jonkatähden kaikki häntä

rakastivat, vaan ei hän ketäkään pitänyt erittäin hyvänä. Kun hän oli

kymmenen vuoden vanha tiesi hän lukea ulkoa kaikki kartanon hevoisten

ja lehmäin, lampaitten ja sikojen nimet. Hän tiesi mitkä linnut tulivat

kevään ennustajina ja mitä työtä kullakin vuoden-ajalla tehtiin. Hän

tunsi tienoota kauas ylt'ympäri, oli monta kertaa ollut meren rannalla

kun ko'ottiin hauraa ja joka kerta oli hän ihmetellyt sen suuruutta ja

että se pauhasi niin kummallisesti. Hän osasi matkia sitä ääntä ja

monta muutakin ääntä. Kun suinkin oli mahdollista oleskeli hän ulkona,

talvella hänen rakkahin paikkansa oli väen lämpösessä tuvassa, jossa

hän puhui niinkuin miehet ja oppi pitkiä surullisia lauluja pii'oilta.

Kuului hyvin kummalliselta kun pieni kymmen-vuotias lauloi kaikesta

tuosta onnettomasta rakkaudesta ja tuota surusävelistä valitusta, joka

on omituinen pohjoismaiden asukkaille ja niin hyvin sointuu yhteen

aution unisen talvimaiseman ja kesän lyhyen ilon kanssa. Mutta tästä

seurasta hän eroitettiin. Eräänä lauantai-iltana oli muutamia miehiä

ollut markkinoilla ja olivat palanneet vähän humalapäissä. Väen tuvassa

syntyi riita, mustasukkaisuudesta, niinkuin myöhemmin saatiin selville.

Suuri väkevä mies oli pahasti rääkännyt kilpailijaansa, ja voitettu oli

vaipunut laattialle poikkilyödyllä nenäluulla. Tyttö oli eräästä

nurkasta katsellut tappelua. Pelkäämättä ja huutamatta oli hän

seurannut tätä näytelmää mielenmaltilla, jota olisi luullut kymmentä

vuotta vanhemmaksi. Ainoastaan kun voitettu kaatui ja tyttö näki hänen

veriset kasvonsa oli hän noussut pystyyn ja säkenöivin silmin katsellut

raakaa tappelijaa, jonka, nyt kun oli myöhäistä, toiset miehet ottivat

takaa kiinni. Samassa ovi aukeni ja hra Jansen astui sisään. Tuvassa

valitsi heti äänettömyys. Hän silmäili eri joukkoja siinä siksi että

silmiänsä nurkassa kohtasivat pienet vaaleat kasvot, säkenöivillä

silmillä. Hän kävi nopeasti laattian yli, tarttui tyttärensä käsivarteen

ja talutti häntä ulos ovesta ja sisään talon jokapäiväishuoneesen.

-- On parasta että tästälähin pysyt erilläsi väestä! sanoi hän

harvapuheisella tavallansa.

Hän aikoi mennä, mutta seisahtui ja taputti tytön päätä.

-- Ethän sinä ole pelästynyt?

Ellen ei vastannut, vaan katseli isäänsä suurilla silmillä.

Hra Jansen meni väen tupaan.

Ellen kuunteli. Hän kuuli isänsä syvää ääntä ja meluavaista vastausta.

Sitten melske ja jyrinä. Hän juoksi ikkunalle, joka oli pihalle päin,

ja tuli sinne juuri kuin mies heitettiin ulos tuvasta ja pyöri

päistikkaa alas kivisillalle. Ellen taputti käsiänsä, mutta lakkasi

samassa; isä oli taas huoneessa.

-- Siis, Ellen, me emme enää mene väen tupaan!

Hän kulki nopeasti edestakaisin lattialla ja hengitti syvästi. Viimein

seisahtui hän ja lausui tytölle:

-- Sinä voit pukea päällesi ja ajaa minun kanssani kaupunkiin. Minä

tarvitsen pari uutta miestä!