Helen Rayneristä tuntui tuo lyhyt ja synkkä karkoitusaika
menneisyydessä sattuneelta tapahtumalta, jonka hän oli jo melkein
unhottanut.
Pari kuukautta oli kulunut rakkauden ja työn siivillä ja ilossa
tuntea olevansa kuin kotonaan tuolla Lännessä. Kaikki hänen entiset
miehensä olivat olleet enemmänkin kuin iloiset saadessaan palata hänen
palvelukseensa, ja Dalen ja Roy Beemanin johtaessa oli maatilalla
vallitseva elämä muuttunut erilaiseksi ja onnelliseksi.
Helen oli tehnyt muutoksia rakennuksessa muuttaen huoneiden järjestystä
ja lisäten kokonaan uuden osaston. Ainoastaan kerran oli hän uskaltanut
mennä vanhaan ruokasaliin, jossa Las Vegas Carmichael oli istuutunut
syömään tuon kohtalokkaan aterian Beasleyn kanssa. Hän määräsi sen
varastohuoneeksi, johon hän ei aikonut milloinkaan enää elämässään
pistää jalkaansa.
Helen oli onnellinen, mielestään liiankin onnellinen, ja kiinnitti
senvuoksi liiaksi huomiota hänen suloiseen elämän maljaansa pudonneihin
katkeriin pisaroihin. Carmichael oli ratsastanut Pinestä nähtävästi
niiden meksikolaisten jälkeen, jotka olivat totelleet Beasleytä.
Hänet oli viimeksi nähty Show Downissa, johon hän oli ilmestynyt
punasilmäisenä ja vaarallisena kuin jäljille päässyt koira. Sitten oli
vierähtänyt pari kuukautta kenenkään kuulematta hänestä sanaakaan.
Dale pudisti päätään epäilevästi, kun häneltä kysyttiin, mitä hän
ajattelee paimenen poissaolosta. Olisi ollut hyvin Las Vegasin
tapaista, ettei hänestä olisi kuultu enää sanaakaan. Sekin olisi
enemmän hänen laistaan, että hän pysyisi poissa niin kauan kuin kaikki
tuon juopuneen hurjan lumouksen jäljet olisivat haihtuneet hänestä
ja hänen ystävänsä olisivat myöskin unhottaneet ne. Bo ei pannut
hänen häviämistään nähtävästi niin pahakseen kuin Helen, vaan muuttui
vain rauhattomammaksi, hurjemmaksi ja oikullisemmaksi kuin ennen.
Helen luuli tietävänsä Bon salaisuuden ja kerran hän uskalsi vihjata
Carmichaelin palaamiseen.
"Ellei Tom palaa piakkoin, menen naimisiin Milt Dalen kanssa", vastasi
Bo kiusoittavasti.
Tämä punastutti Helenin posket.
"Mutta, tyttöseni", sanoi hän miettivästi ja vakavasti, "Milthän on
kihloissa minun kanssani."
"On kyllä, mutta sinä olet niin hidas. Kuten tiedät, voidaan
tuollaisissa asioissa erehtyä."
"Bo, Tom tulee varmasti takaisin", vastasi Helen vakavasti. "Tunnen
sen. Tuossa paimenessa oli jotakin hienoa. Hän ymmärsi minua paremmin
kuin sinä ja Milt. Ja hän oli aivan hurjasti rakastunut sinuun."
"Ah, oliko hän?"
"Enemmän kuin sinä ansaitsetkaan, Bo Rayner."
Silloin tapahtui jälleen tuollainen Bon suloinen, hämmentävä
ja odottamaton muuttuminen. Hänen uhmansa, ärtyisyytensä ja
kapinallisuutensa katosivat ja kasvojen ilme muuttui lempeäksi.
"Ah, Nell, tiedän sen. Pidä minua silmällä, jos kerran vielä saan häntä
tavata. Ehkä hän ei silloin enää rupea milloinkaan juomaan."
"Bo, tule onnelliseksi ja hyväksi. Älä ratsasta enää tiehesi äläkä
kiusaa miehiä. Lopulta muuttuu kaikki kyllä hyväksi."
Bo tyyntyi tavattoman pian.
"Pyh! Kyllähän sinä voit olla iloinen. Olet saanut sulhasen, joka ei
voi elää, ellet sinä ole näkyvissä. Hän on kuin kala kuivalla maalla.
Ja sinä -- kerranhan olit tuollainen vanha pessimisti."
Bota ei voitu lohduttaa eikä muuttaa. Helen voi ainoastaan huokaista ja
rukoilla, että hänen päätelmänsä toteutuisivat.
Kesäkuun ensimmäisenä päivänä juuri auringon noustessa oli ankara
ukonilma. Se jyrisi, salamoi ja etäytyi jättäen taivaalle kultaisen
pilviloiston ja maahan tuoreen, hyvältä tuoksuvan ja kimaltelevan
viheriän maton, joka ilahdutti Helenin silmiä.
Linnut visertelivät puissa ja mehiläiset surisivat kukissa. Puron
rannalla olevalta niityltä kuului peipposen ja leivosen laulua.
Kimeä-ääninen aasi pani ilman väräjämään käheällä ja kodikkaalla
kiljunnallaan. Lampaat määkivät ja pienten karitsoiden hiljainen
määkinä kantautui suloisesti Helenin korviin. Hän läksi tavalliselle
kierrokselleen innostuneemmasti ja halukkaammasti kuin ennen.
Kaikkialla oli väriä, toimintaa ja elämää. Pihkalta tuoksuva tuuli
puhalsi lämpimästi kukkuloilta, jotka nyt näyttivät mustilta ja
uhkaavilta, ja laajat viheriät rinteet tuntuivat kutsuvan häntä.
Silloin tapasi hän äkkiä Dalen, joka seisoi paitahihasillaan, tomuisena
ja kuumissaan, liikkumattomana katsellen vuorille. Helenin tervehdys
säpsähdytti häntä.
"Katselin juuri tuonne", sanoi hän hymyillen. Helen ihastui hänen
silmiensä kirkkaaseen ja ihmeelliseen ilmeeseen.
"Niin tein minäkin vähän aikaa sitten", vastasi Helen miettivästi.
"Kaipaatko metsiäsi paljonkin?"
"Nell, en kaipaa mitään, mutta haluaisin ratsastaa kanssasi puiden
siimeksessä vielä kerran."
"Me lähdemmekin sinne", huudahti Helen.
"Milloin?" kysyi Dale kiihkeästi.
"Ah pian!" Ja sitten hän jatkoi matkaansa punastunein poskin ja
alasluoduin silmin. Helen oli jo kauan aikaa säilyttänyt rinnassaan
toivoa, että hänet vihittäisiin Paratiisissa, jossa hän oli rakastunut
Daleen ja oppinut tuntemaan itsensä. Mutta hän oli salannut tuon
toivonsa. Dalen innostuneet sanat ja välähtelevät silmät olivat
kumminkin ilmaisseet hänelle, että salaisuus voitiin lukea hänen
kasvoistaan.
Kun hän tuli rakennukseen vievälle käytävälle, kohtasi hän erään uuden
tallipojan ajamassa kuormamuulia.
"Jim, kenen tavaroita nuo ovat?" kysyi hän.
"Neiti, en tiedä, mutta kuulin hänen sanovan Roylle, että hänen nimensä
on loka", vastasi poika hymyillen.
Helenin sydän rupesi sykkimään nopeammasti. Tuo kuulosti niin Las
Vegasin tapaiselta. Hän kiiruhti eteenpäin ja saapuessaan pihalle
huomasi hän Roy Beemanin pitelevän kiinni kauniin ja hurjalta näyttävän
mustangin marhaminnasta. Siellä oli myös toinen hevonen ja toinenkin
mies, joka juuri laskeutui satulasta rakennuksen puolelle. Kun Helen
pääsi lähemmäksi, tunsi hän Las Vegasin, ja tämä huomasi Helenin
samalla.
Helen ei katsonut ylös. ennenkuin aivan kuistin lähellä. Hän oli
pelännyt tätä tapaamista, mutta kumminkin hän oli niin iloinen, että
hän olisi voinut huutaa riemusta.
"Neiti Helen, olen todellakin iloinen tavatessani teidät", sanoi paimen
seisoen avopäin hänen edessään. Hän oli tuo sama nuori ja avokatseinen
mies, jonka Helen oli nähnyt junasta ensimmäisen kerran.
"Tom!" hän huudahti ojentaen kätensä.
Tämä puristi niitä kovasti katsoessaan häneen. Helenin nopea vastaava
naiskatse tuntui karkoittavan jotakin synkkää ja epäilyttävää Helenin
omasta sydämestä. Tämä oli todellakin tuo sama poika, jonka hän oli
tuntenut, josta hän oli niin paljon pitänyt ja joka oli voittanut hänen
sisarensa rakkauden. Helen kuvitteli katsoessaan häneen heräävänsä
jostakin epäilyksen aiheuttamasta pahasta painajaisesta. Carmichaelin
kasvot olivat puhtaat, terveet ja nuoret raikkaine väreineen. Niillä
väreili tuo vanha iloinen hymy, tyyni, kylmä ja luonnollinen; hänen
silmänsä olivat kuin Dalen, läpitunkevat ja kristallikirkkaat, joissa
ei ollut varjoakaan. Mitä oli pahuudella, väkijuomilla ja verellä
tekemistä tämän Lännen rohkeuden suurenmoisen edustajan luontaisessa
jaloudessa? Missä hän lienee ollutkaan ja mitä hän lienee tehnytkään
tämän pitkän poissaolonsa kestäessä, oli hän kumminkin palannut
kokonaan vapautuneena tuosta villistä ja hurjasta luonteesta, jota
Helen ei voinut unhottaa. Ehkä se ei enää milloinkaan olisikaan
tarpeeseen.
"Kuinka tyttöni voi?" kysyi hän yhtä luonnollisesti, kuin hän olisi
ollut vain muutamia päiviä poissa isäntänsä asioilla.
"Boko? Ah, hän voi vallan mainiosti. Luullakseni ihastuu hän
suunnattomasti tavatessaan teidät", vastasi Helen lämpimästi.
"Entä sitten tuo suuri intiaani, Dale?"
"Varmasti hyvin."
"Tulin tänne luullakseni ajoissa nähdäkseni teidät kaikki naimisissa."
"En ainakaan minä eikä kukaan muukaan ole vielä mennyt naimisiin",
vastasi Helen punastuen.
"Miten hienoa! Olin todellakin hieman huolissani", sanoi Carmichael
laiskasti. "Olen ollut ajamassa villejä hevosia Meksikossa ja toin
sieltä tullessani tämän täysiverisen kimon. Sain ajaa sitä kovasti,
ennenkuin sen sain. Toin sen Bolle."
Helen katsoi Royn kiinni pitämää mustangia ja ihastui heti. Se oli
väriltään melkein sininen, ei suuri eikä raskas, mutta voimakkaasti
muodostunut, kaunis jäseninen ja vireä hevonen, jolla oli pitkä
pikimusta harja ja häntä ja niin kaunis pää, että Helen mieltyi siihen
heti.
"Olen oikein mustasukkainen", sanoi Helen veitikkamaisesti. "En ole
milloinkaan nähnyt tuollaista ponia."
"Luulin, ettette halua ratsastaa milloinkaan muulla hevosella kuin
Rangerilla", sanoi Las Vegas.
"En haluakaan, mutta voinhan silti olla mustasukkainen, enkö voikin?"
"Voitte kyllä. Ja jos sanotte minun tuoneen sen teille, saamme nauraa
Bolle", sanoi Las Vegas.
"Niin varmasti saisimmekin", vastasi Helen. Hän oli niin iloinen, että
hän matki Carmichaelin puhetapaa ja halusi syleillä häntä. Tämä oli
melkein liian onnellista ollakseen totta, tämä paimenen palaaminen.
Carmichael oli ymmärtänyt hänet. Hän oli tullut takaisin sellaisena,
ettei hänessä olut mitään tympäisevää. Hän oli nähtävästi unhottanut
tuon kauhistuttavan tehtävän, jonka hän oli valinnut ja tuomion,
jonka hän oli pannut toimeen Helenin vihollisiin nähden. Tämä hetki
oli ihmeellinen Helenille, koska se paljasti hänelle Lännen omituisen
merkityksen ruumiillistuneena tuossa paimenessa. Carmichael oli suuri,
mutta hän ei aavistanutkaan sitä itse.
Nyt aukeni arkihuoneen ovi ja suloinen kimakka ääni huusi:
"Roy! Ah, millainen mustangi! Kenen se on?"
"Bo, jos olen ymmärtänyt oikein, on se teidän", vastasi Roy hymyillen
leveästi.
Bo ilmestyi ovelle ja tuli kuistiin. Hän huomasi paimenen. Hänen
kauniitten kasvojensa kiihkeä ilme hävisi, kun hän kalpeni.
"Bo, olen todellakin iloinen saadessani tavata sinut", sanoi Las Vegas
astellessaan lähemmäksi hattu kädessään. Helen ei voinut huomata
hänessä hämmennyksen merkkiäkään, ainoastaan iloa vain. Sitten hän
odotti, että Bo rientäisi suoraan paimenen syliin. Mutta siihen nähden
pettyi hän.
"Tom, niin olen minäkin."
He tervehtivät, kuten ainakin vanhat ystävät.
"Olet terveen ja reippaan näköinen", sanoi paimen.
"Ah, voin mainiosti. Mutta miten olet sinä jaksanut nämä kuusi
kuukautta?"
"Mielestäni on tämä aika tuntunut pitemmältä. Niin, olen melko hyvissä
voimissa nyt parannuttuani sydäntaudistani."
"Sydäntaudistasi!" toisti Bo epäillen.
"Niin. Elin liian ylellisesti tuolla Uudessa Meksikossa."
"Tiedän kyllä, missä sydämesi sijaitsee", nauroi Bo. Sitten hän juoksi
pihalle katselemaan sinistä mustangia. Hän kiersi sitä kiertämistään
väännellen käsiään paljaasta ilosta.
"Bo, se on erinomainen", sanoi Roy. "En ole milloinkaan nähnyt
kauniimpaa hevosta. Se juoksee varmasti mainiosti ja sillä on
hyvät silmät. Siitä tulee hyvin kesy jonakin päivänä, vaikka se ei
milloinkaan unhotakaan reippauttaan."
Bo uskalsi jo tulla lähemmäksi ja laski lopulta kätensä sen kaulalle,
ensin toisen ja sitten toisen. Hän silitteli sen värisevää kaulaa ja
puhui sille lempeästi, kunnes hevonen alistui hänen hyväilyynsä.
"Mikä sen nimi on?" kysyi hän.
"Sininen tahi jotakin sellaista", vastasi Roy.
"Tom, onko uudella mustangillani mitään nimeä?" kysyi Bo kääntyen
paimeneen päin.
"On."
"Mikä sitten?"
"Nimitin sen Blue-Boksi" [Blue-Bo = sininen Bo], vastasi Las Vegas
hymyillen.
"Blue-Boyksiko?" [Blue-Boy = sininen Boy.]
"Ei ollenkaan! Sillä on sama nimi kuin sinulla. Ja ajoin sitä takaa,
otin sen kiinni ja kesytin sen aivan yksinäni."
"Hyvä. Olkoon sen nimi sitten Blue-Bo. Miten ihmeellisen suloinen se
onkaan! Ah, Nell, katselehan sitä. Tom, en voi kiittää sinua tarpeeksi."
"En kaipaakaan kiitoksia", sanoi paimen. "Mutta. Bo, sinun on
muistettava entiset sopimuksemme, ennenkuin saat sillä ratsastaa."
Heleniä huvitti katsella nyt Las Vegasia. Tällä ei ollut milloinkaan
ennen ollut parempia onnistumisen mahdollisuuksia, ja tyyneltä,
huolettomalta ja varmalta hän näyttikin. Hän näytti hallitsevan
tilannetta, jossa hänen ehtonsa oli hyväksyttävä. Hänellä voi kumminkin
olla jonkunlainen paimenvaikutinkin Helenin huomaaman voiman rinnalla.
"Bo Rayner", sanoi Las Vegas venytellen, "tuo sininen mustangi on
sinun ja saat sillä ratsastaa sitten kun sinusta on tullut _rouva Tom
Carmichael_!"
Hän ei ollut milloinkaan puhunut lempeämmin eikä katsellut Bohun
hellemmin. Roy näytti aivan puusta pudonneelta. Helen ponnisteli
urhoollisesti voidakseen hillitä riemuitsevaa iloaan. Bon suuret silmät
tuijottivat paimeneen, tummenivat ja laajentuivat. Hän poistui äkkiä
mustangin luota ja lähestyi kuistin kaidepuuhun nojaavaa paimenta.
"Tarkoitatko sitä todellakin?" huudahti hän.
"Tarkoitan."
"Pyh! Tuo on vain kömpelöä pilaa", vastasi Bo. "Lasket vain leikkiä ja
koetat korjata tappiotasi."
"No mutta, Bo", aloitti Las Vegas moittivasti. "Tiedäthän varmasti,
etten muuta milloinkaan mieltäni. En ole milloinkaan elämässäni
leikitellyt tunteillani. Ja nyt varsinkin on tarkoitukseni vakavampi
kuin ikinä ennen."
Siitä huolimatta värähtelivät hänen ilmehikkäät kasvonsa niinkuin hänen
olisi ollut melkein mahdoton pidättää nauruaan.
Helen totesi silloin, että Bo ymmärsi paimenen tarkoituksen ja piti
tämän uhkavaatimusta vain jonkunlaisena keinona.
"Pilaa se on, mutta minä otan sen todeksi!" selitti Bo uhmaavasti.
Nyt ymmärsi Las Vegas nopeasti, millaiset seuraukset hänen
vaatimuksellaan tulisivat olemaan. Hän koetti puhua, mutta Bo näytti
niin ihmeelliseltä silloin, niin kalpealta ja kirkassilmäiseltä, että
hän aivan mykistyi.
"Haluan ratsastaa Blue-Bolla iltapäivällä", sanoi tyttö harkitusti.
Las Vegasilla oli tarpeeksi järkeä käsittämään hänen tarkoituksensa ja
hän olikin vähällä katua.
"Niin, voit tehdä minusta rouva Tom Carmichaelin tänään -- nyt
aamupäivällä ennen päivällistä. Hae pappi vihkimään meidät ja pukeudu
enemmän sulhasen näköiseksi, ellei tämä ole vain pilaa!"
Bon ylimielisyys muuttui, kun hänen sanojensa värisyttävä
merkitys näytti muuttavan Las Vegasin kuvapatsaaksi. Tullen aivan
ruusunpunaiseksi kasvoiltaan kumartui hän nopeasti paimenen puoleen,
suuteli tätä ja riensi sitten huoneeseen. Sieltä kuului hänen naurunsa,
joka lumosi Helenin, sillä tuon oikullisen sisaren nauruksi oli se
kummallisesti syvää, villiä, onnellista ja iloista.
Silloin tointui Roy Beemankin lamaannuksestaan ja purskahti sellaiseen
nauruun, että hevoset pelästyivät. Helen sekä itki että nauroi, mutta
nauroi kumminkin enemmän, sillä Las Vegas oli tarpeeksi hullunkurisen
näköinen jumalienkin katseltavaksi. Bon suutelo vapautti hänet
jäykkyydestä. Nopea, uskomaton, musertava ja ihmeellinen totuus teki
hänet melkein hulluksi.
"Hän sanoi minun laskevan leikkiä ja aikoi ratsastaa Blue-Bolla
iltapäivällä!" raivosi hän tarttuen hurjasti Heleniin. "Rouva Tom
Carmichael ennen aamiaista -- pappi -- enemmän sulhasen näköinen!
Olen juovuksissa jälleen, ja minä kun vannoin luopuvani väkijuomista
ikuisiksi ajoiksi!"
"Ei, Tom, olet vain onnellinen", sanoi Helen.
Hän ja Roy onnistuivat vihdoin saamaan paimenen ymmärtämään tilanteen
ja käsittämään ihmeellisen mahdollisuutensa.
"Mutta nyt, neiti Helen, mitä tarkoitti Bo käskiessään minun laittautua
enemmän sulhasen näköiseksi? Jumalani, olen aivan pyörällä päästäni."
"Hän tarkoitti tietysti, että sinun on pukeuduttava parhaimpiin
vaatteihisi", vastasi Helen.
"Mutta mistä maailmassa löydän nyt papin? Show Downiin on neljäkymmentä
peninkulmaa. En voi joutua sinne ajoissa. Roy, minun on haettava pappi
vaikka kiven raosta, sillä nyt on elämä tahi kuolema kysymyksessä."
"Kuulehan, hyvä ystävä, jos tyynnyt, niin vihin teidät", sanoi Roy
hymyillen iloisesti.
"Sinäkö?" huohotti Las Vegas ihanan toivon alkaessa kirkastaa hänen
mieltään.
"Tom, olen pappi", vastasi Roy nyt vakavasti. "Et ole tiennyt sitä,
mutta minä olen. Ja minä voin vihkiä sinut ja Bon yhtä hyvin kuin joku
muukin ja lujemmasti kuin useimmat."
Las Vegas tarttui ystäväänsä niin lujasti kuin hukkuva mies tarttuu
lujaan kallioon.
"Roy, voitteko todellakin vihkiä heidät raamattuni avulla ja uskontoni
määräysten mukaan?" kysyi Helen onnellisen toivon kirkastaessa hänen
kasvojaan.
"Voin varmasti. Olen vihkinyt monta paria, jotka eivät ole olleet
mormoneja."
"Ennen päivällistä!" huudahti Las Vegas kuin änkyttävä mielipuoli.
"Niin. Lähde nyt kanssani pukeutumaan", sanoi Roy. "Neiti Helen,
ilmoittakaa Bolle kaiken olevan järjestyksessä."
Hän tarttui sinisen mustangin marhamintaan ja poistui aitauksille päin.
Las Vegas heitti hevosensa suitset käsivarrelleen ja näytti seuraavan
Royta huumautuneena ja riemuitsevin ja loistavin kasvoin.
"Tuokaa Dale mukananne!" huudahti Helen hiljaa heidän jälkeensä.
Tapahtui siis yhtä luonnollisesti kuin se oli ihmeellistäkin, että
ennenkuin iltapäivä oli kulunut loppuun, Bo ratsasti sinisellä
mustangillaan.
Las Vegas ei totellut ensimmäistä rouva Tom Carmichaelilta saamaansa
käskyä, vaan ratsasti hänen jälkeensä viheriöille kukkuloille.
Helenistä tuntui kuin hänen olisi pakko seurata heitä. Hänen ei
tarvinnut kysyä Dalelta toista kertaa. He ratsastivat nopeasti, mutta
eivät saavuttaneet Bota eivätkä Las Vegasia, joiden ratsastaminen oli
samanlaista kuin heidän onnellisuutensakin.
Dale luki Helenin ajatukset tahi sitten mukautuivat hänen ajatuksensa
ihmeellisesti Helenin ajatuksiin, koska hän aina puhui sitä, mitä
Helenkin mietti. Ja kun he ratsastivat kotiin päin, kysyi Dale tyynellä
tavallaan, eivätkö he voisi ottaa muutamia päiviä lomaa ja lähteä
vierailemaan hänen vanhaan kotiinsa.
"Bon ja Tomin kanssako? Mikään ei todellakaan olisi minusta
hauskempaa", vastasi Helen.
"Niin ja Royn myöskin", lisäsi Dale merkityksellisesti.
"Tietysti", sanoi Helen sivumennen kuin hän ei olisi ymmärtänytkään
Dalen tarkoitusta. Mutta hän käänsi silmänsä muualle sydämen sykkiessä
kovasti ja koko hänen ruumiinsa hehkuessa. "Lähtevätköhän Bo ja Tom?"
"Tom juuri pyysi minua kysymään sinulta", vastasi Dale. "John ja Hal
voivat pitää miehiä silmällä meidän poissa ollessamme."
"Vai Tomin aloitteestako sinä puhutkin? Luullakseni -- ehkä en halua
lähteäkään."
"Se on aina mielessäni, Nell", sanoi Dale hitaasti ja vakavasti. "Aion
työskennellä hyväksesi koko ikäni, mutta haluan ja minun on pakko
käydä metsissä usein. Ja jos joskus aiot mennä naimisiin kanssani ja
tehdä minusta rikkaan miehen, on sinun tehtävä se siellä, missä sinuun
rakastuin."
"Ah! Sanoiko Las Vegas Tom Carmichael tuonkin?" kysyi Helen hiljaa.
"Nell, haluatko tietää, mitä Las Vegas sanoi?"
"Kyllä, mielelläni."
"Hän sanoi näin noin tunti sitten: 'Milt, vanha veikko, salli minun
neuvoa sinua hieman. Olen aviomies nyt, vaikka olenkin aikoinani
ollut melkoinen piru naisten seurassa. Näen niiden lävitse. Älä
mene naimisiin Nell Raynerin kanssa siinä talossa äläkä sen
läheisyydessäkään, jossa tapoin Beasleyn. Hän muistaa sen, mutta älä
salli hänen muistella tuota päivää. Mene metsiin, omaan Paratiisiisi.
Bo ja minä lähdemme mukaanne.'"
Helen ojensi hänelle kätensä heidän antaessaan hevosten kävellä kotiin
päin auringonlaskun aiheuttamassa varjossa. Tämän onnellisen tunnin
täysinäisyydessä oli hänellä aikaa kiitollisesti ihmetellä Carmichaelin
terävää huomiokykyä. Dale oli pelastanut hänen henkensä, mutta Las
Vegas oli pelastanut hänen onnensa.
Muutamia päiviä myöhemmin, kun iltapäivän varjot alkoivat pimetä,
ratsasti Helen jyrkänteellä, jossa himmeästi näkyvä polku kiemurteli
Paratiisia kohti.
Roy lauloi ajaessaan kuorma-aaseja rinnettä alas. Bo ja Las Vegas
koettivat ratsastaa tiellä rinnakkain, niin että he voivat pitää
toisiaan kädestä kiinni. Dale oli laskeutunut satulasta ja seisoi
Helenin hevosen vieressä, kun Helen katseli varjoisten rinteitten yli
kaunista puistoa, sen harmaita niittyjä ja kirkkaita luikertelevia
puroja.
Oli heinäkuu, eikä mistään päin näkynyt kullanpunaisia värikkäitä
täpliä, jollaiset olivat syöpyneet Helenin mieleen. Mustat
kuusikkorinteet, viheriät männyt, vaaleat haapalehdot, vaahtoavat
vesiputoukset ja tummat kalliojyrkänteet tervehtivät häntä kumminkin
entiseen tapaan värikkyydellään ja muodoillaan. Salomaiden villeys,
kauneus ja autius olivat samanlaiset kuin ennenkin, lahjomattomat kuin
noiden kukkuloiden henki.
Helen olisi halunnut viipyä siinä kauemminkin, mutta muut kutsuivat ja
Ranger korskahteli kärsimättömästi vainutessaan alempana olevaa ruohoa
ja vettä. Ja Helen tiesi, että kun hän seuraavan kerran kiipeisi tälle
paikalle, olisi hän toinen nainen.
"No, Nell, tulehan nyt", sanoi Dale ratsastaen edelle. "On parasta olla
varovainen."
Aurinko oli juuri laskenut epätasaisen vuoriharjanteen taakse, kun nuo
kolme tasangolta kotoisin olevaa voimakasta ja kätevää miestä saivat
leirin valmiiksi ja herkullisen illallisen nautittavaksi.
Sitten otti Roy esille kuluneen pienen raamatun, jonka Helen oli
antanut hänelle käytettäväksi Bon vihkiäisissä, ja kun hän aukaisi sen,
kirkastuivat hänen tummat kasvonsa.
"Helen ja Dale, tulkaahan nyt tänne", sanoi hän.
He nousivat seisoakseen hänen edessään. Ja hän vihki heidät noiden
suurten ja komeiden mäntyjen juurella, tuoksuvan sinisen savun
noustessa taivaalle, tuulen humistessa puiden oksissa, vesiputouksen
kohistessa hiljaa, lempeästi ja uneksuvasti ja suden yksinäisen
ulvahduksen kuuluessa synkältä rinteeltä elämänhaluisesti ja toveria
kaivaten.
"Rukoilkaamme", sanoi Roy sulkien raamatun ja polvistuen heidän
viereensä.
"Ei ole olemassa muita jumalia kuin sinä. Herra. Vetoan sinuun
nöyryydessäni tämän miehen ja tämän naisen puolesta, jotka olen juuri
liittänyt yhteen pyhällä siteellä. Siunaa, suojele ja tue heitä
kaikkien tulevien vuosien kuluessa. Siunaa tämän voimakkaan metsien
miehen poikia ja tee heistä hänen kaltaisiaan, jotta he ymmärtäisivät
ja rakastaisivat kaiken alkua, josta elämä syntyy. Siunaa tämän naisen
tyttäriä ja suo heille enemmän tämän naisen rakkautta ja mieltä, jotka
ovat tämän kovan Lännen lieventäjiä ja vapauttajia. Oo Jumala, valaise
heidän hämärää ja pimeää polkuaan elämän tuntemattomassa metsässä.
Oo Herra, taluta heitä tulevaisuuden autiudessa, jota ei kukaan
kuolevainen tunne! Rukoilemme sitä sinun nimessäsi! Amen."
Kun pappi suoristautui jälleen ja nosti parin polvistuneesta asennosta,
näytti kuin hänestä olisi kadonnut kaikki vakavuus ja pyhyys. Tämä
nuori mies oli jälleen tuo tummakasvoinen ja kirkassilmäinen Roy, tuo
kuivanleikillinen veitikka, jonka hymy oli niin tarttuvaa.
"Rouva Dale", sanoi hän tarttuen Helenin käteen, "toivotan teille
iloa elämässä... Ja nyt tämän onneksenne toimittamani kunniakkaan
palveluksen tehtyäni vaadin myöskin korvauksen."
Sitten hän suuteli Heleniä. Bo seurasi sitten lämpimine ja helline
onnentoivotuksineen, ja paimenkin lähestyi Heleniä luonteenomaisella
tavallaan.
"Nell, tämä on varmaankin ainoa tilaisuus, jolloin voin suudella
sinua", sanoi hän. "Kun tämä suuri intiaani kerran vain saa selville,
miltä suutelot maistuvat, niin --"
Sitten todisti Las Vegas, kuinka nopeasti ja sydämellisesti hän voi
käyttää tilaisuuksia hyväkseen. Nell tunsi punastuvansa ja joutuvansa
hämilleen, mutta oli samalla kuvaamattoman onnellinen. Hän antoi arvoa
Dalen hillitsemiskyvylle. Tämän silmät ilmaisivat hänen ymmärtävän,
millaisen kalliin aarteen hän nyt oli saanut omakseen, vaikka
omistusoikeuden toteaminen ei ollutkaan vielä muuttunut vallitsevaksi.
Sitten ryhtyivät kaikki viisi syömään illallista iloisesti puhellen,
nauraen ja tyynesti. Kun he olivat lopettaneet aterioimisensa, ilmoitti
Roy aikovansa lähteä pois. He kaikki vastustivat ja houkuttelivat,
mutta turhaan. Hän vain nauroi ja meni satuloimaan hevostaan.
"Roy, jääkää nyt tänne", taivutteli Helen. "Nythän on jo melkein ilta
ja olette sitäpaitsi väsynyt."
"Ei. En halua milloinkaan ruveta kolmanneksi pyöräksi vaunujen alle
silloin kun siellä on jo kaksi."
"Mutta meitähän on neljä."
"Enkö juuri liittänyt teitä ja Dalea yhdeksi? Ja, rouva Dale,
unhotatte, että olen ollut naimisissa useammasti kuin kerran."
Helen tunsi nyt saavansa tutustua asian toiseenkin puoleen. Las Vegas
kieriskeli riemuissaan maassa ja Dale oli omituisen näköinen.
"Roy, sen vuoksi olettekin kai niin kiltti", sanoi Bo veitikkamaisesti
värähtelevin huulin.
"Tiedättekö ollenkaan päätöksestäni, että ellei Tom olisi tullut
takaisin, olisin mennyt naimisiin kanssanne? Aivan varmasti! Monesko
vaimo minusta olisi tullut?"
Bo onnistui aina saattamaan toiset ymmälle. Roy näytti hämmästyvän
äärettömästi kuunnellessaan toisten naurua. Hän ei katsonutkaan heihin,
ennenkuin oli päässyt satulaan.
"Las Vegas, olen tehnyt kaikkeni puolestasi, olen liittänyt sinut
tuohon sinisilmäiseen tyttöön, jonka vertaista en tunne toista", sanoi
hän. "Mutta en mene takuuseen mistään. Parasta on, että suljet hänet
aitaukseen."
"Roy, et todellakaan näytä ymmärtävän, miten näitä villejä kesytetään",
vastasi Las Vegas. "Viikon kuluttua syö jo Bo kädestäni."
Bon siniset silmät ilmaisivat kaunopuheliaasti, että hän suuresti
epäili tuollaista kummallista mahdollisuutta.
"Hyvästi, ystäväni", sanoi Roy ja läksi ratsastamaan hävitäkseen
kuusten varjoon.
Bo ja Las Vegas unhottivat pian Royn, Dalen ja Helenin, kaikki
leiritehtävät ja kaiken muun, paitsi itseään. Helenin ensimmäinen
emännäntoimi oli, että hän itsepäisesti tahtoi auttaa miestään
ylellisen illallisen tähteitten korjaamisessa ja astioiden pesussa
sanoen sitä velvollisuudekseen. Mutta ennenkuin he ennättivät lopettaa,
säikähdytti heitä muudan ääni. Roy siellä huusi, nähtävästi korkealla
pimenevällä rinteellä. Pitkä pehmeästi kaikuva halloo pani kylmän
ilman väräjämään, rikkoi nukuttavan hiljaisuuden ja vyöryi rinteeltä
rinteelle ja kalliolta kalliolle menettääkseen lopulta voimansa ja
vaietakseen kaameasti kaukaisissa onkaloissa.
Dale pudisti päätään kuin hän ei olisi halunnut koettaakaan vastata
tuohon kauniiseen huutoon. Hiljaisuus kietoi vielä kerran laakson
vaippaansa ja ilmassa tuntui kehittyvän hämärää, joka laskeutui
alaspäin.
"Nell, kaipaatko jotakin?" kysyi Dale.
"En, en mitään maailmassa", mumisi Nell. "Olen onnellisempi kuin
milloinkaan olen uskaltanut rukoillakaan."
"En tarkoita ihmisiä enkä esineitä, vaan kesyjä eläimiäni."
"Ah, olin ne aivan unhottanut. Milt, missä ne ovat?"
"Ne ovat palanneet metsiin takaisin. Niiden oli pakko elää poissa
ollessani, ja tällä kertaa viivyin liian kauan."
Juuri silloin rikkoi enenevän hiljaisuuden, jossa ei kuulunut muuta
kuin virtaavan veden heikkoa lorinaa ja vienoa tuulen huminaa puissa,
kimeä kiljunta, kova ja valittava kuin suurissa tuskissa olevan naisen
vaikeroiminen.
"Tuo oli Tom!" huudahti Dale.
"Ah, säikähdin niin hirveästi!" kuiskasi Helen.
Bo tuli juosten Las Vegas kintereillään.
"Milt, tuo oli sinun kesyn puumasi ääni", huusi Bo kiihkeästi. "Ah, en
unhota sitä milloinkaan! Kuulen tuon äänen unissanikin!"
"Niin, Tom siellä kiljuu", sanoi Dale miettiväisesti. "En ole
kumminkaan kuullut sen milloinkaan huutavan juuri noin."
"Ah. kutsu se tänne!"
Dale vihelsi ja huusi, mutta Tom ei tullut. Sitten hävisi hän pimeään
kutsuakseen sitä rinteen eri paikoilta. Jonkun ajan kuluttua palasi
hän kumminkin puumatta. Ja silloin kantautui heidän korviinsa kaukana
ylhäällä olevasta vuoren halkeamasta sama villi kiljunta ainoastaan
etäisyyden heikontamana, mutta tarkoituksessaan yhtä kummallisena ja
traagillisena.
"Se vainusi ja muistaa meidät, mutta se ei milloinkaan tule takaisin",
sanoi Dale.
Helen tunsi tulevansa liikutetuksi jälleen Dalen syvistä tiedoista
luonnosta ja elämästä. Ja hänen kuvitteluillaan tuntui olevan siivet.
Kuinka täydellinen ja kokonainen olikaan hänen luottamuksensa ja
onnensa hänen todetessaan, että hänen rakkautensa ja tulevaisuutensa,
hänen lapsensa ja ehkä lastenlapsensa joutuvat sellaisen miehen
johdettaviksi! Helen oli jo hieman alkanut käsittää hyvän ja pahan
salaisuuksia ja niiden suhdetta luonnonlakiin. Vuosituhansia
aikaisemmin olivat ihmiset eläneet maailmassa ainoastaan tällaisissa
salomaissa. Silloin olivat kallionkolot, puut, sade, pakkanen, kuumuus,
kaste, auringonpaiste ja yö, myrsky ja tyven, villikukan hunaja ja
mehiläisen vaisto -- kaikki nuo tuhannet elämän muodot salaperäisine
merkityksineen -- olleet samat kuin nytkin. Tietää jotakin niistä ja
rakastaa niitä oli samaa kuin olla lähellä maan, niin ehkäpä taivaan
suurempaa kuninkuutta. Kaikki hengittävät ja liikkuvat olennot ovat
tuon luomakunnan jäseniä. Kyyhkysen kuherrus, sammaltuneen kiven
jäkälä, riistaa ajavan suden ulvonta, vesiputousten kohina, kuusten
oksien ikiviheriät ja kasvavat latvat ja korkealta taivaalta kuuluva
ukkonen -- näitä kaikkia erikseen ja yhteisesti johtaa tuo suuri henki,
tuo avaruuden kuvaamaton voima, joka on luonut ihmisen ja sielun.
Ja siellä tähtien valossa, leveäoksaisten, vienosti tuulessa humisevien
mäntyjen juurella istui Helen Dalen kanssa tuolla vanhalla kivellä,
jonka lumivyöry tuhansia vuosia aikaisemmin oli syössyt jyrkänteeltä
siellä sattumalta olevien rakastavien pöydäksi ja istuimeksi. Kuusten
suloinen tuoksu sekoittui halkojen savuun, jota tuuli puhalsi heidän
kasvoilleen. Kuinka valkoisilta, tyyniltä ja uskollisilta tähdet
näyttivätkään! Kuinka ne tuikkivatkaan vaatimattomasti! Muudan
arosusi haukahteli eteläisellä rinteellä, jossa oli nyt jo yhtä pimeä
kuin keskiyöllä. Joku rapautunut kallionpalanen vyöryi ja hyppeli
penkereeltä penkereelle. Tuuli humisi. Helen oli tietoinen tämän aution
erämaan surullisuudesta, salaperäisyydestä ja jaloudesta, ja syvällä
hänen sydämessään oli tuo ylevä tunne, että jonakin päivänä muuttuu
kaikki hyväksi koko levottomassa maalimassa.
"Nell, aion vallata tämän puiston", sanoi Dale. "Silloin se on meidän
kokonaan."
"Vallata! Mitä se on?" mumisi Helen haaveillen. Sana kuulosti
suloiselta.
"Hallitus luovuttaa maata kaikille, jotka asettuvat asumaan paikoilleen
ja rakentavat asunnon", vastasi Dale. "Rakennamme tänne hirsimajan."
"Ja tulemme tänne usein... tänne Paratiisiin", kuiskasi Helen.
Silloin painoi Dale ensimmäiset suudelmat hänen huulilleen. Ne olivat
kovia, kylmiä ja niin puhtaita kuin hänen elämänsäkin oli ollut,
mutta kumminkin tavattoman ylentäviä Helenille. Ne täydensivät hetken
aiheuttaman omituisen ja kuvaamattoman ilon ja mykistyttivät hänet.
Bon sointuva nauru ja hänen äänensä entisine kiusoittavine sävyineen
kantautui heidän korviinsa tuulen mukana. Ja paimenen venytellen
lausuma ja ikävöivä moite: "No Bo!" oli enemmänkin kuin tyyni ja
odottava hiljaisuus kaipasi.
Paratiisi oli näkevä jälleen yhden romaaneistaan. Rakkaus ei ollut
mikään vieras tälle autiolle erämaalle. Helen kuuli mäntyjen oksissa
humisevan tuulen kuiskauksissa tuon vanhan maallisen tarinan, tuon
kauniin ja aina uuden, mutta kumminkin iankaikkisen. Se lumosi hänet
kokonaan. Kuusten keihäsmäiset latvat kuvastuivat mustina ja selvästi
kirkkaita tähtiä vasten. Koko tämä autio yksinäisyys hengitti ja odotti
ollen täynnä salaperäisyyttään, jonka se oli valmis ilmaisemaan hänen
vapisevalle sielulleen.