Naisen muisto oli hävittänyt Milt Dalen rauhan, hämmentänyt hänen
filosofiansa ja eristetyn onnellisuutensa metsien yksinäisyydessä, se
oli pakottanut hänet katsomaan sieluaan silmiin ja ajattelemaan elämän
kohtalokasta merkitystä.
Kun hän huomasi tappionsa, kun hän totesi, etteivät kappaleet
olleetkaan sellaisia kuin miltä ne näyttivät, kun hän tunsi, ettei
koittava kevät voinut ilahduttaa häntä, ja huomasi, että hän oli ollut
sokea vapaassa, tunnelmarikkaassa intiaanimaisessa suhtautumisessaan
elämään, muuttui hänen luonteensa selittämättömän omituiseksi,
toivottomaksi ja niin synkäksi kuin hänen kotinsa eristetty hiljaisuus
oli. Dale mietti, että kuta voimakkaampi joku eläin on, sitä terävämmät
ovat sen hermot, sitä suurempi sen ymmärrys ja sitä kauheammat sen
kärsimykset sitä kohdanneen vääryyden johdosta. Hän piti itseäänkin
eläimistä voimakkaimpana, jonka suurin ruumiillinen tarve oli
työskenteleminen, mutta nyt tuntui tuo työhalu kokonaan loppuneen. Hän
laiskistui niin, ettei hän halunnut liikkuakaan, ja toimitti vähenevät
tehtävänsä pakosta.
Hän odotti kevättä kuin vapautusta, ei kumminkaan senvuoksi, että
hän halusi poistua laaksosta. Hän vihasi kylmyyttä ja väsyi tuuliin
ja lumeen, hän kuvitteli, että lämmin aurinko, kerran vielä ruohosta
viheriä ja tuhatkaunokeista kaunis puisto ja lintujen, oravien ja
antilooppien palaaminen entisille laitumille haihduttaisivat tämän
hänen mieltään lamauttavan lumouksen. Silloin hän ehkä vähitellen voisi
saavuttaa entisen tyytyväisyytensä, vaikka siinä olisikin tapahtunut
suuri muutos.
Mutta kevät, joka saapui aikaisin Paratiisiin, kuumensikin Dalen
veren ja sytytti siihen kuvaamattoman ikävän tulen. Oli ehkä hyväksi,
että niin kävi, koska se pakotti hänet työskentelemään, kiipeilemään,
kuljeskelemaan ja liikkumaan yhtämittaa auringonnoususta pimeään
saakka. Työ karaisi hänen veltostuneita jänteitään ja esti häntä
vaipumasta tuntikausiksi tuollaiseen toimettomaan haaveiluun. Hänen
ei tarvinnut hävetäkään ikäväänsä tuon omistamiseksi, jota hän ei
kumminkaan milloinkaan luullut saavansa omistaa -- naisen suloa, valoa,
iloa ja toivoa täynnä olevaa kotia ja kauniita herttaisia lapsia. Nämä
kuvitelmat aiheuttivat kumminkin helvetillisiä tuskia.
Dale ei ollut kiinnittänyt huomiotaan juuri mihinkään monen viikon
kuluessa. Hän ei tiennyt, milloin lumi suli Paratiisin kolmelta
rinteeltä. Hän tiesi vain vanhentuneensa ja ymmärsi kevään saapuneen.
Valvoessaan vuoteellaan rauhatonna ja nukkuessaankin tuntui hänen
tietoisuutensa pohjalla olevan jonkunlainen varmistuva vakaumus, että
hänen kidutuksensa pian loppuu ja hän sitten muuttuneena miehenä tyytyy
kohtaloonsa ja luopuu tästä itsekkäästä ja laiskasta nautintorikkaasta
luonnonelämästä mennäkseen sinne, missä hänen voimakkaat käsivartensa
voivat olla joksikin hyödyksi ihmiskunnalle. Kumminkin hän halusi
viipyä täällä autiossa vuoristossa siksi, kunnes hänen taistelunsa
loppuu, kunnes hän voi kohdata hänet ja maailman ja voi sanoa itseään
miehekkäämmäksi kuin milloinkaan ennen.
Eräänä kirkkaana aamuna, kun hän askaroi nuotion ääressä, murisi kesy
puuma hiljaa ja varoittavasti. Dale hämmästyi. Tom ei käyttäytynyt noin
jonkun kuljeskelevan harmaan karhun tai harhailevan hirven vuoksi. Pian
huomasi Dale kumminkin ratsastajan, joka ilmestyi hitaasti näkyviin
tiheiden kuusten varjosta. Nähdessään hänet tunsi Dale sydämensä
sykkivän nopeammasti ja hän ajatteli pakostakin tulevaa suhtautumistaan
ihmisiin. Hän ei ollut milloinkaan iloinnut niin suuresti kenenkään
tulosta.
Tulija näytti olevan joku Beemaneista hänen ratsastamistavastaan
päättäen, ja pian Dale tunsikin hänet Johniksi.
Vieras kiiruhti nyt hevosensa juoksuun ja saapui nopeasti mäntyjen
varjoon ja leiriin.
"Hyvää päivää, sinä vanha karhuntappaja!" huusi John heiluttaen kättään.
Huomattuaan, minkä näköinen hän oli, ei Dale voinutkaan tervehtiä häntä
yhtä iloisesti. Hevonen oli nimittäin liassa kylkiään ja John polviaan
myöten. Hän oli muutenkin märkä, rapainen, väsynyt ja kalpea. Kasvojen
väri ilmaisi jotakin muutakin kuin uupumusta.
"Kuinka voit, John?" vastasi Dale.
He tervehtivät. John nosti väsyneesti jalkansa satulannupin yli, mutta
ei laskeutunut heti maahan. Hänen kirkkaat harmaat silmänsä olivat
ihmetellen kohdistuneet metsästäjään.
"Milt, mikä sinua oikeastaan vaivaa?"
"Miten niin?"
"Olet mielestäni muuttunut niin, etten tahdo sinua oikein tunteakaan.
Olet varmaankin sairastanut täällä yksinäisyydessä?"
"Näytänkö sitten sairaalta?"
"Nauraisin jos voisin. Olet laihtunut, kalpea ja muutenkin aivan
lamassa. Mikä sinun oikeastaan on?"
"Olen vain vanhentunut."
"Olet menettämäisilläsi järkesi, kuten Roy sanoo, täällä
yksinäisyydessä. Luulit voivasi mukautua siihen paremmin kuin olet
voinutkaan. Näytät muutenkin sairaalta."
"John, sairauteni on täällä", vastasi Dale synkästi laskien kätensä
sydämelleen.
"Ovatko keuhkosi kipeät?" huudahti John. "Tuollainen rinta ja tällainen
ilmasto! Mahdotonta!"
"Keuhkoni ovat aivan terveet!"
"Ymmärrän. Roy kertoikin minulle asiasta."
"Mitä sitten?"
"Odotahan nyt, veikkoseni! Enkö mielestäsi tule luoksesi tavattoman
varhain? Katsohan tätä hevosta." John liukui satulasta ja viitattuaan
väsyneeseen ratsuun alkoi hän irroittaa satulaa sen selästä. "Se
suoriutui kaikesta suurenmoisesti. Olimme hukkumaisillamme rämeihin
tullessamme tänne. Solasta selviydyin yöllä, kun lumi oli jäässä."
"Olet yhtä tervetullut kuin toukokuun kukat. John, mikä kuukausi nyt
on?"
"Siunatkoon, onko laitasi todellakin niin huonosti? Odotahan nyt. Nyt
on maaliskuun kolmaskolmatta päivä."
"Maaliskuunko? Olen aivan ymmällä. Olen unhottanut laskea päivät ja
ehkä paljon muutakin."
"Kas niin!" huudahti John taputellen hevostaan. "Voit oleskella nyt
täällä tulevaan käyntiini asti. Milt, millaisessa kunnossa sinun
hevosesi ovat?"
"Ne ovat läpäisseet talven komeasti."
"Hyvä sitten. Tarvitsemme pari voimakasta ja suurta hevosta hetimiten."
"Mihin?" kysyi Dale tiukasti. Hän heitti halon kädestään tuleen ja
suoristautui.
"Siihen, että sinun on heti lähdettävä kanssani Pineen."
Dale muisti silloin heti tuon Beemanin veljesten tyynen ja voimakkaan
aloitekyvyn vaikeuksien alkaessa.
Kun Dale kuuli tämän Johnin määräyksen, joka oli liian merkityksellinen
epäiltäväksi, synnyttivät hänen ajatuksensa Pinestä omituisen tunteen,
kuin olisi hän ollut kuollut ja alkaisi nyt virota jälleen elämään.
"Kerro nyt, mitä sinulla on kerrottavaa!" huudahti hän.
Ja mormoni vastasi yhtä nopeasti: "Royta on ammuttu, mutta ei hän silti
kuole. Hän lähetti hakemaan sinua. Vaikeat ajat ovat tulossa. Beasley
aikoo karkoittaa Helen Raynerin ja anastaa hänen maatilansa."
Dalen koko ruumis vapisi. Hänen menneisyytensä ja tuon epämääräisesti
kutsuvan tulevaisuuden välillä tuntui olevan toinenkin tuskallinen ja
järkyttävä yhteys. Hänen tunteensa olivat olleet mietteihin syventyviä
unelmia ja ikävöimistä. Mutta nämä hänen ystävänsä mainitsemat asiat
kuuluivat todelliseen elämään.
"Silloin on vanha Al varmaankin kuollut?"
"Jo kauan aikaa sitten, muistaakseni noin helmikuun puolivälissä. Helen
peri talon ja tavarat. Hän on suoriutunut kaikesta niin hyvin, että
monet ihmiset säälivä häntä, kun hän nyt menettää kaiken."
"Hän ei menetä mitään", selitti Dale. Kuinka oudolta hänen äänensä
tuntuikaan omistakin korvista! Se oli käheä ja epätodellinen kuin
harjoituksen puutteesta.
"Meillä on kaikilla omat luulomme siitä asiasta. Luullakseni hän
menettää sen. Isäni sanoo niin ja Carmichaelkin on samaa mieltä."
"Kuka hän on?"
"Muistat varmaankin tuon paimenen, joka tuli tänne Royn ja
Auchinclossin kanssa hakemaan tyttöjä viime syksynä?"
"Muistan kyllä. He sanoivat häntä Las -- Las Vegasiksi. Pidin hänen
näöstään."
"Opittuasi tuntemaan hänet pidät hänestä vielä enemmän. Hän on hoitanut
maatilaa neiti Helenin puolesta koko talven. Mutta nyt alkavat asiat
kehittyä lopullisesti. Beasleystä ja tuosta Riggsistä on tullut oikein
hyvät ystävät. Muistat kai hänet?"
"Kyllä."
"Hän on oleskellut Pinessä koko talven odottaen tilaisuutta, milloin
hän voisi ruveta ahdistamaan neiti Heleniä tahi Bota. Kaikki ovat sen
huomanneet. Muutamia päiviä sitten oli Bo ratsastamassa, jolloin Riggs
ajoi häntä takaa ja aiheutti sen, että Bo loukkautui melko pahasti.
Roy sanoo Riggsin olleen vahtimassa neiti Heleniä. Mutta luullakseni
on tuo roisto tyytyväinen, kun hän vain saa toisen tahi toisen
tytöistä haltuunsa. Asia ei kumminkaan siihen loppunut. Carmichael
antoi Riggsille selkään ja ajoi hänet pois koko kylästä. Mutta hän
tuli takaisin. Beasley tuli vieraisille neiti Helenin luo ja tarjoutui
menemään naimisiin hänen kanssaan, jottei hänen olisi pakko anastaa
maatilaa häneltä, kuten hän sanoi."
Dale hätkähti kauheasti kiroten.
"Kas niin!" huudahti John. "Sanoisin samaa, ellen olisi uskovainen.
Eivätkö tuon mulkosilmäisen meksikolaisen suunnitelmat voi
raivostuttaakin jokaista kunnon ihmistä? Roy oli ainakin aivan
suunniltaan, koska hän pitää äärettömästi neiti Helenistä ja Bosta.
Ensimmäisessä sopivassa tilaisuudessa uhkasikin Roy sitten Beasleytä
ja puhui hänelle asiat melko suoraan. Silloin juuri ampui Riggs Royta,
ampui häntä Beasleyn takaa, Royn tietämättä. Ja tuo Riggs kehui
olevansa oikea tappelupukari. Luultavasti saa hän vielä katua tuota
laukausta."
"Varmasti!" vastasi Dale nielaisten kovasti. "Ilmoita nyt, mitä Roy
käski minulle sanomaan."
"En muista kaikkea, mitä hän sanoi", vastasi John miettiväisesti. "Hän
oli kumminkin hyvin kiihoittunut ja hyvin vakava, kun hän sanoi: 'Kerro
Miltille, mitä on tapahtunut. Kerro hänelle, että Helen Rayner on
suuremmassa vaarassa kuin viime syksynä. Sano hänelle, että olen nähnyt
hänen katselevan vuorten yli Paratiisiin päin sydän silmissään. Kerro
hänelle, että Helen on nyt kaikista enimmän hänen apunsa tarpeessa!"
Dale vapisi kuin tuskasta. Hänen rinnassaan riehuivat intohimoiset ja
peloittavan suloiset tunteet, mutta hän halusi kumminkin moittia Johnia
ja Royta noista yksinkertaisista päätelmistä.
"Roy on aivan hullu!" huudahti hän.
"Milt, käyttäydyt todellakin hyvin kummallisesti. Roy on viisain
tuntemani mies."
"John, jos hän saisi minut uskomaan puheitaan, jotka sitten
osoittautuisivat valheiksi, tappaisin hänet."
"Valheiksiko! Luuletko Roy Beemannin haluavan valehdella?"
"Mutta, John, ette ymmärrä luultavasti ollenkaan tilannetta. Nell
Raynerkö ikävöisi ja tarvitsisi minua? Mahdotonta!"
"Kuulehan nyt, rakastunut toverini, mikään ei voi olla niin totta!"
huudahti John lämpimästi. "Rakkaus muodostaa elämän tutkimattoman
helvetin, mutta tämä on sinulle vain iloksi. Voit uskoa Roy
Beemanin puheihin naisista yhtä hyvin kuin luotat hänen taitoonsa
etsiä kadonneita hevosia. Roy on ollut jo naimisissa kolmen tytön
kanssa eikä hän luullakseni siihen vielä lopeta. Hän on vasta
kahdeksankolmattavuotias ja hänellä on kaksi suurta tilaa. Kun hän
sanoo nähneensä Nell Raynerin sydämen tämän sinua ikävöivissä silmissä,
voit uskaltaa elämäsi, että se on totta. Hän ilmoitti sen juuri sen
vuoksi, että kiiruhtaisit taistelemaan tytön puolesta."
"Lähden mukaasi" kuiskasi Dale värisevin äänin istuutuessaan nuotion
vieressä olevalle pölkylle. Hän tuijotti hajamielisesti ruohokossa
oleviin kissankelloihin tunteitten myrskyjen myllertäessä hänen
rinnassaan. Ne olivat kovia, hänen tahtonsa aiheuttamia puuskia. Näiden
muutamien jatkuvan taistelun hetkien kuluessa vapautui Dalen mieli
kokonaan tuosta synkkyydestä, joka oli kiusannut häntä talven kuluessa
kuin painajainen ja kun hän nousi seisoalleen jälleen, tuntui maalla
olevan pakottava ja sähköistävä vaikutus hänen jalkoihinsa. Jokin
synkkä, katkera, surullinen ja kuolettava,tunne, joka oli ollut hänelle
aina vieras, haihtui ikuisiksi ajoiksi. Tämä suurenmoinen hetki oli
koittanut odottamatta hänelle. Hän ei uskonut Roy Beemanin vihjauksia
Helenistä, mutta hän oli saavuttanut kuin taikavoimasta vanhan
mielenrauhansa.
Ratsastaen Dalen voimakkaimmilla hevosilla saapuivat nuo pari miestä
solan lumirajalle puolenpäivän korvissa samana päivänä. Heillä oli vain
kevyet kuormat mukanaan, kirves ja aseet. Tom, tuo kesy puuma, juoksi
heidän jäljessään.
Hanki, jonka aurinko oli nyt jo puoleksi sulattanut, ei kannattanut
oikein hevosia, vaikka se kestikin miesten kulkea. He kävelivät
taluttaen ratsujaan. Kulku ei ollut vaikeaa, ennenkuin lunta alkoi
olla paksummalti, jolloin eteneminen muuttui hitaaksi. John ei
ollut teltassaan voinut seurata tien suuntaa, minkä vuoksi Dale ei
seurannutkaan hänen jälkiään. Puissa olevat vanhat merkit auttoivat
Dalea pysymään melko hyvin tiellä, ja lopulta saapuivat he solan
korkeimmalle kohdalle, jossa lumikerros oli paksuin. Täällä eivät
hevoset voineet kulkea muutoin kuin askel askeleelta eteenpäin. Kun ne
lopulta upposivat kylkiään myöten, oli niitä vedettävä, hoputettava
ja autettava asettamalla paksuja kuusenoksia niiden kavioiden alle.
He saivat työskennellä kovasti kolme tuntia päästäkseen tuon paksun,
muutamia satoja metriä pitkän lumikerroksen poikki. Puuman oli hyvin
helppo seurata, vaikka olikin ilmeistä, ettei se pitänyt sellaisesta
kulusta.
Kun he olivat jättäneet sen taakseen, lisäsivät hevoset vauhtiaan
saapuen pian jyrkälle rinteelle, jossa niiden oli jarrutettava
jaloillaan kaikin voimin ollakseen liukumatta ja kaatumatta. Rinteestä
suoriuduttiin kumminkin hyvin nopeasti, ja sen juurelta alkoi sitten
tiheä metsä, jossa paikoitellen oli paksulti lunta ja murtoja, joita
oli vaikea kiertää. Miehet tekivät siellä oikean Herkuleksen työn
päästen kumminkin vihdoin eräälle niitylle, josta lumi oli jo sulanut.
Maanpinta oli kuitenkin siellä muutamin paikoin niin pehmeä ja
liejuinen, että se oli vaikeammasti kuljettavaa kuin lumi, minkä vuoksi
heidän oli oikaistava sen pään poikki vastakkaiselle puolelle ja sitten
jatkettava matkaansa metsässä. Kun he saapuivat paljaalle ja kovalle
maalle juuri ennen pimeää sinä iltana, tapahtui se juuri kreivin
aikaan, sillä sekä hevoset että miehet olivat melkein kuolemaisillaan
väsymyksestä.
He leiriytyivät aukeaan metsään. Ilta pimeni ja miehet paneutuivat
pitkäkseen havuvuoteilleen jalat tuleen päin. Tom makasi läheisyydessä
ja hevoset seisoivat pää painuksissa siinä, missä satulat oli
irroitettu. Mutta kun miehet heräsivät aamulla, huomasivat he hevosten
syövän pitkää kuihtunutta heinää. John pudisti päätään katsoessaan
niitä.
"Sanoit meidän ennättävän Pineen vielä tänä iltana. Kuinka pitkälti
sinne on tätä valitsemaasi tietä?"
"Noin viisikymmentä peninkulmaa", vastasi Dale.
"Nuo hevoset eivät siihen ainakaan kykene."
"John, vaikka matka sinne olisi pitempikin, kulkisimme sen kumminkin
tänään."
He satuloivat ratsunsa ja lähtivät matkalle ennen auringonnousua
jättäen lumen ja sumun taakseen. Tasaiset niityt ja metsät muuttuivat
toinen toisensa jälkeen pitkiksi rinteiksi ja mäiksi tullen sitä
aurinkoisemmiksi ja viheriäisemmiksi, kuta enemmän korkeus väheni.
Oravia ja metsälintuja, kalkkunoita ja antilooppeja ja villimpääkin
riistaa oli sitä enemmän kuta pitemmälle matka jatkui. Riistan
paljouden vuoksi oli Dalen kumminkin hyvin vaikea hillitä Tomia. Hänen
oli pakko pitää puumaa silmällä ja huudella sitä usein, jotta se
pysyisi mukana.
"Tom ei pidä pitkistä matkoista", sanoi Dale. "Mutta otan sen sittenkin
mukaani, sillä siitä voi olla hyötyä tavalla tahi toisella."
"Usuta se Beasleyn miesten kimppuun", vastasi John. "Muutamat ihmiset
pelkäävät hirveästi puumia. En kumminkaan minä."
"Enkä minä, vaikka puumat ovatkin minua joskus hirmuisesti
säikähdyttäneet."
Miehet keskustelivat vain vähän. Dale ratsasti edellä ja Tom juoksi
äänettömästi hänen hevosensa rinnalla. John seurasi aivan kintereillä.
He ohjasivat hevosensa niittyjen poikki, ajoivat hölkkää metsissä,
nousivat hitaasti eteen sattuville harjanteille ja liukuivat sitten
pehmeitä, märkiä ja neulasten peittämiä rinteitä alas. Siten he
kulkivat kuudesta kahdeksaan peninkulmaan tunnissa. Hevoset kestivät
hyvin tällaista tasaista vauhtia levähtämättä keskipäivälläkään.
Dale tunsi mielensä hyvin kiihtyneeksi. Siitä huolimatta oli hänen
huomiokykynsä kumminkin yhtä herkkä kuin ennenkin, omituisesti
suloinen ja eloisa noiden kuolettavien kuukausien jälkeen, jolloin
eivät aurinko, tuulet, pilvet, pihkan tuoksu eivätkä muutkaan luonnon
omituisuudet voineet häntä liikuttaa. Hänen mielensä, sydämensä ja
sielunsa tuntuivat juopuvan odotuksen viinistä, silmäin, korvain ja
nenän ollessa herkemmät kuin milloinkaan ennen erottamaan metsien
erikoisuuksia. Hän huomasi kaukana edellään mustan pilkun, joka
muistutti palanutta kantoa, mutta hän tiesi sen karhuksi ennen sen
katoamista metsään. Hän näki harmaita antilooppeja, susia ja arosusia,
punaisia kettuja ja vanhain kalkkunakukkojen varuillaan olevia pieniä
päitä, jotka juuri näkyivät ruohosta. Hän huomasi hirvien syviä jälkiä
ja hitaasti taasen pystyyn nousevia kissankelloja siellä, missä joku
varovaisesti liikkuva peto juuri oli kulkenut. Hän kuuli lintujen
surullista viserrystä, metsojen sihinää, tuulen huminaa, männynkäpyjen
pehmeää putoilemista, oravien kaukaista ja läheistä tirskumista,
aivan läheisyydessä olevan kalkkunan kotkotusta ja kauempana olevan
kilpailijan kirkunaa, oksien katkeilemista tiheikössä, virtaavan veden
kohinaa, kotkan huutoja ja haukkojen kimeitä ääniä, ja alituisesti
hevosten kavioiden pehmeätä, kumeata ja tahdikasta kapsetta.
Tuoksutkin olivat noita kevään suloisia ja pistäviä, lämpimiä
ja miellyttäviä. Puhtaan sulavan maan haju sekoittui mäntyjen
voimakkaaseen ja läpitunkevaan, auringonpaisteessa mätänevien runkojen
ja lumiveden muodostaman puron rannalla kasvavan tuoreen ruohon ja
kukkien tuoksuihin.
"Tunnen savun hajua", sanoi Dale nopeasti pysähdyttäen hevosensa ja
kääntyen toverinsa puoleen saadakseen vahvistuksen luulolleen.
John haistoi lämmintä ilmaa.
"Olet enemmän intiaani kuin minä", vastasi hän pudistaen päätään.
He jatkoivat matkaansa ja saapuivat nopeasti rämeisen kukkulan laelle.
Pitkä viheriä rinne oli heidän edessään loppuen säännöttömään metsän ja
metsikköjen laitaan. Nämä viimeksimainitut yhtyivät lopulta setrikköön,
joka taasen vuorostaan jatkui erämaan tummanharmaihin täpliin, jotka
kimallellen ja paljaina tummine juovineen häipyivät lopulta himmeään
etäisyyteen.
Pinen pieni kylä näytti piiloutuneen erääseen tuon suuren metsän
mutkaan. Rakennukset olivat kuin pieniä valkoisia viheriän keskellä
olevia täpliä.
"Katsohan tuonne!" sanoi Dale viitaten.
Muutamia peninkulmia oikealle oli rinteessä harmaa jyrkänne muodostaen
penkereen, jolta kohosi ohut sininen savupatsas taivaalle hävitäkseen
näkyvistä heti, kun se pääsi viheriää taustaa korkeammalle.
"Tuollahan tuo sinun savusi nyt onkin", sanoi John miettiväisesti.
"Ihmettelenpä, ketkä sinne ovat leiriytyneet. Siellä ei ole vettä
lähellä eikä ruohoa, hevosille."
"John, tuolle paikalle sytytetään tavallisesti merkkituliakin."
"Ajattelin juuri samaa. Ratsastammeko sinne katsomaan?"
"Ei, mutta pidän tuon kumminkin mielessäni. Jos Beasley on aloittanut
konnantyönsä, on Snake Anson miehineen jossakin täällä läheisyydessä."
"Roy sanoi juuri samaa. Auringonlaskuun on vielä noin kolme tuntia
eivätkä hevoset näytä hyvinkään väsyneillä. Olen aivan ymmällä, sillä
saavumme kun saavummekin Pineen vielä tänä iltana. Tom on kumminkin jo
väsynyt ja laiskistunut."
Suuri puuma makasi läähättäen ja katseli puoleksi ummessa olevilla
silmillään Daleen.
"Tom on vain laiska ja lihava. Se voi kulkea tällaista vauhtia vaikka
viikon. Levätkäämme kumminkin puolituntia ja tarkastelkaamme tuota
savua, ennenkuin lähdemme liikkeelle. Ennätämme kumminkin Pineen ennen
auringonlaskua."
Lähdettyään jälleen liikkeelle huomasi Dale rinteen puolivälissä leveän
kengitettyjen hevosten polkeman uran, joka näytti jatkuvan loivaa mäkeä
pitkin jyrkänteelle. Hän laskeutui satulasta tutkimaan sitä, ja kun
John saapui paikalle, seurasi hän nopeasti Dalen esimerkkiä. Tehtyään
huomionsa seisahtui Dale synkkänä hevosensa viereen odottamaan Johnia.
"Millaisen johtopäätöksen olet tehnyt noista jäljistä?" kysyi
viimeksimainittu.
"Tästä on kulkenut eilen muutamia hevosia, niistä yksi poni. Tuo tuore
jälki on taasen jonkun tästä tänään kulkeneen hevosen."
"No niin, Milt, metsästäjäksi olet melko taitava jälkien selittäjä",
huomautti John. "Kuinka monta hevosta luulet kulkeneen tästä eilen?"
"En saanut sitä oikein selville. Niitä on ollut kumminkin useampia,
ehkä neljä tahi viisi."
"Kuusi hevosta ja varsa tahi pieni mustangi, kaikki kengittämättömiä,
jos sanotaan aivan tarkasti. Onkohan niillä jotakin tekemistä meidän
asioissamme?"
"En tiedä enkä ajattelisikaan mitään tavatonta, ellen olisi huomannut
tuota penkereeltä kohoavaa savua ja noita tuoreita tämänpäiväisiä
jälkiä. Ne tuntuvat minusta epäilyttäviltä."
"Toivoisin, että Roy olisi täällä", vastasi John raapien päätään.
"Milt, luulen, että jos hän olisi täällä, hän seuraisi noita jälkiä."
"Ehkä, mutta meillä ei ole aikaa. Voimme kumminkin seurata niitä
taaksepäin, jos ne ovat yhtä selvästi näkyvissä kuin täälläkin. Emme
menetä siiloin aikaakaan turhaan."
Tuo leveä ura jatkui suoraan Pineä kohti setrimetsän laitaan, jossa
muutamien kallioiden välissä oli selviä merkkejä, että miehiä
oli asustanut siellä päiväkausia. Leveä ura loppui siihen, mutta
pohjoisesta päin yhtyi siihen tuo tuore tänään tehty yksinäinen jälki,
ja idästä, suunnilleen Pinestä päin, tulivat parin hevosen jäljet,
jotka olivat vuorokauden vanhoja. Ne olivat sekä suurten että pienten
kavioiden tekemät. Nähtävästi kiinnittivät ne enemmän Johnin kuin Dalen
mieltä, koska Dalen oli pakko odottaa toveriaan.
"Milt, nuo pienet jäljet eivät olekaan minkään varsan", sanoi John.
"Miksi eivät, ja onko se nyt niin tärkeää, vaikka ne eivät olisikaan?"
kysyi Dale.
"Varsat aina peräytyvät ja juoksentelevat sinne tänne. Nämä pienet
jäljet sitävastoin pysyttelevät aivan näiden suurien kintereillä. Ja,
jukoliste, ne ovat talutettavan mustangin tekemiä."
Johnin harmaat silmät leimusivat niin, että hän muistutti suuresti
veljeään Royta. Vastaukseksi kannusti Dale hevostaan ja kutsui tiukasti
hidastelevaa puumaa. Kun he kääntyivät leveälle kukkien reunustamalle
tielle, joka oli ainoa Pinen läpi vievä katu, alkoi aurinko juuri
laskea punaisena ja kullanvärisenä vuorien taakse. Hevoset olivat jo
niin väsyneet, etteivät ne jaksaneet muuta kuin kävellä. Kun kylän
asukkaat näkivät Dalen ja Beemanin ja tuon heidän kintereillään
juoksevan suuren kissan, huusivat he kiihtyneinä toisilleen. Turnerin
kapakan edustalle oli kokoutunut suuri joukko miehiä, jotka katsoivat
tarkkaavaisesti kadulle ja näyttivät sitten hyvin kiihtyneiltä. Dale
ja hänen toverinsa laskeutuivat satulasta Cassin lesken asunnon
edustalla. Mennessään kapeaa polkua taloon huudahti Dale ja rouva Cass
tuli silloin portaille. Hän oli kalpea ja vapisi, mutta näytti muuten
tyyneltä. Kun John Beeman näki hänet, huoahti hän syvään.
"Mitä tänne --" aloitti hän, mutta keskeytti.
"Kuinka Roy jaksaa?" kysyi Dale.
"Jumala tietää, miten iloinen olen nähdessäni teidät, pojat! Milt, olet
laihtunut ja muuttunut kummallisen näköiseksi. Roy on hieman huonompi.
Hän säikähti tänään ja se huononsi hänen tilaansa. Hänellä on kuumetta
ja hän hourailee nyt. On hyödytöntä, että tuhlaatte aikaa menemällä
häntä katsomaan. Uskokaa sanojani, ettei hänen tilansa ole vaarallinen.
Mutta on olemassa muita, jotka -- Herra siunatkoon, Milt Dale, sinä
toit siis kumminkin tuon puuman mukanasi tänne! Älä anna sen tulla
lähelleni!"
"Tom ei tee teille mitään pahaa, täti", sanoi Dale, kun puuma
tallusteli taloon polkua pitkin. "Olitte juuri kertomaisillanne
joistakin muista. Onko neiti Helen turvassa? Kiiruhtakaa nyt!"
"Ratsastakaa heti hänen luokseen älkääkä tuhlatko enää aikaa hukkaan
täällä."
Dale oli nopeasti satulassa ja samoin Johnkin, mutta hevosia oli
kovasti kannustettava, ennenkuin ne viitsivät hölkätäkään. Kulku oli
nyt niin hidasta, ettei Tomkaan jäänyt jälkeen.
Matka Auchinclossin taloon tuntui Dalesta loppumattomalta. Kylän
asukkaat tulivat kadulle katselemaan hänen kulkuaan. Vaikka hän
osasikin hyvin hillitä tunteensa, ei hän kumminkaan voinut tukahduttaa
täydellisesti kiihtyvää iloaan ja aavistusta jostakin peloittavasta
onnettomuudesta. Mutta välipä sillä, millaiset asiat olivat häntä
odottamassa, millaiset kohtalokkaat tapaukset seuraisivatkaan näitä
kuvaamattomia olosuhteita, nykyisyyden ihmeellinen ja ihana tosiasia
oli kumminkin, että hän hetken kuluttua saisi nähdä Helen Raynerin.
Pihalla oli satuloituja hevosia, mutta ei ratsastajia. Muudan
meksikolainen poika istui kuistin penkillä juuri samalla paikalla,
missä Dale muisti puhutelleensa Al Auchinclossia. Suuren arkihuoneen
ovi oli avoinna. Dale tunsi epämääräisesti, miten kukat tuoksuivat,
mehiläiset surisivat ja hevosten kaviot kopisivat. Hänen silmänsä
sumenivat niin, että maa, kun hän laskeutui satulasta, näytti olevan
hyvin kaukana hänen allaan. Hän nousi portaita kuistiin, jolloin
hänen silmänsä nopeasti kirkastuivat, mutta kurkussa tuntuva kuristus
muutti hänen pojalle sanomansa sanat epäselviksi. Mutta poika näytti
ymmärtäneen ne kumminkin, koska hän juoksi nurkan taakse piiloon. Dale
koputti ovenpieleen kovasti ja astui kynnyksen yli.
John uskollisena tavoilleen jäi kumminkin pihalle ja rupesi näistä
jännittävistä hetkistä huolimatta hoitamaan väsyneitä hevosia. Kun hän
irroitti satuloita, sanoi hän: "Hevoset näyttävät pysyvän lihavina
ja voimissaan, kun ne saavat viettää talven tuolla ylätasangolla.
Painetaanpa se mieleen."
Sitten kuuli Dale ääniä toisesta huoneesta, askelia ja oven narinaa.
Se aukeni. Näkyviin ilmestyi muudan valkoisiin pukeutunut nainen. Hän
tunsi Helenin. Mutta tuon ruskettuneen ja tummasilmäisen kaunottaren
asemesta, joka oli niin lähtemättömästi painunut hänen muistiinsa, näki
hän edessään valkoiset ja kauniit, tuskan vääristämät ja raatelemat
kasvot ja silmät, joiden katse liikutti hänen sydäntään. Hän ei voinut
sanoa sanaakaan.
"Ah, ystäväni, olette siis saapunut!" kuiskasi Helen.
Dale ojensi hänelle vapisevan kätensä, mutta Helen ei näyttänyt
sitä huomaavankaan. Hän nosti kätensä. Dalen olkapäille kuin
tunnustellakseen, oliko hän todellakin siinä, ja kietoi ne sitten hänen
kaulaansa.
"Jumalalle kiitos! Tiesin teidän tulevan", sanoi hän painaen päänsä
Dalen rintaa vasten.
Dale ymmärsi sen tapahtuneen, jota hän oli epäillytkin. Helenin
sisar oli ryöstetty. Vaikka hänen terävä järkensä ymmärsikin Helenin
järkytetyn mielentilan, joka oli syynä tähän ihmeelliseen ja
ihanaan tervehdykseen, ei hän antanut syleilylle omasta puolestaan
minkäänlaista toista merkitystä. Hän seisoi vain siinä ihastuneena ja
vapisten kuin salaman iskemä puu koettaen painaa mieleensä kaikkien
terävien aistiensa avulla, että hän voisi muistaa sen ikuisesti, kuinka
Helen oli kietonut käsivartensa hänen kaulaansa ja nojannut päänsä
hänen riemusta sykkivää sydäntään vasten niin, että hän tunsi häneen
kiinni painautuneen ruumiin vapisemisen.
"Bostako on kysymys?" sanoi Dale värisevin äänin.
"Hän meni ratsastamaan eilen tulematta lainkaan takaisin!" vastasi
Helen änkyttäen.
"Olen nähnyt hänen jälkensä. Hänet on viety metsiin. Löydän hänet kyllä
ja tuon hänet takaisin", vastasi Dale nopeasti.
Helen näytti säpsähtäen käsittävän hänen tarkoituksensa. Hän kohotti
vapisten kasvonsa, nojautui taaksepäin hieman ja katsoi häntä silmiin.
"Luuletteko voivanne löytää hänet ja tuoda hänet takaisin?"
Dale oli huomaavinaan, että Helen sanoessaan tuon näki miten hän
seisoi. Hän tunsi Helenin vapisevan, kun hän laski käsivartensa
alas ja peräytyi, samalla kun hänen kasvojensa kalpea väri muuttui
ruusunpunaiseksi. Hän oli kumminkin urhoollinen hämmennyksestään
huolimatta. Hän ei luonut silmiään hetkeksikään maahan, vaikka ne
muuttuivatkin nopeasti, tummenivat häpeästä, hämmästyksestä ja
tunteista, joita ei Dale ymmärtänyt.
"Olen melkein pyörällä päästäni", änkytti hän.
"Ihmekö tuo! Huomasin sen. Mutta nyt on teidän ajateltava selvästi,
sillä en voi hukata hetkeäkään."
Hän talutti Helenin ovelle.
"John, Bo on ryöstetty!" huusi hän. "Eilen. Lähetä tuo poika hakemaan
minulle pussillinen lihaa ja leipää. Juokse sitten itse aitaukseen ja
tuo minulle sieltä levännyt hevonen. Ota Ranger, jos vain voit sen
löytää. Ja kiiruhda!"
Lausumatta sanaakaan hyppäsi John kahareisin toisen hevosen selkään,
josta hän juuri oli irroittanut satulan, ja kannusti sen laukkaan pihan
poikki.
Silloin huomasi suuri puuma Helenin portailta, jossa se makasi, ja tuli
hänen luokseen.
"Ah, Tomko siinä on!" huudahti Helen. Kun puuma painautui hänen
polviaan vasten, taputti Helen sitä vapisevin käsin. "Sinä kaunis suuri
lemmikkini! Ah, miten hyvin sinut muistankaan! Bo olisi tullut aivan --"
"Missä Carmichael on?" keskeytti Dale. "Onko hän mennyt hakemaan Bota?"
"On. Carmichael se ensin häntä kaipasikin. Hän ratsasti seudun ristiin
rastiin jo eilen. Kun hän sitten illalla palasi, oli hän aivan
raivoissaan. En ole nähnyt häntä tänään. Hän käski kaikkien muiden
miesten, paitsi Halin ja Joen, pysytellä kotosalla."
"Hyvä. Johnin on jäätävä tänne myöskin", selitti Dale. "On kumminkin
omituista, ettei Carmichael löytänyt tytön jälkiä, sillä Bo on
ratsastanut ponilla."
"Bo ratsasti Samilla. Hevonen on pieni, mutta nopea ja voimakas
mustangi."
"Kuljin Carmichaelin jälkien yli. Miten hän on voinut eksyä mustangin
jäljiltä?"
"Ei hän eksynytkään. Hän löysi ne ja seurasi niitä kauas pohjoiseen,
jonne hän oli kieltänyt Bota menemästä. Ymmärrätte kai, että he
rakastavat toisiaan? He ovat kumminkin riidelleet, eikä kumpikaan halua
tunnustaa olleensa väärässä. Bo ei totellut häntä. Carmichael sanoi
maan tuolla pohjoisessa olevan hyvin vaikeasti kuljettavaa. Hän ei
voinut seurata mustangin jälkiä kauemmaksi."
"Oliko hän huomannut siellä muita jälkiä?"
"Ei."
"Neiti Helen, löysin ne kaakkoon päin Pinestä vuoren rinteeltä. Kun
kuljimme niiden poikki, oli seitsemän muuta hevosta seurannut niitä.
Alempaa löysimme hylätyn leirin, jossa miehet olivat odottaneet. Ja Bon
poni, jota muudan suurella hevosella ratsastava mies on taluttanut, on
tullut tuohon leiriin idästä, ehkä hieman koillisesta päin. Silloin on
asia selvä."
"Riggs on saanut hänet kiinni ja vienyt hänet mukanaan!" huudahti Helen
kiihkeästi. "Voi tuota roistoa, minkä teki! Hänellä oli miehiä siellä
odottamassa. Tämä on Beasleyn työtä. He ovat olleet vahtimassa minua!"
"Ellei asia olekaan niinkuin luulette, olette kumminkin hyvin lähellä
oikeata ratkaisua. Bo on nyt pahemmassa kuin pulassa. Teidän on saatava
se itsellenne selväksi ja koetettava suhtautua siihen tyynesti pelosta
huolimatta."
"Ystäväni, lupaattehan suojella häntä?"
"Tuon hänet takaisin joko kuolleena tahi elävänä."
"Kuolleenako! Ah, Jumalani!" huudahti Helen sulkien silmänsä hetkeksi
ja avaten ne sitten leimuavina. "Mutta Bo ei ole kuollut. Tiedän ja
tunnen sen. Eikä hän kuolekaan niin helposti. Hän on kuin pieni villi
eikä hän pelkää. Hän taistelee kyllä kuin naarastiikeri elämänsä
puolesta. Muistatte kai, miten voimakas hän on? Elleivät he tapa häntä
muitta mutkitta, on hän elävä kauan vaikeissakin olosuhteissa. Pyydän
siis teitä, ystäväni, ettette menettäisi hetkeäkään ettekä milloinkaan
hellittäisi."
Dale vapisi Helenin puristaessa hänen käsiään. Irroitettuaan ne meni
hän portaille. Juuri silloin ilmestyi John näkyviin Rangerin selässä.
Hän lasketti tulemaan täyttä vauhtia.
"Nel, en tule milloinkaan takaisin hänettä", sanoi Dale. "Voitte
toivoa, mutta teidän on silti valmistauduttava pahempaankin. Sellainen
on kyllä kovaa, mutta muutakaan neuvoa en voi antaa. Tällaiset kirotut
työt ovat hyvin tavallisia täällä Lännessä."
"Otaksukaamme, että Beasley tulee tänne, niin miten silloin käy?" kysyi
Helen ojentaen jälleen kätensä Dalea kohti.
"Jos hän tulee, niin kieltäytykää lähtemästä", vastasi Dale. "Älkää
kumminkaan salliko hänen eikä hänen meksikolaistensa koskea teihin
likaisilla kourillaan. Jos he uhkaavat käyttää väkivaltaa, ottakaa
hieman vaatteita ja arvoesineenne mukaanne ja menkää Cassin lesken luo.
Odottakaa sitten siellä, kunnes palaan."
"Kunnes te palaatte!" änkytti Helen kalveten hitaasti jälleen. Hänen
tummat silmänsä suurenivat. "Milt, olette samanlainen kuin Las
Vegaskin. Aiotte tappaa Beasleyn."
Dale kuuli oman kylmän ja omituisen naurunsa kaikuvan korvissaan. Julma
ja kuolettava viha Beasleytä kohtaan kilpaili hänen tyttöä kohtaan
tuntemansa hellyyden ja säälin kanssa. Oli todellakin järkyttävää
katsella, miten Helen nojautui ovenpieleen, kun hänen pakosta täytyi
poistua hänen luotaan. Dale läksi nopeasti portailta. Tom seurasi
häntä. Musta hevonen hirnui tuntiessaan Dalen ja korskui nähdessään
puuman. Juuri silloin palasi meksikolainen poika tuoden pussin. Dale
sitoi senkin muiden vähien tavarain joukkoon satulan taakse.
"John, sinun on oltava täällä neiti Helenin luona", sanoi Dale. "Ja
jos Carmichael palaa, on sinun pidätettävä hänetkin tänne. Nähdessäsi
jonkun ratsastavan Pineen tänä iltana sieltäpäin, josta tulimme, on
sinun tehtävä velvollisuutesi."
"Kyllä, Milt", vastasi John.
Dale hyppäsi satulaan ja kääntyi sanoakseen jäähyväiset Helenille.
Mutta iloiset sanat jähmettyivät hänen huulilleen, kun hän näki Helenin
seisovan kalpeana ja murtuneena kädet rinnoilla. Dale ei voinut katsoa
häneen enää toista kertaa.
"Tule tänne, Tom", kutsui hän puumaa. "Seuraamalla näitä jälkiä voit
maksaa kaikki vaivani."
"Ah, ystäväni!" kuuli hän Helenin surullisen äänen kantautuvan
jyskyttäviin korviinsa. "Jumala auttakoon teitä suojelemaan häntä! Minä
--"
Silloin Ranger läksi eikä Dale kuullut enempää. Hän ei voinut katsoa
taakseenkaan, sillä hänen silmänsä olivat täynnä kyyneliä ja hänen
rintaansa poltti. Hän tukahdutti kumminkin mielenliikutuksensa
voimakkaalla ponnistuksella ja kohdisti olentonsa koko henkisen voiman
alkaviin julman työnsä velvollisuuksiin.
Hän ei ratsastanut kylän läpi, vaan oikaisi pohjoiseen ja kiersi sieltä
sitten etelään. Saavuttuaan entisille jäljilleen seurasi hän niitä
suoraan nyt illan hämärässä pimenevää rinnettä kohti. Suuri puuma
tuntui olevan halukkaampi seuraamaan näitä jälkiä takaisin kuin se oli
ollut äsken kylään tullessa. Ranger oli hyvissä voimissa ja halusi
rientää, mutta Dale pidätteli sitä.
Vuorilta puhaltava kylmä tuuli ennusti yön tuloa. Kirkastuvien
tähtien valossa näki Dale, mistä jyrkänne häämötti jylhänä. Se oli
vielä peninkulmain päässä. Se järkytti häntä vetäen häntä omituisesti
puoleensa. Yö ja ehkä vielä päiväkin erotti hänet tuosta joukosta,
joka piti Bo Rayneria vankinaan. Dalella ei ollut vielä minkäänlaisia
suunnitelmia. Häntä kannusti vain yhtä suuri vaikute kuin hänen Helen
Rayneria kohtaan tuntemansa rakkaus.
Beasleyn paha henki oli suunnitellut tämän ryöstön. Riggs oli
vain väline, jonkunlainen pelkuri heitukka, jonka oli toteltava
voimakkaampaa tahtoa. Snake Anson miehineen oli ollut odottamassa
tuolla setrikössä ja he olivat juuri polkeneet tuon vuorille johtavan
jäljen. Beasley oli ollut heidän mukanaan tänä päivänä. Tämä kaikki oli
Dalelle yhtä selvää kuin jos hän olisi nähnyt nuo miehet.
Mutta tytön nopea etsiminen kannusti hänen henkiset voimansa suurimpaan
toimeliaisuuteen. Ratsastaessaan eteenpäin ja tuijottaessaan tarkasti
yöhön samalla kun hän kuunteli jännitetyin korvin juolahti hänen
mieleensä montakin taistelusuunnitelmaa. Mutta hän ei hyväksynyt
niistä ainoatakaan. Ja jokaisen uuden ajatuksen syntyessä hänen
mieleensä katsoi hän voimakkaaseen puumaan, joka notkeasti juoksi
hevosen rinnalla. Kun hänelle oli selvinnyt, että hänen oli lähdettävä
auttamaan Heleniä, oli hänen mielessään pyörinyt lemmikkinsä
mahdollinen hyöty siinä asiassa. Tom osasi ihmeellisen tarkasti
vainuta eläimiä, mutta ihmisten jäljille ei sitä vielä milloinkaan
oltu usutettu. Dale uskoi kumminkin voivansa saada sen ajamaan takaa
vaikka mitä, vaikka hän ei ollut sitä vielä koettanut. Dalelle oli
lisäksi aivan selvä eräs asia, että muutamat miehet, vieläpä hyvin
urhoollisetkin, pelkäävät suunnattomasti puumia.
Kaukana rinteellä muutamassa syvänteessä, jossa oli vettä ja hieman
ruohoa Rangerille, hyppäsi Dale satulasta, sitoi Rangerin kiinni ja
valmistautui viettämään siinä yönsä. Hän säästi eväitään antaen Tomille
enemmän kuin itselleen. Tom kiertyi niin lähelle Dalea kuin suinkin ja
rupesi nukkumaan.
Mutta Dale valvoi kauan.
Yö oli rauhallinen lukuunottamatta tuulta, joka humisi suojaisella
rinteellä kasvavissa puissa. Dale imi toivoa tähdistä. Hänestä tuntui
kuin hän ei olisi luvannut itselleen eikä Helenillekään, että hän
suojelisi Bota ja Helenin omaisuutta. Hän näytti päättäneen sen
tietämättään, kiinnittämättä siihen ollenkaan ajatuksiaan. Tuntui
omituiselta, ettei tuo varmuus ollut ollenkaan epämääräinen, vaikka se
ei sopinutkaan hänen suunnitelmiinsa. Sen pohjalla, jollakin tavoin
nimetönnä käsittämättömine voimineen, kohisivat hänen ihmeelliset
tietonsa metsistä, teistä, hajuista, öistä, sellaisten miesten
luonteesta, jotka uskaltavat nukkua pimeässä, eristetyistä metsistä ja
tuon suuren puuman luonteesta, jonka jokainen teko oli Dalen tahdosta
riippuvainen.
Häntä alkoi nukuttaa ja vähitellen tyyntyivät hänen aivonsa. Viimeinen
tietoinen merkitsevä ajatus oli, että hän herättyään on täydentävä
tämän toivottoman yrityksen.