Meidän oli auringonlaskusta päivänsarastukseen saakka taisteltava
aaltojen ja myrskyn kanssa. Kolme salamaa pohjoiskoillisessa ilmoitti,
että meidän oli odotettava rajua myrskyä vastaiselta suunnalta.
Tuulelle annettiin vielä vähän purjeita ja kuljettiin kolmetoista
meripenikulmaa. Päiväsaikaan tuuli rauhoittui hiukan, mutta tuli
sitten taas rajummaksi, aallokko pelottavaksi, laineet kävivät ristiin
ja pahoinpitelivät (_atormentaban_) laivoja. Purjehdimme kolmetoista
ja puoli meripenikulmaa. Yöllä helmikuun 14. päivänä tuuli vielä
kiihtyi, aallot kävivät vielä pelottavimmiksi; kun ne löivät
vastakkaisilta puolilta, niin että ne pitivät laivaa sellaisessa
puristuksessa, ettei se päässyt yhtään eteenpäin. Amiraali oli
pienentänyt isoapurjetta niin paljon kuin suinkin ja piti tuulessa
vain niin paljon kuin oli tarpeen nousemiseen aalloista. Tällä tavoin
hän kolmen tunnin aikana eteni viisi meripenikulmaa. Aallokko kävi yhä
korkeampana, tuuli tuli yhä rajummaksi. Sellaisen vaaran uhkaamina
koottiin kaikki purjeet ja laiva jätettiin tuulen ja aaltojen haltuun,
ei ollut muuta tehtävissä. _Pinta_ menetteli samoin, mutta pian se
katosi, vaikka amiraali kaiken yötä antoi merkkejä, joihin se aluksi
vastasikin. Yön aikana amiraali eteni vielä kolmetoista ja puoli
meripenikulmaa koilliseen päin.
Auringon noustua myrsky kiihtyi yhä hirmuisemmaksi. Amiraali ei
kuitenkaan rohjennut kohottaa yhtään purjetta päästäkseen näistä
riehuvista, toistensa päälle syöksyvistä aalloista, jotka uhkasivat
niellä hänen aluksensa; tässä elementtien myllerryksessä hänen
onnistui kuudessa tunnissa päästä seitsemän ja puoli meripenikulmaa
eteenpäin.[47]
Vaarojen ahdistaessa amiraali teki hurskaan lupauksen. Arvalla
määrättäisiin pyhiinvaellusretki Guadalupen pyhän Marian luo, jolloin
myös luvattiin pyhittää viiden naulan painoinen vahakynttilä pyhälle
neitsyelle. Kaikki antoivat lupauksen, että se, jolle se arpa osuisi,
suorittaisi sanotun toiviomatkan. Amiraali tuotti sitten niin monta
virnanhernettä kuin laivalla oli miehiä ja leikkautti sitten yhteen
ristin, panetti ne kaikki pussiin, jota pudisteltiin hyvin. Hän otti
itse ensimmäisenä herneen ja sai ristillä merkityn; siten arpa osui
hänelle, ja hän piti itseään siitä alkaen toivioretkeläisenä, jonka
osaksi annetun lupauksen täyttäminen oli joutunut.
Vielä asetettiin toinenkin arpa pyhiinvaelluksesta Lorettossa
paavillisen alueen Anconassa olevaan pyhän neitsyemme taloon. »Siinä
paikassa», huomauttaa amiraali, »pyhä neitsyt on tehnyt ja yhä vielä
tekee suuria ihmeitä». Kun arpa tällä kertaa osui Santa Marian
satamasta kotoisin olevalle merimiehelle, jonka nimi oli Pedro de
Villa, amiraali lupasi antaa hänelle tätä hurskasta matkaa varten
tarvittavat rahat. Hän päätti nyt vielä, että kolmannen
toivioretkeläisen oli mentävä Moguerin pyhän Klaaran luo, valvottava
siellä yö ja luettava messu. Vielä antoivat hän ja miehistö lupauksen,
että he kaikki ensimmäisessä paikassa, missä he pääsisivät maihin,
menisivät kirkkoon kulkueena paitasillaan ja huutaen pyhän neitsyen
nimeä.
Näiden yleisten lupausten lisäksi itsekukin vielä antoi itsekseen omia
lupauksiaan, kun kukaan ei uskaltanut toivoa selviytyvänsä vaarasta.
»Täällä kokemamme myrsky oli niin raju, että kaikki katsoivat olevansa
mennyttä miestä.» Vaaraa lisäsi vielä se, ettei laivassa ollut
minkäänmoista painolastia, kun elintarvikkeiden, veden ja viinin
käyttö oli suuresti vähentänyt lastia. Tarpeellista painolastia ei
ollut otettu laivaan, kun amiraali oli toivonut, että saataisiin niin
vakaita ilmoja kuin saarilla oli ollut. Sitäpaitsi hän oli aikonut
ottaa painolastin vasta naisten saarella (mihin hän ei joutunutkaan).
Amiraali auttoi itseänsä sillä, että täytätti vesi- ja viinitynnyrit
merivedellä.
»Suurimman pelon siitä, ettei hän saavuttaisi kotiseutua, hänessä
näytti aikaansaavan lämmin halu olla perin tärkeiden uutisten tuojana
ja osoittaa, että kaikki, mitä hän oli sanonut aikaisemmin, oli käynyt
toteen, ja että kaikki, mitä hän oli lähtenyt etsimään, tosiaan oli
löydetty. Hän myöntää itse, että joka ainoa ohi lentänyt kärpänen
riitti tuskaannuttamaan hänet ja tekemään rauhattomaksi. Tästä
heikkoudesta hän syyttää vajavaista uskoaan ja luottamuksenpuutettaan
Jumalan kaitselmukseen. Toisaalta hän taasen oli hyvällä mielellä
taivaan hänelle suomasta armosta, kun hän oli saavuttanut perin
loistavan voiton löytämällä kaiken sen, mitä oli löytänyt, kaikkien
toiveittensa täyttymisestä ja siitä, että hän anojan asemassaan
Espanjassa koettuaan paljon vastahakoisuutta ja epäsuopeutta nyt
vihdoin näki kaikkien toiveittensa ylittyneen.»
»Kun Kaikkeinkorkein jo ennenkuin hän oli lähtenyt löytöretkelleen ja
saanut sen päätökseen, oli kuullut häntä ja täyttänyt hänen toiveensa,
hänen täytyi uskoa, että Hän myöskin varjelisi häntä päättämään
alotetun työn. Hän lisää tähän, että kun Jumala oli hänet jo
menomatkalla pelastanut silloin kun hänellä oli ollut todellinen
huolehtimisen hätä, minkä hänen merimiehensä ja miehistönsä olivat
tuottaneet hänelle, päättäessään kesken lähteä paluumatkalle ja nousta
yhteisesti häntä vastaan, vieläpä uhkaillenkin, ja kun tämä meidän
Jumalamme oli lahjoittanut hänen tarvitsemaansa voimaa ja
suurpiirteisyyttä hänelle, joka oli yksin, ja tukenut häntä kaikkia
vastaan, ja tämän matkan aikana vielä tehnyt hänelle niin suuren
ihmetyön niiden lisäksi, joista heidän korkeutensa saavat kuulla
hoviinsa kuuluvilta henkilöiltä, niin hän uskalsi vakaasti toivoa,
että kaikkivaltias Jumala ei ollut häntä vielä hylännyt. Näiden
perusteiden, huomauttaa hän, olisi pitänyt tämänpäiväisen myrskyn
aikana käskeä minun pelkoni vaieta; mutta heikkouteni ja hätäni eivät
suoneet sielulleni vakaantumista.»
Suurimman huolen aiheuttivat hänelle hänen kaksi poikaansa, jotka
olivat koulussa Cordobassa. Mitä näistä äidittömistä ja isättömistä
orvoista tulisi vieraassa maassa? Sillä jos kuningas ja kuningatar
eivät saisi tietoa hänen tällä matkalla tekemistään palveluksista eikä
hänen mukanaan tuomistaan hyvistä tiedoista, eivät he tuntisi kylliksi
myötämielisyyttä huolehtiakseen hänen lapsistaan.
Sen takia ja jotta heidän korkeutensa saisivat tietää, kuinka Herramme
oli suonut hänelle voiton kaikessa, mitä hän oli yrittänyt Intiassa,
myös että sikäläisellä merellä ei ollut ensinkään myrskyjä ja että
nurmea ja puita kasvaa ihan vedenrajaan asti; jotta siis, jos hän
tuhoutuisi tässä myrskyssä, kuningas ja kuningatar saisivat
kertomuksen hänen matkastaan, hän otti, kuten hän kertoo, pergamentin,
ja kirjoitti löydöistään kaiken, niin paljon kuin oli mahdollista,
lisäten nöyrimmän pyynnön, että kuka tahansa sen löytäisi, saattaisi
sen kuninkaalle ja kuningattarelle. Hän kääri tämän pergamentin
vahakankaankappaleeseen, sulki sen tiiviisti, tuotti ison tynnyrin ja
pani sen sinne kenenkään tietämättä, mitä se sisälsi--he kun arvelivat
sen olevan jonkinlaista pyhitystä; sitten hän heitätti sen mereen.»
»Pian alkaneen rankkasateen ja pyörretuulen jälkeen tuuli vaimeni ja
kääntyi länteen. Sille annettiin laivan perää ja purjehdittiin
keulapurjeella. Meri pysyi yhä levottomana, siitä huolimatta edettiin
kaksi ja puoli meripenikulmaa koilliseen. Olimme laskeneet isonmaston
varmistaaksemme, ettei jokin aalto sitä murskaisi.»