»No mutta rakas, kiltti neiti Sten, älkää nyt ottako sitä niin
hirveän raskaasti. Eihän ole henki kyseessä.» Carsten de Beer
käveli edestakaisin lattialla eikä tietänyt, mitä tehdä tai sanoa
lohduttaakseen häntä.
Neiti istui pulpettinsa ääressä aivan masentuneena. Hän kumartui, kätki
kasvonsa ja itki, niin että koko hänen ruumiinsa tärisi hysteerisesti
vavahdellen.
De Beer antoi hänen itkeä, meni sitten hänen luokseen ja laski
hellävaroen kätensä hänen olalleen:
»Kas niin, olkaa nyt järkevä, pikku neiti. Ettehän te kuitenkaan voi
sitä auttaa.»
Itsepäisesti neiti vastasi yhä itkien:
»Niin, se on minun syyni — minun yksin. — Oo, olen niin pahoillani,
niin pahoillani.»
»Kuulkaas nyt, rakas lapsi. Koettakaamme puhua vähän järkevästi siitä,
mitä on tapahtunut. Te voinette huomata, ettei ole teidän syynne, että
vastustajamme tarttuvat tuollaisiin likaisiin aseisiin.»
»Minä siihen aiheen annoin», kuului lohduttomasti.
»Sepä hiivattia. Tunnette Ole Bergiä suunnilleen niin paljon, että
tiedätte sen miehen keksivän aina aiheen, kun sitä tarvitsee. Kuinka
tahansa olisittekaan pelannut, niin hän olisi kyllä huolehtinut siitä,
että asiat menisivät hänen tahtonsa mukaan, niin että älkää nyt
huokailko sen vuoksi. Välttämättömyyten on taivuttava, mutta sen vuoksi
ei kannata pillittää.»
Mutta neiti vain ei saanut lohtua. De Beer kävi yhä enemmän ja enemmän
neuvottomaksi. Millä hän rauhoittaisi häntä? Niinä päivinä, kun hän
oli ollut poissa, oli hän kaivannut hänen seuraansa enemmän kuin
tahtoi itselleen tunnustaa. Useammin kuin kerran hän oli tuona lyhyenä
aikana yllättänyt itsensä kaipaamasta hänen reimaa nauruaan ja iloista
mielialaansa.
Äkkiä hän sai aatteen. Hänen kasvojaan valaisi levollinen hymy, mutta,
hän kiiruhti rypistämään ne totisiksi taas, ennenkuin neito huomaisi.
Ja ääni oli haudanvakaa hänen sanoessaan:
»Tiedättekö, neiti Sten, ettette kadota mitään tämän historian vuoksi.
Nuo kuusisataa kruunua, joista sovimme erään kerran, saatte te
lyhentämättä, kuinka tahansa käyneekään.»
Neiti nousi äkkiä kopeana ja kalpeana.
»Mitä sanottekaan?»
De Beer käsitti täysin väärin tilanteen. Nyt hän hymyili leveästi:
»Nuo kuusisataa kruunua, joista sovimme, että saisitte ne, jos minä
voittaisin vedon; ne voitte saada koska haluatte, kernaasti heti, jos
niin mielitte.»
Neito kalpeni:
»Ettekö häpeä?»
»Ku-kuinka...?»
»Ettekö häpeä? Saatatteko hetkeäkään uskoa, että olen uhrannut noille
kurjille kruunuille ainoatakaan ajatusta. Voitteko luulla, että nyt kun
on kysymyksessä teidän koko taloudellinen asemanne, niin minä olisin
niin pikkumainen, että vain ajattelisin omaa etuani. Se on loukkaus,
jota en olisi odottanut teiltä, herraseni.»
De Beer kävi aivan ymmälle.
»Mutta — työnne, neiti — se toki on pienen muistolahjan arvoinen.»
Neiti nauroi kylmästi ja katkerasti:
»Niin, työni, se on erinomaista.»
»Sitä se todella on, ja teette ilkeästi kun pidätte tarjoustani niin
nurinkurisena.»
»Tarpeeksi tästä. Miksi ivaatte minua näin? Olenhan ilmeisesti
todistanut kelpaamattomuuteni; mutta teillä ei liene mitään nautintoa
korostaa sitä niin julmasti. Eikö teille riitä, että nyt olen palkaton,
enkä suorastaan tiedä, mistä saisin jonkun.» Hän purskahti taas itkuun.
»Mitä puhetta se on? Olenko minä sanonut teidät irti?»
»Sehän teidän on tehtävä. Ja vaikkapa ette sitä tekisikään.
Ymmärrättehän, etten voi jäädä tänne enää.»
»Sitä ette tarkoita.»
»Toden totta, tarkoitan. Vain siksi en ole vielä sanonut irti, että
saisitte ajaa minut ovesta.»
Toisen täytyi hymyillä kaikesta huolimatta:
»Minä — teidät?»
»Niin, se on teidän ainoa keinonne. Kun ilmoitatte lehdessä, että
olette sanonut minut irti palveluksestanne, niin voitte vielä
pelastaa jätteet. Silloin ei muilla ole enää mitään verukkeita jatkaa
boikottausta.»
»Sitä en tee ikinä.»
»No, sitten minun on lähdettävä itsestäni, ja kiitän teitä
vilpittömästi, kun annatte minun poistua niin säädyllisesti kuin
suinkin, mutta siinä ette menettele viisaasti.»
»Enpä ole ikinä moista kuullut. On niinkuin meidän tänään olisi kaikin
mokomin ymmärrettävä toisiamme väärin. Olkaa nyt järkevä, pyydän teitä
niin kauniisti.»
»Niin, mutta...»
»Ei mitään mutta. Tietysti jäätte tänne nyt, kun tarvitsen teitä
kipeimmin kuin milloinkaan ennen. Ettehän tahtone, että ajattelisin
teidän lähtevän pakoon, kun hätä on pahimmillaan. Sillä siten
käsittäisin asian, jos jätätte meidät nyt.»
* * * * *
Sellainen työnilo, jota yhä kesti, oli enemmän kuin de Beer oli
ajatellut mahdolliseksi. Oli kuin kaikki olisi lentänyt hänen
käsistään, ja ajatukset työskentelivät niin taipuisasti ja selvästi.
Hänelle ei tuottanut pienintäkään vaivaa pudistella itsestään
artikkeleita toinen toisensa jälkeen, räiskyvän sukkelia ja säkenöivän
älykkäitä. Ja tänä aikana, kun tilanne muuten oli jotenkin lohduton,
boikottaus jatkui järkähtämättä; mutta irtonumeroiden myynti kävi
suurenmoisesti ja tilaukset kasvoivat tasaisesti; sillä kaikki olivat
yksimielisiä siitä, että lehteä toimitettiin erinomaisesti. De
Beerin kiihkeimpien vihamiesten oli pakko myöntää, että »Aviisi» jäi
auttamattomasti jälkeen tässä suhteessa.
Ole Berg osotti tunnustustaan ostamalla henkilökohtaisesti
irtonumeronsa toimistosta jok'ikinen aamu. Muuten hän ei paljon
puhunut. Kerran hän tapasi neiti Stenin; silloin hän vain hymyili ja
sanoi ohimennen:
»Hyvä, olette todellakin nasevia.»
Mutta neito ei ollut hänestä tietääkseen. Hädin tuskin hän soi hänelle
tavalliselle ostajalle tulevan nyökkäyksen.
»Kaunotar on vihoissaan; mutta hiton aistikas hän on», mutisi hän
itsekseen pistäessään lehden taskuunsa ja poistuessaan. Mutta myöhemmin
hän klubissa vannoi, että neiti Sten oli kaupungin ihanin tyttölapsi,
ja ellei tuo puolihöperö de Beer voisi sen vertaa nähdä, niin hänet
olisi hirtettävä.
De Beer oli muuten samaa mieltä; mutta hänpä ei sanonut sitä ääneen.
Hän käyskenteli päivisin ja katseli tarpeekseen Gudrunia. Viime aikoina
nimitti hän ajatuksissaan häntä vain pelkästään Gudruniksi.
Tyttö puolestaan oli saanut olentoonsa jotakin hiljaista, jota hän
ennen ei ollut omannut; mutta se sopi hänelle lumoavan hyvin. Hän
liiteli sisään ja ulos sävyisästi, ei humuten ja huhkien kuten
ennen; ja oli kuin päivänpaiste olisi seurannut häntä, mihin tahansa
hän tulikin. Eikä hän pohjaltaan ollut menettänyt hupaisuuttaan;
sillä kun de Beer antoi hänelle tehtäväksi valmistaa pilakuvia,
joilla täytettäisiin neljännen sivun ammottavat aukot, niin hän sai
niitä toimeksi kokonaisen sarjan parin päivän aikana. Joukossa oli
erinomaisia, kuten esimerkiksi etevä piirros Ole Bergistä, joka
kävi kerjäämässä nimiä listaansa; tai mustetahra, joka lähemmin
tarkastettaessa osoittautui Modaliksi. Seikkoja, jotka saivat sekä de
Beerin että yleisön hupaisaan vireeseen.
Oli kuin Aamiaislehti tähän aikaan olisi antanut juhlan tunnun koko
kaupungille. Joka aamu, kun kunnon porvarit tapasivat toisensa,
kysyivät he: »Oletko lukenut lehteä tänään?» Ja lehti tarkoitti
Aamiaislehteä. Kukaan ei ajatellut Ilmoituslehteä, ei ollut niin
sieluakaan, joka edes olisi muistanut, että sekin oli olemassa.
Vihdoin eräänä päivänä tuli eräs siirtomaantavarakauppias toimistoon.
Hän näytti vähän huolestuneelta, ikäänkuin hänellä ei olisi ollut
hyvää omaatuntoa, mutta kaivoi sitten esiin ilmoituksen, minkä työnsi
konttorineidille:
»Mitä maksaa saada tuo lehteen?»
»Montako kertaa?»
»Kahdesti viikossa kolmen kuukauden aikana.»
Neiti laski hinnan. Kauppias tinki vähän, mutta tyytyi sitten.
»Minäpä tahdon ilmoittaa lehdessänne. Hieno väki ei minulta kuitenkaan
osta.»
Se oli alku. Yksi ja toinen noudatti pelokkaasti esimerkkiä. De Beer
määräsi, että saatiin antaa mahdollisimman suuri alennus, ja alkoi
liikkua maine, että Aamiaislehti oli helppo ilmoituslehti. Vähitellen
tämä alkoi tehota.
Suurta parannusta ei tullut; mutta saarto oli tiettävästi rikottu.
* * * * *
»Tästä kyllä selviydytään, sen saatte nähdä, neiti, tästä kyllä
selviydytään», sanoi de Beer ja hieroi käsiään. Salomonsen, Moses
Salomonsen, jolla oli suuri herrainvaatetusliike, oli lähettänyt
puolensivun ilmoituksen, joka oli painettava joka päivä kahden viikon
aikana. »Ole on kuin onkin erehtynyt laskelmissaan, kun luuli voivansa
boikotteerata meitä. Ja tilaajamääräkin kasvaa hyvin. Tässä kuussa
olemme saaneet 256 uutta. Se ei ole niinkään huonosti, ja se on yksin
teidän ansionne, sillä nuo piirroksenne ovat tehneet ihmeitä.»
»Nyt laskette liikoja, toimittaja. Teidän artikkeleitanne yleisö
himoitsee. Viimeinen »Kunnianloukkausjutustamme» oli kerrassaan
verraton. — Ties muuten, kuinka jutun käy. Minut kai sen vuoksi
pistetään kiinni lopuksi.» Neiti hymyili hänelle veitikkamaisesti
pulpettinsa yli.
»Niin teidän käy ja kaupan päälliseksi teidät tuomitaan ja hirtetään
kuin noita, mikä olettekin. Maassa on toki vielä oikeamielisyyttä. —
Mutta leikki pois ja totisuus esiin, me menetämme jutun. Saamme sakkoa
ja saamme niellä pahimmat sanat. Emme pääse vähemmällä. Mutta se ei tee
mitään. Joka viimeksi nauraa, nauraa parhaiten, ja ehkä se loppujen
lopuksi olen minä.»
»Olen niin pahoillani, etten sanoa saata, kun olen saattanut
niskoillenne kaiken tämän.»
»Mutta minäpä en ole pahoillani. Ikinä minun ei ole ollut parempi olla
kuin viime viikkoina.»
»Loruja.»
»Ei, vaan totta, neiti Gudrun. On vain yksi ainoa asia, jonka toivoisin
itselleni.»
»Mikä sitten?»
»Tahdotteko todella tietää sen?»
Neito hätkähti äänen sävystä: siihen kätkeytyi jotakin, jota hän
ei oikein ymmärtänyt. Hän vilkaisi de Beeriin, mutta ei tullut sen
viisaammaksi. Hän ei vastannut heti.
De Beer nousi ja tuli hänen luokseen.
»Tahdotteko tietää sen?» sanoi hän toistamiseen.
»Tahdon», sanoi hän, mutta nyt hän oli tulipunainen.
De Beer tarttui hänen käteensä.
»Se mitä minulta vielä puuttuu, että tuntisin itseni täysin
onnelliseksi, on se, että te, Gudrun, tulisitte vaimokseni. Jos saan
teidät, niin on yhdentekevää, kuinka kaiken muun käy. Rakas Gudrun,
rakastan sinua, koetammeko toimittaa kokonaisen elämänluvun yhdessä?»
Voitonvarmuutta oli hänen olennossaan, tukahdutettua riemua hänen
äänessään. Mutta neito ei vastannut.
Silloin hän huolestui.
»Vastaa minulle, Gudrun», ja hän kohotti neidon punastuvia kasvoja ja
katsoi häntä silmiin.
»Oo, Carsten!»
Ja niin he suutelivat toisiaan.