Loppiais-aattona oli menty Hentolaan kestiin. Nyt oli jo loppiaisen
jälkeinen päivä, eikä vielä ollut kestiväkeä kotiin saapunut. Jaska ja
Jussi olivat tiellä tietämättömällä olleet eilisestä saakka. Piiat vain
juhlaa kotona pitivät ja tuttujansa kestitsivät.
Tiheään ajeli poika- ja tyttökuormia maantiellä. Kova näytti niillä
kiire olevan, tahtoivat varmaankin Venäjälle lähtevää joulua kaikin
mokomin kiinni pitää ja estää karkaamasta.
Oja-Pappalan tyttöjen vieraatkin olivat palveluspiikoja ja sen tähden
täytyi tyytyä katselemaan ikkunoista, kuinka talollisnuoriso oikein
juhlaa lopetti. Kävi niitä muutamia kuormia Oja-Pappalan pihassakin.
Mutta kun kuulivat, ettei Jaska ole kotona, eivätkä piiatkaan ruvenneet
ryypyille haastamaan, lähtivät nauraen ja ilvettä tehden pois.
Vihdoin tuli Jaskakin eräässä kuormassa kotiin. Vauhkasti hän silmäili
ympärilleen kun pihaan ajettiin ja joudutti muiden edellä tupaan.
"Onko meidän vielä tultu kotiin?" hän isää ja äitiä tarkoittaen kysyi.
"Ei", vastattiin.
Mikä onni sentään! Jaska tunsi rintansa alla hyvää tekevän
liikahduksen. Jo hän oli kuin seitsemännessä taivaassa, huusi ja melusi
vapaudessaan kuin huutokaupanpitäjä.
Koko suuri joukko niitä tovereita olikin, monta kuormaa tyttöjä ja
poikia.
Viina oli Jaskalta jo ennen loppunut, kyllä hän sen hyvin muisti. Mutta
isällä tiesi olevan, pelkäsi vain että sitä taitaa olla ukolta kumma
saada. Asia sattui kuitenkin niin hyvin, ettei isä ollut tullut kotiin:
sai ottaa isän viinan, kuten omansa, kyllähän tilin ehtii jälkeenpäin
tehdä. Isän ison pullon hän siis suurella ylpeydellä pöytään toi. Ei
sielläkään paljoa ollut, mutta luuli hän sen riittävän. Iloista oli
nuorison elämä. Poikia laulatti täyteen kolloon tuvassakin ja tyttöjä
tirskutti ja nauratti niin, että piiat vierainensa karsaasti katselivat
ja syyllä otaksuivat, että heistä leikkiä tehtiin. --
"Ryypätään pojat ... ääh!" Jaska keikisti selkäänsä ja kaatoi
ensimmäisen ryypyn omaan suuhunsa ja romahti niin, että jokainen häntä
ihmetellen katseli.
"Tule ottamaan", käski hän likimmäistä poikaa. Sattui olemaan
selväpäinen, jota käskettiin.
"Ei olisi nyt lukua", esteli. Oli kuitenkin jo nousemassa, mutta ei
noussutkaan ... mukavampi odottaa uutta käskyä.
"No saakeli!"
Se auttoi ja ryyppääminen tuli hyvään alkuun. Eivät kaikki olisi
tahtoneet mitenkään koko ryyppyä kallistaa, mutta siihenkö Jaskan sopi
suostua! Piti ainakin vähintäänkin pari kertaa tarjota, ja jos ei se
auttanut, piti ottaa pikarinjalkaan ja pakottaa toisen väkisellä
ottamaan suuhunsa viinan, joko sitten nielläkseen taikka ulos
sylkeäkseen. Näin vaati tapa. Useat, jotka eivät halunneet juopua,
käyttivätkin ulos sylkemisen oikeutta.
Tuli uusia vieraita. Jo alkoi Jaskan sydän levottomasti sätkiä, kun
pullossa ainoastaan joku pikarillinen enään hilahteli.
"Ei olisi pitänyt niille niin tuikeasti pakata kaksia ryyppyjä", hän
ajatteli. "On niin häpeä nyt kun kesken loppuu ... kun nuo toisetkin
sattuivat tulemaan."
Mutta juuri yhdennellätoista hetkellä juolahti auttava keino mieleen.
Hessalla on!...
Hessan hän kuiskasi pihalle ja sai tämän pienen riitelemisen perästä
tuomaan lutista pullonsa.
Kun vihdoin lähdön aika tuli, niin Jaska ilmoitti toisille päättäneensä
nyt hänkin panna hevosen, ettei muiden hevosella tarvitsisi itseänsä
vedättää. Hevosta asettamaan lähtiessään käski toisten ruveta tuvassa
hyppelemään.
Olisiko tämä joukko ollut oikeata nuorisoa, jos sellaista käskyä olisi
tarvinnut kahdesti kerrata!
Niin alkoi hyppy.
Jaska sillä aikaa hevostaan pulkan eteen asetti ja uudet puetit sen
selkään puki. Hevonen oli vain tavallinen työhevonen, sellainen vankka
valakka, josta on iloa peltotyössä, mutta harmia joulu-ajon
kilpailevassa kiireessä. Harmitti se Jaskaa, kun ei isä ollut juoksuria
taloon laittanut. Ja miksi ei se olisi harmittanut. Tuo kirkonkylän
porvarikin, jota ennen pidettiin retumiehenä, pääsi kohta oikein
arvomieheksi ja herrain tutuksi, kun osti mustalaiselta oriin ja voitti
sillä kilpa-ajoissa toisen palkinnon. Moni muu oli päässyt maineesen
sillä, että oli hankkinut itsellensä juoksijahevosen.
Jaska tiesi kaikki ja teki vahvan päätöksen hankkia itsellensä
juoksurin heti kun vain itse käsiinsä vallat saa. Asetti hevostansa,
lohdutellen itseään:
"Onpa ainakin komeat puetit ja poikakin tavallista parempi." Löi
ruoskalla selkään vanhaa, että edes vähän virkummalta näyttäisi.
Jaska jo alkoi pelätä, että isä ja äiti mahdollisesti tähän parhaasen
ryminään kotiin tulisivat. Hän rupesi jo melkein suorin sanoin toisia
matkaanlähdöstä muistuttamaan. Vihdoin hänen sanansa otettiin huomioon.
Ja niinkuin lapset ne sitten yht'aikaa oveen törmäsivät. Siinäkin
tilaisuutta hyväksensä käyttäen koettivat kukin yhteen tuuppautua juuri
hänen kanssaan, jota ajatteli ja josta siinä joukossa enimmän piti.
Vaan nyt tuli uusi kuormain jako, kun oli Oja-Pappalan Jaskallakin
hevonen. Ne tytöt, joilla itsellään sattui hevonen olemaan, eikä siis
sopinut ajatellakaan Jaskan rekeen, he tarkemmin ystäväinsä menettelyä
silmällä pitivät ja huomasivat mielestänsä, että useain toisten teki
mieli sanoa: "Minä en pysy tässä! -- Tästä putoaa!" Ja sitten,
ikäänkuin tilattomilta näyttäen he kovasti huusivat: "Mihin minä
pääsisin? -- Kuka minut ottaisi rekeensä?" Tarkastelijat luulivat yskän
ymmärtävänsä: sitä varten ne tuota huutavat, että Jaska rekeensä
käskisi. Mutta yksi, joka Jaskan silmäyksistä päättäen luuli voivansa
toivoa, rohkaisi itsensä ja ujosti punastellen kysyi Jaskalta:
"Otatko minut?"
"Tule vain."
Se näytti hyvästi sopivan kahden puolen. Onnellinen tyttö luuli toisten
silmäyksistä voivansa lukea kateutta enemmän kuin niissä sitä olikaan.
"Oo hevonen!" sanoi Jaska, istui pulkan tapille ja oli hiukan
punastuksissaan. Hevonen sai ruveta oikasemaan ja sai tuntea, että
Jaskalla oli nyt mieluisa kuorma.
Kestistä tultiin illalla ja isä oli vähän "toisella-kymmenellä". Ukolle
tahtoi ilta ruveta pitkäksi käymään, kun ei ollut usein tottunut viime
aikoina senkään vertaa ryypyksissä olemaan. Ikävää poistaaksensa hän
siis ison pullon lautaselta otti ja aikoi hiukan karvahtaa. Mutta
äänettömäksi kävi hämmästyksestä, kun pullonsa vallan kuivaksi huomasi.
"Mitä! Kuka on viinani juonut?" hän kiivaasti huusi ja katseli
tutkistellen tyttöjä. Nämät eivät ehtineet vielä mitään sanoa,
ennenkuin emäntä jo päätti:
"Kukahan sen nyt on juonut ... sellaisia kyseletkään. Jaska, johan tuon
nyt ymmärrät."
"Niin, Jaska siitä jakoi, kun oli päivällä hänellä vieraina koko
hevosjoukko."
"Hevosilleko viinani juotti?"
Naiset alkoivat nauraa, kun ukko niin totuudessa tuollaisia kyseli.
"Eei", sanoi Littu, "mutta niitä oli suuri joukko poikia ja tyttöjä."
"No loppukoon nyt siihen joulu, kun kerta on Knuuttikin potussa."
Hän pani pullon pois, laskeutui penkille istumaan ja puheli vakavasti:
"Lemmon poika, kun siellä nyt vielä hevosen kanssa retuaa ja juo."
Sitte hän astui takan luo ja rupesi naisille päivittelemään:
"Jos nämät joulu-juhlat olisivat viikkoakin pitemmät, niin kyllä nuo
klopit oppisivat juomaan niin ettei niitä enää kunnolla muuhun työhön
saisikaan."
"Niin tokikin", liittyi emäntä sanomaan, "kun ovat niin surkean tavan
ottaneet, että aivan viinan kanssa mässäävät koko joulunajan. Ja
ainakin se on varmaa, että ne silloin oppivat pahemmiksi juomareiksi
kuin kokonaisena pitkänä muuna vuoden aikana."