Jo koetti Ellu kerran ... toisenki hoivaista, mutta hyvin vähällä oli
tasapainonsa kadottaa ja lattiaan tipahtaa. Siinä sitten vain istui
miettien ja arvellen: uskaltaiskohan, uskaltaiskohan? Mutta ei
näyttänyt uskaltavan.
Jo alkoi kärsivällisyys nuoremmilta veljiltä loppua, kun niin huonosti
näytti Ellulta käyvän.
"Kehnopa olet! Kehnopa olet! Annas minä tulen -- Minä menen, niin te
näette!"
Ellu vain istui ja arveli:
"Kyllä ... kyllä ... kyllä ... minä ... yhden hevosen ... kengitän!"
Hoivasi yhtä päretikkua ja rojahti samassa keskinkertaisella jyrinällä
lattiaan.
Syntyi naurua, vaikka Ellu kipuansa valittaen kipristeli.
Vuoronsa tiestä koettivat pojat nyt taitoansa näyttää. Ujoja olivat
alussa Hentolan pojat, mutta jo iltapäivällä olivat he siihen määrään
perehtyneet, että pöytäpenkillä päällänsä seisoivat.
Aattopäivän vuoksi Jaska ja Jussikin kotona olivat ja melkein koko
jälkeenpuolisen tammea pelasivat. Isännillä ei paljon mitään erityistä
tointa ollut, tupakoivat vain rauhassa jutellen, katselivat nuorten
iloisia leikkejä ja pistäysivät toisinaan kamarissa knapsut suihinsa
ottamassa. Tuli seuraukset näkyviin: miehet rupesivat kovaäänisesti
kaikellaisia jaarittelemaan ja Hentolainen jo alkoi pikkupoikain kanssa
temppuja tehdä.
Jaska ja Jussi olivat siihen asti vain hiljakseen pelinsä ääressä
jutelleet, mutta hekin riemastuivat nyt julkisemmin puhelemaan, kun
vanhemmat miehetkin niin hupaisella tuulella olivat.
"Siinä oli poika! ... sait noukkaasi, minulla on tammi ja nyt sinä
näet!" huusi Jaska riemastellen.
"Älä nuole, ennenkuin nokkuu! Tuosta teen tammen, ja..." Jussi siirsi
voitonriemulla noppaansa. Mutta kohta Jaska sen ja kaksi muuta noppaa
"söi". Voittaja räjähti käsiänsä hykerrellen nauramaan ja Jussi
voivotellen päätänsä kaapimaan.
"Pankaa pois, te jumalattomat tuo", käski emäntä, jonka huomio nyt
poikiin kääntyi. "Paljasta korttipeliähän se on ja suurta syntiä."
Pojat eivät kuitenkaan kuullaksensa ottaneet, vaan kokonaan toimeensa
kiintyneinä jatkoivat. Eikä sitä nuhtelemista tällä kertaa pitemmälle
jatkettukaan.
Takan ympärille, loimottavan ristivalkean ääreen kaikki kokoontuivat
illalla, kun emäntä antoi Jaskalle vanhan tinatuopin korvan kuvain
valamista varten sulatettavaksi. Jokainen toi tuolinsa likelle ja
miehet latasivat juhlapiippunsa saadakseen rauhassa katsella.
Ensin tehtiin selvä siitä, kuka vanhin olisi, joka ensimäisen kuvion
saisi nimellensä.
Jo punersi kuumentunut valinkauha ja Jaska pani siihen palasen vanhaa
tinatuopin korvaa. Mielet kovin kiihkossa katselivat pojat, miten tina
hiljakseen läsähteli ja leveni juoksevana kauhanpohjaan. Jaska nosti
kauhan hiililtä, veti vesiastian likemmäksi ja komensi pojat etemmäksi.
"Huoneen haltialle!" huusi valaja.
"Poks!" pani tina pudotessaan veteen.
"Minkälainen tuli?"
Tämä kysymys tuli monesta suusta ja käsiä kurotettiin vesiastialle.
Jaska kääri hihansa ja otti vedestä ylös säännöttömästi muodostuneen
kiiltävän tinakuvion.
Yhtä monta kertaa valettiin kuin henkilöitä oli talossa, vieraillekin.
Viimeisen kuvion sai Hemmu omaksensa, säilyttääksensä sitä kattoon
ripustettuna juhlaristin päällä.
Hupaisesti kului ilta tarinoidessa. Kuvien valaminen muistutti jokaisen
mieleen tapauksia aikaisemmilta ajoilta, jolloin joulunvietto oli vielä
niin patriarkallinen ja rikas kaikellaisista juhlamenoista ja
tempuista. Ikävöiden menneitä aikoja muistelivat erittäinkin emännät:
kyynelpisara toisinaan silmään herahti, kun puhe johtui pois menneisiin
ystäviin, niihin joita oli oppinut tuntemaan ainoastaan tuollaisina
entisen hyvänajan ystävinä, joiden vikain muisto oli aikain kuluessa
mielestä haihtunut ja ainoastaan heidän hyvät puolensa muistissa elivät
-- rakkaassa muistissa.
Valamisen päätyttyä veivät pojat veden, jossa kuvia oli valettu, ulos,
kaasivat siellä tuttuun paikkaan, johon pääsiäisenä sopisi mennä
"trullia" kuuntelemaan.
Uudenvuoden päivä tuli. Kirkosta tultua alkoivat pojat opetella
kivitaululle piirtämään uutta vuosilukua. Isäntä haki kamarin kaapista
uuden almanakan, jonka lehtien nurkista hän tammikuulle asti leikkasi.
Sitten hän alkoi tutkia almanakan sisältöä ja ilmaisi tuon tuostakin
havaintonsa muillekin. Hentolan Erkkiä ei liika uteliaisuus vaivannut
tässä suhteessa, sillä hänen tapansa ei ollut pitää talossaan
almanakkaa. Siispä hän ei nytkään viitsinyt veljensä asianmukaisia
opastuksia tämän kirjan tuntemiseen seurata, vaan siirtyi poikain
kanssa taululle vuosilukuja ja eläinten kuvia piirtelemään.
Tammipelinsä ääressä haukottelivat Jaska ja Jussi. Kyläänkin taisi
tehdä mieli, vaan kun ei ketään näkynyt liikkeellä muita, niin ei
tahtonut sinnekään viitsiä lähteä.
Mutta jo tuli iltapäivällä vaihtelu tähän yksitoikkoisuuteen. Pihalta
alkoi kuulua ihmisääniä ja kulkusten helinää. Emäntä ehti ensimmäisenä
ikkunaan.
"Auta isä! kun on paljo", hän huudahti.
Kaikki riensivät katsomaan.
"Ainakin puolen pitäjään pojat!" arveltiin.
Ja paljo niitä olikin, monta hevoskuormaa nuoriamiehiä, jotka toiset
juovuksissa ja toiset selväpäisinä pihassa vehkeilivät.
"Ainakin kaksikymmentä", virkkoi Jaska.
"Tupaan käskyä siinä nyt odotellaan, kun noin kummaillaan", arveli
emäntä.
Isäntä katseli pihalle karsastellen. "Lempoako niitä tuollaista liutaa
viitsii ryypyilleen käskeä", alkoi paneskella.
"En minä ainakaan!" Jussi kieppasi ylisänkyyn karkuun ja veti peiton
päähänsä.
Ruvettiin nauramaan.
"Se on oikein", kehui emäntä, "mene sinäkin Jaska, kyllä minä
valehtelen ettei meidän poikia ole kotona".
Mutta Jaskalla oli asiasta toinen mieli.
"Kukahan viitsii." Hän pujahti ulos, peläten, että isäkin rupeaisi
estelemään.
Mikä erinomaisen ystävällinen vastaanotto tuli Jaskan osaksi pihalla!
Oli siinä hänen tuttujansakin 4-5 kappaletta, vaan muut enemmän taikka
vähemmän vieraita, osaksi kokonaan tuntemattomiakin. Mutta sillä ei
väliä. Kaikki ne tulivat tuttavan tavoin puhelemaan, kättelemään ja
moittimaan siitä, ettei Jaska heillä ollut joulunaikana käynyt. Oikein
Jaska oli hupaisessa pulassa, kun muutamat tahtoivat niin kauan kädestä
pitää, kun toisia käsiä kymmenkunta jo kurotettiin.
Kovalle joutuivat Jaskan viinavarat. Pöydän nurkalla hän
viinapulloinensa hääräsi. Kaasi aina pikarin täyteen ... vieläpä
sittenkin siihen vähä tipahutti kun jo muutenkin oli kyllä täynnä,
ettei kellekään vaillinaista olisi tarjonnut. Vuoronsa tiestä kävivät
pojat ryyppäämässä, yksi erältään ... kallistivat kukin ryyppynsä,
kuten lainmukaisen verokapan. Toiset sentään antoivat Jaskan pakata,
ryyppäsivät vain puoliksi ja olivat pöydälle laskevinaan pikarin
jäännöksineen, ettei kovin ahnaalta näyttäisi. Mutta eihän Jaskan
tuohon sopinut tyytyä ... rumaahan se olisi ollut, jos jonkun olisi
antanut puolelta ryypyltä erota. Paha oli pakottaakin, kun tiesi, että
isä ja äiti sitä vihaisin silmin katselivat.
Hukkaan ei mennytkään viina. Sillä uusia tuttuja sai Jaska niin että
kulkeissaan käskettiin ryypyille tulemaan ainakin 25 eri paikkaan.
Muutamat, jotka ennen olivat ihan tuntemattomia olleet, kaulaa vetämään
pakkasivat ja Jaskalle itselle vannoen kehuivat, ettei koko kylässä
olekaan muuta "kunnon poikaa" kuin Oja-Pappalan Jaska. "Sano nyt,
kuule, koska sinä tulet meidän kylään?... Ja kun tulet, niin tulekin
ensimmäisenä meille. Mennään sitten yhdessä muualle... Saakuri soikoon!
minä takaan, ettet sinä sieltä pääsekään yhdessä päivässä! Kun oikein
ryyppäämään ruvetaan, niin ryypätään niin, että yksi kuolee!... Sitte
pannaan meidän hevonen ja ajetaan niin, että 'fatiskarmi rutajaa'.
Kyllä minä, kuule Jaska, hevosen saan talosta vaikka koska, minä oon
sellainen Tuppu, minä, jotta!..." Renki kyykähti asianmukaisesti ja
huitasi nyrkillään.
Jo portista ulos ajaessaan rupesivat pojat arvostelemaan Oja-Pappalan
Jaskaa. Enemmistön mielipide kallistui siihen suuntaan, että kovin oli
Jaska ujo kotonansa, taisi isäänsä ja äitiänsä pelätä, kun ei kahta
ryyppyä uskaltanut antaa.
Se oli hirveätä arvostelua. Olisivat sanoneet vaikka tyhmäksi,
lukutaidottomaksi, jumalattomaksi (sitä olisikin pidetty kehumisena),
taikka hurjaksi juoppohulluksi, niin nuo kaikki eivät olisi Jaskan
arvoa niin alentaneet ja kunniata loukanneet. Mutta tästä kaikesta ei
Jaska tiennyt mitään, muisteli vain iloisin mielin sitä suurta
ystäväjoukkoa, jonka oli jo ehtinyt tämän joulun aikana viinaryyppyjä
jakelemalla itselleen hankkia.
Tupaan mennessään kohtasi häntä vihuri.
"P--jako tuo tuollainen pakkaaminen tietää!" murisi isä äreästi. Äiti
liittyi kohta jatkamaan:
"Samaa minä olen koko ajan katsonut ja oikein jo äsken teki mieleni
sanomaan, kun niin tukkii! Ketä roikaleita kaikki lienevätkään olleet!"
Jaskan ei tehnyt mieli vastaamaan. Vakaisena vain tyhjiä pullojansa
korjuun laittoi, kiukkuisia tuumia hautoi ja huulien peitossa hammasta
purren mietti... Oikein pakkasi itku, kun niin tyhmiä olivat vanhukset,
etteivät poikansa olisi antaneet varainsa mukaan elää ja pitäjän poikia
kestitä. Olisi oikein sanonut, isälle ja äidille, ja niiden silmät
avannut, mutta kun ei kyllin tepsiviä sanoja sattunut löytämään, joiden
vaikutuksesta olisi varma ollut.
"Joko viina on pian kaikki?" kysyi isä, kun näki että Jaskan oli paha
olla.
"Ei sitä ole ollut paljoa kaikeksikaan ... pitäiskö mun olla niinkuin
kerjäläiset? Vähän toista potuista sitä vielä on."
Kiusallisesti hymyillen kysyi isä:
"Riittääkö se joulun loppuun?"
"Riittäköön jos hyvänsä!"
"Lisää en ainakaan anna."
Nyt katsoi jo Hentolan Erkkikin velvollisuudeksensa sekautua asiaan.
"Älkää turhia riidelkö, anna pojalle viinaa", hän sanoi. "Ymmärräthän
itsekin, että miehen tavoin ne nuoret tahtovat menetellä. Ja aina sitä
niinkuin velotaan sellaisilta pojilta, kuin sinunkin poikasi, jolla
tiedetään jotain olevan."
"Noo, en minä kohtuutta kielläkään, mutta ei se ole enää mitään
kohtuutta kun kolme kannua on jo mennyt puolijouluun."
"Ole turhia", sanoi Erkki, "muiden mukaan ne tahtovat kuitenkin olla".
"Kyllähän se niin on", sanoi Oja-Pappalainen vakaasti. "Muiden
mukaanhan ne tahtovat aina olla, eikä sitä sovi yhden tehdä poikkeusta
yleisestä tavasta. Mutta kamalan suureksi se juomisen tapa on muuttunut
tähän aikaan. Kyllä sitä ryypättiin ennenkin, mutta ei ne nuo
poikaklopit alle kahdenkymmenen silloin vielä monetkaan tienneet
ryyppäämisestä mitään. Se oli vanhempain ihmisien asia."
"Kumma se onkin, kun nuo pojat viitsivät tähän aikaankin vielä kulkea
noin ympäri pitäjätä ryypyillä", sanoi Hentolan emäntä. "Ja kun nyt
tähän aikaan pitää juottaa aivan tuntemattomiakin. Ennen sitä annettiin
tutuillensa... Ihan tuo näyttää kuin kerjuulta. Äsken kun tässä
katselin, kun ne vuoronsa tiestä kävivät ryyppäämässä ja olivat osalta
niin totisen näköisiä ja sitte kun ryypätyksi olivat saaneet, rupesivat
kohta pois hankkimaan, niin ihan näytti kuin kerjäläisjoukolta. Oikein
multa pakkasi nauru."
"Tässä tuonaan", nauroi Oja-Pappalan emäntä, "oli toisentuvan paappa
pitänyt sylissään Iikan ja Maijan poikaa, sitä Mattua, joka on nyt
neljännellä, ja sinne oli tullut aika joukko poikia rengin viinoille.
Niin se poika oli kysynyt paapalta: Keitä nuo ovat? Ne ovat, lapsi,
pyytelijöitä, oli paappa sanonut, ja niin lujasti että sen kaikki
kuulivat. Pojat olivat menneet tiehensä niinkuin siivillä sivuen."
Tälle jutulle naurettiin makeasti. Ja kun nauramasta laattiin, meni
Oja-Pappalainen ja otti takalautaselta ison pullonsa.
"Koska ne pojatkin ryyppäävät, niin otetaan nyt mekin tässä knapsut."
Jussikin jo torkosi ylisängystä.
"Kyllä pitää täältä tulla alas ja talliin hevosia katsomaan", hän
sanoi. Mutta isäntä piti varmana, että Jussi tuli alas enemmän ryypyn
halusta kuin hevosista huolehtien.
Uudenvuoden päivän jälkeisenä päivänä rupesivat Oja-Pappalan vieraat
kotiinlähtöä puuhaamaan. Hankiskeleminen kestikin aamusta iltapäivään.
Hentolan Erkki oli jo maailmassa ollut paljon ihmisten joukossa ja
tiesi, etteivät sitä yhdeltä piiskaryypyltä matkaan lähde ne, jotka
tapoja tuntevat ja vähänkin nykyaikaisesti tahtovat ja osaavat olla.
Kun hän viimeisen kerran tuvasta lähti, olikin jo "ajo-päällä". Akkansa
viereen hän istui, mutta ei vieläkään heti matkaan lähtenyt, vaan
rupesi veljelleen hevostansa kehumaan. Kun akka jukitti lähtemään, niin
ettei mitään rauhaa antanut, niin Erkki vihdoinkin taipui ja antoi
hevosen astua pari askelta. Mutta sitte hän taas pidätti ja rupesi
veljensä päähän terottamaan, että tämä perheinensä nyt varmaan tulisi
heille loppiais-aattona. Sitten hän vihdoin lähti.
Samana iltana tuli kirkkoherra Oja-Pappalaan raamatunselitystä
pitämään.
Jaska ja Jussi sujuttivat itsensä ovenpuoleen, johonkin ahtaaseen
loukkoon ja kyräilivät rumasti, kun ihmisiä rupesi virsikirjoineen
saapumaan.
Mikä häpeä! Erittäinkin Jaska sitä semmoisena piti, kun hänen kotonansa
raamatunselityksiä pidettiin. Pelkäsi, että nuoret kylässä rupeevat
häntäkin körttiläiseksi eli uskovaiseksi luulemaan ja pilkkaamaan,
vaikka hän todella oli vallan viaton.
Kun kirkkoherra alkoi toimituksensa, etsiskeli emännän silmä
väkijoukosta Jaskaa ja Jussia. Kun ei löytänyt, kysyi Hemmulta. Ja
Hemmupa sen juuri tiesikin, että he olivat kylään hyppypaikkaa etsimään
lähteneet.
Äiti huokasi ja nyökytti päätä.
Kun kirkkoherra ja yleisö olivat Oja-Pappalasta poistuneet, tulivat
pojat kotiin. Hiukan levottomasti sydämet pampahtelivat, kun tupaan
tullessaan näkivät isännän synkeänä istumassa pöydän takana, lakittomin
päin ja lukemassa raamattua. Ujosti meni Jussi penkille istumaan, vielä
ujommin Jaska. Isäntä katsahti heihin vähän syrjästä, mutta näkyi taas
vajoovan raamattua tutkimaan. Vihdoin hän nosti päänsä, kiinnitti
katseensa Jaskaan ja sanoi vakavalla äänellä:
"Poikani, jos pahanjuoniset sinua houkuttelevat, niin älä heihin
suostu."
Molempain poikain katseet kiintyivät lattianrakoon.
Oltiin kaikin hiljaa. Emännältä pyrki sana suusta, vaan ei tahtonut
päästä ilmoille.
"Muista sinä Juho se", alkoi emäntä vihdoin sanoa, "ettet sinä enää
toista kertaa Jaskaa tällaisesta tilaisuudesta joukkoosi houkuttele."
"Minäkö!" Jussi kavahti. Syytön loukkaus herätti kiukun nopeasti
kiehahtamaan. Syyllisyydentunne, joka isännän vakavan sanan kautta oli
herännyt, haihtui. Jaska oli poskilta punastunut, hän näytti aikovan
jotain sanoa äidin syytöstä poistaaksensa. Mutta isä ehti ennen:
"No ei Jaska ainakaan tänä iltana olisi uskaltanut muuten mennä, jollet
sinä houkutellut."
Vai niin. Isännän äskeinenkin varoitus koski siis vain Jaskaa. Jussi
oli luullut, että isäntä hänellekin sanoi samassa. Nyt huomasi hän,
että isäntä "pahan juonisella" tarkoittikin juuri häntä. Hänhän olikin
vain renki, kuinka hän saattoikaan otaksua, että isäntä häntäkin
neuvoisi niinkuin poikaansa!
Raa'asti kiroten nousi hän seisomaan ja jatkoi kiroamisensa perään:
"Kyllä Jaskalla oli yhtä suuri halu kuin mullakin, ei hän tarvinnut
houkuttelemista. Vai houkuttelinko sinua?"
"Et. Mitä te siinä syytätte turhia..." yritti Jaska sanomaan.
"Vai turhia!" keskeytti isäntä. "Onko se turhia, että kotoa
jumalanpalveluksesta lähdetään riettaille synnin retkille?"
Niin, ei Jaska sitä ollut enää tahtonut sanoa, että puhuminen tästä
asiasta olisi turhaa, ei hän niin paatunut vielä ollut. Sitä hän vain
tahtoi sanoa, että Jussia ei hänen tähtensä tarvitse kiusata. Isä taas
sanoi:
"En minä tahdo Juhoa ruveta nöyryyttämään, sen olisivat omat vanhempasi
saaneet tehdä. Ole niinkuin tahdot, ei minulla ole sinun töistäsi
edesvastausta. Mutta ei sun siltä niin ylpeästi kirota tarvitse."
"Niin, niin, Juho", puhui emäntä, "älä yhtään pöyki. Kyllä tulee
vielä aika jolloin näet mihin joudut tuollaisella synnillisellä
pullikoimisella isäntäväkeäsi vastaan. Se tulee sekin aika vielä ja
karvaana tuleekin."
"Tulkoon jos tahtoo... Jos se tulee minulle, niin tulee se
Jaskallekin!"
Jussi naurahti ivallisesti. Eihän hän saattanut ruveta itseänsä
vakavasti puolustamaan ... ei sitä kuitenkaan olisi huomioon otettu.
"Voi, voi, kun sinulla on paha luonto, ihmis-parka. Kirjassa sanotaan:
Älkää tuomitko, ettei teitäkin tuomittaisi. Ei saa mennä arenteeraamaan
kenenkään sydämen tilaa, ei sitä tiedä missä katumuksen kipinä kunkin
sydämeen syttyy. Pitää aina ajatella itsensä muita huonommaksi", puheli
emäntä.
"Joo, niin se on", todisti isäntä. "Menkää nyt antamaan hevosille
yöksi."
Pojat lähtivät mielelläänkin pois tuvasta, Jaska harmissaan ja Jussi
suu ivanaurussa.