Näkinneitonen, sumusilmä
lammin lainetta loiskuttaa,
kuudankultia varsi välkkyy,
sinisimpukat, helmet helkkyy,
ruokopillit ne piukkoaa.
Aava avaruus astuu eteen,
ikineitseinen ilta-yö.
Neito nousee ja vaipuu veteen,
paljain rinnoin hän unelmoi,
laine loiskuen soi ja soi.
Seisoo talaalla vasten kuuta
suora, synkeä nuottamies,
mustin mielin hän murtaa suuta,
varjoo silmää ja näky kiehtoo,
kiivaat kutsut ne verta liehtoo,
öisen ihmeen hän yksin ties.
Niin hän seisoi jo monet illat,
näkinneitoon hän katseen loi,
väikkyi ilmojen sinisillat,
kuva kalvolla kammitsoi,
kulki lumpeiden lumotarhaa,
missä hyljätyt haaveet harhaa.
Huumaa kukkien taikatuokse,
vetten velhotar loiskaa luokse
peittäin suomuisen alaruumiin,
vihreen välkkehen silmä luo,
imee itseensä, juo ja juo,
miehen katse kun uupuu uumiin.
»Tule, armas, jo vuoteeni vuottaa,
sun mieltäsi myöden ma muunnun,
läpi liekojen loistavan tien
kuin virta ma vien, minä vien,
'vedän kanssasi kultaista nuottaa,
sulle tuon unen ulpujen kruunun.
Katso, ihmisen onni se pettyy
kuni pettävi pilvien rusko,
elon laihoos yön rae lyö,
ja sammuvi kirkkainkin usko,
tuli lyö, kun on tummin yö.
Tule, kiidämme syin, sylityksin
alas välkkyvän tuikkiviin torniin,
näkinkenkäisen linnani luo,
alas hurjien hyrskyjen horniin,
nisänesteeni nuortuen juo!
Aja hulluja vaahtopäitä,
lumilaaksoja laineiden,
verin vietämme villejä häitä
veen vuoteilla velloillen,
veen väet punasimpukan sarviin
säveltulvia juoksuttaa,
tule unholan neitojen parviin,
lopun lauhean rakkaus saa!
Mihin toivot? Maan melun vaivaan,
joka korkeat kaihosi suistit?
Täällä löydät sä uuden taivaan,
täällä löydät sun ihmeittes maat,
täällä uuden uskon sa saat,
täällä muuttuvi mieli ja muisti,
täällä kanssani kaikki sä jaa'at!»
Näkinneitonen, sumusilmä,
vetten valtoihin viekoittaa,
liukuu, loiskaa ja kaulaa kastaa,
mies on vaiti ja vihdoin vastaa,
syiden salvat kun laukeaa:
»Jo ma mittasin ajan pohjaa,
aika vierii kuin virta pois,
ei mua kohtalo onneen ohjaa,
arvoitusta kuin kaikki ois,
elo rannaton, tyhjä yö,
yksin yössä vain sydän lyö,
hetket heittää ja tunnit takoo,
elon virta vain sakoo, sakoo
kaiken kurjuutta kuvastain,
taivaan tähdet ei rauhaa anna,
maa ei lastansa lepoon kanna,
levon laulavat viileet veet,
sovituksien syvänteet,
tomun turhan ne saavat pestä
elon erheistä, joit' en kestä.
Käteen kättä en saanut liittää,
toista onnest' en saanut kiittää,
sainko ees vihan suurta voimaa
pahaks tulla ja saada soimaa,
hyvä olla ja olla heikko,
olla enkeli taikka peikko.
Mitä etsin?? En itseäin.
Tyhjää kaikki on, mitä näin,
mitä toivoin ja mitä hain,
mitä nautin ja mitä sain,
ilo ylinnä yöhön haihtuu,
vuodet vaivojen vuosiin vaihtuu,
häilyy maan elon herkkä vaaka,
katsoo kaikesta totuus raaka,
raain nähtynä liian varhain,
nuori kuolema kuolo parhain.
Lietkö lempo, mi vellot veessä,
nyt kai seison ma surman eessä,
nyt kun tuska on täysin, ylin,
avaat armaana mulle sylin,
veit jo voimani, sait jo voiton,
kuulen surmasi sorjan soiton,
virran vaahtona mua vie,
avaa arvoitusten tie,
sinun helmaasi tahdon hukkua,
alle aaltojen tahdon nukkua.
Näkinneitonen, mahdit maan,
olen armaasi ainiaan,
kaiken, kaikki nyt kanssas jaa'an!»