Suurteollisuuden luomisen valtakauden yhteiskunnallinen tilinpäätös
alkaa olla valmis. Entisen, taloudellista yritteliäisyyttä ja
kilpailua kiihoittavan porvarillisuuden perillisenä seisoo uudessa
yhteiskunnallisessa rintamassa suurkapitalismi. Sillä on mielessään
keisarivallan, suurvallan ja militarismin kaikki mieliteot. Sitä
vastassa seisoo sosialismi, suurteollisuuden ja suurkaupungin
kasvatti. Nämä valmistautuvat kamppailuun maailmanvallasta.
Kumpaisellakin on väkivalta aseenaan. Kumpaisellakin on luokkavalta
päämääränään.
Ihmiskunta, joka oli uneksinut suursodan raunioilla saavansa
vihdoinkin kirota sodan ikuiseen häviöön, näkee sodan kummituksen
uudelleen nousevan silmäinsä edessä. Epätoivoisena luo rauhan ihminen
katseensa kaikkiin ilmansuuntiin etsien pelastusta. Mutta turhaan.
Idässä ja lännessä nousee hävityksen raunioista vain kostajia ja
saalistajia. Häviävät kansat hapuilevat yhä uudestaan miekkaa — sen
avulla pelastuakseen, ja voittaneet kansat tietävät, että heidän
voittojensa hedelmät taataan vain miekalla.
Sillä aikaa sivistys taantuu, suurkaupungit häviävät ja kuihtuvat
aineellisesti ja henkisesti. Ihmiskunnan parhaimmistolta sortuu
luottamus uuden päivän nousuun ja huonoimmisto nousee johtoasemiin ja
hallitsee yhteiskuntia ja valtioita. Ihmisyys alentuu uuteen
orjuuteen. Sivistyneet, lahjakkaat, ansioituneet ihmiset lankeavat
proletaarien kanssa kilpaa. Niin luisuu elämä alaspäin. Valtiolla ja
yhteiskunnalla ei ole tätä kumousta vastaan esteeksi mitään muuta kuin
lait ja sotilasvalta. Mutta niitä ei totella. Niin pettävät ainoatkin
luisumisen jarrut. Kaikki vanhat elämänarvot kaatuvat. Uusia jotka
yhdistäisivät uskossa, innostaisivat toteutumismahdollisina, ei synny.
Mikä on tämä tällainen tilanne?
Sehän on vallankumous! Se on yhteiskunnallinen vallankumous, joka
kulkee rataansa luonnonlain välttämättömyydellä hävittääkseen kaiken
mitä nykyisessä yhteiskunnassa pidetään arvossa, valmistaakseen sijaa
uusille arvoille ja uudesti syntyvälle yhteiskunnalle. Se, mitä tässä
tapahtuu, on siis eräänlaatuinen maailmanloppu, ei kuitenkaan vielä
lopullinen. Sillä, niin synkältä kuin tällä hetkellä näyttääkin, niin
sormi suussa kuin viime vuosisataa hallinnut ja vaalinut
kapitalistinen taloustieteilijä seisookin tilinpäätöksensä edessä,
niin hillittömän valtaavina kuin epätieteellisen bolshevismin
myrskyaallot käyvätkin synnyttäjänsä sosialidemokraattisen tieteen ja
taktiikan ylitse, — sittekin on aihetta aavistaa, että tästä vielä
syntyy “uudet taivaat ja uudet maat”, — kuitenkin aivan maallisessa
merkityksessä.
Tämän ajatuksemme perusteluksi pieni silmäys mainittuun
tilinpäätökseen.
Viime vuosisata loi suurteollisuuden, mutta samalla myöskin
suurteollisuus- ja — suurhuijausyhteiskunnan. Se loi samalla oman
tarpeensa mukaiset taloustieteet, jotka totesivat silmää
räpäyttämättä, että suurteollisuus ja suurkaupunki muodostivat yhdessä
ne talous- ja yhteiskuntamuodot, joilla yksin oli tulevaisuuden
lupaus. Kaiken muun täytyi soveltautua sen mukaan. Tästä olivat — ja
arvatenkin vielä yleisesti edelleenkin ovat — suurkapitalistit ja
heidän työorjansa sekä runoilijatietäjänsä täydellisesti samaa mieltä.
Niin sosialisti kuin kapitalistikin. Tämä näköhäiriö johtui siitä,
että suurteollisuus, keksintöjen luomine välineineen, näytti tarjoavan
kilpailulle leivästä, pääomista ja yhteiskunnallisista asemista aivan
satumaiset mahdollisuudet. Se tempasi koko sivistyneen ihmiskunnan
mukaansa, kehitti aivan uudet elämänmuodot. Maaseudut kaikkialla
tyhjensivät väkevää työvoimaa suurkaupunkeihin, joista muodostui uuden
yhteiskuntaelämän sykkiviä sydämiä. Elämäntaso nousi rikkauksien kera
kuin leikkien. Loistoelämä, jonka piti tuhoutuneen Ranskan
vallankumouksessa, kehittyi uudelleen, muodostuen nyt nousevan
porvarin kulttuuripäämääräksi, — periytyäkseen jälkeläisissä jo taas
kulttuuritarpeena. Sivistystyö, joka aina on osoittautunut sangen
herkäksi taipumaan rikkaitten vallanpitäjäin halujen mukaan, tasoitti
tietä, järjesteli makua, asettui porvarinousukkaan käytettäväksi myös
ylellisyystarpeiden kehittämisessä.
Mutta aivan pian huomasikin “työn orja”, että tämä uusi yhteiskunta
järjestyikin niin, että työläisten täytyi rajoittua elämään puutteessa
ja köyhyydessä _auttaakseen_ elämänuhrillaan niiden loistoelämän
ylläpitämistä, jotka yleensä “eivät tehneet työtä, eivätkä
kehränneet”. Tämä havainto paisui nopeasti yleiseksi tietoisuudeksi ja
järjesti rivit sosialistisiksi luokkataistelujärjestöiksi.
Niin tuli valtiollisyhteiskunnallinen luokkataistelu
suurteollisuusyhteiskunnan painajaiseksi. Se levisi kaikille
inhimillisen elämän aloille, käsityöläisverstaista parlamentteihin
saakka. Yhteiskunta muuttui sotaleiriksi, jossa taistellaan lakoilla
ja työsuluilla, äänilipuilla, mielenosoituksilla ja pääomilla. Kaikki
muut yhteiskuntaluokat, talonpojasta keisariin saakka, saavat
suhtautua tähän taisteluun sovelluttamalla itsensä sen mukaan.
Jo aikaisin aletaan ennustaa vallankumousta. Sosialisteille se
muodostuu uskonkappaleeksi. Porvarikaan ei varmuudella enää uskalla
kieltää sen tuloa _joskus_, mutta arvelee sen kestävän kuitenkin hänen
henkilökohtaisen aikansa jälkeen. Kysytään: Milloin? Miten?
Köyhälistössä uudet yhteiskuntaolot synnyttävät enempi luokkavihaa
kuin järjellistä luokkataistelua. Suuromistaja pälyy yhä tietoisempana
suojelusvarustuksiin. Hänestä on itsestään selvää, että “valtakunnan
hallitus” on tarkoitettu hänen oikeutensa suojaksi. Suurvalta ei sitä
salaakaan. Köyhälistön viha kohdistuu silloin myös hallitsevaan
valtaan.
Samalla on kansainvälinen taloudellinen kilpailu kehittynyt äärimmän
kestävyystason rajoille. Se on synnyttänyt suurteollisuuden toisen
suuren pulman. Kun tuotanto lisääntyy — palkkain täytyy nousta,
kapitaalin saada yhä kasvavat voitto-osingot, — ei omamainen, kynitty,
kuluttaja enää voi lunastaa läheskään kaikkea mitä tuotetaan.
Suurteollisuudelle täytyy silloin saada vallatuksi menekkiä
ulkomaisilla markkinoilla. Mutta sielläkin ovat omat tuottajansa!
Kansainvälinen kauppasota alkaa. Taistelu kiihtyy, suhteet
kärjistyvät. Kannattavaisuuslaskelmat pettävät yhä useammin.
Europpalainen suurteollisuusyhteiskunta tuntee seisovansa suuren
vararikon edessä. Suurvallat valmistautuvat pääsemään vararikosta —
hävittämällä kilpailijansa.
Sillä aikaa lepää maaseutu ja maanviljelys kaikissa maissa. Elämä,
tuotanto ja maailmankäsitykset kuvastavat uneliaisuutta tai
heijastavat kaupunki-elämän peilinä. Omatakeisuuden uskoa yrittävät
vain harvat. Talonpojan toiselta puolen, porvarin ja
teollisuustyömiehen välille toiselta puolen muodostuu syvä keskinäisen
ymmärtämyksen puute. Siinä luokkajaossa, joka on tapahtunut
kapitalismin ja sosialismin pohjalla, ovat kaikki muut yhteiskuntaa
palvelevat kansalaisryhmät saaneet suhtautua tilanteeseen kuten maa,
jonka kamaralla taistelee kaksi sille ventovierasta armeijaa, jotka
kumpikin ottavat ravintonsa sodan jaloissa olevalta kansalta. Mutta
tässä luokkasodan jaloissa talonpojat ja torpparit sekä heidän
työläisensä muodostavat yhdessä valtaavan yhteiskuntaluokan, jolla
toisten luokkataistelusta ei ole mitään toiveita saavuttaa itselleen
varmoja etuja, eikä mitään varmuutta siitä, että toisen tai toisen
voitto tuottaisi yhteiskunnalle lopulta siunatun rauhanajan. Näiden
maatyöstä ja tuotannosta eläväin mahtavain joukkojen itsetiedottomuus
pysyi aina suursodan huipuille asti niin yhteiskunnallisesti
alkeellisena, etteivät ne tajunneet läheskään yleisesti edes sitä,
miten he ennen sotaa suorastaan lahjoittivat suurteollisuuden ja
kaupunkien luokkataisteluarmeijoille leipää, perien siitä vain osan
oikeata, tuotantokustannuksia vastaavaa hintaa. Kun he möivät leivän
polkuhinnasta, sillä tavoin he maksoivat pitkät ajat
suurteollisuustyöväen palkkoja erinäisissä Europan maissa, sekä
liiostivat jokaisen jauho- ja voikilon hinnasta osan välillisenä
verona suurkapitalistien yritysten osakkeenomistajain pääomavoitoksi.
Itse he kituivat kaiken puutetta.
Mutta suursota synnytti aivan uusia konjunktuureja. Rahan hinta aleni,
tuotteiden, varsinkin elintarvetuotteiden, nousi. Äkkiä esiintyi
“talonpoika” luokkataistelussa — kuluttajia vastaan. Rintamat
elintarvemarkkinoilla muodostuvat uudestaan. Gulashi, jonka ammatti
uudenaikaisen kauppasiveyden oppien mukaan oikeuttaa kiskomaan,
sosialisti, jonka periaate ei koskaan rajoita palkkaa yläpäästä,
virkamies, jonka silmissä talonpoika on vain yhteiskunnallinen
tuottaja, — kaikki he hyökkäävät tämän tuottajan kimppuun leivän
kalleuden vuoksi!
No, se on vain eräs kohtaus uuden yhteiskuntaluokan
heräämishistoriassa, muuten tyypillinen ja tuttu kaikkien muiden
luokkien heräämisajoilta. Sillä on kuitenkin siinä erikoismerkitys,
että suuren sodan lopputilissä esiintyy ihmisten nälkä niin
voimakkaana velkojana, että vuosisadan syrjäytetty ja poljettu
leipätuotanto nousee yhtäkkiä ammattina ensiluokkaiseen arvoon.
Samalla se avaa muiden yhteiskuntaluokkien silmät näkemään, että
vuosisadan maanviljelys-pakolaisuus oli monissa sotaakäyvissä maissa
vieroittanut ihmiset maasta, joka nyt osoittautui hädän hetkellä
taasen kaiken elämän varsinaiseksi lähteeksi. Maanpakolaisissa rupesi
heräämään halu takaisin maalle. Monet suurkaupungit menettivät suuren
osan väestöään kun eivät niitä elättämään kyenneet. Mutta
maanviljelysseuduissa alkoi uusi elämä. Talonpoikaisammatti nousi
arvossa. Sen ympärillä alkoivat kaikki maaseutuammatit elpyä.
Samalla saadaan havaita muutakin. Monissa maissa nousevat talonpojat
ja heihin liittyvät kansanainekset yhdessä johtavaan asemaan uusien
kansallisuusvaltioiden vapauttajina ja niiden parlamenttien
tärkeimpinä kansallisina puolueina. Tieteellinen sivistyneistö alkaa
kiinnittää huomiota talonpoikaisnousuun. Isänmaalliset mielet
kiintyvät tähän kansallisvoimaan kuin uuteen löytöön.
Suurkaupunkilainen on menettänyt kansallistuntonsa sisällön.
Maaseutulaisella se elää parhaassa nousukaudessaan. Tapainturmelus on
suursodan hirveä seuraus erittäin suurkaupungeissa. Maaseudulla nousee
ihmisyyden itsepuolustusvoimia. Taloudellisia arvoja aletaan laskea
uudestaan. Sivistyksen sieluelämää aletaan tutkia. Siveyden
karkoittaminen europalaisen sivistyksen kodeista aletaan huomata
hirveäksi erehdykseksi. Materialistiset elämänarvot myöskin tässä
suhteessa alkavat horjua.
Ihminen alkaa nousta lankeemusunestaan henkisesti nälkäisenä. Uuden
aikakauden aavistukset alkavat herätä. Uusi yhteiskunta syntyy vain
sikäli, mikäli jalostuu ja muodostuu uusi ihminen.
Onko siis sivistysviljelys ja taloudellisen elämän keskus siirtyvä
kaupungeista maaseudulle? Siitä on liian aikaista sanoa vielä mitään.
Mutta ken avoimin silmin katselee tapahtuvaa elämän selvitystä, sille
näkyy, että samalla kuin liike- ja sivistyselämän suurkeskukset elävät
ilman vapauttavia, elämän mahdollisuuksiin viittaavia, rohkaisevia
näköaloja, samalla maaseudulla, myöskin viljelemättömissä korvissa
tällaiset mahdollisuudet elävät. Ja samalla kuin suurtuotanto kaikilla
aloilla uhkaa uusilla, ennen kokemattomilla pelottavilla ja
lakkaamattomilla liikeseisauksilla, maa kutsuu kaikkia tarjoten
kaikissa oloissa varman elinkeinon.
Viitteet:
[1] Harvennukset meidän.