Hankoniemen siirtolaishotellissa odotti noin 200 siirtolaista laivaa,
jonka oli määrä lähteä joulukuun 12 pnä. Omituinen matkakuume oli
kaikissa. Rauhattomina kävellään paikasta toiseen, jutellaan puuta
heinää. Hokmannin haju lemuaa. Yritetään ajankuluksi laulaakin, mutta
ei sekään maistu. Kaikkia painostaa alkava koti-ikävä ja jännitys
tuntemattomasta tulevaisuudesta. Sitäpaitsi matkallelähdön syyt ovat
hyvin kirjavia. Härmän poika sanoo antaneensa (?) rukkaset tytölleen.
Karstulan pojalla on sotkuisia perintöriitoja, joista ei selvinnyt
muuten kuin lähtemällä Amerikkaan. Ylistarolainen vanhapoika lähtee
viidettä kertaansa siksi, että matkustaminen on hänen intohimonsa.
Nuori solakka, mutta kalpea neito pakenee häpeäänsä, lankeemustansa.
Mutta paljon on mukana myöskin terveitä rehellisiä
elämisenmahdollisuuksien etsijöitä.
Sateisena joulukuun 12 päivän aamuna irtautuu laiva Hankoniemen
laiturista. Omituinen tunne valtaa mielet. Vakavina ja hartaina
seisoskelevat siirtolaiset laivan kannella, katse yhä loitommalle
jäävää isänmaan rantaa kohti. Hyvin monet näkevät isänmaansa viimeisen
kerran. Tunne on raskas. Isänmaanrakkaus on sittenkin suuri ja kallis
asia.
Mutta pian vaihtuu tämä tunne. Meri vaatii myöskin huomiota osakseen.
Yksi ja toinen kalpenee ja katoaa makuupaikoillensa. Syysmyrskyt
heiluttavat laivaa. Meritauti on kamalimpia tauteja mitä on olemassa.
Se ei tapa, jos muuten on terve, mutta kamalan iljettävä alituinen
oksentaminen ja oksentamisen tunne piinaa ja vaivaa kuin painajainen.
Tuttavuuksien teko seisahtaa, jokainen vain odottaa rantaa, että saisi
edes hiukan levätä.
Kööpenhaminassa ei lasketa ketään maihin ellei passi ole Tanskan
konsulin luona viseerattu. Pääsin kuitenkin erinäisillä keinoilla ulos
kaupungille. Kööpenhamina on kaunis kaupunki. Kuninkaallinen Tanska
pitää sinisestä ja punaisesta väriloistosta. Kaikenlaiset uniformut
antavat eloa ja silmien iloa katuliikenteelle. Täällä jo sai huomata
kuinka tavattoman ala-arvoisena meidän rahaamme pidetään. Kaupoissa se
ei ollenkaan kelvannut. Sitä ei edes tunnettu. Mutta kyllä Ruotsin,
Norjan y. m. raha tunnetaan ja kelpaa.
Laiva seisoi vain muutaman tunnin Kööpenhaminassa. Pohjanmeri oli
pahalla päällä. Laiva keikkui ja kiemurteli. Meritauti valtasi
uudelleen suurimman osan matkustajia. Tuntui aivan kuin rotta olisi
kurkusta ales mennyt ja yhä syvemmälle ja syvemmälle tunkeutuisi.
Hulliin päästiin iltapäivällä. Monenlaisilla ajokojeilla kuljetettiin
siirtolaisia junaan, joka kohta läksi Lontoota kohti. Matka kesti noin
neljä tuntia.
Englanti näyttää junasta katsoen yhdeltä ainoalta suurelta
puutarhalta. Aitoja ei ole. Ihanat puistot toinen toistansa upeammat
vilahtavat ohitse. Vaikka oli jouluviikko, niin karjaa näki ulkona.
Pari kolme lehmää aina yhdessä. Junat kulkevat tavattomalla vauhdilla.
Veturit ovat pieniä mutta nopeita. Mäkiä sanottavasti ei ole.
Lontoo tekee ensikertalaiseen suuren, mahtavan vaikutuksen. Kun sinne
joutuu pienestä Suomesta, tuntuu aivan samanlaiselta kuin jostakin
sivukylästä tulisi Helsingin keskukseen. Pientä on täällä meillä
kaikki verrattuna “suureen maailmaan”. Emme kuitenkaan nyt käy
kuvailemaan vaikutelmia Lontoosta, jätämme sen tuonnemmaksi. Sanomme
kuitenkin nyt jo tässäkin, että suuri Englanti sairastaa
vakavanlaatuista sisällistä tautia. Kommunistilehtiä sai käsiinsä
tavan takaa. Lakkomielenosoituksia näki alituiseen. Parlamenttitalo
sekä useat ylhäisön talot olivat jo silloin sotilasketjun ympäröiminä.
Kurjuutta ja loistoa näkee siellä vierettäin.