Hän kirkontornissa istuu
ja hän valvoo kaupungin rauhaa,
talot nukkuu, ei missään tulta näy,
hän torninikkunan eteen käy,
kun myrsky pielissä pauhaa.
Hän katsovi kaupungintullin taa,
hän katsovi pientä majaa,
missä vaimonsa suuressa lemmessään
unen unhoon lauloi pienoisen pään,
miks tuska nyt aatosta ajaa?
Mitä? Valkea leimahti yössä?
Palotorveen vartija tarttuu,
ylös ihmiset syöksyvät vuoteiltaan
kuin tuomionpasuunan kuullessaan,
tuhontuska ja kammo karttuu!
Valan vannotun vartija muistaa,
hän ei säiky, ei paikalta väistä.
Miss' on sulo vaimoni, lapseni mun?
Kera lapsesi nukkuu vaimosi sun,
näki unta hän nuoruuden häistä.
Mies seisovi loppuhun paikallaan!
Yhä soittaa hän torvellansa.
Koko kaupunki liekkiin jo hulmahtaa,
joko maailma loppuu, hukkuvi maa!
Hän soittaa kuin raivoissansa.
Sinun vaimosi, lapsesi kuolevat jo,
iäks siintävät silmät sammuu!
Niin viesti jo käy, ja hän soittavi vaan,
palotorvipa huutaa kuin hulluuttaan
ja se hurjana härkänä ammuu.
Sinun vaimosi, lapsesi hiiltyi,
kotis kaatunut on, tupa tuhkaa.
Mies seisovi, seisovi paikallaan,
hän ei saa nyt muistella murheitaan,
vaikka yö sekä kuolema uhkaa!
Tulihyrskynä hohtaa kirkko,
mikä maasta on, maaksi se maatuu!
Mies paikaltaan ei siirtyä saa,
hän viimeiset voimansa ponnistaa
ja hän liekkien keskelle kaatuu.