Käy suuret sankarteot tehden tähkää,
maan nuoren nesteen voiman nousu nähkää,
maa kestäin kantoi kaikki, heimon hurmeen,
maan mahtajat kun nukkui nuorna nurmeen,
maan rakoon vain ei mennyt mannun mahti,
kun seisoi vankkana sen valpas vahti,
maan ryöstäjät kun tunki taiteen tarhaan,
sen templit häväisten vei parven parhaan
päin taiston tulta, piiluin peloitellen,
maan taiteen nuoret taimet teloitellen.
Niin taiteen pyhätössä piili konna,
mut taide itki, kulki koditonna,
se turvaa etsi mustan mieron tieltä,
sen kannel vietiin, vietti mieron mieltä,
kun sota riehui maailman näyttämöllä,
sen osa oli onnen hylkiöllä,
se kaipas kanneltansa pitkin öitä,
loi näkymättömiä näyttämöitä,
miss' asui turma, aaveet tuuti unta,
soi katsomohon surman soittokunta,
ja tykkein jyske säisti, pommein pauhu,
kun sammui taiteentemplin uhrisauhu.
Pois kulki taiteen henki hyljättynä,
sen siipi surkastui ja katkes kynä,
se vuotti valkeata vapahtajaa,
tyyssijaa yössä, suojaa, mieron majaa,
ja ihme nähtiin, vapaus kun voitti,
se kahleet katkas, kansan kannel soitti,
nous templin rauniolta vapaa virsi,
ja rauhan rakennuksen harjahirsi.
Oi, kuule, kuule, kuka saapuu soitoin,
sodanko jumalatar sadoin voitoin?
Ken lähestyy? Jo suihkaa sieluun siipi,
kun taiteen hengetär jo templiin hiipi,
kas siivet kasvoi, taas ne kantaa kestää,
ne piirtää pilviin, ken vois lennon estää,
hän ikilaakereita uurnaan kantaa,
hän armas nähdä on, hän armon antaa,
ei tallaa voitettua, ei, hän nostaa
sen maasta, hyvin teoin pahan kostaa,
hän laulun lohdun tuo, ei sorra, soimaa,
hän herättää vain hyvää hengenvoimaa,
kuin kuningatar käy hän valtakuntaan,
hän uskoi kuninkaista kruunununtaan,
kuun kultaan kudottiin sen kruununsauma,
sen eessä lumoukseen lankee lauma,
kun nuorna taas hän nousee korokkeelle,
tuo uuden uhrin kansan kanteleelle
ja julistaa taas taiteen vapautta,
sen ikikauneuden kirkkautta,
ne pyhät palkit henkilöillä täyttää,
mi pienoiskuvan maailmasta näyttää.
On temppelissä juhla, niinkuin häissä
soi torvet, huilut, voitonseppel käissä
nyt astuu taide valtaistuimelle
ja puhuu ihmiskieltä ihmiselle.
Ja kansa kokoontuu, kun menee arpeen
maan veljeisvainon haavat, mik' on tarpeen,
jos elää tahdotaan kuin kansakunta
ja nähdä suuren Suomen suurta unta.
On uuden uskon, ajan vihkiäiset,
kas kuinka loistaa kasvot jäykänjäiset,
kun hengetär taas keskellämme liitää,
kun ajan virta ohi outoon kiitää,
ja koski virtojemme voimaa pauhaa
säestäin sydäntemme syvää rauhaa,
ja laulu, loihtu, tieto, taito taikain
tuo esiin kultakuvat muinaisaikain
ja sielun syvimpämme, nykyhetken,
mi alkaa uuden runon riemuretken.
Oi, kasvoin kirkkautta kaikki nähkää,
työn, taiteen tarhat nostaa täyttä tähkää,
ja kauas maailmahan myrskynlaine
vie kohtalomme, korkeaan käy maine,
maan kunnia sen kaikkeuteen kantaa
pois iäisyyden rajatonta rantaa.
Siis soikaa, huilut, runot helkytelkää!
Ei Suomen nuori nousu mitään pelkää,
lyö, murskaa esteet, nousee alkuvoimaan,
saa suuret sydänsäveleemme soimaan,
kun kansa kättä lyö, sen taide liittää
taas yhteen, syksyn suuren sadon niittää,
sen suuren, siunatun maan hengensadon,
mi karaistui vain kautta kuolonkadon.
Siis loistakaa, te vihkivalot, yöhön,
nyt terästarmoon, tahtoon, toimeen, työhön!
niin huutaa pieni maa ja suurna kansa,
kun taiteen hengetär on halteissansa,
hän unhoitettuna jo liian kauvan
taas esiin loihtii taiteen taikasauvan
ja koskettavi kansansielun pohjaa,
sen voittoon, valkeuteen, onneen ohjaa,
elämä eessään nostaa nuorta jalkaa,
sen esirippu kohta nousta alkaa.