Hiljaa, hiljaa.
Kellot soivat,
haudanharmaat miehet miettii,
umpeen urhoin kummut loivat
hiljaa, hiljaa.
Hiljaa, hiljaa.
Päät ne taipuu.
Rukouksen rauhaan riutuu
kaikkeuden kirkas kaipuu
hiljaa, hiljaa.
Hiljaa, hiljaa.
Katse kastuu,
pään taas pystyyn urhot nostaa,
aamussa ne alhoon astuu
hiljaa, hiljaa.
Hiljaa, hiljaa
halki huurteen
hiuteet hajoo; taiston tiellä
jäljet jättää jäisen uurteen
hiljaa, hiljaa.
Hiljaa, hiljaa
kalske kalpain
raudanraskas korpeen kaikuu,
uppoo usviin soitten salpain
hiljaa, hiljaa.
Hiljaa, hiljaa
hongat hohtaa
kunniata tehden; henki
näkymätön joukon johtaa
hiljaa, hiljaa.
Hiljaa, hiljaa,
rauhaa, rauhaa
kaukaa kirkonkellot kaikuu,
kaukaa tykkein jyske pauhaa
hiljaa, hiljaa.
Hiljaa, hiljaa
tuhat päätä
nyökkyy tahtiin, kourat köyrtyy,
silmät salamoivat jäätä
hiljaa, hiljaa.
Hiljaa, hiljaa.
Niin on kummaa,
jäykän joukon hahmot haipuu
tuntemattomaan ja tummaan
hiljaa, hiljaa.