I
Säteilyllään kirkkaat kiteet helmii,
jäiset puikot putoo alta räystään,
pilvilinnoissansa tuuli telmii,
maa jo herää talven unennäystään,
kuunnellen se kohottaa jo pään,
hilske hiljaa jäytää järvenjään.
Hankeen heijaa sinitummat juovat,
violetit varjot karkeloivat,
iltapilvet ruusunruskon luovat,
unten ulapoita purppuroivat,
pieni puro pesee silmiään
helistellen hilsehelmillään.
Hyytyy yö kuin kirkastuen tähteen,
pakkanen kun puottaa kujaan kintaan,
päivä lämmittää taas laulun lähteen,
äidin hempeyttään henkii rintaan,
mutta aamun aave, kalvas kuu
turhaan talven taikaa uneksuu.
Haihtuu yöhön härmän heljä hälve,
kuu kuin ruuhi ruskonrantaan soutaa;
puuntaa pellolla jo musta pälve,
päivä paahtaa raskahasti routaa,
rannan railoon kuuman kairan lyö,
alkaa uusi uhka, uusi työ.
Talitintit tiuskemmin jo piipii,
käpylinnut suloisemmin soittaa,
Oravaisen aittaan säde hiipii,
haat ja luhdat, ahot avaroittaa,
jotain outoa jo ilmass' on,
oottaa maa, on armaan alaston.
Armas alkukevään kevät koittaa,
luonnon pajunsilmuin seppelöittää,
tulitanssiansa säteet soittaa,
kaiken kuohuttaen elävöittää,
sykkii syntyänsä suuri maa,
lemmen lähetti sen ilmoittaa.