JUTEINI JÄTTÄÄ KIRJAILEMISEN, MUTTA EI MALTA KUITENKAAN KAUAN
PITÄÄ PÄÄTÖSTÄÄN.
Vuonna 1819 ilmestyi Juteinilta 6 vihkoa, osaksi runoutta, osaksi
proosaa. Näistä on »Uusia Lauluja, Perustus-kielellä»[143] pieni
laulukokoelma, johon hän oli valikoinut 14 hauskinta ja,
lukuunottamatta pahennusta herättäneitä Juomalaulua ja Kestilaulua,
myöskin kauneinta runoa ennen julkaisemistaan teoksista.--
»Huvitus-Sanomia» taas on kokoelma suomennettuja[144] hauskoja
suorasanaisia tarinoita, jotka mainiosti sopivat »Kaikellaisiksi»
sanomalehtiin. Niitä tuli v. 1827 »Toinen Ylöspanokin». Tässä
painoksessa on kuitenkin kieli hutiloitua eikä korrehtuuri myöskään
niin huolellista, kuin ylimalkaan Juteinin on. Sen vuoksi tekisi mieli
epäillä sitä Juteinin kynästä lähteneeksi, etenkin kun hän ei kirjan
nimilehdelle ole nimeänsä painattanut, ell'ei sitä ensimäisen painoksen
otsakelehdessä olisi ja ell'eivät Huvitussanomat kolmannen kerran
esiintyisi hänen poikansa toimesta julkaistuina Jak. Juteinin Kirjojen
IX:ssä osassa v:na 1858 nimellä »Tarinoita».--Kolmas Juteinin kirjanen
samalta vuodelta (1819) oli »Kummituksia, elli Luonnollisia
Aawis-Juttuja, Walistuksen lisäksi. Lyhykäisesti ja wapaasti Saksan
Kielestä Suomeksi tulkitut J. J----da».[145] Niinkuin nimi ilmottaa, on
kirjasessa joukko hupaisia saksankielestä käännettyjä kertomuksia
nähdyistä aaveista. Samalla selitetään luonnollisella tavalla, miten
»aawis-juttu» on syntynyt. Saatamme kyllä arvata, että nämä kertomukset
aikanaan olivat omiaan poistamaan syvällekin juurtunutta taikauskoa ja
epäluuloja, ja ovat ne vielä meidän päivinämmekin sopivia siihen.--
Neljäs saman vuoden tuote oli 26 sivun laajuinen »Neuwo-Kirja, elli
Lyhykäinen Oppi Hywiin ja Siiwollisiin Ihmisten Tapoin; Nuoruudelle.
Toinen Paino, jonga on parannettuna toimittanut Wanha
Suomalainen».[146] Tässä kirjasessa on Juteini uusinut vuonna 1761
ilmestyneen teoksen _Lyhykäinen Neuwo, Hywihin Ja Siiwollisihin
Ihmisten Tapoin; Nuorudelle_,[147] minkä esipuheessa sanotaan Erasmus
Rotterdamilaisen kirjottaneen latinaksi kirjasen samasta aineesta.[148]
Juteinin ansiot »parantajana» supistuvat kirjan suomalaiseen
kielelliseen asuun; mutta se oli siihen aikaan ansiota kylläkin!
»Neuvoista» painatamme tähän näytteeksi »2. Luwusta» seuraavat: »Kuinga
pitää puheen ulos toimituksen oleman?
Lyhykäisen. Joka on aina pitkä-puheinen, ja yhtä asiaa niin kauan
jarmuttaa, että ei siehen ikänänsä tahdo loppua tulla, sitä on juuri
tukela kuullella. Mitäs ajattelet ja sanoa tahdot, sano lyhyeldä; sillä
se on wiisaille otollinen.
Samalla muotoa langee järjelliselle ihmiselle juuri ikäwäksi sitä
kuullella, kuin yksi ja sama asia tulee monda kertaa matkituksi ja
kerroituksi. Kuins asian kerran sanonut olet, niin anna sen olla
sillänsä, ja älä sitä enää sitte monitellen kerro.»
Yleensä lukee näitä neuvoja mielihyvällä emmekä ensinkään ihmettele,
että Juteini niitä painatti uuden painoksen, tahtoen niidenkin avulla
sivistää maamiehiään, ollen jo mielestään tarpeeksi »vanha» heille
opettajaksi, kuten nimimerkkikin kirjasen nimilehdessä ilmaisee.
Nykyaikaisessa asussa nämä neuvot olisivat myöskin hyödylliset
julkaista ja tekisivät esim. sanomalehdet yleisölle hyvän palveluksen
ottamalla sopivia neuvoja näistä palstoihinsa.--Uudelleen painettiin
»neuvot» Juteinin koottuihin teoksiin v:na 1858.
Niinkuin sivulla 76 näimme; oli viides kirjanen, jonka Juteini v. 1819
julkaisi, Lasten Kirjan toinen painos. Samana vuonna hän vielä ilmotti
päättäneensä lakata kaikesta runoilijatoimesta julkaisemalla runon
»Lähtö-Laulu, elli Hywästi-Jättö Wäinämöiselle.»[149] Syynä päätökseen
oli se, että hän pilkka- ja leikkilauluissaan pisteltyään eräitä
virkamiehiä, etenkin pappeja ja tuomareita, sai toisia heistä
suutuksiin, jotta rupesivat häntä vainoamaan. Sivuilla 41-46
julkaisemissamme »Pila-Kirjoitusten» otteissa olemme paitsi Krohn'in
esittämiä, pappeja koskevia, vielä nähneet esim. seuraavat pahasti
asianomaisia virkamiehiä ärsyttävät lauselmat: »Raha muuttaa miehen
mielen, lahja liikuttaa sydämen, ehkä sarvesta sahatun. Härkä hännin
häiläseepi talonpojan taluttaissa selwän silmän Tuomarilda. Noilla Pappi
woiteleepi ilon autuuden awaimen, lukun raswalla lujemman.------
Komendanttikin kowembi paiskaa auki Linnan portit, kosk'on kulda
kukkarossa» (Lahjain ottamisesta), »Mielelläni minä soisin----Sielun
paimenden powehen, esimerkiks' opetusten, runsaasti rehellisyyttä.
Tynnyrittäin Tuomarille ostamatond' oikeutta» (Uutena vuotena) ja »Ei
nyt luulla luiskaria wirassansa wakaiseksi, totiseksi Tuomaria, eikä
Pappia pyhäksi.----Puolin kuuluu puhuttawan, että isännän, emännän saapi
kuolema kituwan, mutt'ei Pappi mullikkaansa. Niin kuin koira kalikkahan
usein wieraan wiskatessa hambain hyökkyää kowasti, niimbä syndinen
sokea, paha lammas laumassamme, panettelee paimendansa, koska Herra
hengellinen, karkoittaisi kansan tyhmän mammonata maistamasta, estäis'
ehdon syndisiä opettajansa osalda»[150] (Maa-ilman turmeluksesta). Kun
kokonaisia virkamiesluokkia näin syytettiin lahjusten ottamisesta y.m.,
niin ei voi ihmetellä, että syntyi katkeruutta, etenkin kun ei
nimenomaan oltu syytöksiä kohdistettu joihinkuihin kelvottomiksi
tunnettuihin, vaikka ehkä vielä yleisöltä rauhassa oleviin virkamiehiin.
Niiden nimeä ei tietenkään olisi tarvinnut mainita, mutta olisi selvään
runoista pitänyt ilmetä, että runoilija kyllä uskoi, että oli olemassa
vielä paljon rehellistä väkeä virkamiehissäkin: että oli harvassa
tuomareita, joilta »härkä hännin häiläseepi selvän silmän», ja yhtä
harvassa pappeja, jotka olivat »runsaasti» rehellisyyden tarpeessa,
kuten Juteini Lähtörunossa kyllä sitten myönsikin. Kun ei näin ollut
tapahtunut pilkkarunoissa, kävi niinkuin aina käy, kun ammutaan yli
maalin eikä osata sydämeen, uhri rupeaa hyökkääjäksi ja kääntää kyntensä
ampujaa vastaan. »Waino-miehiä, sala-purioita» ilmestyikin.
Käsinkirjotettuja, varsinkin Juteinin runoilua moittivia runoja
leviteltiin ympäri maata ja hänen tietoonsa tulleiden runojen
sisällyksestä ja muodosta oli selvää, että ne olivat kotoisin samasta
lähteestä. »Kateus on»--Juteinin luulon mukaan--»oudon pahendajan
yllyttänyt ynseäksi». »Kaukaa haukkuu huono koira, salaa pelkuri
pureepi; näin on nytkin pahendaja salaisesti, saastaisesti,
panetellut----sekä pila-puheitani epäluulon esteheksi, että töitä
tarkembia huwitukseksi hywille. Kieli-lakkari lewoton pimeästä
pesästänsä----pappein puolesta puhuupi,----huulillansa koston huuto».
Wirolahden kappalainen F.J. Ahlqvist oli tuo sala-ampuja. Hänen
moiterunoansa: »Voi sun juttujas, Juteini! Villitsijä vejsujaisi!»[151]
kopioitiin ja levitettiin, väliin toisinnettunakin ja suorasanaisilla
lisäyksillä; ja vaikka näissä toisinnoissa syytettiin Juteinia pappien
aiheettomasta pilkkaamisesta, väärän opin levittämisestä ja juoppouden
edistämisestä juuri juomalauluilla, niin muudan sapekas moittija itse
liittää suorasanaisella parannussaarnalla jatkettuun moiterunoon erään
paljoa siivottomamman juomalaulun »Ucko Noal», jossa raamatullista
aihetta suorastaan vedetään lokaan, vaikkakin ehkä tarkotuksettomasti.
Näistä moiterunoista Juteini suuttui ja lähetti julkisuuteen
Hyvästijättönsä, jossa arvelee hänen suomalaisista runoistaan olleen
edes se hyöty, että muukalaisen valittajan (ruotsin kieltä käyttävä
Suomessa) »awara kita on awattu edes kerran koto-kieldä» käyttämään
tuskissansa. Totta tämä kyllä puhuu siinä, että hänen kynänsä on tylsä,
eikä sen vuoksi ole vahinkoa siitä, että hän nyt on päättänyt tehdä
»uhrin ajastansa ja onnestansa äidinkielen alttarille». Ja hänen
työtänsäpä suomenkielen hyväksi ei enää tarvitakaan, kun Väinämöinen on
herättänyt rakkautta rikkaassa ja mahtavassa venäläisessä kreivi
Rumjanzow'issa kansaamme kohtaan, jotta hän kustantaa suomalaista
sanakirjaa ja »etsii jälkiä isäimme etelästä ja itä-mailla», jonne hänet
on »oikein osoitellut» tiedemiehet virolainen Merkel ja saksalainen
Rühs, molemmat ansioistansa Suomen historian alalla suomalaisten
kiitollisuuden ansainneina suuremmassa määrin kuin moni synnynnäinen
suomalainen. Kun vielä tämä Hyvästijättölaulu aiheutti Ahlqvist'in uuden
ivarunon »Wäinämöisen Onnentoivotus Juteinin Lähtöön»,[152] jossa
Ahlqvist on unessa kuulevinaan Wäinämöisen ivaavan Juteinia hänen
runoistaan ja »lähdöstään», niin tämä taukosi vähäksi aikaa kaikesta
kirjallisesta toiminnasta. Hyvästijättö-runoonsa hän liitti
»Sowindo-Laulun» sekä ruotsinkielisen suorasanaisen kirjotuksen: »Min
Öfvertygelse, eller Reflexion om Fritänkeri» (Vakaumukseni eli mietelmä
vapaa-ajattelusta). Viimemainitun, jonka hän sanoo kirjottaneensa
edellämainitun häväistysrunon (»pasquillen») johdosta, hän julkaisi
vielä toisenkin kerran ruotsinkielisessä teoksessa »Anteckningar af
Tankar uti Warianta Ämnen» (Muistiinpantuja mietelmiä eri aineista). Kun
myöhemmin tästä teoksesta tulee puhe, saamme silloin esittää myöskin
sanotun kirjotuksen.
Kirjailemisesta taukoaminen ei kuitenkaan kestänyt kauan, sillä Juteini
oli auttamattomasti rakastunut runoilijatoimeen ja kirjottamiseen.
Hänen suuri halunsa saikin hänen sen vuoksi luopumaan v. 1819 tehdystä
päätöksestään, ja hän rupesi seuraavana vuonna taas runoilemaan. Hänen
runotuotteensa vuodelta 1820 oli »Huilun Humina, elli Takaisin Tulo
Wäinämöisen Hywästi Jätöstä»,[153] jossa hän ilmaisi mielenmuutoksensa.
Juteini kertoo siinä Kalevalan runomitalla, kuinka hän kääntyi
»kulkemasta runon tietä tappuraista» ja kantoi kanteleensa »luoksi
wanhan Wäinämöisen». Hän tulee siitä kuitenkin vain onnettomaksi,
niinkuin kansakuntakin, joka »ei palwele----wiisautta Wäinämöisen»;
sillä
»oma arwo ombi kallis,
toisen hyödytys hupainen,
joita wailla waiwaisena--
onnetoina kukin kanta
ombi niin kuin orpo-lapsi.
Orwot owat Suomalaiset,
jos ei palwele poloiset
wiisautta Wäinämöisen,
seuraa jalon johdatusta,
opetusta oikeata
kukin hywyyden halulla.
Orpo olen myöskin minä
wäsytetty waiwan kautta,
erinneenä, eksyneenä
Jumalasta julkisesta,
_Wäinämöisestä_ wakaasta,
jonga luona lohdullinen
meno löytyy loppumata,
juodaan mettä, mahalata,
kallihista kaukalosta,
järjen maljasta jalosta,
jonne minä mielitellen
soisin jälle joutuvani,
waan en jaksa woimatoina
tulla enää Isän tykö[154]
päästä pilwen pienderälle,
piendäräldä patsahalle
lähes Laulajan kotoa,
joss' on lepo leiwätöngin
itsestänsä ihanainen;
siell' on aina onnen pouta,
huwitusten päivän paiste,
siellä itketään ilosta,
niin kuin its' Isä suuri,--
näytti muinen esi-merkin,
koska wuoti kyyneleensä
silmä-lähteistä sywistä--
kaseammat karpaloita,
pyyngin munaa pyleämmät,
paljon wesi-pilareita
rippui silmä-ripsehissä,»------
Hän saakin sentähden Wäinämöiseltä »laupiaasti» seuraavan varotuksen:
»Joll' on lahja joukon luona,
tehkön lahjasta tilinsä,--
joll' on vara muita warten,
siitä laskekon lukunsa;
mutta älköt älyänsä
luulko täydeksi lujatkan
paitsi pyyndöä hyvyyden».[155]
Tämän varotuksen Juteini käyttikin opikseen. Hän ei kirjottanut enään
pilkkarunoja ja koetti välttää yleistä pahennusta. Kyseenalaisessa
runossa hän myös vähän väliä muistelee äidinkielensä unohdettua tilaa
ja lähettää muiden muassa seuraavan kehotuksen kansalaisilleen, etenkin
niille, »jotka palwelevat Wäinämöisen wiisautta»
»suojatkai jo suomen kiellä,
uudistakai unhotettu
laulun konstikin kotoinen».
Sivulla 45 Huilun Humina-runossa hän tuohon tunnettuun valitakseen
»muukalaisesta Akatemiasta», »vieraista Kouluista» ja »lujasta
umbinaisesta Laista» viivanalaisessa esittää seuraavan ruotsinkielisen
ehdotuksen, jonka toteutumiseen on kokonainen vuosisata
kielitaisteluineen ollut tarpeellinen: För att småningom upphjelpa
finska språket, som ännu är fattigt för Wettenskaper, wore det nödigt,
att dels odling wid Finlands Lärosäten med mera allmänt interesse (!)
omfattades, och för att engång bilda det äfven till juridiska
afhandlingar, borde det wara Finnarne obetagit, att t.e. vid Landets
Instancer få göra sina skrifteliga andraganden jemwäl på Nationens
modersmål, som är dess heligaste egendom och öfvergår i arf till
efterwerlden.--Skole wi då längre wanwårda de tillkommande
generationernas så dyrbara tillhörighet? (Jotta vähitellen
kohotettaisiin suomenkieltä, joka vielä on köyhä tieteille, olisi
tarpeellista, että sen käyttöä Suomen oppilaitoksissa yleisemmin
harrastettaisiin, ja jotta se myös muodostuisi sopivaksi lainopillisia
esityksiä varten, pitäisi suomalaisilla olla oikeus saada esim. maan
oikeusasteissa esittää kirjalliset lausuntonsa myöskin kansan
äidinkielellä, joka on sen pyhintä omaisuutta ja menee perinnöksi
jälkimaailmalle.----Sopiiko meidän silloin kauemmin olla vaalimatta
tulevien sukupolvien erittäin kallista omaisuutta?)
Ennen mainittuun Huilun Humina-runoon hän liitti 16-säkeistöisen
kauniin laulun »Elämän Muoto».
Tämän jälkeen Juteinin teoksia alkoi ilmestyä harvemmalta kuin ennen.
Sattui monesti Juteinin viimeisenä kolmenakymmenenäviitenä ikävuotena
kulumaan useita vuosia, jolloin hänen kirjotuksiaan ei lainkaan
ilmaantunut. Niin nytkin vuoden 1820 jälkeen. Hän ei painattanut mitään
ennenkun v. 1824. Silloin hän, näet, julkaisi suorasanaisen kertomuksen
»Nimi-Päiwä, elli Hywä Elämä Howissa, jonka on kirjoittanut joutilaana
Jak. Juteini». Tämä kertomus eli »jutelma»[156] on keskustelun muotoon
puettu sekä on läpeensä opettavainen laadultaan. Siitä löytää paljon
hyödyttävää opetusta ja se kuuluukin hauskimpien ja viehättävimpien
kyhäelmien joukkoon, mitä Juteini ikinä on kirjottanut. Kertomuksen
sisällys on seuraava: Erään maatilan emäntä, jonka puoliso aikanaan on
ollut sotapäällikkönä (katteinina), mutta nyt elää maatilallaan
maanviljelijänä, on miehensä tietämättä kutsunut vieraita tämän
nimipäivää viettämään. Hän on myöskin valmistanut pienet kestit
puolisonsa kunniaksi ja odottamattomaksi iloksi. Mutta kun mies ei
tiedä mitään pidoista, niin hän menee tavallisuuden mukaan pyssy
olalla, aamupäivällä kävelemään metsään eikä saavu sieltä kotiin,
ennenkun vieraat jo ovat melkein poismenossa. Sill'aikaa kun isäntä oli
metsässä, syötiin kuitenkin päivällinen ja pidettiin pidot, vaikka
emäntä oli kovin mielipahoillaan siitä, ett'ei hän ollut ilmottanut
puolisolleen, että hän odotti vieraita. Päivällis- ja kestipöydässä
puhuttiin yhtä ja toista, kiitettiin talon isäntää ja emäntää sekä
juotiin heidän maljansa. Kohta päivällisen jälkeen isäntä tuli kotiin
ja näytti hyvin murheelliselta, vaikka hän koetti peitellä murhettaan
iloisella tervehdyksellä ja kasvojenilmeellä. Jättäessään pyssyn
palvelijan huostaan hän sanoi: »tämä ase on tänä päivänä _puolitoista
hengeä_ pelastanut». Kun kaikki läsnäolijat ihmettelivät tätä puhetta,
niin isäntä selitti, että hän metsässä pyssyllään oli pelastanut oman
henkensä sekä torpparinsa ja vanhan sotatoverinsa Hurtin pahoin
haavotettuna »karhun kourista». Hurtti oli kerran ennen sodassa
pelastanut nykyisen herransa ja silloisen _päällikkönsä_ varmasta
kuolemasta ja isäntä oli nyt iloinen siitä, että hän oli saattanut
maksaa Hurtille vanhan velkansa. Hurtti kuoli kuitenkin haavoistansa,
ja isäntä otti hänen lapsensa, kasvattaaksensa niitä kelpo ihmisiksi.
»Nimi-Päiwä» kertomuksen loppuun Juteini painatti »Työ- ja Ilo-Laulun»
sekä »Sota-Laulun».
Samana vuonna eli siis v. 1824 oli Juteini ruvennut runoja antamaan
edellisenä vuonna ilmestyä alkaneelle saksankieliselle Wiburgschen
Wochenblatt'ille. Koska nähtävästi kaikki viipurilaiset säätyläiset
(niihin luettuina saksalaiset ammattienharjottajatkin) ymmärsivät
suomea, kuten J.W. Ruuth'kin Viipurin kaupungin historiassaan
huomauttaa, niin painettiin Juteinin runot lehteen suomenkielisinä;
kuitenkin niin, että liitettiin lehteen runo tai runot (joskus 2 pientä
yhtä haavaa) lisälehtenä; tämä usein pienempää kokoa kuin itse lehti,
mutta paremmalle paperille. Tällaisen »Beilagessa» olevan runon alla--
ja, jos niitä oli kaksi, jälkimäisen--oli aina merkki J--i. Vuosikerran
52 numerosta on 25 saanut tällaisen lisälehden. Näissä 25 lehtisessä on
kaiken kaikkiaan 32 suurempaa ja pienempää runoa ja laulua, toisissa
lauluissa aina 17 säkeistöön asti ja jokunen runo, niinkuin »Luonnon
kurjuus Luojata», neljättä sivua pitkä; toisissa taas vain 4 á 6
säkeistöä ja runoissa alle 10:kin säettä. Mutta järjestään Juteini
niissä tarjosi lukijoilleen uutta ja hauskaa, vaikka kyllä vakavaa
opetusta, eikä kertaakaan kehdannut uusia entisiä aikaisemmista
runovihkoista. Katsoi kait niiden vielä olevan tuoreessa muistissa.
Kuitenkin hän kaksi vuotta myöhemmin nämät painatti kaikki uudestaan.
Vuonna 1826 hän, näet, julkaisi 96 sivun laajuisen kirjan »Jak.
Juteinin Runon Tähteitä», jossa uudelleen teemme tuttavuutta näiden
runojen kanssa. Niihin on johonkuhun jokin aivan pieni muutos tehty,
jota ei aina voi parannukseksikaan sanoa. Paitsi näitä, niinkuin siihen
jo viittasimme, yleensä hyviä runotuotteita on kirjan sisällystä
rikastuttamassa ja sen arvoa kohottamassa 12 uutta kirjallista lisää.
Huomattavin ja merkillisin näistä on kirjan alussa oleva pitempi runo
»Epäilys ja toiwo Suomesta», jossa esim. sivulla 15 lauletaan:
»Olkon myöskin oma kieli
kansan wäli-kappaleena
walistukselle wakuutus.
Eihän olo orjallinen
kielen wieraan kitinässä
walmistele walistusta,
eikä edestakaisesti
waadi kukaan wapauden
töitä orjuuden tawoista;
eihän ennen siemendänsä
maassa laihokan menesty.»
»Lennä maassa matalalla,
koska luulee kansakunda,
joll' on wielä wieras indo,
walistuksen walkenewan
kautta menon muukalaisen,--
koska kestää keskellämme
on päiwä pimeänä--
koska owat kurjuudeksi
juuret ilman Suomen kieldä,
meikäläiset mieldä wailla,
epä-luulot, erhetykset
säilyttäwät seassansa
paremmin kuin pahat henget,
sika-laumaan laskettuina,
muinen säilyiwät meressä.»
»Toiwo, wiekas towerini!
joka lennät löyhytellen,
yksin ylenet lumesta,
wältä wielä Wäinämöistä,
tule taiwaasta takaisin,
kansa jäänyt jäätyneeksi
ombi hänelle häwäistys.
_Koskas kuulet Kouluissamme,
taikka lain tulkinnoista
oudon kielen kitisewän
----naura nationaliteelle,
wirsku wieraille sanoille!»
Viimeiset säkeethän ovat tuttuja Krohnin Suomal. Kirjall. Vaiheista.
Viimemainittuna vuonna, siis: v. 1826, Juteini julkaisi myöskin
suorasanaisen »Wiisauden Waellus Maan päällä».
Kertomuksessa Wiisaus vaeltaa ympäri maailmassa. Ulkomailla kulkeissaan
joutuu hän »Ajatusten waldakundaan». Rohkeitten neuvojensa takia hän
joutuu epäluulon alaiseksi, että hän muka on vaarallinen hallitukselle.
Hallituksen pitäjät: »Syndi, Oman woiton pyyndö, Ylpeys, Epä-luulo,
Hekuma, Wiekkaus, Waino ja Ahneus», päättävät kukistaa Wiisauden
väärällä tuomiolla. Erityinen oikeus asetetaan häntä tuomitsemaan;
tuomariksi siihen tehdään »Tyhmyys», Yleiseksi syyttäjäksi otetaan
»Wääryys» ja todistajiksi saadaan »Walhe» ja »Walapatto».
Vaikk'ei Wiisautta voitukaan todistaa mihinkään rikokseen syylliseksi,
niin hän kuitenkin tuomittiin »maankulkeuteen». Maanpakolaisena hän
tapaa »Narrin». Kun Narri kuulee Wiisauden vaiheet Ajatusten
valtakunnassa, niin hän vakuuttaa Wiisaudelle, ett'ei tällaista
tuomiota olisi langetettu, jos hän olisi ollut kotona, hän kun oli
sukua tuomari Tyhmyyden kanssa. Tuosta Wiisaus tiesi hänet Narriksi,
jota ei ensin ollut huomannut, ja sanoi, ett'ei hänestä olisi ollut
»puolen pitäjää» sekä lisäsi:--»Narri hellä, heiluwainen, keweästi
keikkuwainen tawoistansa tunnetaan, luiskariksi luetaan» ja käänsi
hänelle selkänsä. Wiisaus neuvoo ihmisiä halajamaan »sisällistä
kunniaa» ja ihmisarvoa ja Juteini soisi sen »ehtiwän Suomengin
mandereille».
Samana vuonna (1826) Juteini painatti myöskin runon »Kissan Poika»,
joka on Kalevalan runomitalla kirjotettu ja osottaa, miten Juteini
luontokappaleita lempi. Niitä hän usein runoissaan kehottikin
kohtelemaan hellästi ja suojelemaan. »Lisäys» ja »Huokaus» ovat
täytteenä samassa runovihossa.[157]
Ennen mainittujen lisäksi Juteini v. 1826 vielä julkaisi: »Lasten
Kirja. Kolmas paino,----Parannettuna toimittanut Jak. Juteini.» Kirja
oli noin puolta pienempi edellistä painosta.
Seuraa nyt vihdoin Juteinin myöskin v. 1826 julkaisema runo: »Sangari
Sionissa, elli Walistuksen Woitto Pimeyden Wallan ylitse», pitkä
trokeisella runomitalla kirjotettu runo, joka esittää Vapahtajan
elämäkertaa. Tähän Juteini liitti tutkimuksen »Lisäys, Tutkinnoksi
Uskon laadusta Autuuden Opissa.»[158] Tämä tutkimus an epäilemättä
sama tai on ainakin ollut samansisältöinen kuin järjestysnumerolla
»31» merkitty, suorasanaiseksi ilmotettu, teos »Tutkindo uskon
laadusta».[159] Tänniminen kirja, näet, esitetään Juteinin
kirjottamaksi siinä hänen teostensa luettelossa, joka on liitettynä
hänen elämäkertaansa Sanan Saattajan Wiipurista 14 n:ossa v:lta 1840,
mutta sennimistä eri teosta emme ole tavanneet yliopiston- emmekä
ylioppilaskirjastosta tai toisaaltakaan. Ei myöskään sitä ole
Pipping'in Luettelossa eikä tietääksemme missään muuallakaan eri
teoksena mainittu. Sen vuoksi katsomme sen olevan saman kuin »Sangari
Sionissa» nimiseen runoon liitetty äskenmainittu »Lisäys», joka
Juteinin koottujen teosten v. 1857 painetussa V:ssä osassa on nimellä
»Tutkindo Uskon Tundo-merkistä Kansain Autuuden Opista.»