V. 1818 ilmestyivät Wiipurissa Juteinin tekemä Julius Krohnin mielestä
vähäarvoinen[136] Suomen kielioppi ja hänen kokoomansa suomalaiset
sananlaskut. Ensinmainittu on kirjotettu ruotsinkielellä eikä näy
tahtovankaan käydä täydellisestä kieliopista, koska Juteini on antanut
sille nimeksi: »Försök till utredande af Finska Språkets Grammatik»
(Suomen kieliopin selittämisen koe).
Vaikkei sillä tietysti nykyään enää ole suurtakaan arvoa, niin siinä
kuitenkin on moniaita omituisuuksia, joiden tähden tässä kannattaa
kertoa sen pääpiirteet ja erittäinkin omituisuudet, koska ne saattavat
huvittaa nähdessämme, kuinka alkuperäisellä kannalla kielitutkimus
vielä Juteinin kieliopissa on.
Juteini puhuu mainitun kirjan esipuheessa siitä, miten välttämättömän
tarpeellista on, että suomenkielen eri murteet yhdistetään yhdeksi
kirjakieleksi, jota on puheessakin noudatettava. Kirjakieli on
muodostettava niiden sääntöjen mukaan, jotka ovat yleisiä
suomenkielelle, ja se, joka on säännöllisintä ja parasta eri murteissa,
on kirjakieleen otettava.
Kielioppinsa Juteini alkaa vokaaliopilla ja jakaa siinä vokaalit
kolmeen ryhmään:
1:o. vocales majores = a, o, u.
2:o. » minores = ä, ö, y.
3:o. » mediae = e, i.
Toisessa kappaleessa hän selittää konsonanttien vaihtelut (»muutokset»)
ja määrää niille neljäneljättä sääntöä.
Sitten hän puhuu deklinatsiooneista ja sanoo, että on syytä olettaa
suomenkielessä kolme deklinatsioonia, joiden mukaan kaikki sekä
substantiiviset että adjektiiviset sanat helposti taivutetaan.
_I:seen_ dekiinatsiooniin hän lukee kaikki ne sanat, joihin pääte
lisätään vartalon »muuntumatta»: esim. »kala, kalan, kalalle; keli,
kelin, kelille; tuonela, tuonelan, tuonelalle; nepaa, nepaan,
nepaalle».
_II:seen_ hän sovittaa kaikki ne kaksitavuiset vokaaliin päättyväiset
sanat, jotka taivutettaissa »muuntavat» toisen tavun kerakkeen »joko
pehmentämällä tai tykkänään poisheittämällä»; esim. »rako, raon; mäki,
mäen; lakki, lakin; parta, parran; pöytä, pöydän».
_III:teen_ hän taas latoo kaikki muut sanat. Näille sanoille on se
omituista, että niillä yksikön »Accusativus Partialis» sijassa on joku
päätteistä ta, tä, da, dä, sekä ett'eivät ne koskaan »Genetivissä»
vähennä äänteiden lukumäärää, vaan päinvastoin usein lisäävät; esim.
»käsi, käden, kättä; warras, wartaan, warrasta; side, siteen, sidettä;
wiikate, wiikatten, wiikatetta; kuusi, kuusen, kuusta; ihminen,
ihmisen, ihmistä; hirsi, hirren, hirttä; sydän, sydämen, sydändä;
kysymys, kysymyksen, kysymystä».
Paitsi kaikkien deklinatsioonien monikon datiivi ja siitä muodostuvat
sijat, jotka »muuntavat» nominatiivin viimeisen a:n oi:ksi eli i:ksi,
o:n oi:ksi, u:n ui:ksi, (i pysyy muuntumatta), ö:n öi:ksi eli i:ksi,
ö:n öi:ksi, y:n i:ksi, ja genitiivin aa:n ai:ksi, e:n i:ksi, ee:n
ei:ksi, muodostetaan kaikki sijat _ensimäisessä deklinatsioonissa
nominatiivista, toisessa joko nominatiivista taikka genitiivista ja
kolmannessa nominatiivista, genitiivista ja partitiivista (»Accusativus
Partialis»).
Juteini on kieliopissaan määrännyt suomenkielelle seuraavat
seitsemäntoista sijaa:
»Nominativus» vastaa Genetz'in nominatiivia.
»Genetivus», » » genttiiviä.
»Dativus», » » allatiivia.
»Accusativus Partialis » partitiivia.
» Totalis » akkusatiivia.
»Vocativus vastaa » nominatiivia.
»Ablativus», » » elatiivia.
»Locativus Inesse » inessiiviä.
» Superesse » adessiivia.
»Possessivus» vastaa » »
»Mediativus», » » »
»Privativus», » ablatiivia.
»Negativus»,[137] » abessiivia.
Mutativus», » » translatiivia.
»Nuncupativus», » » essiiviä.
»Penetrativus», » » illatiivia,
»Descriptivus», » » instruktiivia.
Ainoastaan kolmelle sijalle on Juteini muodostanut sääntöjä, jotka
kuuluvat näin:
»Locativus Superesse'ä saattaa käyttää ainoastaan sellaisista sanoista,
jotka merkitsevät jotakin esinettä, jonka pinnalla jotakin voi olla.»
»Sanoja taivutettaissa huomataan selvästi, että Descriptivus muodostuu
monikosta, mutta käytetään myöskin yksikössä. Tätä sijaa ei myöskään
saa käyttää mistä sanasta tahansa, niinkuin peldo, seinä j.n.e., jotka
ovat joko mahdottomia saada liikkeelle taikka muutoin sopimattomia
pidellä.»
»Kaikilla niillä sanoilla, joilla on Genetivus-sijassa viimeinen tavu
pitkä, on -seen päätteenä Penetratiivissa».[138]
Tuossa kaikki, mitä hän määrä sijoista!
Päästyään substantiiveista Juteini tulee pronomineihin. Hän taivuttaa
erikseen nämä kaikki, kosk'ei, niinkuin hän sanoo, niitä käy
taivuttaminen samojen sääntöjen ja kaavojen mukaan kuin substantiiveja.
Lukusanojen taivutuksessa on huomattava, että kardinaaliset taipuvat
sen deklinatsioonin sanojen tapaan, jonka sanojen muotoisia ne ovat,
mutta kaikki ordinaaliset taipuvat kolmannen luokan sääntöjen mukaan.
Merkittävä on myöskin, että hän käyttää yksitoista kymmenes pro
yhdestoista j.n.e., kaksi kymmenes pro kahdeskymmenes j.n.e. (esim.
viisi kymmenes).
Juteini panee merkille vielä senkin, että seitsemän, kahdeksan,
yhdeksän ja kymmenen eivät ole nominatiivimuotoja.
Lukusanojen jälkeen hän selittää adjektiivin taivutuksen. Positiivi
taipuu niinkuin substantiivikin joko I, II taikka III deklinatsioonin
mukaan. Mutta komparatiivi ainoastaan II deklinatsioonin sanain
taivutusta noudattaen (»kun vaan m ja b tavallaan vaihtelevat») ja
superlatiivilla on samallainen taivutus kuin III deklinatsioonin
sanoilla »paitsi sanasta paras, joka on irregulare». Samalla Juteini
muistuttaa, että superlatiivin nominatiivi on aina päätteensä puolesta
samallainen kuin positiivin »Descriptivus», sekä että komparatiivi aina
säännöllisissä adjektiiveissa muodostetaan positiivin yksikön
genitiivistä.
Seuraa sitten verbi. Juteini sanoo jokaisella täydellisellä verbillä
suomenkielessä olevan neljä pääluokkaa; jokainen näistä luokista on
jaettu aktiiviin ja passiiviin. Ne sanat, jotka kuuluvat näihin
luokkiin, taivutetaan kaikki pieniä poikkeuksia lukuun ottamatta niiden
sanain mukaan, jotka kuuluvat ensimäiseen luokkaan.
Luokat ovat: 1:o. »_Verbum Primitivum_»; 2:o. »_Verbum
Fregventativum_»; 3:o. »_Verbum Mediativum_»; 4:o. »_Verbum
Freqventative s. Diminutive Mediativum_».
Verbien konjugatsioonin esittäminen on jokseenkin sekava Juteinin
kieliopissa. Verbinaikamuodot eli tempporit ovat harvalukuisia, sillä
niitä ei finiitti-verbissä ole muuta kuin kaksi: preesens ja
imperfekti.--Moodeja on oikeastaan myöskin vaan kaksi: indikatiivi ja
konjunktiivi.--Infinitiivi ja partisiippi ovat jonkinlaisia moodin
tapaisia muotoja, vaikk'ei Juteinin esityksestä saa oikein selvää
käsitystä, minä hän niitä pitää.--Imperatiivin asema on varsinkin
epävakava, sillä vaikka hän asettaa sen preesensin ja imperfektin
jälkeen, ikäänkuin se olisi kolmas temppori, niin hän ei kuitenkaan näy
lukevan sitä verbin-aikamuotojen joukkoon, koska hän sanoo
suomenkielessä olevan ainoastaan kaksi sellaista, eikä imperatiivi
myöskään näy olevan moodi, koska hän jakaa sen kahteen moodiin,
»Indicative» ja »Conjunctive».--Infinitiivin hän jakaa seitsemään
muotoon: »Praesens», »Imperfectum» »Praeteritum», »Futurum», »Supinum»
ja »Gerundium», jonka hän myöskin jakaa seitsemään muotoon.--
Partisiipille hän taas saa kuusi muotoa: »Praesens», jota on kaksi
muotoa, »Participium commune», »Praeteritum», jota myöskin on kaksi
muotoa, ja »Futurum».
Selvyyden vuoksi liitämme tähän taulun, josta lukija saa käsityksen
hänen kielioppinsa konjugatsioonista. Juteinin kieliopin ja Genetz'in
kieliopin II:n painoksen muodot panemme rinnakkain: