Niinkuin lukija jo edellä huomasi, painaiti Juteini ensikerran jotakin
kynästään lähtenyttä v. 1804 salanimellä Hämäläinen. Kyhäelmä oli runo,
tehty hänen opettajansa Porthan'in muistoksi. Turun yliopiston
prosessori H.G. Porthan oli, näet, äskenmainittuna vuonna kuollut, ja
Juteini julkaisi sen johdosta »Åbo Tidningissä»[75] allaolevan surua
uhkuvan runon murheensa osotukseksi. Surun aihetta hänellä todellakin
oli, sillä opettaja oli opastanut ja kehotustakin antanut nuorelle
runoilemaan yrittelevälle.[76]
»Mies on ollut, mies on mennyt
ah! kuin rindani ahdistuupi.
Tässä tosin tuhannetkin
ovat syngeät sydämet,
koska kuolema kowasti
kutsui tääldä tuonelahan
miehen kuuluisan kylissä,
kaupungissa kuuluisamman,
Walda-kunnissa walitun
tähden oppinsa tukewan,
hywän-suowan sydämensä,
ymmärryksens' ylimmäisen,
toimens' tarkan ja tulisen
ilman järjen järkähdystä;
sanall' yhdellä sanottu,
taikka puolella puheella:
eipä wertaista wedetä
joka ajan andimista,
eipä saata wuosi-sadat
tänne wainajan tapaista.
Tämä yksin yhtyänsä
oli kaikki kaikillekin;
oli siellä taikka täällä,
aina oikaisi asian
joka Opissa jalosti,
sekä tiesi että taisi,
sekä pyysi että pysty'
tehdä tempungin todella
selkeäksi syvimmängin
warsin wiisaalla tawalla;
aina omians' opetti,
ohjas' wielä outojakin
taidon tielle tasaisesti,
walmisteli wakaisesti,
johdatteli joukottaisin
ymmärryksen ystäviksi;
teki työtä työlähindä
ahkerasti aikanansa.
Tämän tiettäwän totuuden
taitaa Turku todistella,
jonne saatti Suomalainen
muistomerkit muistettawat,
Kirja-huoneet hywät täytti
kaunihilla kappaleilla,
wahwisteli wiisaudet
luku-miehille lujille
Auran Akatemiassa,
jonga hän on isä ollut,
ollut tuki, ollut turwa,
aina etsinyt etua
lähteissänsäkin lepohon,
jold' on kowin kaiwattawa
rauhin majoin mendyänsä.
Nyt on näändynyt elosta
mainittawa Mestarimme,
niin kuin ruoko runnelduna.
Oppi-isämme iloinen
on jo jättänyt hywästi
matkustajat maa-ilmassa,
----pois on mennyt Porthanimme!
Eipä pojat Pohjanmaalda,[77]
miehet muutkan Suomen maassa
taida suullansa sanella,
kuing' on kungin mieli karwas,
mieli karwas, rinda raskas,
koska saattawat surulla
mustan murheensa sumussa,
särjetyillä sydämillä
sielun parhaan puetusta
maaksi jäälle[78] maatumahan,
jost' on aineemme otettu.
Mutt' ei muutu nimi maaksi,
nimi miehen mainittavaan,--
wuodet tähän woimattomat
owat ajassa alati;
sill' ei kuollut kuolemassa
sangen hywä sanomansa,
ehkä ruumis raukeneepi
mustan mullan muotoiseksi;
ei se muutu muistossamme,
lähde suomen sydämistä,
ehkä sielu säilytetty,
kaunistettu kunnialla,
maasta warahin waelsi.»
Näin kaikui tämä Juteinin murheensävel uudessa painoksessa julkaistuna
»Lausumisia ja muita Wakaisia Runo-Kirjoituksia» nimisessä
runokokoelmassa, joka on »Wiipurissa Painettu And. Cedervallerin
tykönä, wuonna 1817.» Runo, joka alkuaan sanomalehdessä sai nimen:
»Edesmenneen muistoxexi,»[79] on tässä varastettu otsakkeella:
»Lausuminen Yli-Opettajan Porthanin muistoksi».[80]
Kuuteen vuoteen jälkeen vuoden 1804 ei Juteini painattanut mitään
kirjotusta, mutta v. 1810, kun Suomi jo oli saavuttanut etuisan
asemansa, alkoi hänen teoksiaan ilmestyä toinen toisensa perästä,
etenkin sittenkun hän oli päässyt vakinaiseen virkaan Viipuriin v.
1813.
Ensiksikin hän v. 1810 julkaisi siihen asti sepittämänsä runot nimeltä
»Kirjoituksia Jak. Juteinilda. Ensimmäinen Osa».[81] Kahdesta
viimeisestä sanasta päättäen Juteini aikoi jatkaa »Kirjoituksiansa»,
mutta jatkoa ei moneen vuoteen tullutkaan. Hän eli siihen aikaan
»leivättömyydessä», jonka takia ei voinut kustantaa kirjojensa
painattamista. Mutta, kuten näimme jo edellä, hän v. 1813 sai
toimeentulonsa turvatuksi ja silloin alkaa hänen runolähteensä
pulpahdella tavan takaa. »Åbo Allmänna Tidningiin» ilmestyy, näet,
jo sinä vuonna »Suomalaisten Laulu Suurelle-Ruhtinaallensa».[82] Tämä
oli tosin vain mukailu F.M. Franzénin ainoasta suomenkielisestä
runosta,[83] mutta siksi itsenäisesti Juteini uudisti ja muunti sitä,
että runo on katsottava hänen omaksensa. Siitä tulikin pian tunnettu ja
rakastettu kansanlaulu. Kauniin ja todellakin viehättävän runon otsake
»Kandeleen Kaksoisissa elli Laulu ja Runokokouksessa» kuuluu: »Laulu
Suurelle Ruhtinaalle ja Suomelle» ja itse laulu:[84]
»Eläkön armias
rakkahin Ruhtinas,
rauhallinen!
joka on onnemme,
Suomessa luojamme,
turwa ja toiwomme
täydellinen.
Lausuttu linnoissa,
mainittu majoissa
Suomengin maan
hän isän innolla,
järjellä jalolla
walmis on walolla
wallitsemaan.
Murhe jo muuttunut,
warjohon waipunut
unhotellaan;
mieldä nyt menoissa
taitoa tawoissa,
riemua rinnoissa
uudistellaan.
Wahwa on waaroissa,
wakawa waiwoissa
Suomalainen,
uljas ja uudella
urhollisuudella,
uskollisuudella
alammainen.
Maassamme mainiot,
wiljaiset wainiot
walmistellaan.
Toimella talossa,
suossa ja salossa
einettä elossa
kaswatellaan.
Ruhtinas rauhainen,
Waldias wakainen
ja werraton,
onnessa ojennus,
waarassa warjelus,
pahasta pelastus
paras hän on.
Suomella suojana,
tukena, turwana
eläkön hän!
Waeldain wieläkin
tuonelan tielläkin
muistossa meilläkin
eläkön hän!»[85]
Onkohan kukaan hallitsija saanut osakseen syvemmin tunnettua ja
sievempää ylistyslaulua kuin jalo ensimäinen Aleksanterimme tässä;
suomalainen sydän siinä sykähtelee ja rakkautta sen syvyyksistä
uhkuilee ja yhdistää maamme ja sen ylevän Suuriruhtinaan
erottamattomasti toisiinsa. Mutta eipä ihmettä, että Suomessa keisaria
ylistettiin; olihan hän maaliskuun 15/27 p:nä 1810 antanut julistuksen,
joka alkaa näin: »Siitä hetkestä alkaen, jolloin Jumalallinen
Kaitselmus asetti käsiimme Suomen kohtalon, päätimme hallita tätä maata
vapaana kansana ja niitä oikeuksia nauttivana, jotka sen valtiomuoto
sille takaa.»
Jo seuraavana vuonna (1814) täytyi uusi painos tätä runoa,
toimittaa.[86] Ja ihmekös tuo! Kannattaisi Aleksanteri I:n muistoa
vielä meidänkin päivinämme uusia tuon ihanan laulun levittämisellä!
V. 1815 ilmaantui Juteinin ensimäinen kookkaampi runo: »Muisto-Patsas
Suomessa ALEKSANDERILLE! Keisarille ja Suurelle Ruhtinaalle. Koetus
Jac. Juteinilda».[87] Tähän oli liitettynä kolme pienempää runoa:
»Kiitos-Laulu Rauhan Rakendajalle,» »Laulu ALEKSANDERILLE I» ja
»Suomalaisten Laulu Suurelle Ruhtinaalle.» Viimeksimainittu sisälsi
kuitenkin ainoastaan 4 säkeistöä, niinkuin edellä viivanalaisesta
näimme. »Muisto-Patsas Suomessa j.n.e.» on kirjotettu Suomen vanhalla
runomitalla ja sisältää sekin keisari Aleksanteri I:n kiitosta. Hän
kuvataan siinä suureksi sankariksi, Napoleonin, »Ilmarisen pojan»[88]
voittajaksi.
»Armas _Aleksanderimme_
wiimein Woiton-Ruhtinaasta
astui Rauhan-Ruhtinaaksi
wapauden, walistuksen
wahwimmaksi wakuudeksi
Rauhan siemen siunattawa
ombi onnen kynnöksessä
kaswamahan kyhvettynä
kautta kallihin Isämme,
jok' on kerran joukkoinensa
lopettanut julmat juonet,
sodan wanginnut werisen,
joka Kaupungit kukisti,
liikutteli Linnain muurit,
poltti kodot paljahaksi,
käänsi nurjin nurkka-kiwet,
ryösti, riisti riiwattuna
maasta kaiken makeuden.
Koska rauhan rakendanut
oli Isä ihmisyyden,
kansat kaikki keskenänsä
yhdistänyt ystäwiksi,
wasta säätti Walda-kunnat,
wanhat Istuimet warusti,
toiwon mukaan kungin kansan
sitte Ruhtinaat sioitti
Istuimille iäisille
rauhan suojassa suloisen,
jossa kaikki kukoistuwat,
walistuskin walkeneepi;
epä-luulon paksut pilwet
kallistuwat, kukistuwat
onnen (!) aamull' autuaalla,
päiwän koittaissa pysywän;
ilot, riemut ilmestywät
waiwan woiteeksi elossa;
siunaukset sadan kansan
langeawat loppumata
Rauhan Ruhtinaan ylitse.»
Runo Kiitos-Laulu. Rauhan Rakendajalle.» on aika sievä ja kuuluu:
»Sota nosnut surkeambi,
sortawambi
Wallat rundeli rumasti,
surun pilwi pimittäwä,
peljättäwä
meitä kauhisti kowasti.
Mutta meille korkeimmalda
Kaitsialda
rauha annettiin anottu,
joka särki sodan kilwet,
käänsi pilwet;
jo on kahleissa kirottu.
Siit' on sulle rauhan Suoja,
lewon Luoja
kiitos kaikkuwa kylissä,
kiitos kauan tulkittawa,
tunnettawa
sydämissäkin sywissä.»
Kolmas tähän vuonna 1815 julkaistuun runovihkoon sisältyvä runo oli,
kuten edellä näimme, »Laulu ALEKSANDERILLE I.» Sen 8 säkeistöä, mitkä
1856 vuoden painoksessa ovat supistuneet vain 5:en ja mil'tei
tuntemattomiin muuntuneet, kuuluvat alkuperäisessä muodossaan:
»Sota särki surullinen
ilon aiwan ihanan,
_Aleksander_ armollinen
päätti kansain kapinan.
Walda-kundain wihat, wainot
pakenewat peljäten,
rauha, riemu, elon keinot
ilmestywät iloiten.
Kansoill' onnen osottaja,
jota joukot kiittäwät,
on nyt sotain sowittaja,
jotka surman siittäwät.
_Aleksander_ armollinen
surman ombi surmannut,
aina rakas, rauhallinen
arwon itse ansainnut.
Rauha taikka raudan terä
Wenäjäll' on warjona,
mutta muilla joka erä
pelko, pako tarjona.
Itse Isä ylistetty
osti onnen werellä,
Suomen maassa synnytetty
käytti miehen kädellä.
Koko maa on mainitsewa
suuren suurta nimeä,
jok' on joukot hallitsewa
pitkin maamme piiriä.
Eläkön nyt _Aleksander_,
Woiton, Rauhan Ruhtinas!
Elä, elä _Aleksander_,
woimallisin Waldias!»
Samana vuonna Juteini myöskin julkaisi kokoelmaa omatekoisia »Uusia
Sanan Laskuja.»[89] Nämät tosiaankin ovat enemmän tai vähemmän
onnistumattomia, niinkuin Litteraturblat'issa A. Ahlqvist'kin
huomauttaa,[90] ja se onkin luonnollista, sillä ei viisaimmaltakaan
saata odottaa semmoista kokemusta, mikä on välttämättömän tarpeellinen
sille, joka koettaa sepittää sananlaskuja, sellaisia kuin kansan
sananlaskut ovat. Sillä niissä esiintuodaan vuosisatojen, saatammepa
melkein sanoa vuosituhansienkin kokemus; sentähden ne yleensä
osaavatkin sattuvasti kuvata ja lausua asian sellaisena, kuin se
todellisuudessa on.--Kaksi vuotta myöhemmin eli v. 1817 kuitenkin
»Toinen Parannettu ja lisätty ulos-ando»[91] näitä »Uusia Sanan
laskuja» seurasi ensimäistä painosta. Olivat siis toki saavuttaneet
kansamme suosiota, suomalainen kirjallisuus kun silloin vielä oli niin
tuiki köyhä.
Vuosi 1816 oli satoisa vuosi. Juteini silloin julkaisi koko kahdeksan
kirjotusta. Näistä oli neljä runopukuista. Ajan suhteen ensimäinen
lienee »Suomalainen, elli Runo Ahkeruudesta Suomessa»[92] ollut. Se on
pitempi Kalevalan runomitalla kirjotettu kertovainen runo, joka kuvaa
suomalaisen kestävyyttä ja kärsivällisyyttä vastoinkäymisissä ja
osottaa, kuinka »ahkeruus ja työ ja toimi» vihdoinkin »johdattawat
Suomen kansan kohden yldä-kylläisyytä.»[93] Juteinin isänmaallinen ja
kansaansa ihaileva sydän viekottelee häntä siinä laulamaan:
»Suuri suku ihmisyyden,
koko kansa ihmetteli
mieldä miehen suomalaisen,
pulskeutta puheen parren
asioita ajaissansa,
rohkeutta rinda-luissa
merkillisihin menohin.»[94]
Suomalaisella ei ole ainoastaan tavallista ihmisarvoa, vaan hänen
ominaisuutensa monessa suhteessa kohottavat Juteinin mielestä hänet
vieläpä tavallista korkeammalle--vaikk'ei sitä juuri suorin sanoin
sanota--; hän on lyhyesti sanoen sangen arvokas mies, ja se kansa,
minkä tällaiset »urheat kasken kaatajat, korven raatajat, sotia, vihaa
ja vainoa kestävät» kansalaiset muodostavat, on hyvin arvossa pidettävä
kansa, kuten seuraavasta kuvauksesta selviää, jonka annamme etupäässä
Juteinin itsensä tehdä alkuperäisen runon mukaan.
»Suku kunda suomalainen
ombi onneensa herännyt
lämbymillä laitumilla,
iän syngeän sylissä;
tullut ulos tyhjyydestä
lailla kungin Kansa-kunnan,
jotka aikansa alussa
ensin kaitsiwat kedoilla,
lapsiansa laumojansa,
niin kuin wanhain wahwa luulo,
ajan tieto todistaapi.»
Kun sitten niitä karttui niin, että asuntopaikat tulivat heille liian
ahtaiksi »luonnon lämbymän lähellä,» niin muuttaa heitä eri
ilmansuuntiin, jolloin
»ombi tarwe yhden osan
------
tulla kohden Kalnuakin.
------
Mutta kuka kuljeskelle,
sanoi kansa keskenänsä,
kohden Otawan kotoa,
wiljelemään woimallansa
lumisia laitumia
pohjan kylmillä kedoilla?
Maa on siellä sangen saita,
wilu kowin koskewainen,
pitkä talwella pimeys.»
Nälkä siellä näannyttää ja kamalan hallan kanssa sota syntyy; petoja
vastaan on taisteltava »metsän mustan sywyydessä.»
»Muiden kanssa keskustellen
Suomalainen sorkeambi
ajatteli arwoansa,
tunsi luondonsa lujaksi;
kielen kautta kiitettäwän
itsestänsä ilmoittaapi
nämät sileät sanansa:
Minä lähden liikkehelle
kohden kylmää Otawata,
syngeyttä suuren metsän;
työllä näljän nännyttelen,
työllä hallangin häwitän.
Tosin talwella pimeys
pohjan maita peitteleepi,
jonga kanssa walon kuwat,
rewon tulet rohkeasti
taistelewat taiwahalla;
waan on siellä waloakin,
jonga pidennän päreillä.
Kesällä on päiwä pitkä,
Suomen lämbymä suloinen;
illassa on aamun alku,
walo wiipyypi alati
auringongin aletessa.»