Mutta

»Sitte tuli toinen aika--

aika muita awarambi,

jossa Suomen joka sääty

etsi omaa etuansa,

hylkäs' toisen hyvän onnen--

hylkäs' kansan kunniangin.

Moni wailla miehen mieldä

ylen kattoi koto-kielen

walistuksen wahingoksi.»

Vieläpä niin myöhään kuin v. 1826 tuntui näitä samoja »vaikutuksia»

Juteinin sydämessä, sillä hän silloinkin Runotähteitä-nimisessä

runokokoelmassaan lauloi ivaa uhkuvat, katkerat sanansa, jotka tunnemme

J. Krohn'in usein mainitusta teoksesta, Suomal. Kirjallis. Vaiheet,

mutta joita tässä emme voi sivuuttaa silloisia nurjia kielioloja

kuvaavina:

»Koskas kuulet kouluissamme

taikka lain tulkinnoista

oudon kielen kitisewän,

naura Nationaliteelle,

wirsku vieraille sanoille!»

Näin nyt nähtyämme miten syviä jälkiä kärsitty vääryys jätti Juteinin

mieleen pitkiksi ajoiksi tulisi meidän seurata hänen toimiansa senkin

jälkeen, kun hänen toiveensa v:na 1810 keväällä saada valtion virka

raukesi. Näitten toiveittensa raunioilla ei Juteini itkeä

ruikuttelemaan ruvennut, vaan kävi kesällä samana vuonna Tukholmaa

katsomassa, koska hänelle näyttää tarjoutuneen tilaisuutta siihen.

Ehkäpä haihtuisi matkalla mieliharmi!--Edellä mainitsemamme vääryys,

mikä näin oli Juteinille tapahtunut, oli kuitenkin siksi suuri

loukkaus, ett'ei hän enää, kun oli Tukholmasta palannut, pyrkinytkään

valtion virkoihin, vaan meni, kuten olemme jo edellä nähneet,

vapaaherra Wredelle Anjalaan--jälleen kotiopettajan toimiin--

loppuvuodeksi 1810 ja seuraaviksikin aina alkupuolelle vuotta 1812,

jolloin hän luultavasti itse pikimältään kävi taas Turussa hankkimassa

Yliopiston konsistorin todistuksen[22] hakeakseen erästä virkaa ja

tällä kertaa paremmalla menestyksellä. Lagus'en Matrikelin tiedonannon

mukaan on hän sellaisen todistuksen saanutkin konsistorilta huhtikuun

13 p:nä samana vuonna.[23]

Silloisiin postioloihin nähden emme luulisi hänen tätä todistusta

hankkineen valtakirjalla valtuutetun kautta, sillä edellä

mainitsemassamme hänen elämäkerrassaan Sanan Saattajassa sanotaan hänen

jo kaksi päivää myöhemmin eli huhtikuun 15 p:nä »tulleen» jo mainittuun

virkaan, jonka hän siis onnistuikin tällä kertaa saamaan. Tosin oli

virka vain sijaisuus Haminan kaupungin maistraatin sihteerin toimessa,

johon »notarius publicus»-virka oli yhdistetty; mutta se tuotti toki

leivän, vaikk'ei tietenkään ylen runsasta; ja samalla saavutti Juteini

ansioita virkauralla, jotka luonnollisesti jotakin merkitsivät toista

samallaista vakinaista virkaa tavotellessa.

Nähtävästi oli Juteini 1811 ja 1812 vuosien vaihteessa Hattulan

kirkkoherranvirastolle ilmottanut muutostansa synnyinseurakunnastaan,

koskapa hänen nimensä 1811 vuoden kirkonkirjassa vielä on merkittynä,

vaikkakin muistutuksella »oleskelee Venäjällä» (vistas i Ryssland),

mutta v. 1812 hänen nimeänsä sieltä ei enää löydä. Ehkäpä hän Hattulaan

taas on poikennut samalla matkalla, kuin hän edellä tekemämme

olettamuksen mukaan Turussakin kävi. Kirkonkirjassa ei tällöin tosin

ole tullut oikaistua tuo Sanan Saattajan elämäkerrallisten ja

epäilemättä sangen täydellisten tiedonantojen mukaan luultavasti väärä

ilmotus hänen oleskelustaan Venäjällä v. 1811, ehkäpä ei senkään

vuoksi, että hän kuitenkin Anjalassa on ollut sangen lähellä »Vanhan

Suomen» rajaa; mutta jos taas tämä otaksuma on oikea, lienevät toki

toiveet pääsemisestä Haminaan edellä viitattuun viransijaisuuteen jo

sanottujen vuosien vaihteessa olleet epäilemättä sangen suuret, koska

hänen nimensä on seuraavan vuoden kirkonkirjasta jo jätetty pois. Mutta

kun siinä taas ei sanota Juteinin mihinkään määrättyyn Suomen

seurakuntaan muuttaneen, niin voipi toiselta puolen olla mahdollista,

että Hattulan kirkkoherranvirasto on otaksunut hänen edelleen

oleskelevan Venäjällä ja ehkäpä sinne jäävän ja jättänyt sellaisen

olettamuksen nojalla hänen nimensä 1812 vuoden kirkonkirjasta pois.[24]

Mutta oli nyt näiden asiain laita miten oli, Turussa Juteini nähtävästi

siis kuitenkin kävi alkupuolella vuotta 1812 ja Haminaan hän heti sen

jälkeen maistraatin sihteerin sijaiseksi pääsi, niinkuin edellä näimme.

Tällaisena sijaisena hänen ei kuitenkaan kovin kauan tarvinnut olla,

sillä hän joutui jo joulukuun 2 p:nä 1813 Viipurin kaupungin

maistraatin vakinaiseksi sihteeriksi ja notarius publicus'eksi.

Luultavasti perinnäistietoon perustuvan tietämän mukaan väittää

J. Krohn Juteinin saaneen siihen virkaan sanotun kaupungin porvariston

yksimielisen kutsun. Kaksi kuukautta myöhemmin Juteinin nimi on

merkittynä Viipurin kaupunkiseurakunnan kirkonkirjoihin, mutta

nähtävästi ei seurakunnan paimen ole saanut muuttokirjaa, kosk'ei

syntymäpäivää ole merkitty ja vuosikin on väärä. Tämä on kuitenkin

eräässä myöhemmässä kirkonkirjassa oikaistuna.[25]

Kelpo virkamieheksi osottauduttuaan Juteini näkyy Viipurissa päässeen

kaupunkilaisten ja vallassaolevain kunnallisten viranomaisten suosioon,

niin että hän kesäk. 4 p:nä 1815 otettiin sanotun kaupungin

laivanmittaajaksi.

Ell'emme ota lukuun Juteinin lukuisia julkaisuja vuosien 1813 ja 1818

välisenä aikana, joita sekä suomen- että ruotsinkielisiäkin on painettu

yli parikymmentä ja joista esityksemme seuraavissa luvuissa on tarkempi

selostus, niin ei meillä hänestä ole mitään erikoista

elämäkerrallistakaan esitettävää, ennenkun saamme viimemainitulta

vuodelta muutaman tiedon, joka koskee yhdeltä puolen Juteinia

seuramiehenä ja toiselta muutamaa arvostelua hänestä suomenkielen

käyttäjänä ja tarkkana tuntijana.

Kun näin tulee puhe Juteinista seuramiehenä, niin nousee meissä ensin

ihan niinkuin itsestään kysymys, minkä näköinen Juteini oli. Ja siihen

antaa meille jo edellämainittu vanhus Henrik Joel Juutila eli Pätiälä

vastauksen, sillä hän tämän kirjottajalle kertoi jo aikaisemmin

esitetyssä tilaisuudessa, että »Juteini oli pitkä, solakka mies ja

sinisilmäinen», minkä viimeksi mainitun seikan vahvistaa Juteinin

kansallismuseossa nykyisin säilössä oleva kuvakin. Ja tämä kuva kertoo

vielä senkin, että hänellä oli tumman ruskeat kutrit, ihonväri puhdas

ja posket hieman punaiset. Siis kaikin puolin hauska ilmiö. Ja

sellaisena hänestä tietenkin paljon pidettiin seuraelämässä. Kun siis

miellyttävään ulkomuotoon lisäksi tuli, että Juteini jo nuorena

ylioppilaana, kotiopettajana ollessaan, oli oppinut »sivistyneen

käytöstavan», kuten J. Krohn kertoo, jota tiedonantoa tietenkään ei

ensinkään ole syytä epäillä, niin emme silloin suinkaan sitä ihmettele,

että hänet nähtiin nähtävästi niin mielellään seurusteluissa, ehkäpä

vieraana perheissäkin ja jäsenenä eräässä »klubissa», poikamies kun

vielä oli, että esim. tanskalaisen oppineen, professori Rasmus Rask'in

maaliskuun loppupuolella v. 1818 oli vaikea saada niin usein häntä

tavata, kuin olisi halunnut. Rask, näet, silloin oleskeli Wiipurissa ja

kävi Juteinia tervehtimässä sekä toivoi tämän ohjaamana oppivansa

puhumaan suomea, mutta lähti äskemnainitusta syystä sieltä pois

aikaisemmin, kuin alkuaan aikonut oli. Juteinin luona tällöin jo

ensi kerralla käydessään Rask sai 16 hänen julkaisemaansa kirjasta;

2 lastenopetusta käsittelevää tekelettä, jotka jo olivat loppuun

myydyt,[26] ei juuri tästä syystä voitu antaa. Juteinin silloin

nähtävästi tekeillä olevan kieliopin ja ehkäpä jo painatuksen alaisena

olevan kokoelman Valittuja Suomalaisten Sanan laskuja Rask tilasi.[27]

[Kuva: Tämä Juteinin kuva on taiteilija Tuhkasen tekemä jäljennös

Kansallismuseoon lunastetusta alkup. Jutein-kuvasta. Sen hän alkuaan

piirsi aikakauskirja »Aikaa» varten. Saman taiteilijan »Valvojaa» varten

piirtämä kuva on tämän kirjamme alussa.]

Nähtyämme Juteinin tässä vilahdukselta seuramiehenä tapausten valossa

vuodelta 1818, jolloin hän professori Rask'in kanssa joutui tekemisiin,

on meidän nyt edellä antamamme lupauksen velvottamina mainittava myös

ne arvostelut Juteinista suomen kielen käyttäjänä ja tarkkana

tuntijana. jotka lausuttiin samana vuonna, sekä näiden arvostelujen

yhteydessä olevat seikat.

Aikaisemmin eli jo kevättalvella tänä samana vuonna Turussa

tutustuttuaan yliopiston suomenkielen dosenttiin Gustaf Renvall'iin

sekä keksittyään hänen tavattoman työkykynsä sekä perinpohjaiset

tietonsa ja taitonsa suomen kielessä oli professori Rask toukokuun 17

päivänä kirjottanut hänelle, ehdottaen että hän rupeaisi suurta

suomalaista sanakirjaa toimittamaan etupäässä tieteellistä tarkotusta

varten, jota sanakirjaa Venäjän valtakunnan kansleri, kreivi Rumjanzow

Pietarissa aikoi kustantaa. Avustajaksi Renvall'ille tähän työhön hän

esitti taitavaa suomen kielen käyttäjää, yliopiston apulaista R. von

Becker'iä. Renvall sanoi ihastuvansa, jos tulisi saamaan suuremmoisen

sanakirjatyön suoritettavakseen, mutta Becker'iä työtoveriksi ei hän

halunnut. Siitä sanoi hän vastauksessaan toukokuun 30 p:nä: »Minä

tiedän kyllä että hän (Becker), syntyneenä Savossa, on kielenkäytössä

hyvä suomalainen, mutta onko hän kiinnittänyt kielen Kielioppiin y.m.

mitään huomiota sitä en tunne. Maisteri Savenius olisi sellaisessa

suhteessa ajatukseni mukaan parempi. _Ensimäinen kaikista on kuitenkin

Sihteeri Judén, kieltämättä yksi meidän parhaita Suomalaisia, sekä

tietopuolisesti että käytöllisesti»[28] Mutta sitä paitsi katsoi

Renvall, että sellaista työtä, kuin kyseessä oleva, oli mahdoton jakaa

kahden tai useamman tehtäväksi. Sillä jos yhtenäisyyttä mielipiteissä,

suunnitelmassa, työtavassa y.m. on aikoihin saatava, niin on yhden

miehen suoritettava koko työ, joka sitten voidaan jättää jo ennen

painatusta muiden tarkastettavaksi. Kuitenkin olkoon tekijällä vapaus

valita tarkastajain huomautuksista vain ne, mitkä hyväksi näkee.

Kun Renvall nähtävästi ei tiennyt, että professori Rask maaliskuun

loppupuolella oli käynyt Viipurissa Juteinin luona ja tilannut tämän

kieliopin ja sananlaskukokoelman, niin hän kirjeessä Rask'ille kesäk.

20 p:ltä eräässä kohdassa sanoo: »On hiljan minulle kerrottu, että

Herra Judén Viipurissa aikoo julkaista Suomalaisen Kieliopin ja

kokoelman Suomalaisia Sananlaskuja. Minä en kuitenkaan ole saanut

mitään tarkempaa tietoa siitä häneltä itseltä.» Ja taas ajatellen

suurta sanakirjatyötä, jota toivoi saavansa suoritettavakseen, sekä

kysymystä apulaisesta tähän työhön jatkaa hän vielä samassa

kappaleessa: »Jos hän (Juteini) olisi Turkua lähempänä, niin en

itselleni toivoisi mitään parempaa työtoveria, vaikk'ei hän tunne

Latinan kieltä.»[29] Tietysti tämä viimeinen arvostelu Juteinin

latinankielen taidosta tarkottaa kielen perinpohjaisempaa,

täydellisempää tuntemista, jommoinen luonnollisesti ainakin

päätoimittajan tuli omata osatakseen tieteellisessä sanakirjassa

tarkoin selittää sanojen merkitykset latinaksi.

Juteinin kieliopin sitten saatuaan syyskuun 14 päivään mennessä

professori Rask kysyi kirjeessä viimemainitulta päivältä Renvall'in

mielipidettä tästä kieliopista. Renvall kun itse juuri paraillaan

valmisti suomen kielioppia ja oli siis pätevimpiä sitä arvostelemaan.

Saman kuukauden 23 p:nä Renvall vastasi, ett'ei hän vielä ollut nähnyt

Juteinin kielioppia eikä nyt vielä voinut lausuntoansa siis sen arvosta

antaa.[30] Mutta jo lokakuun 15 p:nä 1818 Renvall Rask'ille kirjotti

äskettäin juuri Juteinin sekä kieliopin että sananlaskut saaneensa. Hän

ei kuitenkaan vielä ollut ennättänyt niitä silmäillä läpi, mutta

muutama vilkaisu kielioppiin hänen mielestään oli osottanut, että

Juteini asiaansa oli käsitellyt verraten »löyhästi» (löst).[31]

Nähtävästi Renvall arvostelussaan tarkotti etupäässä puheenaolevan

kieliopin kokoonpanon hataruutta, sen suuria puutteita systemaattisena

eli järjestelmällisenä esityksenä, jos hän ensinkään nyt vielä niin

äkillisen tarkastelun nojalla mitään tuomiota teoksesta tahtoi lausua,

teoksesta, jonka tekijää hän juuri vähää ennen oli esittänyt parhaiden

suomen kieltä tutkineiden teoreetikkojen joukkoon luettavaksi.[32]

Juteinin kielioppia ei tietääkseni vieläkään ole asianmukaisesti

tarkastettu, mutta toivokaamme, että joku tehtävään täysin pätevä

kielimies vielä ottaa perinpohjin tutkiakseen, muihin verratakseen ja

sen nojalla arvostellakseen Juteinin kielioppia.

Edellämainituista G. Renvall'in kirjeistä prof. Rask'ille ilmenee,

paitsi mitä nyt jo tässä olemme esittäneet, myöskin m.m. että Rask oli

ehdottanut hänelle, että hän suomalaisessa sanakirjassaan käyttäisi

samallaista ääntiöpituuden merkitsemistapaa, kuin unkarin kielessä oli

käytännössä, eli siis että vinopilkku ääntiön yläpuolella ilmaisisi

pitkää ääntiötä, jotta sen avulla päästäisiin Rask'in mielestä rumasta

kirjotustavasta, jossa vain kaksi ääntiömerkkiä ilmaisi pitkän ääntiön.

Renvall kyllä myönsi oikeaksi sen, että niin ääntiörikkaassa kielessä

kuin suomi alituiseen uusiintuvat pitkien ääntiöiden kaksoismerkit

olivat rumat silmälle nähdä, samoin kuin senkin vaatimuksen

oikeutuksen, että yksi ainoa äänne, vaikka olisikin pitkä, oikeastaan

olisi loogillisuuden, johdonmukaisuuden ja kieliopilliseltakin kannalta

myös merkittävä vain yhdellä ainoalla merkillä, mutta hän vastusti sen

käytäntöön ottamista sanakirjassa ensin sillä, että saksalaiset,

hollantilaiset, englantilaiset, jopa myöskin tanskalaiset itse

toisinaan merkitsevät pitkän vokaalin kahdella merkillä. Sittemmin hän

huomautti, ett'ei Turussa eikä Ruotsissakaan korkomerkillä varustettuja

kirjakkeita ollut saatavissa, vaikka arvelikin, että niitä ehkä

voitaisiin saada Saksasta. Eräässä myöhemmässä kirjeessä hän lisäksi

arveli vaikeaksi luopua vanhasta tavasta ja saattaa käytäntöön uuden,

jonka silloin tietenkin tulisi olla entistä ei ainoastaan paremman,

vaan myös sellaisen, että sen aivan yleisesti voi käytäntöön ottaa

ja että sitä myöskin sitten saattaa noudattaa. Ja ell'ei noita

korkomerkillä varustettuja kirjakkeita tarvita täällä (Suomessa) mitään

muuta kieltä varten, niin ei yksikään kirjanpainaja rupea niitä

hankkimaan suomea varten. Ja jos taas yksi tekisikin sen, niin ei

kaiketi kaikkia voitaisi saada siihen suostumaan. Sitten osotti hän

vielä monta uudesta merkitsemistavasta johtuvaa epäjohdonmukaisuutta.

Niiden joukossa ehkä pahimpia, että esim. ranskalainen ja muukalainen

yleensä uuden merkitsemistavan takia johtuisi varmaankin väärin

ääntämään sellaisia sanoja kuin _mutaa_ ja _pataa_ niitä merkittäissä

_mutá_ ja _patá_. Ja miten merkittäisiin uudella tavalla _puku, suku_

ja _luku_ taivutuksissa, koska niissä (siihen aikaan) k taivuttaissa

katosi![33] Saataisiinko niistä genetiivissä _puun, suun_ ja _luun_

sijasta (äännettyinä kahdella tavulla) _pún, sún_ ja _lún_, jotka

tietenkin myös olisivat genetiivejä _puu, suu_ ja _luu_ sanoille.

Lokakuun 14 päivän kirjeessä v. 1818 Renvall kuitenkin vihdoin lupasi

sanakirjatyössään koettaa totuttaa itseään tähän uuteen

merkitsemistapaan ja siten lähemmin koetella sen etuja, vihdoin sitten

puhtaaksikirjottaessaan ratkaistakseen, onko hän lopullisesti käyttävä

vanhaa vaiko uutta kirjotustapaa. Mutta niinkuin professori Setälä

esitelmässään »W. Kilpinen Suomen kielen uudistajana» sivulla 20

huomauttaa, juuri näitä asioita myöskin esittäessään, ei Rask'in

ehdotus kuitenkaan johtanut mihinkään tulokseen.

Olemme näinkin laajasti, jos kohta ei perinpohjaisesti, esittäneet

Rask'in oikeinkirjotusuudistusehdotuksen, mikäli siitä Renvall'in

kirjeistä selkoa saa, sillä Juteinille Rask luultavasti oli tehnyt

saman ehdotuksen, päättäen hänen esityksestään v. 1819 Lasten Kirjansa

toisessa painoksessa, että »latinaisia» eli antikva-kirjakkeita

käytettäissä suomessa sopisi merkitä pitkiä ääntiöitä korkomerkillä eli

vinopilkulla, niinkuin lukija esityksemme 76 ja 78 sivuilla on näkevä.

Rask'in Juteinille esittämän ehdotuksen tekee vielä uskottavammaksi

eräs Juteinin kirje Rask'ille maalisk. 5 p:ltä 1819, joka kirje

alkuperäisenä on säilyssä Kööpenhaminan yliopistonkirjastossa ja

käännöksenä kuuluu:

»Maanmainio ja korkeastioppinut Herra Professori!

Hartaimman kiitollisuuteni esitän minä kunnioittaen siitä että Herra

Professori on minulle osottanut suosiotansa ja minua muistanut erittäin

kiitettävällä teoksellansa. Minä en vielä ole ennättänyt selailla läpi

koko kirjaa, mutta mitä minä olen lukenut ja ymmärtänyt, on mainiosti

esitettyä. Minä en oikeastaan osaa arvostella, vaan ainoastaan ihailla

niin syvällistä kielten perusteiden tutkimista.--Mitä muuten tulee

Herra Professorin muistutuksiin pienen Kieliopillisen kokeeni johdosta,

näyttävät ne minusta, kirjainten suhteen, sangen oikeilta, ja olen minä

myös jotakin sellaista tuuminut, mutta en ole vielä uskaltanut panna

käytäntöön mitään uutta tapaa; en ole kuitenkaan unohtava ottaa asiaa

tarkemman harkinnan alaiseksi. Mutta, mitä tulee Teonsanoihin ja niiden

jakamiseen kolmeen Taivutusryhmään (_Conjugationer_) saman periaatteen

mukaan, kuin_ (nominien) Sijoittelussa, siihen en voi keksiä kyllin

tarkasti määrättyjä varmoja sääntöjä, enemmän kuin mitä minä niitä

kokeessani olen esittänyt. Tämä asianlaita täytyy minun jättää siis

sikseen kunnes asiaan--enempää selvitystä saatu on. Jakamattomalla

kiintymyksellä on minulla kunnia jatkuvasti olla

Maankuulun ja korkeasti Kunnioitettavan Herra Professorin nöyrin

palvelija Jac. Judén».[34]

Tämän kirjeen mukaan on Juteini nähtävästi juuri hiljan saanut prof.

Rask'ilta erään teoksen, ehkäpä hänen islantilaisen kielioppinsa, josta

Renvall kirjeessään lokak. 14 pää 1818 sanoo Rask'ille, ett'ei se

silloin vielä ollut ostettavissa Turun kirjakaupasta. Samassa kirjeessä

hän (Renvall) muutamaa riviä aikaisemmin ilmottaa, että saman

professorin tutkielma »Pohjoismaisen kielen synnystä» ei ole myytävänä

siellä, mutta että Anglosaksilaista kielioppia on vielä saatavissa--

hänen näet piti lähettää nämä teokset Turun kirjakaupasta prof.

Raskille Pietariin, jossa Rask vielä v:na 1819-kin jonkun aikaa

oleskeli, matkustettuaan sinne jo kevätpuolella vuotta 1818. Kun

Renvall sitten kirjeessä tammikuun 2 p:ltä 1819 mainitsee prof. Rask'in

tutkimusta »Pohjolan vanhasta kielestä» Turussa luettavan

»mielihalulla», jopa niin että »Ehrström'in kappale (sitä) jo on

puoliksi kulunut»,[35] niin en voi näistä lauselmista johtua juuri

muuhun, kuin että Rask'in Juteinille lähettämä teos oli hänen islannin

kielioppinsa, vaikka Juteinin äsken esitetyn kirjeen puheesta

»syvällisestä kielten perusteiden tutkimisesta» voisi mahdollisesti

johtua ajattelemaan tutkielmaa »Pohjoismaisen kielen synnystä».

Toisesta kohdasta Juteinin edellä esitettyä kirjettä Rask'ille taas voi

meidänkin mielestämme, kuten prof. Setälä ennen mainitussa

esitelmässään siv. 20 tekee--vaikka hänkin varoen, käyttäen sanaa

»näkyy»--, johtua jokseenkin suurella varmuudella Rask'in Juteinillekin

tekemään edelläkerrottuun uudistusehdotukseen, kun ottaa huomioon hänen

esityksensä Renvall'ille ja Juteinin kokeilun juuri v. 1819, merkiten

ääntiöpituuden antikvatekstissä vinopilkulla Lasten Kirjan toisessa

painoksessa, kuten edellä näimme. Mutta--täytyy meidänkin lisätä!--

mahdollistahan on, että Rask'in »muistutukset kirjaintenkin suhteen»

sentään koskevat joitakin muita seikkoja.

Juteinin vastauksesta samassa kirjeessään prof. Rask'ille luulisimme

vielä olevamme oikeutetut tekemään sen johtopäätöksen, että Rask on

ainakin jonkillaista tunnustusta Juteinille hänen kieliopistaan

antanut, ehkäpä sitä arvokkaaksikin suomen kielen tutkijalle

tunnustanut, kuten Snellman'in äänenkannattajassa »Kallavedessä»kin,

niinkuin tulemme myöhemmin näkemään, eräässä arvostelussa tästä

kieliopista sanotaan. Sillä tuskinpa Juteini muuten olisi kirjottanut

tällaista vastausta, jossa yleensä on niin altisna ottamaan huomioon

Rask'in huomautuksia eli, niinkuin hän sanoo, »muistutuksia». Nämä

Rask'in ystävälliset neuvot näkyvät pääasiallisesti koskeneen

teonsanojen taivutuskaavoja eli niiden ryhmitystä, siis yhtä seikkaa

kieliopin järjestelmällisessä esityksessä, joka tällöin vielä näyttää

olleen sangen vaikea tehtävä. Kaiketi samallaista systemaattisen

esityksen heikkoutta arvelimme jo edellä Renvall'inkin arvostelullaan

tarkottaneen. Mutta tällaiset »muistutukset», huomautukset, neuvot,

millä nimellä niitä nyt nimittäneekin, eivät tietenkään vielä riistä

Juteinin kieliopin monilta tarkoilta ja usein oikeiltakin

kielitieteellisiltä havainnoilta ja niistä johtuneilta säännöiltä

arvoansa. Samalla tavalla oli Rask Renvall'inkin kielioppia varten

juuri ennen, kuin Juteinin kielioppi julkisuuteen laskettiin, antanut

neuvoja, joista Renvall häntä kiittää kirjeessä elok. 19 p:ltä

1818,[36] eikä tietenkään Renvall'in kieliopin arvo aikalaisten

silmissä olisi vähentynyt, jos hän sen olisi heti julkaissut, siitä

että hän olisi tunnustanut Rask'ilta saaneensa neuvoja kielioppiansa

varten. Mutta Renvall ei tullut pitkiin aikoihin sitä julkaisseeksi,

ehkäpä siitä syystä, että hän, niinkuin hänen ennenmainituista

kirjeistään näemme, Rask'in kautta sai usean kielen kieliopin

tutkittavakseen ja että hän, niihin syventyessään ja niiden kautta

yleisiin kielilakeihin; tahtoi vielä kypsyttää tekelettään, ennenkun

sen julkaisisi; sitä paitsi sanakirjatyö monena vuonna häntä siitä

esti, ennenkun tuo laaja sanakirja vihdoin v. 1826 ilmestyi; on

mahdollista myös, että von Becker'in v. 1824 julkaisema kielioppi,

kuten J. Krohn arvelee, oli syynä lykkäykseen.[37] Yhdelle osalle

kielioppiaan, Prosodialle eli runo-opille, joka oli niin laajaksi

paisunut, ett'ei hän katsonut sitä enää kieliopin yhteydessä voitavan

julkaista, oli hän jo v:na 1818 etsinyt kustantajaa sellaista saamatta,

koska epäilivät yrityksen kannattavaisuutta.

Suurta sanakirjaansa varten käyttämiensä lähteiden joukossa Renvall

mainitsee myös Juteinin julkaisuja, m.m. omien väitöskirjojensa

rinnalla hänen kielioppinsa v:lta 1818, josta hän epäilemättä on saanut

monen hyvän sanaselityksen. Tuohan jo on Renvallin puolelta aika

tunnustus Juteinille ja etenkin hänen kieliopilleen, että Renvall sitä

omien ansiokkaitten väitöskirjojensa ohella on voinut käyttää tärkeässä

tieteellisessä sanakirjatyössään ja mainitsee sen erittäin »uudempiin»

kuuluvana (recentiores).--Juteinin muka keräilemästä sanakokoelmasta

Renvall ei kirjeissään Rask'ille sano mitään, eikä Juteini itsekään

tietääkseni missään siitä puhu. Nähdäkseni on J. Krohn (Suom. Kirj.

Vaiheet siv. 198) ymmärtänyt Renvall'in sanat hänen sanakirjansa

alkulauseessa väärin.

Mutta etsiessämme näin Juteinin kieliopille tunnustusta ja puoltoa

johdumme vihdoin täysin pätevän ja puolueettoman arvostelijan

lausuntoon, joka julkisuudessa nähtiin v:na 1821 ja joka annettiin

juuri sensuuntaisena, kuin olemme olettaneet Renvall'in ja Rask'inkin

oikeastaan käyneen, jos ne yksityiskohtiaan myöten olisivat meille

tunnetut, toisin sanoen Juteinin kieliopillisille havainnoille hekin

varmaan ovat tunnustuksensa antaneet. Sanoimme lausunnon antajaa täysin

päteväksi, koska hän aikansa etevimpiin kielimiehiin kuuluvana itse

sittemmin julkaisi useita kielioppeja ja Iitistä kotoisin olevana

suomalaissyntyisenä kansanlapsena tietysti tunsi äidinkielensä

perinpohjin. Sanoimme häntä myös puolueettomaksi, sillä hän ei

Renvall'in tavoin ollut juuri aikeissa julkaista suomalaista

kielioppia. Tämä arvostelija oli, kuten ehkä lukija jo on arvannut, A.

J. Sjögren, silloin nuori 27-vuotias maisteri, tällaiseksi kahta vuotta

aikaisemmin seppelöitty, sittemmin akateemikko Pietarin akatemiassa.

Sjögren, näet, sanoo ennenmainitulle kreivi Rumjanzow'ille[38]

omistetussa kirjassaan »Ueber die Finnische Sprache und ihre

Literatur», painettu Pietarissa v. 1821 (5 arkkia 8:o): sivulla 12,

että Juteini on painattanut suomalaisen kieliopin, jossa on »monta

oivallista huomiota, kuitenkin ilman ankaraa systemaattista

järjestystä».[39]

Olemme näin Juteinin elämänvaiheita seuranneet vuosien 1818 ja 1819

vaihteihin saakka ja huomauttaneet muutamasta seikastakin jälkeiseltä

ajalta. Samalla olemme puhuneet niistäkin henkilöistä, joihin hän

erittäin näihin aikoihin oli jossain suhteissa eli toisin sanoen,

joiden kanssa hänen tiedämme olleen tekemisissä. Mutta ainoastaan tähän

asti mainittuihin ei nämä »suhteet» rajotu. Sillä myöhemmin tulemme

näkemään, että Juteini pilkkalauluillaan oli papiston keskuudesta

itselleen hankkinut vihamiehiä, jotka häväistysrunoja hänestä noin

vuoden 1819 seutuvilla ja sen jälkeisenäkin aikana levittelivät. Ja

kuitenkin hän meistä juuri näihin aikoihin ainakin ulkonaisesti näyttää

kirkollis- ja uskonnollismieliseltä, siitä päättäen että hän on mukana

Viipurin Pipliaseuraa perustamassa sekä valitaan sen toiseksi

sihteeriksi. Sanan Saattajan Viipurista jo ennen mainitsemassamme

kertomuksessa Juteinin elämänvaiheista, minkä kertomuksen tiedonannot

ovat siksi tarkkoja ja yksityiskohtiin meneviä, ett'eivät ne hevillä

voi olla kenenkään muun kuin juuri Juteinin itsensä antamia, sanotaan

tästä asiasta seuraavasti: (Juteini) »oli 2:sta päivästä Huhtikuuta

v. 1819 21:een päivään asti Tammikuuta v. 1822 Viipurin Apu-Biblia

Seuran Sihtierinä». Täydentääksemme tätä tiedonantoa liitämme tähän

toisenkin, jonka olemme saaneet siitä kertomuksesta, minkä Viipurin

Pipliaseuran nykyinen sihteeri, pastori J. Friman, esittää sanotun

seuran toissa vuonna (1912) painattamassa julkaisussa »Viipurin

Pipliaseura vuosina 1818-1912». Oli ehdotettu, kuten tunnettua on, että

Turussa olevalle Suomen Raamattuseuralle perustettaisiin Viipuriin

haaraosasto (eli juuri »Apu-Biblia Seura»). Sen jälkeen kertomuksessa

sanotaan: »Ehdotus sai----Viipurissa heti alussa hyväksymisen. Sen

toteuttaminen viipyi kuitenkin silloisen maaherran, Walléen'in,

sairauden vuoksi vuoden 1818 kevääseen, jolloin Viipurin Pipliaseura

huhtikuun 20 p:nä täydellisesti järjestettiin.--Seuran puheenjohtajaksi

valittiin silloin maaherra Carl Walléen, sihteeriksi kimnaasinopettaja

Fr. Rönnbeck,[40] varapuheenjohtajaksi valtioneuvos Nic. Jaenisch,

toiseksi sihteeriksi maistraatinsihteeri Jac. Judén,[41]

rahastonhoitajaksi pastori J. Stråhlman». Juteini oli näihin aikoihin

siis saman seuran sihteerinä, vieläpä raamatunlevittämistä tarkottavan,

jonka puheenjohtajana oli mies, mikä häntä sittemmin pahimmin

kerettiläisyydestä kaikissa oikeusasteissa ahdisti. Tosin tämä tietysti

tapahtui viran vaatimuksesta.[42]

Vaikka kuten edellä näimme Juteinista on tehty suurempi sankari x:n ja

z:n sekä vanhemman oikeinkirjotuksen vastustajana, kuin mitä hän

todella oli, niin on hän kuitenkin Renvall'in ja omienkin

mielipiteittensä toimeenpanijana ja lainakirjainten teoreettisenakin

vastustajana siksi merkittävä, että »Mnemosyne» v. 1820 »johtaa osaksi

hänestä suomen kielen oikeinkirjotuskriisin». Hän ei kuitenkaan

»Mnemosynessä» itse oikeinkirjotuskiistaan ottanut osaa.

Juteinilla oli jo, kuten olemme nähneet, monta tointa:

maistraatinsihteerin, notarius publicus'en, laivanmittaajan ja

raamattuseuran sihteerin. Tästä viimemainitusta sihteerintoimesta hän

kuitenkin edellisenä kuukautena luopui, kun hänelle vielä näiden muiden

tehtäviensä lisäksi helmikuun 28 p:nä 1822 uskottiin sihteerin toimi

Viipurin majotuslautakunnassa. Tämän lautakunnan kirjurina hän sitten

oli vähän päälle 10 vuotta eli toukokuun 18 p:ään 1832.[43]

V:na 1821 ilmestyi Viipurissa kuukauslehti Wiburgs Mancherley. Sen

palstoilta en ole mitään Juteinin kynästä lähtenyttä tavannut. Mutta

kun saksankielinen viikkolehti »Wiburgs Wochenblatt» ilmestyi vv.

1823-1832, niin Juteini sille v:na 1824 viehättyi antamaan yli 30 aika

pirteätä ja niistä monta kaunistakin runoaan, mitkä suomenkielisinä

painettiin 25 numeron lisälehteen hyvälle paperille. Niinkuin myöhemmin

näemme, Juteini niistä sekä uusista sepitelmistään sitten v:na 1826

muodosti runovihkonsa »Runon Tähteitä», mistä kaikesta näemme Juteinin

mielentilan taas täysin tasapainossa ja hänen runoilijamaineensa

korkeimmillaan.

»Ett'ei ihmisen ole hyvä yksinänsä olla», vaan että hän tarvitsee

»avun, joka on hänelle sopiva», se raamatun lausuma totuus näkyy

myöhään täysin Juteinille selvinneen, koska hän, jo kauan »avuttomana»

oltuaan, vasta 44 vuoden vanhana osasi sen omaan kohtaansa sovittaa,

poistaa tuon epäkohdan ja v. 1825 mennä naimisiin.[44] Hän solmi

silloin avioliiton itseänsä yhdeksän vuotta nuoremman, entisen

emännöitsijänsä Katharina Margaretha Blank'in kanssa. Tästä aviosta

heille syntyi marraskuun 18 p:nä 1827 heidän ainoa lapsensa: poika Joël

Jacob.[45]

Vähin oli haihtunut se mielipaha, minkä Juteinissa pappien kesken

levitetyt, jo edellä mainitut häväistysrunot herättivät; ja vähitellen

oli hän, avioliiton rauhaisaan satamaan elonsa purren ankkuroituaan ja

vähä sitä ennenkin, taas alkanut etsiä viihdykettä hänelle jo niin

rakkaaksi käyneestä kirjallisesta toiminnasta, kun jo uusi rajumyrsky

hänen elämänsä merellä juuri tästä kirjailemisesta johtuneista syistä

taas tätä elonpurtta tuiverrutti ja sai sekä hänet itsensä että

tietenkin myös hänen elämänsä kumppanin jo avioliittonsa alkuaikoina

arkaillen kysymään, miten heidän elämänsä onnen kävisi, kaikkoaisiko

ehkä heidän perheonnensa heidän luotaan nyt kokonaan, kun rajusää

vinhana vallitsi heidän odottaessaan juuri samana syksynä perillistä,

ja voisiko odotettu suuri perhetapahtuma ensinkään tällaisissa

olosuhteissa onnistua. Lukija voi vähin ehkä jo aavistaa mitä Juteinin

elämää synkistävää tapausta tarkotamme, kun edellä jo viittasimme

siihen, että maamme prokuraattorinvirkaa silloin hoitava, hänen entinen

kuvernöörinsä, Carl Walléen häntä vainosi kerettiläisyydestä hänen

vuonna 1827 julkaisemansa kirjan »Anteckningar af Tankar uti Varianta

Ämnen» johdosta. Tämän kirjan luvattomasta julkaisemisesta sekä siitä

tavattavista kerettiläisyyksistä käytiin kauan oikeutta Walléen'in

alotteesta tai ehkäpä, niinkuin tämä eräässä kirjeessä mainitsee,

kenraalikuvernööri Zakrewskyn käskystä. Tästä oikeusjutusta ja myöskin

lyhyesti kirjan sisällyksestä on meillä myöhemmin eri luvussa selostus,

joten ei tarvitse tässä yhteydessä sitä laajemmin esittää, mutta koska

tämän Juteini-elämäkerran kirjottajalla, vasta sen jälkeen kun hän jo

tuon selostuksen oli painattanut, oli tilaisuutta käydä Viipurissa itse

tapahtumain paikalla ottamassa sikäläisistä arkistoista tarkemmin

selkoa oikeudenkäynnistä siellä sekä Anteckningar-kirjan ennen

kuulumattomasta lopullisesta kohtalosta, niin suotakoon hänelle oikeus

tässä esittää se, minkä hän tuossa mainitussa luvussa, jo ennen esille

tuotujen tietojen lisäksi asian valaisemiseksi kertoa voi.

[Kuva: Tämä kuva on valokuvajäljennös kansallismuseon Juteini-kuvasta.

Kuvan vieressä oleva koriste nimikirjotuksineen on kuvan

norsunluulaatan takapuolelle tehty. (Vrt. A.V. Koskimiehen kirjotusta

näistä kuvista »Aika»-lehden maalisk. n:ssa 1913).]

Syyskuun 13 päivänä 1827 jätti kaupunginviskaali J.A. Krogerus Viipurin

kämnerioikeudelle Suomen prokuraattoriviraston ruotsinkielisen

memoriaalin,[46] jonka sisällyksen suomeksi selostamme täydellisesti

myöhemmin, sekä pyysi, että kämnerioikeus määräisi ajan (»Termin») sitä

oikeusjuttua varten, minkä hän aikoi Juteinia ja kirjanpainaja Anders

Cedervaller'ia vastaan nostaa Juteinin luvattomasti julkaiseman ja

Cedervaller'in samoin luvatta painattaman »Anteckningar af Tankar uti

Varianta Ämnen» nimisen kirjan johdosta. Tätä Krogerus'en pyyntöä

noudattaen oikeus päätti, että hänen virallisena syyttäjänä tulisi

saman kuun 18 päiväksi sanotussa suhteessa samaan oikeuteen kutsua

Juteini ja Cedervaller.

Kun sitten Juteini ja Cedervaller syyskuun 18 p:nä olivat oikeuden

edessä, luettiin heille edellisen istunnon pöytäkirja, mikäli se

heitä vastaan nostettua oikeusjuttua koski, sekä kehotettiin ensin

Juteinia jättämään selityksensä prokuraattorinviraston

virkamemoriaalissa esitettyihin syytöskohtiin. Juteini tunnusti

olevansa Anteckningar-kirjan tekijä; mutta koska sitä vastaan

syytteessä tehdyt muistutukset olivat sitä laatua ja sen arvoisia,

että ne vaativat vakavaa harkintaa, niin pyysi hän saada kirjallisesti

vastata niihin sekä, että kappale sanottua kirjaa, minkä

prokuraattorinvirasto virallisen syyttäjän kautta oli kämnerioikeudelle

jättänyt, annettaisiin hänelle apukeinoksi selityksen laatimista

varten.--Cedervaller vuorostaan ilmotti, että hän kirjapainostaan oli

julkaissut kaikki[47] Juteinin kirjottamat kirjat, ja että tämä

jokaisessa esiintyneessä tapauksessa oli sanonut Cedervaller'ille mikä

kirja olisi sensuroitava mikä ei. Kun Juteini oli painettavaksi

jättänyt kyseessäolevan kirjan, oli hän vakuuttanut, ett'ei se

sisältänyt sellaista esitystä, joka olisi alistettava sensuroitavaksi,

sekä luvannut vastata kaikista niistä seurauksista, joiden alaiseksi

Cedervaller saattaisi joutua. Ja tämä oli sitäkin vähemmän ruvennut

lukemaan käsikirjotuksen läpi, kuin hän otsakkeesta Anteckningar af

Tankar i Varianta ämnen ei mitenkään voinut aavistaa, että se

sisältäisi uskonnollista esitystä; minkä kaiken johdosta Cedervaller

pyysi saada lukea viattomuutensa hyväkseen.--Kun sitten Juteini oli

myöntänyt, että hän oli luvannut Cedervaller'ille vastata--ei

seurauksista, mutta kaikista niistä sakoista, joihin tämä voitaisiin

langettaa sanotun teoksen julkaisemisesta, niin oikeus päätti myöntää

hänelle lykkäystä kirjallisen selityksen antamista varten saman kuun 25

p:ään, jolloin hänen 20 hopeatalarin sakon uhalla oli annettava

selityksensä sekä samansuuruisen uhkasakon uhkaamana myös tuotava

takaisin nyt lainaksi saamansa kappale Anteckningar-kirjaa.

Kämnerioikeuden istunnossa syyskuun 25 p:nä jättikin Juteini tietysti

takaisin oikeudelle Anteckningar-kirjan sekä useita arkkia pitkän

»sanelun pöytäkirjaan» (Dictamen tili Protocollet!),[48] joka luettiin

julki. Virallinen syyttäjä Krogerus pyysi saada tämän tekeleen

perehtyäkseen siihen, koska hänellä sen laajuuteen nähden ei nyt ollut

siihen tilaisuutta, voidakseen tehdä niitä vaatimuksia, joihin hänellä

saattoi syytä olla. Juttu lykättiinkin seuraavan lokakuun 2 p:ään,

jolloin virallisen syyttäjän--hänenkin sakon uhalla--oli oikeudelle

tuotava takaisin Juteinin selitys sekä tehtävä loppuväitteensä.

Tässä selityksessään Juteini ensiksi huomautti, että häntä syytettiin

Anteckningar-kirjassaan esittäneen sellaista, joka muka olisi

ristiriidassa kristinopin periaatteiden ja dogmien kanssa. Siihen hän

pyysi esittää seuraavaa:

Mitään mikä soti meidän uskontunnustustamme ja puhdasta evankelista

oppia tai sen korkeaa henkeä vastaan, ei hän luullut koskaan

kirjottaneensa, sitä vähemmin, kuin sellainen jyrkästi poikkeaisi hänen

omasta käsityksestään siitä.[49] Hän oli ainoastaan hätäisesti

merkinnyt muistiin hetkellisiä ajatuksia, enimmin siveysfilosofiassa,

tahtomatta niissä esittää mitään ristiriitaista oikean uskonnon kanssa,

jota ainoastaan järjettömyys ahdistelee; jopa voi sanoa, että

saatanassa itsessä ilmeni tyhmyyttä ja ylpeyden henkeä, kun hän

antautui taisteluun korkeamman vallan kanssa. (Ilm. k. 12 v. 7.).

Hän ei ollut tahtonut esittää mitään uskonnonvastaista, ja jos jostakin

hänen monista vähäisistä kirjotuksistaan jotakin vain näennäisestikin

senlaatuista löydettäisiin, niin hän juhlallisesti sen peruuttaisi ja

jättäisi kaiken vakavasti kumottavaksi. Hän toivoi, ettei vilpitöntä

mieltä erehdysten takia leimattaisi rikolliseksi; sillä myöskin hyvässä

pellossa voi kasvaa rikkaruohoa. Hän ei koskaan ollut halventanut sitä,

mikä oli kunnioitettavaa yleisessä mielipiteessä; hän oli ainoastaan

koettanut ahdistaa ja kykynsä mukaan estää väärinkäytöksiä ja

väärinymmärrystä, koettanut poistaa vääriä ja vahingollisia käsityksiä,

joita ennakkoluulo oli omaksunut, siten myöskin poistaakseen

järjettömän suruttomuuden paheita harjotettaissa.

Toiminnassa sattuva hairahdus voi mahdollisesti löytää selityksensä

inhimillisestä heikkoudesta. Mutta tämän heikkouden puolustaminen tekee

anteeksiantamattomaksi hairahduksen, joka sen kautta saa tahallisuuden

leiman ja heikentää oikean periaatetta, minkä oikean kuitenkin aina

tulee olla meidän ojennusnuoranamme, meidän järkähtämättömänä

tarkotusperänämme, vaikkakin kyky sen ohella olisi puutteellinen; sillä

oikean ja toden tunnustaminen ainakin periaatteessa on jo eräs

täydellisyyden aste. Keksiä keinoja poiketakseen niistä on häpeällistä

ja avaa tien paheille,----ja ainoastaan omanvoitonpyyntö voi silloin

estää tai jouduttaa rikollisuutta.

Vilpittömän ja hyvän tarkotuksen ohjaamana valituksenalaista

lentokirjasta (Brochure) kirjottaessaan hän luuli nyt voivansa poistaa

kaiken luulotellun epäiltävyyden, mikä oli katsottu sisältyvän sen

syytteenalaisiin kohtiin.[50] Niinpä, kun hän siv. 21 puhuu uhreista,

joita ensimäiset kristityt eivät voineet unohtaa ja joita Kristuksen

tullessa juutalaisten keskuudessa paljon väärinkäytettiin, jota

lauselmalla: _tahtoneet lahjoa vanhurskauden_ tahdotaan sanoa,

tarkottaa hän uhraamisella sitä aineellista ja hyödytöntä, jopa

vahingollista, jonka Kristus itse tahtoi poistaa, ja jota vastaan hän

myöskin templissä kiivaili. Ja sittekun Vapahtaja oli toteuttanut

korkean päämääränsä sekä uhrannut henkensä ihmiskunnan edestä, niin

pitivät, ainakin raamatullisen lauseparren mukaan, nämä kristityt tätä

uhrautumista myöskin uhrina, jota kuvasi _pääsiäislammas_, mikä oli

uhrieläin, ja luultavasti eivät useimmat heistä siis vielä ymmärtäneet

sovitustyön salaisuutta ja korkeutta. Näinhän siis Kristuksen kuolemaa

verrattiin uhriin, ja tätä on hän kutsunut _uhrin allegoriiaksi_.

Ihmiset ovat jo pakanuudessa, aikaisempina aikakausina uhraamisella

koettaneet estää rikoksensa seurauksia (kohtaamasta itseään) ja pitivät

uhria sovituksena. Sitä hän on tarkottanut lauselmalla: _että muka

sovitus on saatu aikaan uhriverellä_, eikä tämä ollut tavatonta vielä

Vapahtajan tullessa. Siinä se, mitä hän oli tarkottanut; mutta ei hän

ole esittänyt Kristuksen ansiota väärinymmärretyksi allegoriiaksi, vaan

koettanut erottaa väärinymmärretyn allegoriian Kristuksen ansiosta.

Muuten pitäisi koko esityksen, josta nämä lausunnot tavataan, todistaa

puhtaasta tarkotuksestaan, vaikka ajatukset ehkä sanojen kautta siellä

täällä ovat voineet tulla pimeästi ja vähemmän tavallisella tavalla

esitetyiksi sen sivistysmäärän mukaan, minkä hän suureksi osaksi itse

itselleen on hankkinut. Hän on joutohetkinä tutkinut kaikennäköisiä

aineita. Ellei hän ole kaikessa voinut saavuttaa selvyyttä, niin älköön

sitä valistuksen ja suvaitsevaisuuden aikakautena ankarasti

arvosteltako, vaan mieluummin annettakoon se anteeksi, koska tarkotus

on ollut hyvä.

Mitä siv. 37 eräässä, sanoisiko hän sitä siksi, puoliksi filosofisessa

kirjotelmassa _syntien anteeksi antamisesta_ esitetään, niin sillä ei

suinkaan väitetä Kristuksen ansiota tyhjäksi. Siitä olisi mieluummin

pitänyt johtaa sellainen ajatus: että niin kauvan kuin ihminen on

synnissä paatunut ja ylenkatsoo Kristuksen opetuksia, niin kauvan häntä

ei voida pitää Vapahtajalle uskollisena, eikä hän voi silloin lukea

Jumalan mielisuosiota itselleen kuuluvaksi, koska sellainen periaate

olisi yhtä paljon Jumalaa herjaava kuin ihmissuvulle vaarallinen.

Kristus kehotti aina ihmistä parannukseen ja nöyryyteen.

Anteeksiantamus Kristuksen tähden, jota hän ei ole tässä käsitellyt, on

lahja korkeudesta, jota ei järki eikä filosofia voi selittää

(»öfverstigande förnuft och filosofie»). Mutta, todistaakseen väitteensä

parannukseen tarpeellisesta mielenmuutoksesta oikeaksi, tahtoi

hän tässä viitata apost. Paavalin sanoihin Ebrealaiskirj. 10:

26:nnessa,[51] jotka koskevat paatuneitten synnintekijäin

vaaranalaisuutta: _Sillä jos me ehdollamme sitte syntiä teemme, kuin me

olemme totuuden tuntoon tulleet, niin ei meillä ole enää yhtään uhria

syntein edestä_.

Juurimainitussa esityksessä olisi myöskin huomautus siv. 40 voitu tehdä

muistutuksen arvoiseksi syyttämistarkotuksessa, koska hän siinä oli

sanonut Jumalan kaikkitietäväisyyden liian korkeaksi, jotta voisimme

sitä ratkaisevasti arvostella. Vastaus siihen olisi kuulunut: ett'ei

hän sen kautta suinkaan ole tahtonut loukata Jumalan

kaikkitietäväisyyttä, vaan ainoastaan epäillyt ihmisen kykyä voida

käsittää (»omfatta») tätä hänen korkeaa ominaisuuttansa; sillä

luulotella tietävänsä mitä Jumala tietää, on järjettömyyttä, koska

ihmisen siinä tapauksessa tulisi olla ainakin Jumalan vertainen

tiedossa.

Vielä siv. 45, mitä tulee _uskoon_ uskonnollisessa merkityksessä,

tarkottaa hän uskoa kaikissa kansoissa, viittaamatta mihinkään

määrättyyn uskontoon tai lahkoon, ja kutsuu sitä vain siksi

uskonnolliseksi, että jokaisella kansalla on uskoa Jumalasta (»tro om

Gud»), ja Jumala tietenkin (»visserligen») on päämääränä kaikessa

uskonnossa. Ja jos heidän uskonsa on vilpitön korkeimpaan olentoon

nähden, niin täytyy sen olla sielun sydämellinen mieltymys (Jumalaan)

ja luottava kunnioitus tätä olentoa kohtaan, elävä varmuus hänen

mielisuosiostaan parantunutta, hyveellistä ihmistä kohtaan. Johan uskoa

käsittelevän esityksen alkukin ilmaisee, että hän on tarkottanut uskoa

ylimalkaisesti, kun hän sanoo: _Harvoja sanoja ihmisten kielessä on

tärkeämpiä, ja kuitenkin merkitykseltään vaihtelevampia kuin usko_. Sen

sijaan sitä totista uskoa, jota kristinusko edellyttää ja joka on

pelkkää historiallista uskoa korkeampi, on hän ollut liian heikko

sanoin esittämään, ja sitä voitanee omaksua (»omfattas») vain

tunteella. Hän katsoo sentähden kohtuuttomaksi, että hän on joutunut

vastaamaan siitäkin, johon hän ei ollut kajonnut.

Mitä vihdoin tulee esitykseen siv. 54 ja seur. edempänä Mietelmässä

Vapaauskoisuudesta, niin siinä kristillistä uskonto-oppia ei

tietystikään tarkoteta. Tämä kyhäelmä on filosofinen tutkimus,

kirjotettu vain tarkotuksella koettaa kietoa kaikkien aikojen

vapaa-ajattelijoita heidän omiin sanoihinsa (»för att söka beslå alla

tiders fritänkare»), tai ainakin johtaa heidän mieltään hyveeseen, kuta

puhtaampaan sitä parempi, omanvoitonpyynnön (siihen) vaikuttamatta,

mikä heidän silloin on syrjäytettävä, vaikkakaan varmuus elämästä tämän

jälkeen, heidän todistelunsa horjuvaisuuden takia, ei heistä olisikaan

ehdoton. Jotavastoin hyvän vaikutin kristinuskossa, jota ei hän ole

käsitellyt, on sitä korkeampaa laatua, että se ylevyydessä kohoaa

hyvekäsitteen yläpuolelle, ja Kristuksen kautta yhdistää ihmisen

Jumalan kanssa, jolloin siveysperuste ei enää riipu, ei

omanvoitonpyynnöstä eikä -pyytämättömyydestä, vaan toiminnan hyvyys on

seurauksena puhtaasta mieltymyksestä taivaan ja maan hallitsijaan,

jolloin myöskin varmuus autuudesta on osotettu uskossa ja rakkaudessa

Kristukseen, niin myös usko ja rakkaus ovat kaiken kristillisen hyveen

perusteena; sillä ilman rakkautta ei ole mitään hyvettä olemassa, eikä

ilman hyveellistä mielenlaatua mitään rakkautta Jumalaan ja hänen

valittuihinsa.

Sanotussa kirjassansa ei hän ole tahtonut opettaa ketään kristittyä,

mitä tämän tulee uskoa, vielä vähemmän eksytellä häntä niin

arkaluontoisessa asiassa; hän on ainoastaan koettanut

vapaa-ajattelijalta tukkia julkeuden ja paheen tien, jolle tämä

helposti horjuvien periaatteittensa kautta voi suistua, ellei edes hyve

ole häntä pidättämässä perikadosta. Ell'ei hän sokeudessaan voi käyttää

kristinuskon valoa, on hyve hänellä kuitenkin ohjaajana elämän

sekasorron läpi, kunnes hänen silmänsä ennemmin tai myöhemmin

avautuvat. Tämän kohtalon alaisia olivat muinaisajan filosofit,

ennenkun evankelisen opin lämmittävä sarastus syttyi. Siinä missä hän

siv. 54 sanoo: _Joka hyväntahtoisuuden elähyttämänä voi palkkiosta

välittämättäkin harjottaa hyvettä, hänen sielunsa liitelee

aistillisuuden rajotetun näköpiirin yli_ y.m., ei sitä suinkaan ole

niin selitettävä, kuin voisi ihminen hyveellänsä asettautua

jumalallisuuden yläpuolelle tai ylenkatsoa Kristuksen ansiota;

sitenhän suhde tulisi käännettyä ylösalaisin; sellaisen järjettömyyden

kauttahan hyvekin menettäisi arvonsa ja ihmisen ylpeys olisi Saatanan

röyhkeyden kaltainen tämän luopumuksessa. Hyve tekee ihmisen vain

jalostuneemmaksi, rakastettavammaksi, ja ikäänkuin kelvolliseksi

tarkotukseensa.

Näin puolustettuaan itseään kantelukirjelmässä esiintyviä syytekohtia

vastaan Juteini toisessa osassa selitystään alkaa puolestansa hyökätä

ahdistajiensa kimppuun sanoen: »Edelläolevien lyhyitten ja

yksinkertaisten selitysten kautta lienee tullut toteen näytetyksi, että

minua syytekirjelmän esittämissä, pienestä teoksestani poimituissa,

kohdissa on surkuteltavalla tavalla ymmärretty väärin, sekä etteivät ne

mitään harhaoppista tai sopimatonta sisällä, vaikka ne yhteydestänsä

reväistyinä sen kautta ovat saaneet pahemman muodon, jota vastoin näen

itselläni olevan syytä vedota huhtik. 26 p:nä 1774 annetun kunink.

asetuksen 5 §:än, koskeva sanan- ja painovapautta, joka kohta

kuuluu:----_älköön kukaan paitse sen sananmukaista merkitystä millään

tavoin vääntäkö tai vääristelkö, vaan olkoon kaikki mikä ei selvästi

sodi sitä vastaan pidettävä luvallisena kirjottaa ja painattaa_.»

Juteini pyytää sentähden että oikeus hänet julistaisi syyttömäksi,

mikäli syyte koski kirjan sisällystä uskonnollisessa suhteessa. Ja sen

yhteydessä kysymys sen sensuroimisesta raukeaa itsestään, koska se

oikeastaan ei käsittele sitä uskontomme puolta, joka koskee oppia ja

kristillisen uskomme opinkappaleita, vaan siveysoppia yleensä, ja

etupäässä kristillistä, joka jalostuneena, perustuen hyväntahtoisuuteen

ja rakkauteen, kirkkaasti loistaa ennen kaikkia muita järjestelmiä

siinä. Tämän on hän kylläkin selvästi esittänyt siv. 12 (esityksessä):

Siveysfilosofian periaatteista. Ja se lämmin mieltymys, jolla hän aina

on suosinut tätä ihanaa siveysoppia, jonka hän aina luulee ohjanneen

mielialaansa, niin että hän uskaltaa vedota koko laajaan tuttavuuteensa

monissa paikoin maata todistamaan hänen inhimillisessä suhteessa

moitteettomasta vaelluksestansa ja niistä periaatteista, joita hän on

noudattanut esiin niinä monina vuosina, jolloin hän on harjottanut

lastenopetusta,----tämä lämmin harrastus on myös houkutellut häntä

filosofisen siveysopin kohottamiseksi tutkimuksissaan edistämään sitä

kristillisellä, jonka kautta hän on voinut aiheuttaa väärinymmärrystä.

Jos hänet näin havaitaan syylliseksi, niin lohduttaa häntä vain hänen

tarkotuksensa puhtaus; sillä hän toivoo ihmisen jalostumista ja

täydellistymistä jo tässä elämässä, siten valmistuakseen Vapahtajan

ansion osallisuuteen.

Kun Jumala lahjotti kyvyn osata erottaa hyvän pahasta, oikean väärästä,

antoi hän ihmiselle myös tahdon vapauden, täydellistyttääkseen

siveydellistä luomustansa maan päällä. Nyt riippuu ihmisestä etsiikö

hän edelleen kehittymistänsä vaiko turmelustansa; sillä siveydellistä

arvoa ei tässä elämässä voida luoda, se on kehitettävä. Ilman

hyväntahtoisuutta ja rakkautta, jopa riettauden tilassa kuitenkin

havitella nautintoa ja autuutta, se ei ole sopusoinnussa Jumalan meille

määräämän suunnitelman kanssa, koska hän on asettanut hyveen

sukulaisuuteen onnellisuuden kanssa, sillä muuten olisi ollut sangen

helppoa hänelle heti tehdä ihmisestä taivaan asukas.

[Kuva: Juutilan talo Valteenjoen puolelta.]

Muuten sanoo Juteini Anteckningar-kirjansa sisältävän eri aineista

lyhyitä tutkimuksia, jossa tapauksessa hän on katsonut sensuroimisen

tarpeettomaksi, siihen nähden että sensuuntaiset kirjotelmat harvoin

havaitaan saatetuiksi sensuroitaviksi, vaikka ne sangen usein koskevat

jumaluusopillisia ja uskonnollisia aineita, niinkuin hänenkin

kyseessäoleva vähäinen teoksensa, jossa hän kyllä siellä täällä on

käyttänyt kalliita nimityksiä _Jumala, Kristus_ ja _uskonto_, mitkä

muuten usein voidaan tavata mitä maallismielisimmästä kirjotelmasta,

mutta hän ei suinkaan vastustavasti ole kosketellut voimassa olevia

uskonlauselmia, vielä vähemmän alentunut sopimattomasti pilkkaamaan

(»till ovärdigheten af blasfemie»). Hän ei ollut jumalankieitäjä eikä

uskonnon ylenkatsoja, mutta hän ei myöskään ole mikään sokea muitten

mielipiteitten puolenpitäjä. 1 Tess. ep. 5: 21 sanotaan: _Koetelkaa

kaikkea, ja pitäkää se, mikä hyvä on_.

Kirjaa, jota näin niin paljon on väärinymmärretty, ja joka sen kautta

vielä tulevaisuudessa saattaisi antaa aihetta pahennukseen, vaikka

Juteini viime sivulla oikaisuissa mielestään koko selvästi on

ilmottanut, että erehdykset ovat siinä olleet mahdollisia, ei hän tahdo

pyytää vapaaksi takavarikkoon-otosta, joka jo onkin pantu toimeen,

ainakaan ei muulla tavoin, kuin sillä ehdolla, että tämä selitys vielä

lisäksi painetaan ja, enemmän väärinkäsityksen välttämiseksi, jokaiseen

kirjan kappaleeseen liitetään; sillä hän rakastaa järjestystä, rauhaa

ja sopua niin hyvin yksityisesti kuin julkisesti. Mutta hän jättää

sellaisen viranomaisten määrättäväksi ja pyytää ainoastaan

vapautustansa kaikesta enemmästä kanteesta, sekä ett'ei myöskään

kirjanpainaja Cedervaller'ille sen johdosta mitään viaksi luettaisi,

koska hän (Juteini), vaikka aikomuksetta ja vähimmässäkään määrin sitä

aavistamatta, yksin on ollut syypäänä kaikkeen siihen ikävyyteen, mikä

julkaistun teoksen kautta on syntynyt, ja jonka sisällystä Cedervaller

ei luullut kykenevänsä tarkastamaan ja arvostelemaan, vaan mukautui,

kuten tavallisesti hänen, (Juteinin) muitakin teoksia julkaistaissa,

enimmäkseen suomen kielellä, jota Cedervaller ei tunne, hänen

(Juteinin) siitä antaman lausunnon mukaan, niin sisällykseen kuin

muotoon nähden. Surettaisi Juteinia, jos hän olisi syypää

Cedervaller'in onnettomuuteen, niinkuin se jo pahottaa hänen mieltänsä,

että hän vähäpätöisellä teoksellansa on tuottanut niin paljon vaivaa

monelle arvon miehelle heidän virkatoimissaan; mutta jota hän,

murtuneessa mielentilassaan, on päättänyt tulevaisuudessa välttää.

karttamalla vaarallista kirjailijahuvia, joka sitäpaitse paljonkin

uutteruutta kysyvien virkatointen ohessa, joita hän ei suinkaan ole

laiminlyönyt, pitkä-aikaisuutensa kautta jo on vahingoittanut hänen

terveyttänsä ja milt'ei muuntanut hänen silmänsä valeikkunoiksi.

Juteinia ja Cedervaller'ia vastaan nostetun jutun jatketussa

käsittelyssä lokakuun 2 p:nä 1827 jätti virallinen syyttäjä Krogerus

edelläesittämämme Juteinin selityksen takaisin kämnerioikeudelle,

vaatien Cedervaller'ille edesvastausta siitä, että tämä ilman

asianomaisen konsistorin tarkastusta oli painosta julkaissut

Anteckningar-kirjan, joka kieltämättä kosketteli uskonnollisia aineita,

mutta hän jätti jutun muuten oikeuden arvosteltavaksi. Syytetyt uusivat

aikaisemmin lausumansa, ja kun ei mitään uutta lisätty, antoi oikeus

päätöksensä.

[Kuva: Juutilan talo pihan puolelta.]

Kämnerioikeuden mielestä oli Juteini kyseessäolevan kirjansa sivuilla

21 ja 37 Kristuksen ansiota esittävästä opista lausunut mielipiteitä ja

käyttänyt lauselmia, mitkä ovat niin pimeästi esitetyt ja niin vähän

yhtäpitävät sen opin kanssa, joka perustuu meidän pyhään raamattuumme

ja jonka meidän kirkkomme on omaksunut, tunnustuskirjoissamme, ett'ei

hän itse antamassaan selityksessä ollut osannut tyydyttävästi

selvitellä niitä, vaan on ollut pakotettu tunnustamaan, että hän, »joka

enimmäkseen saa sivistyksestään kiittää itseään, ei ollut voinut

saavuttaa selvyyttä kaikessa», minkä kautta hän siis itse tunnustaa

erehdyksensä. Edelleen on hän siv. 45 esittänyt ajatuksensa uskosta

uskonnollisessa merkityksessä tavalla, joka on ristiriidassa meidän

seurakuntamme opinkäsityksen kanssa, eikä ole selityksessään esitetyllä

väitteellä, että hän tarkottaa uskoa kaikissa kansoissa, voinut

puolustaa itseään, kun kristinuskoa tunnustaa suuri osa kansoja,

etenkin ne joille kirja täytyy olla kirjotettu paikkaan ja kieleen

katsoen, ja heidän uskonsa välttämättömästi myös sisältyy tähän

uskonnollisen uskon yleiseen määritelmään. Vihdoin ovat siv. 54

esitetyt väitteet meidän vastaisesta kohtalostamme ijäisyydessä, joskin

kuten hän selittää vain filosofisia, kuitenkin esityksensä kautta

ristiriitaisia kristinuskon ja meidän kirkkomme opin kanssa. Koska siis

sihteeri Judén tässä teoksessaan ei ollut merkinnyt ainoastaan

hetkellisiä ajatuksia siveysfilosofiassa, vaan monessa kohdin oli

antautunut mietiskelyihin uskonnollisista aineista, ja oli esittänyt

nämä tavalla, joka ei ollut yhtäpitävä meidän seurakuntamme

opinkäsityksen kanssa, niin katsoi kämnerioikeus, vaikka hän

juhlallisesti oli peruuttanut kaiken, jonka kautta joku uskonnollinen

ristiriitaisuus voi syntyä, koska tämä peruutus ei poistanut

rikollisuutta, mikä sen kautta oli tehty, että hän useinmainitun kirjan

oli painosta julkaissut, oikeaksi langettaa Juteini ja myöskin

Cedervaller sakkoihin, josta on tarkempi selostus myöhemmin. Tästä

tuomiosta ilmottivat sekä virallinen syyttäjä että vastaajat

tyytymättömyyttä.

Myöhemmin esityksessämme on selostettu täydellisesti myöskin Turun

hovioikeuden langettama tuomio marraskuun 19 päivältä 1828 Juteinin ja

Cedervaller'in valitusten johdosta, josta tuomiosta selviää, että

Juteini vapautettiin kaikesta edesvastauksesta ja Cedervaller'iin

nähden Kämnerioikeuden tuomio vahvistettiin. Kun ei Juteini ollut

valittanut kirjansa takavarikkoonotosta ja hävittämistuomiosta, niin ei

hovioikeus lausunut mitään päätöstä siinä kohdin. Samana päivänä on

hovioikeudesta lähetetty Viipurin maaherralle Carl August Ramsay'lle

kirje, jonka mukana lähetetään kappale hovioikeuden päätöstä

annettavaksi viralliselle syyttäjälle Krogerus'elle; samalla ilmotetaan

maaherralle valittajien takuusta, jonka he ovat hovioikeudelle

jättäneet heille tuomittujen sakkojen suorittamisesta, päätöksen

toimeenpanoa varten. Tämä kirje saapui maaherra Ramsay'lle saman kuun

22 p:nä.[52] Neljä päivää myöhemmin maaherra lähetti tämän hovioikeuden

päätöksen Viipurin maistraatille annettavaksi äskenmainitulle

viralliselle syyttäjälle. Edellämainittu takuu seurasi myös maaherran

kirjettä. Sen ohessa hän pyysi panemaan sanotun päätöksen lailliseen

täytäntöön sekä sellaisessa tarkotuksessa aikanaan ilmottamaan hänelle,

ovatko Judén ja Cedervaller itse kohtaansa antaneet sanotun päätöksen

saada lain voiman vaiko ei, jotta edellisessä tapauksessa takavarikkoon

otetut ja siellä säilytetyt kappaleet Juteinin tekemää kirjelmää

voitaisiin lähettää maistraatille.[53] Vielä saman kuun 29 p:nä

maistraatt ilmottaa maaherralle menetelleensä hänen määräystensä mukaan

sekä että Juteini ja Cedervaller läsnä ollen, kun hovioikeuden päätös

luettiin ja viralliselle syyttäjälle jätettiin, olivat selittäneet

tyytyvänsä päätökseen, jonka ohessa Juteini vapaaehtoisesti oli

maksanut Cedervaller'ille tuomitut sakot 96 hopearuplaa 288 ruplalla

pankkiosotuksia, mistä myös tultaisiin asianmukaisesti tilittämään.

[Kuva: Jaakko Juteinin ja hänen vaimonsa

hautakivi Ristimäen suomalaisella

hautausmaalla lähellä Viipuria.]

Kun maaherra Ramsay täten on saanut tietää, että Juteini ja Cedervaller

olivat ilmottaneet tyytyvänsä Turun hovioikeuden päätökseen,[53]

niin hän seuraavan joulukuun 6 p:nä lähettää uudelleen kirjeen

Viipurin kaupungin maistraatille ja sen mukana 190 kappaletta

Anteckningar-kirjaa, joista 163 kppl. vielä sitomattomia ja 27 kppl.

nidottuja, sekä pyytää maistraattia nyt lopullisesti ja täydellisesti

panemaan toimeen hovioikeuden päätöksen, mikäli se koskee

takavarikkoon-otettuja ja hävitettäväksi tuomittuja kirjoja.[53]

Tämän kirjeen saapumisesta on Juteini itse Viipurin raastuvanoikeudelle

ja maistraatille saapuneitten kirjeiden luetteloon vuodelta 1828

(tietysti ruotsiksi) merkinnyt: »(kirje) lähetetty Jouluk. 6, saap.

Jouluk. 8. Maaherran Viraston memoriaali, koskeva Turun Hovi Oikeuden

Päätöstä Judén'in ja Cederwaller'in valituksiin.--(saap. kirje n:ro

616). Toimeenpantu Tammikuun 8 p:nä 1829.»[53]

Sanotun jouluk. 8 p:nä 1828 saapuneen maaherran kirjeen johdosta piti

kunnallispormestari, kollegiasessori Buchman lauantaina saman joulukuun

13 p:nä maistraatin istunnon sekä oikeus- että kunnallisneuvosmiesten

saapuvilla ollessa, jossa istunnossa annettiin määräys v.t.

kaupunginvoudille vakaaja Andström'ille, että hänen yhdessä

kaupunginviskaali Krogerus'en ja poliisipäällysmies Strömberg'in kanssa

tulisi panna toimeen Juteinin Auteckningar-teoksen edellämainittujen

kappalten hävittäminen sekä siitä sitten maistraatille kertoa.[53]

Vielä samana päivänä Viipurin maistraatin oikeuspormestari Ekmark

maistraatin puolesta antoi kirjallisesti[53] tämän määräyksen v.t.

kaupunginvoudille Johan Jacob Andström'ille, joka _tammikuun 8 p:nä

1829_ pani samaisen määräyksen täytäntöön. Ja hänen kertomuksensa[53]

tästä »autodafé»sta, kirjotettuna edellämainitun määräyksen toiselle

puolelle paperia, kuuluu:

»Sittekun Kaupunginviskaali Krogerus pitemmän ajan sairastettuaan

nyttemmin on tervehtynyt ovat edellämainitut todistetut kappaleet hänen

ja poliisipäällysmies Strömberg'in läsnäollessa poltetut: todistaa

Viipuri 8. p:nä Tammikuuta 1829.

J.J. Andström»[54]

Myöhemmästä esityksestämme on lukija sitten näkevä, miten prokuraattori

Walléen ei tyytynyt hovioikeuden vapauttavaan tuomioon Juteinin

sakkorangaistuksen suhteen, vaan valitutti asiasta senaattiin, sekä

miten asian senaatissa kävi, että, näet, Juteini kokonaan sielläkin

vapautettiin enemmistä ikävyyksistä.

Mitä Juteinin selitykseen hänen Anteckningar-kirjaansa vastaan

tehtyihin syytöksiin Viipurin Kämnerioikeuden edessä tulee, jota

selitystä liitettynä oikeuden pöytäkirjaan kutsutaan siinä »Dictamen

till protokollet,» niin ei voi kieltää, ett'eikö hän yleensä

selityksessään olisi onnistunut asiaansa koko hyvin puolustamaan: Häntä

on väärin ymmärretty, hänen sanojaan väärin selitetty. Hän ei ole

vanhurskauttamisopista, sovituksesta ja Kristuksen ansiosta sekä

anteeksiannosta tämän perusteella ensinkään puhunut. Ei hän ole

Kristuksen ansiota esittänyt väärinymmärretyksi allegoriiaksi. Hän on

vain hänen mielestään järjetöntä Kristuksen uhrin materialiseeraamista

sekä anteeksiantamusoppia ilman mielenmuutosta parannukseen vastustanut

ja tehnyt sitä järjen ja filosofian kannalta. Anteeksianto taas

Kristuksen ansiosta--hän sanoo--on lahja Korkeudesta, jota ei järki

eikä filosofia pysty selittämään. Usko-käsitettäkin on hän

esittänyt aivan yleiseltä kannalta. Tätäkin samoin kuin edellisiä

on hän tarkastellut siveysfilosofina. Niinikään ovat mietteet

vapaa-ajattelijoista täysin filosofisia. Muinaisajan filosofeille

esim., jotka eivät tunteneet evankelisen opin lämmittävää valoa, täytyi

hyveen olla johdattajana sekasortoisen elämän läpi. Kun Juteini näin

selittelee kirjansa esitystä, vie hän yleensä meidät mukaansa, ja

lukija tunnustaa mielellänsä, että hänellä on täytynyt olla oikeus

esittää uskonto- ja siveysfilosofiaa.--Vielä hän hyökkäävässä osassakin

selitystään saa lukijan puolelleen, kun hän vetoaa 5 §:än

kuninkaallisessa asetuksessa painovapaudesta, annettu huhtikuun 26 p:nä

1774, ja kun hän uskaltaa viitata inhimillisesti katsoen moitteettomaan

vaellukseensa, jonka pitäisi todistaa, että hänen lämmin harrastuksensa

todella kuuluu sanotulle ihanalle siveysopille, joka on hänen

mielialaansakin ohjaamassa. Mutta, sitten tulee heikko kohta. Hän

tunnustaa, että tämä lämmin myötätuntoisuus on houkutellut häntä

kohottamaan yleistä siveysfilosofista esitystään kristillisellä, jonka

kautta hän on voinut aiheuttaa väärinymmärtämistä. Jos hänet siis

havaitaan syylliseksi, niin on hänen lohdutuksenasn tarkotuksen

puhtaus. Ja mikä on tämä puhdas tarkotus? _Hän toivoo ihmisen

jalostumista ja täydellisentymistä jo tässä elämässä, jotta hän siten

valmistuisi osallisuuteen Vapahtajan ansiosta._ Ja tuolla lauselmalla

on Juteini kumonnut koko edellisen todistelunsa ja puolustelunsa tehnyt

tehottomaksi sekä antanut ahdistajilleen aseen käteen entistenkin

lauselmiensa sellaisiin selittelyihin, ett'ei hän niissä esitä

kirkkomme sovitusoppia oikealla tavalla, kun hän ei puolustelussaankaan

ole siinä kaikissa kohdin onnistunut. Sillä äskeisen lauseen ajatuksen

mukaan tulisi ihminen osalliseksi Kristuksen ansiosta--ja tietysti

siitä johtuvista hedelmistä--vasta, kun hän tässä elämässä, mikäli

voimme Juteinia ymmärtää, koko elinaikansa moraalisella (eli

siveellisellä) elämällä on siihen valmistautunut. Heti tämän lauselman

jälkeen seuraa toinen, jota kirkkomme opin kannalta myöskin voidaan

ahdistaa, kosk'ei Juteini sitä esittäessään ensinkään ota raamatun- ja

sitä selittävää kirkkoisä Augustinuksen oppia syntiinlankeemuksesta ja

sen seurauksista lukuun sanoessaan: _Kun Jumala lahjotti (ihmiselle)

kyvyn osata erottaa hyvän pahasta, oikean väärästä, antoi hän hänelle

myöskin tahdon vapauden, täydellistyttääksensä siveydellistä

luomustansa maan päällä_, puhumattakaan siitä, ett'ei Juteini tässä

kohdin näytä myöskään muistavan Luther'in esitystä hänen kirjassaan »De

servo arbitrio» eli orjuutetusta tahdostamme, jossa kirjassa Luther,

ollen jyrkästi deterministi, torjuu humanisti Erasmus Rotterdamilaisen

ja katolisen kirkonkin semipelagiolaisen, indeterministisen

katsantokannan. Luther'in mukaanhan luonnollinen ihminen on orjuutettu

eli epävapaa ja synnin orja, josta tilasta vasta Jumalan vapaa armo

Kristuksessa uskossa omistettuna vapauttaa ihmisen, niin että vasta

tällöin tuo Juteinin esittämä ihmisen täydellistyttäminen saa alkunsa.

Tarkastaessamme kämnerioikeuden tuomion perusteluja taas emme voi olla

huomiotamme kiinnittämättä siihen oikeuden perin heikkoon väitteeseen,

ett'ei muka kristillisellä alueella ja kristityille ihmisille voida

esittää yleistä uskonnollisfilosofista uskokäsitettä, vaan ainoastaan

kristillistä, koska heidän uskonsa muka välttämättä sisältyy myös

yleiseen määritelmään uskonnollisesta uskosta.

Ennenmainittu Henrik Joel Juutila eli Pätiälä kertoi jo aikaisemmin

myös esitetyssä tilaisuudessa tämän elämäkerran kirjottajalle, että

»Juteini työskenteli asianajajana, ja että hänellä oli (paljon) tuloja;

hyvin varakas hän oli». Myöskin ent. kirjakauppias Howing sen todisti;

asianajolla sanoi Juteinin »rikastuneen, niin että poikakin (sittemmin

kokonaan) eli isän kokoomilla varoilla». Ja todellakin on Juteinin

täytynyt asianajolla ansaita nämä varat, jotta hän jo näihin aikoihin

eli vuoden 1827 seutuvilla, joissa vasta olemme liikkuneet, on voinut

omistaa kivitalon Viipurin linnotuksen alueella eli kaupungin muurien

sisäpuolella, kuten myöhemmin tulemme näkemään, sillä hänen

varsinaisesta virkapalkastaan ei ole voinut liietä varoja muuhun, kuin

mahdollisesti riittää pienen perheen elatukseen. Tohtori J.W. Ruuth

»Wiborgs Stads Historia» nimisessä teoksessaan on sivulla 853 tehnyt

selkoa Viipurin maistraatin palkkaussäännöstä v:na 1827, »jonka mukaan

maistraatin sihteerillä, joka samalla oli notarius publicus, oli

palkkaa 166:66 2/3 hopearuplaa». Tämä palkkaussääntö oli silloin aivan

uusi sekä vahvistettu käskykirjeellä 21/3 1827; ja sitä ennen oli

palkka nähtävästi ollut pienempi. Vasta v. 1845, jolloin Juteini jo oli

sihteeritoimensa jättänyt, se taas kohosi. Joskin tähän palkkaan

Juteinin muista viroista jonkun verran tuloja tuli lisää, niin ne

epäilemättä eivät voineet olla ylen suuria, jotta hän niistä olisi

rikastunut. Me sen vuoksi täydellä syyllä luotamme Pätiälän ja

Howing'in kertomuksiin, että Juteini asianajolla rikkautensa kokosi.

Jos hän siis asianajolla aineellisesti vaurastui, niin hänen täytyi

olla hyvin käytetty asianajajana ja kaiketi myös verraten taitava tässä

toimessa. Jo edellä näimmekin, että hän koko hyvin omassa asiassaan

Viipurin kämnerioikeudessa osasi »Dictamen»illansa puolustaa itseään.

Eräs toinenkin Juteinin lausunto, joulukuun 4 p:ltä 1827----sillä

kertaa Viipurin maistraatin pöytäkirjaan on meillä tilaisuus esittää,

ja se koskee erästä talonomistajain yhteistä asiaa Viipurin

linnotusalueella.

Juteini oli nähtävästi juuri hiljan--ehkäpä sentään mahdollisesti jo v.

1826--ostanut itselleen talon N:o 109 Viipurissa,[55] päättäen siitä

ett'ei hän v:n 1825 kirkonkirjaan vielä ole merkitty talonomistajaksi,

mutta jo joulukuun 4 päiväksi 1827 hän kaupungin muitten

talonomistajien kanssa on kutsuttu Viipurin kaupungin maistraatin eteen

kuultavaksi edellämainitun saman vuoden maaliskuun 21 päivän

käskykirjeen määräyksestä, että Viipurin kaupunki saisi »oikeuden

paitsi paljoa muuta kantaa n.k. tonttiäyrejä.» Kutsua tähän maistraatin

istuntoon oli noudattanut 29 talonomistajaa, joista kymmenellä näyttää.

olleen talonsa linnotuksen alueella. Näistä, näet, yhdeksän ilmotti

toistaiseksi kieltäytyvänsä maksamasta tonttiäyrejä kaupungin

rahastoon, koska he ymmärsivät käskykirjeen sanamuodon niin, että sen

määrääminen, olisiko tonttiäyrejä maksettava vaiko ei, riippuisi

kokonaan talonomistajista, ja sitä suuremmalla syyllä saattoivat he

kieltäytyä maksamasta, kun kaupungin rahasto silloin oli siinä

kunnossa, ett'ei se tarvinnut muita tuloja kuin siihen asti tavallisia.

Näiden ajatusten esittäjänä esiintyi ensin suullisesti

kihlakunnantuomari, laamanni Adolf Krogius, joka lausuntoonsa lisäsi,

että hän omasta puolestaan tulevaisuudessa kernaasti olisi valmis

suorittamaan sanotun suorituksen, jos kaupungin rahasto sattuneista

syistä joutuisi suurempia tuloja tarvitsemaan. Näin kuuluvan lausunnon

taas pöytäkirjaan otettavaksi jätti maistraatin sihteeri Judén: »Kun

Ruotsin hallitus muinoin perusti Viipurin linnotuksen kaupungiksi, ei

tämä kaupunki voinut jäädä asukkaita ja tuloja vaille, jos

perustamiselle haluttiin pysyvää merkitystä. Sentähden osotetttin

tontteja linnotuksessa rakennettaviksi, ja maata kaupungin ympäriltä

varattiin käytettäväksi. Edellisellä (toimenpiteellä) saatiin kaupunki

syntymään, ja jälkimäisellä oli sama kaupunki kunnossapidettävä.

Varattu maa oli tarpeellinen, jotta sen tuotteista saaduilla tuloilla

voitaisiin suorittaa satunnaiset menot ja yhteiskunnalliset ulosteot

asukasten tarvitsematta rasittaa itseään tonttiäyrien maksamisella,

joita ei linnotuksen alueella olekaan koskaan kannettu. Mutta kun

esikaupungit sittemmin ovat syntyneet, on talonpaikat

(»Gårdsplatserne»), samoin kuin kaupungin muu käyttökelpoinen maa,

luovutettu halullisille asukkaille vuotuisesta vuokrasta, ja on

luultavasti maksuehdot silloin, joko kaupungille joutuvine

kauppahintoineen tai ilman hinnatta, määrätty suoritettaviksi

pinta-alan laajuuden mukaan, ja siis olemaan tonttiäyrejä mukavimpana

verotusperusteena sellaisessa suhteessa. Tämän väitteen varmuus ilmenee

selvästi siitä asianlaidasta, etteivät tontit linnotuksen sisäpuolella,

vaan ainoastaan esikaupungeissa ole olleet tonttiäyreillä rasitetut,

niinkuin kantoluettelot sen useina vuosina takaperin osottanevat,

vaikka tonttiäyrejä myöskin esikaupungeissa sittemmin solkenaan on

lakattu kantamasta, ainakaan ei niitä ole säännöllisesti kannettu.

Useat esikaupunkien asukkaista voinevat kuitenkin näyttää

tämäntapaisten ulostekojen kuitteja, joita vielä läänin palauttamisen

jälkeen muun Suomen yhteyteen on kannettu muutamilta talonomistajilta,

etenkin taloja myytäissä. Kaikki talonasemat linnotuksen muurien

sisäpuolella, esivallan rakennettaviksi antamina, ovat siis katsottavat

vapaatonteiksi, eikä niitä voida vastoin omistajain myönnytystä

maksuilla rasittaa, jonka he myöskään tuskin katsonevat oikeaksi, niin

kauan kuin he ymmärtävät naurettavuuden siinä, että syyttä suotta ja

ikäänkuin vain muiden neuvosta rupeaisivat tyhjentämään toista taskua

täyttääkseen toisen. Koska nyt sellaista maksua ei myöskään kaupungin

viimeistä järjestelyä vahvistettaissa ole otettu lukuun, vaan tuo on

jätetty asianomaisten itsensä määrättäväksi, eikä kaupunginrahastoa

muuten katsota olevan missään sellaisessa varojen puutteessa, että

ylimääräisiä verotuksia tarvitsisi vaatia; niin tulisi tonttien

linnotuksen sisäpuolella olla siitä solkenaan vapautettuja ja niin

sanottua taksotusta voida sovelluttaa ainoastaan esikaupunkien

tontteihin ja muuhun kaupungin käyttökelpoiseen maahan, siinä

tapauksessa että kaupunki näkee hyväksi näin käyttää tiluksiaan».

Kaikki muut läsnäolevat selittivät olevansa valmiit suorittamaan

taloistansa kyseessäolevan maksun; kuitenkin huomautti eräs sorvari

Stenberg, jonka talo nähtävästi myös oli linnotusalueella, että hänkin

kieltäytyisi maksamasta mainittua maksua, kuitenkin vain siinä

tapauksessa että linnotuksen sisäpuolella olevat talot vapautettaisiin

tästä maksusta. Maistraatti sitten julisti sellaisen päätöksen, ett'ei

ole kaupungin talonomistajain asia arvostella, onko kaupungin rahasto

suurempien tai pienempien tulojen tarpeessa; ja koska Viipurin

kaupungin edellämainitun käskykirjeen mukaan tulee kantaa kyseessäoleva

vero tonttiäyrin nimellä, niin maistraatti katsoo kohtuulliseksi käskeä

asianomaisia talonomistajia heti ehdottamaan sitä maksun määrää, mikä

kunkin talonomistajan tulee suorittaa. Laamanni Krogius ja ne, jotka

häneen olivat yhtyneet, ilmottivat päätökseen tyytymättömyyttä;

valitusaikaa kesti seuraavan vuoden tammikuun 3 päivään.[56]

Niinkuin liitteenä olevasta pöytäkirjasta näkyy, on Juteini neljäntenä

lueteltu kuultavaksi kutsuttujen talonomistajain luettelossa. Kun

tunnemme ajan luonteeseen kuuluvan, että se tarkkaan pitää kiinni

arvojärjestyksestä, niin luulemme olevamme oikeutetut tekemään sen

johtopäätöksen, ettei maistraatin sihteerinvirkaa siihen aikaan

pidetty niinkään alhaisena eli »matalana», niinkuin J. Krohn siitä

Juteini-elämäkerrassaan sanoo. Jo se, että se oli virka, antoi sille

arvoa virkapuvun ohella. Virkamies oli aina kauppiaita ja käsityöläisiä

eli ammattilaisia korkeampi. Muistan vielä kuinka n. 40 vuotta sitten

maistraatinsihteeri Carl Tollet Turussa oli korkea-arvoinen virkamies.

Mitä itse edellämainittuun Juteinin maistraatille jättämään lausuntoon

tulee, on esitys siinä selvä ja sitova sekä johdonmukainen, joskin se

alussa tuntuu jonkinverran naivilta.

Juteinin kuntoa virkamiehenä todistaa meistä muutama seikka, minkä

tunnemme juuri näiltä ajoilta. Itse hän, kuten muistamme,

puolustuspuheessansa Viipurin kämnerioikeudessa uskaltaa sanoa, ettei

hän suinkaan ole laiminlyönyt paljonkin uutteruutta kysyviä

virkatoimiansa, vaikkakin hän niiden ohessa on jonkun verran

harjottanut »kirjailijahuvia». Ja jos hän on tunnontarkka virkamiehenä

ja sellaisena myös ankara vaatimuksissaan itseänsä kohtaan, niin

näyttää siltä, ett'ei hän myöskään mitenkään suosi tai ainakaan hyväksy

ja salli peitellä leväperäisyyttä, oli se kenen viranhoidossa tahansa.

Sitä osottaa ainakin tavallaan seuraava tapaus tammik. 12 p:ltä 1829.

Oikeusneuvosmies Carl Öijer, näet, oli laiminlyönyt laatia maistraatin

politiapöytäkirjat täysin valmiiseen kuntoon ja jättää ne maistraatille

siltä ajalta, jolloin hän oli raastuvanoikeuden ja maistraatin v.t.

notariona Viipurissa eli heinäkuun 3 p:stä asti vuonna 1827 aina

edellämainittuun maistraatinistuntopäivään asti; siis noin puolentoista

vuoden aikana. Neuvosmies Öijer selitti, ett'ei hän ollut voinut

pöytäkirjoja täydentää, koska maistraatinsihteeri Judén muka oli

kieltäytynyt hänelle jättämästä maaherran maistraatille lähettämiä

useita aineita koskevia memoriaaleja, jotta hän kotonaan käyttäisi

niitä sanottuja pöytäkirjoja laatiessaan, sekä että sittekun[57] se oli

tapahtunut ja hän raastuvanoikeuden määräämänä saman kaupungin

kämnerioikeuden ylimääräisenä puheenjohtajana oli ennättänyt toimittaa

muutamia hänelle tällaisena kuuluvia tehtäviä, tahtoi hän kiireimmiten

luotaan jättää kyseessäolevat pöytä- ja asiakirjat. Juteini tämän

kuultuaan puolestaan huomautti, että Öijer joka kerta, kun maaherran

memoriaaleja oli maistraatissa esitetty, oli kuittausta vastaan juuri

sitä varten olemassa olevaan kirjaan saanut nämä memoriaalit

käyttääkseen niitä valmistaessaan pöytäkirjoja. Sittenkun nämä

memoriaalit vuodelta 1827 jo olivat jätetyt takaisin ja sittemmin

tulleet sidotuiksi, oli neuvosmies Ö. tahtonut ottaa memoriaalinidoksen

kotiansa, mutta ei hän (J.) ollut siihen voinut suostua muuta kuin

maistraatin siihen myönnytyksensä annettua. Maistraatti sitten päätti

10 hopearuplan: sakon uhalla vaatia, että Öijer kahden viikon kuluessa

laatisi valmiiksi ja jättäisi Maistraatille kaikki heinäkuun alusta

vuonna 1827 saman vuoden loppuun pitämänsä pöytäkirjat sekä niihin

kuuluvat asiakirjat; samoin määräsi maistraatti samansuuruisen

uhkasakon, ell'ei Öijer ennen seuraavan helmikuun 14 päivää jättäisi

Maistraatille täysin kunnossa vuoden 1828 pöytäkirjat niihin kuuluvine

asiakirjoineen ja sakkoluetteloineen kuluneen vuoden jälkimäiseltä

puoliskolta.[58] Toisessa pykälässä sitten määrättiin, että Öijer'in

piti seuraavaksi lauvantaiksi valmistaa kuluvan vuoden pöytäkirjat

tarkistusta varten ja sittemmin joka lauvantaiksi edellisen, kuluneen

viikon pöytäkirjat ja kuukausittain ennen seuraavan kuukauden 8 päivää

jättää arkistoon politiapöytäkirjat niihin kuuluvine asiakirjoineen.

Kun sitten Öijer'illä ei kuitenkaan ollut alkuvuoden 1829 pöytäkirjat

valmiina ja hän taas esitti verukkeita ja m.m. että hän pyytää

memoriaalinidettä vuodelta 1827, niin päätti maistraatti antaa

tulevaisuudessa lausuntonsa siitä, milloin ja minkä ajan sisässä sen

vuoden (eli alkuvuoden 1829) pöytäkirjain tulisi olla valmiita

tarkistusta varten, sekä määräsi samalla, että maistraatin sihteeri

kuittia vastaan jättäisi Öijer'ille pyydetyn memoriaaliniteen.

Olemme täten seuranneet Juteinin elämänvaiheita noin vuoden 1830

seutuville, ja olemme niin tehdessämme jo edellisessäkin esityksessä

nähneet hänellä kirjailijana enimmäkseen olleen vastuksia, jos kohta

näistä laajemmin puhumme vasta hänen kirjallisten julkaisujensa

yhteydessä ja näitä selostavissa luvuissa. Valistuspyrinnöissäänkin

Juteini oli etupäässä saanut kiittämättömyyttä niittää. Mutta nyt

näyttää lehti kääntyvän; hänen suuressa oikeusjutussaan julistaa

senaatti vapauttavan päätöksensä v:na 1831 sekä sakkoihin että

Walléen'in kerettiläisyyssyytöksiin nähden, johon jo edellä toisessa

yhteydessä lyhyesti viittasimme ja josta myöhemmin erikoisessa luvussa

vielä tarkemmin teemme selkoa. Onnen aurinko näkyy täydeltä terältään

rupeavan hänelle paistamaan. Hän alkaa saada kansalaisiltaan

myötätuntoa ja tunnustusta yhä yleisemmin osakseen ja siitä on

seurauksena, että hän vaikka jo käyden kuudettakymmentä silloin tällöin

taas helkyttelee kanneltaan julkaisten Sanan Saattajassa Viipurista

runoja, toisinaan uusiakin, vaikka vain W.S:n nimimerkillä

varustettuja, kuten eräässä myöhemmässä luvussa osotamme.

Myötätuntoisuutta, Juteinin hyvien pyrkimysten ymmärtämistä ja hänen

suomalaisuuden hyväksi uhrautuvaa työnsä tunnustusta esim. osottaa

seuraava »lähetetty» runo, nimeltä Toivo ja Kiitos, jonka lukija on

löytäviä Sanan Saattajan Viipurista 11 n:osta v. 1833 maalisk. 16 p.

Painatamme siitä Juteinia koskevan kohdan tähän:

------»Waan en taida taivutella

Saataa olla sanomata

Judén'ista julkisesta,

Miehestä niin mainiosta.

Se on selvä Suomalainen,

Meidän kielemme kokia;

Hän on paljon työtä tehnyt

Vakaisesti valistanut

Meidän kansan kalloloita,

Aivan hyvyyden halusta,

Vaan ei palkinnon perästä».------

Ihmekö, että Juteini, tämäntapaisen tunnustuksen saatuaan,

suomenkielestä laulaa lirittää leivon lailla: »Helisewä, hellä kieli,

soma niin kuin linnun soitto».

Ja jonkun aikaa myöhemmin tulee hänen osakseen, tietenkin etupäässä

hänen ruotsiksi suoritetusta tieteellisestä kirjailijatoimestaan, kuten

eräässä myöhemmässä luvussa likemmin saamme nähdä, taaskin julkinen

tunnustus, jonka vertaista hän ei aikaisemmin olisi voinut uneksuakaan.

Tarkotamme sitä tapahtumaa, kun hän yliopistomme 200-vuotisessa

riemujuhlassa v. 1840 seppelöidään kunniatohtoriksi.

Mutta jo vähän ennen tätä hän samana vuonna sai ensin runoilijana

kehotusta ja sitten virkatoimistaankin tunnustusta, joista nyt sananen.

Kehotus tuli taas, niinkuin edelläesittämämme runomuotoinen

tunnustuskin Sanan Saattajan palstoilta ja liittyi ennen mainittuun

vuonna 1840 julkaistuun elämäkertaan. Siinä annetaan täysi tunnustus

Juteinin tähänastisilla harrastuksille suomenkielen hyväksi ja

odotetaan vielä paljon hänen runottareltaan, kun hän maistraatin

sihteerivirkansa jättäneenä, kuten tulemme näkemään, on vapaa

antautumaan yksinomaan sen palvelukseen. Useissa kohdin

alkusoinnullinen ja kauttaaltaan runollinen kehotus kuuluu:

»Puolentoista kuukauden paikoille sitten päättyi siis J:nilta julkisen

viran toimitus. Ajatellessamme että hän, moninaisia esteitä ja

vastoinkäymisiä vastaan sotiessa ja tärkiäin viivyttämättömäin

virka-töidensäkin välillä säilytti halun ja rakkauden äidin kieleen

puhtaana ja palavana ja että hänen kanteleellansa oli heliä ääni ja

soittajalla silmä selkiä jo silläkin ajalla, kuin sormet melkein

lakkaamata olivat väsyttävissä virka-töissä kiini ja on taivas sangen

tymperä, niin lieneekin meillä syy toivoa häneltä Suomen kielelle uutta

ja runsasta vuoden tuloa nyt, kuin ei viran vaivat ja väsytykset enä

kiellä häntä Wäinämöisen kanteletta ylen-aikaa käsivarrella

kantelemasta, eikä elämän murheet estele häntä, sormet soittokielillä,

yhä ylös kirkkauteen katselemasta, josta valo alas-vaipuu soittajankin

sieluun selittämään hänelle oman sydämensä tuskin aavistettua syvyyttä,

ja nimeilemään nimettömiä ja sanoihin solmeilemaan tuolta ylhäältä

tuotettuja ihmet-ilmestyksiä, vähemmin näkeville kuolevaisuuden

matkakumppanille loisteeksi liikunnoillansa. Totta kyllä on meidän

mieheltä elämä-kulku jo kauvan puolen päivän paikkoja ohitse, mutta

kaukana on vielä hänestä elämän ehto-hämärä ja jokaiselle pohjan

pojalle tietty, että keski-illoista vasta alkaa taivas täällä oikein

seljetä ja sinertyä ja mieli mehuta ja liikunto oikein luokostua

liikkuvalta ja työ oikein käydä mieltä myöten työn tekevältä».--

Kuitenkin Juteinin tuotteliain ja tärkein työkausi kirjailijana oli jo

ohi, vaikkakin hän tuota kehotusta vielä jonkun verran noudatti.

Maistraatin sihteerin viran Juteini jätti helmikuun 17 päivänä 1840,

oltuaan sen haltijana 26 vuotta ja 2 1/2 kuukautta. Erotessaan hän oli

vanhin virkamies Viipurin maistraatissa ja jo ennen mainittu Sanan

Saattajan »Kertomus J. Juteinin elämän vaiheista» antaa hänestä

virkamiehenä sellaisen arvostelun ja tunnustuksen, että hän

toimekkuutensa kautta oli »viran toimituksissa ansaitun arvon voittanut

kaikilta----kaupungin asujamilta». Tämän arvonannon ja kiitollisuuden

näkyväksi osotteeksi »toimellisesta ja pitkällisestä palveluksesta»

lahjotti Viipurin kaupungin kauppias- ja porvarikunta Juteinille

sirotekoisen kannellisen hopeamaljan. Lahjan hän sai vastaanottaa itse

läänin herra kuvernöörin kädestä maistraatin huoneustossa saman vuoden

kesäkuun 26 päivänä. Malja, joka painoi 11 naulaa (eli noin 4,7 kiloa),

oli teetetty Pietarissa ja oli maksanut lähes 1,500 ruplaa. Se oli

sisältä kullattu, ja sen ulkopinta oli »paitsi muita kaunistuksia»

yhdelle puolelle koristeekseen saanut Viipurin kaupungin vaakunan ja

toisella luettiin seuraavat piirrokset:

Jakob Juteinille.

Wiipurin kaupungin Sihtierille,

26 vuotisista vaivoistansa,

Kaupungin kaupiaskunta.

1840.

Mitä hohtava kopia,

Kuta kulta kiiltäväinen,

Nepä muuttuvat moneksi.

Muistosi on muuttumatoin.[59]

Tästä kunnianosotuksesta kertoo meille lauvantaina seuraavan heinäkuun

4 päivänä Sanan Saattaja Viipurista 27 numerossaan, eräässä

uutisentapaisessa tiedonannossaan, jonka jälkeen heti seuraa »_Jaakko

Juteinille_» omistettu pitkä ylistysruno.[59] Sen lopussa on merkki -g-

Runon luulisimme pastori K.H. Ignatius'en[60] sepittämäksi, johon

nimeen sen alla oleva merkkikin viitannee. Mainittu kunnianosotus onkin

se »uusi tilapää» (1. tilaisuus), kuten uutisessa sanotaan, joka on

panegyrisen runon aiheuttanut »puheen jatkannoksi» tuolle aikaisemmin

esitetylle hauskalle ja myöskin ylistävälle »Kertomukselle J. Juteinin

elämän vaiheista». Tämän taas Sanan Saattajan toimitus on aiheutunut

kirjottamaan, kuten edellä näimme, huhtikuun 4 p:n numeroon Juteinin

eroamisen johdosta maistraatin sihteerivirastaan. Ja tottahan se

(toimitus) »Sanoma-Seuransa»[61] jäsentäkin muistaa kirjotuksella

merkkitapauksen sattuessa. Ja jos ei enää »Sanoma-Seuraa» olisikaan

ollut olemassa entisen toimittajan, kappalaisen K.V. Virenius'en,

luovuttua lehden toimituksesta, niin täytyi uuden toimittajan,

nähtävästi juuri Ignatius'en, muistaa vanhaa ja monivuotista avustajaa,

Juteinia. Nuori ja innokas Ignatius onkin runollisesti hänestä puhunut,

kuten edellä näimme.

Mutta pelkkään myötäkäymiseen ei Juteini milloinkaan ollut tottunut.

Jos hänelle näihin aikoihin olikin ollut, mikäli tiedämme, kaikki

myönteistä ja hän osakseen olikin saanut paljon kunniaa ja tunnustusta,

niin tuli jo seuraavana vuonna (1841) aika kova isku, silloin sattui

miehelle onnettomuus sellainen, joka on pahimpia, mitä ihmistä kohdata

voi. Hän kadotti vaimonsa! Tästä tapauksesta hän laulaa Runon

Tähteissänsä (painettu 1844): »Sydän sula syttyneenä Luojan luoksi

ylenee», ja »Kunnolla kulkewan maailman matkat onni on oiwa: hänelle

kuoleman hetkellä Herran lohdutus loistaa». Sitten: »Luonnon luja

Ryöstö-wouti, kutsuttuna kuolemaksi, lainan[62] wiepi laksohonsa»;

mutta vaikka se näin tekeekin, niin se »waan ei vaadi arwoamme, eikä

kunniaa kukista». Tästä »ryöstömiehestä» hän samassa kohdassa

ajattelee: »Eipä luowu elämästä kuolo muita murtawainen; wasta loppu

wanhan luonnon kuolemangin kukistaapi.» Toisessa kohdassa samaa kirjaa

hän kuolemasta taas kirjottaa: »Itse kuolo ihmisellä taudin tuskan

liewitessä käypi kerran keweäksi; erittäissä elämästä hengi wielä

wirkistyypi niin kuin kytö kynttilässä loppuwana leimahdellen, illan

suussa päiwä pilwet purppurallansa punaillen». Ja eräässä toisessa

paikassa: »Elon uuden uskojalda, taikka toisen toiwojalda taudin nuolet

taitetaan, kuolon voima voitetaan».

On niinkuin hän omaa avioliittoansa olisi ajatellut, kun hän samalla

sivulla viimeistä edellisen runopätkän viereen sijottaa seuraavat

runopukuiset, oivalliset mietteet: »Siweys on side oiwa, wanne wahwa

ystäwyyden» ja »Syystä lapsen syndymässä awio on niin kuin aita

seisomassa säipäinensä (sic!), joita witsa, joka aika ymbärillä,

yhdistääpi». Ja ehkäpä hän oman vaimonsa suhteen on joutunut seuraavan

totuuden kokemaan, jonka hyvänä opetuksena tahtoo terottaa muiden

aviomiesten mieliin: »Waimoldasi waatiwainen kauan kestäwää hywyyttä!

ole itse oiwan lainen, etsi wirheissä wähyyttä; siitä nainen siwenee,

pahastakin paranee».

Mutta Juteinin surullakin oivan vaimon kuoltua täytyy olla rajansa,

siksi hän samassa runokirjassa laulaa: »Pilvi päiwän pimittääpi, murhe

muodon mustendaa, siksi että ennättääpi aika huolen huojendaa». Ja

muistellen raamatun lohdullista opetusta kuolleiden ylösnousemisesta

hän riemastuneena jälleennäkemisen iloa ajatellen huudahtaa:

»Kuolewa manalan majohin kulkee,

ystäwä hautansa huolella sulkee;

waan vielä ystäwät yhtywät kerran

heräten ilolla huudossa Herran».

Ja hänen poikansakin Joël Jacob voi äidin kuoltua lohdutella itseään

seuraavalla, »Hauta-piirroksia» nimisestä kokoelmasta otetulla,

säkeistöllä, joka sitten myöhemmin sopi hänelle lohdukkeeksi isänkin

mentyä manalaan

»Lapsilla on huoli,

kuin nyt isä (äiti) kuoli;

mutta taiwahassa jälle tawataan,

koska armon helma heille awataan».

Niinkuin aikaisemmin osotimme, oli Juteini tullut rikkaaksi

asianajolla. Mutta epäilemättä oli hän, sen ohella että hän hyviä

tuloja nautti, myös ollut kaikessa säästäväinen, samoin kuin

luultavasti hänen vaimonsakin. Heillä nähtävästi oli ollut ohjeena se,

minkä Juteini Runon Tähteissäänkin meille kaikille yleensä suosittaa:

»Joka on jalo ja toimesta tarkka, sillä on tallella taskussa markka:

toimella puutokset poistellaan, onnelle ohjakset laitellaan».

Niinikään näimme jo, että hän osakseen sai tunnustusta hyvistä

pyrkimyksistään ja suurta kunniaakin. Huolimatta kaikesta tästä on

hänen nähtävästi pohjaltaan vakava luonteensa kuitenkin, kaiketi

osaltaan sekä monista katkeroitumisista että kohdanneista suruistakin,

myöhemmällä iällä tullut vielä vakavammaksi ja milt'ei

uskonnollismieliseksi, niin että hänen runonsa sävel silloin usein on

tällainen:

»Isän tykö ikäwöiten

hengi harras halajaa,

kiittäwänä kipinöiten

Luojan luoksi palajaa».

Niinkuin eräässä myöhemmässä luvussa tarkemmin tulemme selostamaan, on

suomalaisuuden toinen heräys v. 1844 saanut Juteinin kirjalliset

harrastukset heräämään uudelleen eloon ja nyt hän omissa nimissään

lähettää julkisuuteen »Lauseita Jak. Juteinin Kirjoista» ja

»Sananlaskun Koetuksia ja Runon Tähteitä», josta juuri tässä edellä

lainasimme säkeitä, sekä 22 kappaletta arkkiveisun kokoisia vihkoja

runoja y.m.

Tohtori J.W. Ruuth kertoo Viipurin kaupungin, jo ennen mainitsemassamme

historiassaan,[63] että Juteini jo v. 1845 oli saanut luvan perustaa

toisen kirjapainon, mutta ett'ei hän sellaista kuitenkaan perustanut.

Sen sijaan Viipuri saikin toisen kirjapainon v. 1850 siten, että

kirjanpainaja C.V. Holmström sinne muutti kirjapainonsa Sortavalasta.

»Valistuksen virittäjänä», valon sytyttäjänä oli Juteini koko

miehuutensa ja tärkeimmän kirjailijaoloaikansa ollut. Sen vuoksi meitä

ihmetyttää suuresti, kun saamme tietää, että sama mies vanhoilla

päivillänsä, vaikka olikin varakas ja siis ilman sivutulojakin hyvin

toimeentuleva eikä ensinkään enää niiden tarpeessa, rupesi »valon

sammuttajaksi», painoasiamieheksi eli sensoriksi. Kuitenkin on hänen

kunniakseen mainittava, ett'ei hän kuuluisaa 1850-vuoden kieliasetusta

tai sen vaatimia samantapaisia kuristustoimenpiteitä koskaan alistunut

noudattamaan, kun sitä vaadittiin, vaan jo edellisenä vuonna luopui

sensorintoimesta. Kanavan lakkautuksen jälkeen, näet, oli Viipurissa

yritetty saada eloon aikaisempi Sanan Saattaja Viipurista. Mutta

Juteinin olisi pitänyt sensorina sitä ehkäistä. Tapauksesta kertoo

Europaeus Lönnrot'ille kirjeessä tammik. 31 p:ltä 1849 seuraavasti.

»Sanansaattajan ulosantamista kohtasi varsin outo este. Läänin

kuvernööri (Kasimir von Kothen) nimittäin antoi käskyn sensorille,

ett'ei hän saa painoon luvata lehteä, olkoon siinä kirjotukset mitkä

hyvänsä. Sensori Judén erosi järkiään virastansa. Sanansaattaja seisoo

valmiina kirjapainossa, mutta ei pääse hiiskumaan.».[64]

Näin kaikista muista viroistansa eronneena paitsi nähtävästi helposti

hoidetusta laivanmittaajatoimestaan, jonka hän näkyy kuolemaansa asti

pitäneen, jo hyvin ijäkäs Juteini ajatteli kaikkien lukemattomien

kirjotelmiensa yhteistä painosta, jota varten hän, kuten jo edelläkin

näimme, oli mahdollisesti aikonut oman kirjapainon hankkia. Koottujen

suomenkielisten teostensa laitosta hän nähtävästi 1840-luvulla olikin

puuhaillut, ehkäpä sentään enimmin vuosien 1844:n ja 1847:n välisenä

aikana, koska hän v. 1844 painatti jo edellä mainitut julkaisut,

suureksi osaksi vain uusittuina tai uudelleen muodosteltuina laitelmina,

ja v. 1847 pani »kuluneen runo-weitsensä tauluun» selvästikin merkiksi

siitä, ett'ei hän »hanhensulkaansa» enää kirjailijana terottaisi.

Kaiketi juuri noina vuosina hän järjesteli, tarkasteli ja muunteli

entisiä kirjotuksiaan sanotunlaista painosta varten, vaikka hänen

elämäkertansa kirjottaja on olettanut hänen siinä työssä viettäneen

kaikki loppuvuotensa, kunnes kuolema katkaisi vanhukselta elämän

langan vuonna 1855. Mutta onhan sentään mahdollista, että tuo

tiedonanto onkin totuuden sisältävä perinnäistieto eikä pelkkä

olettamus, että, näet, 70-74 vuotias ukko vielä kykeni kirjalliseen

työhön; sillä onhan niitä ollut kaikkina aikoina poikkeuksia

vanhustenkin joukossa, jopa jokunen sellainenkin, joka 80-vuotiaana

vielä on kyennyt luennoimaan ja siinä suoriutumaan hyvin. Kuitenkin

olisin hyvin taipuvainen uskomaan Juteinin omaa tiedonantoa, että hänen

»runoveitsensä» vuoden 1847 jälkeen on saanut levätä rauhassa

»taulussaan» sekä ett'ei hänen »suomenkielisten teostensa

parantelemisesta»[65] enää voinut olla puhetta ja tuskin

muuntelemisestakaan edes huonommiksi; siksi vanha ukko jo siihen oli.

»Järjestelemisestä» en sen sijaan tahdo mennä sanomaan mitään. Nämä

järjestetyt kirjotukset, Juteinin kootut teokset, eivät kuitenkaan

hänen eläissään nähneet julkisuutta; vasta hänen kuoltuaan ne

painettiin. Mutta saanemme tähän palata toisessa yhteydessä.

Renvall ja Juteini olivat suomenkielen oikeinkirjotuksen uudistajia,

edellinen etupäässä tietopuolisesti, jälkimäinen taas käytännössä.

Mutta Renvall meni pitemmälle uudistuksissa kuin Juteini ja hän niissä

sai yleisen käytännön lopulta puolelleen ja nykyään kirjotamme

jokseenkin hänen ehdotustensa mukaisesti. Juteini, vaikka olikin monia

tärkeitä uudistuksia rohkeasti ottanut käytäntöön, kuten jo

edellisessäkin näimme ja tulemme vielä edempänäkin näyttämään, ei

kuitenkaan tahtonut luopua b:stä m:n, g:stä n:n ja d:stä n:n ja l:n

jäljessä, koska hänestä tässä kansankielen käyttö antoi tukea

tällaiselle aikaisemman kirjakielen kirjotustavalle. Hän pysyi näin

aina kuolemaansa asti, niinkuin J. Krohn sanoo, »itsepintaisesti

vanhentuneen kirjotustavan ainoana viimeisenä mohikaanina». Tietysti

Juteinin mielen lopulta täytyi olla jonkun verran myrtynyt tästä,

vaikkakin vain osittaisesta, epäonnistumisesta oikeinkirjotustapaa

määräiltäissä ja siinä, että tässä yleinen käytäntö vähitellen yhä

enemmän ja enemmän muuttui hänen edustamastaan kannasta, kunnes hän

siinä oli yksin. Mutta toinenkin huolen aihe oli hänellä. »Murteitten

taistelua», joka aiheutui siitä, että kukin suomea käyttävä kynäniekka

käytti oman synnyinseutunsa kansankieltä, oli kestänyt jo vuosikymmeniä

eikä ollut vielä tauonnut, kun Juteini jo oli kirjailijauransa

lopputaipaleella. Juteini itse oli, kuten jo aikaisemmin näimme,

suomenkielen käytössä harvinaisen vapaa murteellisuudesta ja sen

kirjakieltäkin hän halusi siitä puhdistaa. Kun tämä ei onnistunut, niin

hän siitä v. 1844 valittaa, kuten tulemme näkemään vielä myöhemminkin

esittäessämme hänen kirjotustaan »Pari sanaa suomeksi 1844», joka

tietääksemme kuitenkin oli painettuna vasta hänen koottujen teostensa

4:nnessä osassa. J. Krohn sanoo kuulleensa »vastahakoisuuden tuota

kirjallisuudessa ilmaantuvaa kirjavuutta vastaan viimein tehneen koko

suomalaisuuden harrastuksen ukolle vastenmieliseksi». Ja toisenkin

suupuheen Krohn kertoo, vaikk'ei hän sen »luotettavaisuutta kuitenkaan

voi taata», ja sen mukaan »oli Juteini viime vuosinansa muuttunut

melkein suomalaisuuden vastustajaksi». Näillä vanhoilla päivillään,

joista tässä yleensä viimeksi on ollut puhetta, on Juteinilla toisinaan

vielä ollut kolmaskin syy suutahtaa, jotta hän äreänä joskus on jakanut

omankäden-oikeuttakin. Tarkotamme sitä, että hänen kerrotaan olleen

eläinsuojelija jo ennen, kuin maassamme eläinsuojelusasiaa oli aljettu

ajaa ja sen eteen järjestelmällisesti työtä tehdä. Jo v. 1810 hän

Kirjoituksia vihkoonsa ensimäiseksi pani runon Teurastamisesta elli

Lahtaamisesta, v. 1816 oli Pila-Kirjoituksia kirjassa pila Armeliaisuus

nimeltä ja v. 1817 oli Ajan Wiete runovihkosessa runo Kuoharista elli

Salwaajasta, joiden kaikkien sävy on eläimiä säälivä. Mutta

varsinaisemmin eläinsuojelusta tähtääviä jotkut hänen kirjotuksensa

ovat vasta hänen myöhemmällä ijällänsä. Ja se on epäilemättä myös vasta

tältä ajalta, kuin kertomukset hänen eläinsuojelusharrastuksestaan on

kotoisin. Tämän kirjottajalle esim. reistraattori O. Himmanen

Viipurissa (v. 1913) kertoi kuulleensa v. 1896 (siis: ennenkun Krohn'in

Suomal. Kirjallis. Vaiheet ilmestyi) silloiselta maistraatinsihteeri

Aschan'ilta, että ukko Juteini tullessaan Neitsytniemestä »Turun

sillalle» ja kohdatessaan markkinaväkeä, joka rääkkäsi hevosta, oli

kepistänsä »antanut» rääkkääjälle. Aschan oli sen kertonut osotteeksi

siitä, että Juteini oli vähän omituinen. Muuta »omituista» hän ei

sentään ollut kertonut. Kun ennenmainitulta ent. kirjakauppias

Howing'ilta kysyin: voiko tuossa kertomuksessa, jonka Krohn kertoo

vielä yleisemmässä muodossa, olla perää; saattoiko Juteini ilman

ikäviä seurauksia uskaltaa rangaista rääkkääjää, niin hän sanoi tuon

voineen olla hyvin mahdollista ja uskottavaa.[66] Ottaen huomioon

aikaisemmin esitetyt vastoinkäymiset, surun vaimon kuoleman johdosta ja

ehkäpä sensorina olonkin sekä vihdoinkin nuo pienemmät, viimeksi

kerrotut »kiusat», emme sitä ihmettelisi, joskin Juteinin luonne olisi

kehittynyt jonkun verran ihmisiä vierovaksi ja araksi, etenkin kun hän

voimansa päivinä kirjallisten harrastustensa takia paljon työskenteli

kirjojensa ääressä ja kynäänsä ahkerasti käytti, jotta, kuten

muistamme, hänen silmänsäkin liiasta rasituksesta vahingoittuivat, eikä

hän ehkä tarpeeksi paljon ehtinyt seurustelua harjottaa. Eikäpä tällöin

ollut myöskään mikään mahdottomuus, ett'eikö hän vanhoilla päivillään

voinutkin olla »vähän omituinen».

Kun Juteini otti eron sensorinvirasta v. 1849 Kothen'in rettelöimisten

takia, niin Europaeus siitä kirjotti Lönnrot'ille. Europaeus seurasi

siis valppaasti Viipurin, koulukaupunkinsa, tapahtumia ja Juteinia

etenkin tässä tapauksessa koskevaa. Sen vuoksi olisimme valmiit

otaksumaan, että juuri hän v. 1855 ensimäisenä uutisessa ilmottaa

Suometar-lehdelle Helsinkiin Juteinin kuolemasta, jos hän kesäk. 25 p:n

seutuvilla on ollut Viipurissa[67] ja uutisen loppuun merkitty -t.-s.

voisi sopia hänen nimimerkikseen.[68] Hauskasti kirjotettu uutinen

lehden 27 n:ossa kuuluu: »--Wiipurista 25 p. kesäk.»...--Viime

keskiviikkona, 20. p. t.k. muutti täältä maanalan majoihin vanhus, koko

Suomen kansalle tuttu nimeltänsä, entinen maistraatin sihteeri,

viisausopin tohtori Jaakko Judén, eli paremin tunnettu nimellä Jaakoppi

Juteini. Tämä kunnioitettu ja ylistetty mies ja runoilia kuoli, jonkun

ajan sairastettuansa, hiljalleen vanhuuttansa ja oli eläissänsä

epäilemättä ensimäisiä miehiä niistä, jotka ovat uutterat ja rehelliset

virassansa ja kantavat sitte harmaat karvat kunnialla. Kaikki

suomalaiset sen nyt tietänee muistuttamattakin, että tämä vainaja oli

aikoinaan armaan äitimme kielen kohotuksessa kanssa yhtenä

nurkkakivenä, »Arwon mekin ansaitsemme Suomen maassa suuressa»,

lauletaan joka kulmalla ympäri maatamme ja tietänee sen kanssa kaikki,

että sen suositun laulun on tehnyt Jaakoppi Juteini, mainitsematta

monia muita tekemiänsä. Juteini on siis Suomen muistettavia miehiä,

jolle nyt siis toivottelemme kepiät mullat!»

Seuraavassa eli heinäk. 13 p:n n:ossa oli sitten Suomettaren osastossa:

»Kotimaalta» toimituksen omissa nimissä julkaistuna näin kuuluvia

»muistosanoja vainajasta», jotka nähtävästi lehden silloinen,

suomalaiseen kirjallisuuteen perehtynyt, päätoimittaja itse, Fredrik

Polén, oli kirjottanut: »--_Jaakko Judén_, tämä ikimuistettava ja

rakastettu kirjaniekka, jonka kuolemasta 20 p. kesäk. jo viime n:rossa

kerroimme Viipurista, oli talonpojan poika syntynyt 15 p. kesäk. 1781

Juutilan tilalla Hattulan pitäjässä Hämeetä. Omasta halustaan eikä

osaten muuta kuin äitinsä, suomen kieltä, tuli hän v. 1793 Hämeenlinnan

kouluun, kävi sitten koulua Turussa, kunne pääsi v. 1800 oppilaaksi

Turun yliopistossa, missä hän ensin aikoi lukea papiksi[69] vaan muutti

omantunnon syistä tämän aikomuksensa, ja alkoi valmistaa itsensä muihin

virkoihin. Vaan köyhyys pakoitti hänet lasten opettamalla hankkimaan

elatuksensa, ja näin sujui oman oppinsa hakeminen hitaasti. V. 1812

pääsi hän v.t. majistraatin sihtieriksi Haminassa, kunne 2 p. jouluk.

1813 sai, porvariston yksimielisestä kutsumuksesta,[70] voimistuskirjan

majistraatin-sihtieriksi Viipurissa, josta virasta hän v. 1840 otti

eronsa, ja vietti senperästä loppu-ikänsä suomalaisen kirjallisuuden

hyödyksi[71] ja rauhassa. V. 1810 painatti hän ensimäisen suomalaisen

kirjansa, nimeltä »Kirjoituksia», Turussa. Sitä ennen eli v. 1804 oli

hän ikimuistettavan Porthanin kuolemasta painattanut Turun

ruotsalaisiin sanomiin huolirunonsa, alkava sanoilla: »Mies on ollut,

mies on mennyt». Viipuriin tultuansa toimitti hän yhden suomalaisen

kirjaisen toisensa perään aina vuoteen 1827, jolloin häntä alkoivat

kovasti ahdistaa ja syyttivät hänen kirjassansa: »Anteckningar af

tankar i hwarjehanda ämnen» (Maineita kaikenlaisissa aineissa)

rikkoneen kirkon oppia vastaan, ja kirja tuomittiin julkisesti

poltettavaksi. Sittemmin lakastui hänen palava intonsa isänmaan

kirjallisuuden hyödyttämiseksi kirjain toimittamisella. V. 1844

toimitti hän kuitenki vielä kaksi teosta julkisuuteen, nim. »Lauseita»

ja »Sananlaskun koetuksia ja Runontähteitä».[72] Kuollessansa

likemmä[73] 74 vuoden ijässä, Jäi hänelle vaan yksi poika

perilliseksi.--Ruumis-arkun kannelle oli liitetty nämä vainajan omat

runon palaiset:

»Uni ja kuolema, weljekset vanhat,

Ehtiwät alati awuksi meillen

Uni on virkistys wäsywän Warren,

Kuolema uudistus uupuwan hengen».

»Me toivomme, että joku vainajan likimäisistä ystävistä ja tuttavista

toimittaa ansiollisen ja arvollisen kuvauksen tämän isänmaan uroon

kauniista elämästä ja vaikutuksesta, ja vakuutamme, että S:tar avoin

sylin tahtoo semmoisen julistaa lukijoillensa».

Niinkuin edelläolevista muistosanoista selviää, pidettiin Juteinia hänen

kuollessaan aito »isänmaan uroona»; hän oli »ikimuistettava ja

rakastettu kirjaniekka»; hän oli »vanhus, koko Suomen kansalle tuttu

nimeltänsä»; hän oli »kunnioitettu ja ylistetty mies ja runoilia»; hän

»oli eläissänsä epäilemättä ensimäisiä miehiä niistä, jotka ovat

uutterat ja rehelliset virassansa ja kantavat sitte kunnialla harmaat

hapsensa.» Hän »on Suomen muistet tavia miehiä», sillä »kaikki

suomalaiset sen nyt tietänevät muistuttamattakin, että hän oli

aikoinaan armaan äitimme kielen kohotuksessa kanssa yhtenä

nurkkakivenä».

Voikohan enempää tunnustusta pyytää! Onko monta Suomen miestä, jotka

eläessään ja kuollessaan ovat niin tunnettuja?! Kaiketi myöhempänä

aikana ja luultavasti Itä-Suomessa on syntynyt eräs Juteinia

kunnioittava runokin, joka alkaa sanoilla: »Jaakko Juteini jalo Herra

Viisas Viipurin isäntä». Sitä laulettiin aivan yleisesti vuoden 1876

seutuvilla Kirvussa, kertojani, opettaja ja maallikkosaarnaaja Pietari

Kuusan kotipitäjässä hänen poikavuosinaan (tiedonantaja on syntynyt v.

1864). Tästä päättäen on Juteini ollut itäisessä Suomessa vielä kauan

aikaa tunnettu ja kaiketi vielä tänä päivänä vanhimman sukupolven

tuntema. Pohjanmaalla hän oli myös Pietari Päivärinnan nuoruudessa

tunnettu »Pila Pahoista Hengistä» nimisen kirjansa kautta, koska sen

osasi jokainen P:n kotipitäjässä ulkoa (»Elämäni» siv. 28). Lopella

tapasi prof. Setälä, ylioppilasvuosinaan siellä liikkuessaan, myös

erään henkilön, joka osasi sen. Tästä kaikesta saanemme tehdä sen

johtopäätöksen, että Juteinin nimi todellakin aikoinaan on ollut

tunnettu kautta Suomen niemen ainakin hänen teostensa takia. Ja että se

myöskin on ollut kunnioitettu, siitähän on esitetty jo monta

todistetta, m.m. yliopiston osottama kunnia. Niinikään on hän

suomalaisuudestaan saanut tunnustusta niiltä, jotka sille ymmärsivät

arvoa antaa. Sanan Saattaja ja Suometarhan häntä tästä kiittivät, ja

v:na 1861 J.V. Snellman Litteraturblad'in kirjotuksessa »Hvad var

Porthan» sanoi kunnioittavasti, että Juteinissa, tuossa Porthan'in

aikuisessa ylioppilaassa, heräsi halu jäljittelemään Topelius'en

keräämiä Suomen kansan runoja ja luomaan uudenaikainen suomalainen

runous, sekä että Topelius'en ja Juteinin esiintyminen herätti taas

Gottlund'in toimintaan suomalaisen kirjallisuuden edistämiseksi, ja

vihdoin lisää Snellman tähän vielä, että Lönnrot Gottlundin »Otavasta»

ja Juteinin lauluista sai ensi sysäyksen tuomaan päivän valoon

»Kalevalan» ja »Kantelettaren».

Jo aikaisemmin olemme viitanneet siihen, että Juteini vanhoilla

päivillään oli järjestellyt, tarkastellut ja muunnellutkin entisiä

suomenkielisiä kirjotelmiaan uutta yhteistä painosta varten, vaikk'ei

niitä hänen eläissään enää painettu. Mutta isänsä kuoltua poika Joël

Jacob Judén[74] painatti nämä painokuntoon järjestetyt kirjotukset

vuosina 1856-1858 nimellä »Jak. Juteinin kirjoja», joita on kokonaista

9 osaa.

Kun Juteinin henki vuonna 1855 kesäk. 20 p:nä löysi levon haudan

hiljaisuudessa, niinkuin jo aikaisemminkin on viitattu, niin hänen

maallinen tomunsa kätkettiin maan poveen Ristimäen suomalaisella

hautausmaalla lähellä Viipuria. Viereiseen hautaan oli hän ennen

haudannut vaimonsa ruumiin. Haudalla on korkealla jalustalla suuri

kivilaatta, jolle on piirretty:--

»Tässä lepäävät Maallisen Viisauden Tohtori Jaakko Juteini syndynyt 15

päivänä Heinäkuussa 1781 kuollut 20 päivänä Kesäkuussa 1855

ja

hänen puolisonsa Katharina Margaretha Juteini kuollut 7 päivänä

Kesäkuussa 1841.

Tuskassa turva on tuonelan retki,

huoleta haudassa huokaus hetki,

jossa ei rasita rauhattomuus

endisen elämän levottomuus».