Kaukana Rahkoilan kylän metsäkulmalla, Hauhon rajalla, on Hattulassa
Juutilan noin kolmannesmanttaalin talo. Siinä syntyi Jaakko Juteini
heinäkuun 14 päivänä 1781. Hänen äitinsä oli kahdesti naimisissa, ja
Jaakko, viides hänen lapsistaan, syntyi toisesta aviosta.
Kirkonkirjojen tietojen mukaan, jotka ovat viime vuosisadan alkuvuosien
aikuisia, oli Juteinin äiti Wesunnin kartanon Eerolan vuokraajan tytär
Elisabeth Juhontytär ja oli syntynyt 1751 sekä kuoli lokak. 22 p. 1816.
Hän vihittiin ensimäiseen avioliittoonsa tapaninpäivänä 1768 Rahkoilan
Juutilan talon lampuodin Yrjö (Jöran) Heikinpojan kanssa, joka oli
syntynyt v. 1740, ja oli heillä avioliitossaan pojat Antti, s. 25/11
1770, Henrik, s. 14/6 1773, ja Yrjö (Jöran), s. 22/1 1778.
Miehensä Yrjö Juutilan kuoltua halvaukseen helmik. 25 p. 1778 meni
leskeksi jäänyt Elisabeth Juhontytär uuteen avioliittoon helmik. 28 p.
1779 renkinsä Henrik Mikonpojan kanssa, joka oli syntynyt maalisk.
13 p. 1748 ja kuoli toukok. 11 p. 1790. Tästä aviosta syntyivät lapset:
Tuomas jouluk. 11 p. 1779, Jakob jo ennen mainittuna päivänä ja vuonna,
Anna heinäk. 28 p. 1783, Johan lokak. 24 p. 1787 ja Ulla tammik. 8 p.
1791; viimemainittu siis syntyi isän kuoleman jälkeen.
Kertoman[1] mukaan oli talo sittemmin, jaettu äitinsä kautta veljeksiä
olevien Antin ja Tuomaan välillä, jotka kumpikin olivat Elisabeth
Juutilan kahdesta eri avioliitosta syntyneistä lapsista vanhimmat.
Vieretysten olivat näiden talonpuoliskojen päärakennukset Valteenjoen
Hauhonpuolisella korkealla rantatörmällä.[2]
Kun talon näin piti joutua kahdelle vanhemmalle veljelle, oli
luonnollista, että Jaakko rupeaisi leipäänsä etsimään muualta. Mutta
ainakin vuoteen 1793:een asti oli hän kotonaan, toimien talon
paimenpoikana[3] »kolme kesäkautta» perätysten, kun oli tullut
sellaiseen ikään, että siihen kykeni. Ja vielä senkin ajankohdan
jälkeen hänen toimeentulonsa epäilemättä kokonaan kauan aikaa riippui
kodin ja äidin auliudesta, vaikk'ei hän suoranaisesti kotitalonsa
askareissa avustanutkaan, muuta kuin mahdollisesti kesäisin ehkä
vähemmässä määrässä.
Miehensä kuoleman jälkeen keväällä 1790 uudestaan leskeksi jäänyt
Elisabeth Juutila sai näet näihin aikoihin nähtävästi huolehtia
talonpidosta, vaikka ehkäpä vanhimman poikansa Antin avustamana, koska
tämä juuri silloin tuli täysi-ikäiseksi. Hallinta-oikeuttaan tilaan hän
luultavasti ei kuitenkaan vielä luovuttanut Antille, päättäen siitä,
että hän todennäköisesti aina vuoteen 1800 syksyllä kustansi
tiedonhaluisen Jaakko-poikansa kaikki opinnot. Tähän silloisissa
talonpoikaisissa oloissa vielä suhteellisesti harvinaiseen tekoon poika
taivutti äitinsä, koskapa hän elokuun 24 p:nä 1793 sai lähteä
Hämeenlinnaan kouluun tiedonjanoaan tyydyttämään ja siellä vielä
leipähuolilta rauhassa opiskelemaan. Tarmokas oli tosiaankin tämä äiti,
joka pienen talon emäntänä elätti ja kasvatti kahdeksan lastaan ja
niistä yhden ylioppilaaksikin koulutti.
Mutta jatketut luvut Turun lukiossa alkupuoliskolla vuotta 1800 täytyi
Jaakon kaikesta päättäen kuitenkin suorittaa tulisella kiireellä ja
lyhyessä ajassa hankkia itselleen yliopistotutkintoihin täydet
oikeudet, koska avustus kotoa nähtävästi lakkasi syksyllä samana
vuonna, kun Tuomas-velikin joulukuussa täytti 21 vuotta. Sillä
epäilemättä silloin, kun Elisabeth Juutila, ollen vasta 50:nnellä
ikävuodellaan, luovutti talonsa edellämainituille kahdelle pojalleen
jaettavaksi ja nähtävästi eleli elämänsä 16 loppuvuotta talosta
eläkettä nauttivana.
Hämeenlinnan koulussa Jaakko Juutilalle oli heti laitettu ajan
vaatimusten mukainen muukalainen sukunimi Judén, joka tietenkin saatiin
»Juutilasta». Mutta poika ei näytä aluksi sitä rakastaneen, koska
kouluaikana oppikirjainsa kansissa muodosti sen suomalaissointuiseksi
Juteiniksi.[4] Tässä koulussa hän harjotti opintoja rehtorien
Borenius'en ja Åkerman'in johdon aikana vajaata 6 1/2 vuotta ja alussa
vuotta 1800 hän, niinkuin jo edellä näimme, pääsi oppilaaksi Turun
kouluun sekä otettiin syyskuun 10 p.[5] viimemainittuna vuonna »Turun
Akademian Oppivaiseksi», kuten Sanan Saattaja Viipurista v:lta 1840
numerossaan 14 kertoo. Näin olivat nyt ne vaikeudet voitetut, mitkä
muukalainen koulukieli oli tuottanut, mutta mieleen oli jäänyt
katkeruutta tämän asiaintilan nurjuuden takia, ja se puhkesi myöhemmin
usein ilmoille, milloin ivana pilkkarunoissa, milloin vakavana
valituksena moniaissa muissa runoissa ja suorasanaisissa kirjotuksissa.
Huhtikuun 13 p:ään asti v:na 1812 eli siis alun toistakymmentä vuotta
Juteini sitten oli yliopiston kirjoissa. Mutta vähävaraisuus esti häntä
korkeakoulun opetusta hyväksensä käyttämästä muuta kuin ehkä noin
kolmanneksen koko tästä pitkästä ajasta. Hänen täytyi, näet,
toimeentullakseen olla kotiopettajana eri paikoissa maatamme ja yleensä
kaukana yliopistokaupungista. Mutta jos niin onnellisesti sattuikin
kuin ensimäisenä ja toisena opintovuotena, että tämä opetustoimi sitoi
hänet itse yliopistokaupunkiin--hän oli näet silloin opettajana erään
kapteeni Mesterton'in perheessä Turussa--, niin hän tietysti siinäkin
tapauksessakin voi yliopistollisia opintoja harjottaa ainoastaan
kotiopettajatehtäväinsä lomassa. Ja sehän tietenkin haittasi niiden
menestymistä.
Turusta pois Juteini joutui, vaikk'ei vielä varsin kauas, kun hän v.
1802 otti vastaan kotiopettajatoimen Nauvon pitäjässä kirkkoherran,
rovasti Mjödhen luona. Sekä rovasti itse että hänen koko talonväkensä
osottivat erikoista hyvyyttä nuorelle Juteinille, ja sitä tämä vielä
vanhoilla päivillään kiitollisuudella muisteli. Sieltäkäsin hän v. 1804
kävi Turussa jatkaen opintojaan kevätpuolella vuotta; mutta näyttää
siltä, kuin hän muun osan tätäkin vuotta olisi oleskellut Nauvon
pappilassa, päättäen siitä että hänen elämäkerrassaan edellämainitussa
Sanan Saattajan numerossa sanotaan hänen olleen Mjödhen luona vuosina
1802-1804, Nauvossa ollessaan hän oli tehnyt ilmatieteellisiä
havaintoja. Ne hän oli merkinnyt muistiin ja nähtävästi
edellämainittuna vuonna käydessään Turussa saanut niistä Suomen
talousseuralta mitalin. Tällöin on tietysti syntynyt Porthan'in
kuoleman johdosta se muistorunokin, jonka myöhemmin esitämme. Runo
sai sen kunnian osakseen, että oikein joutui ruotsinkieliseen Åbo
Tidning-lehteen.
Sittemmin Juteini siirtyi vielä kauemmas yliopiston lähettyviltä
Varsinais-Suomesta; sillä vuosina 1805-1806 hänet löydämme Savosta,
Juvan pitäjästä, missä hänelle taas opettaminen--tällä erää eversti
Grotenfelt'in lasten lukutielle ohjaaminen--tuottaa leivän, vaikka
tietenkään ei ylen runsasta. Kuitenkin näyttää siltä, kuin hän siellä
olisi voinut säästää jonkun verran varoja yliopisto-opintojaan varten,
koska etsiessämme tällä tavoin hänen jälkiään, retkillämme syksyllä
1806 ja keväällä 1807, tapaamme hänet Turusta. Mennessään Turkuun v.
1806 on hän arvatenkin poikennut synnyinpitäjäänsä Hattulaan, missä
lääninrovasti Polviander kauan sairastettuaan on heittänyt henkensä, ja
nähtävästi on Juteini silloin laulanut rakkaille »Hattulaisille» syvää
kaipausta osottavan, kauniin runonsa »Prowastin Polwianderin
muistoksi».[6]
Vuosina 1807-1808, siis Suomen sodan alkaessa, Juteinin ilmotetaan
olleen Ruokolahden pitäjässä Viipurin lääniä erään maanmittari
Stråhlman'in lasten opettajana; mutta muutti vielä samana sodan
alkuvuonna 1808 takaisin Juvalle maanjako-oikeuden tuomarille
Hamarin'ille, jonka luota hän jo v. 1809 siirtyi yhä samoissa
kotiopettajan toimissa sotaneuvoksen Forselles'en tykö Peippolan
kartanoon Elimäelle, ja sieltä taas jo seuraavana vuonna viimeiseen
kotiopettajapaikkaansa vapaaherra Gustaf Wreden luo Anjalaan, missä oli
vuoteen 1812.
Samoin kuin niin moni muukin köyhä ylioppilas oli siis Juteini, kuten
edellisestä näimme, ollut pakotettu hankkimaan elatuksensa
kotiopettajana. Niinkuin siihen jo viittasimmekin, hidastutti tietysti
tämä asianlaita sangen suuressa määrin hänen tutkintojansa
yliopistossa, jopa se sai senkin aikaan, että hän, vaikka olikin
ylioppilaskunnan jäsenenä niin kauan, ei ehtinyt sittenkään suorittaa
minkäänlaisia opinnäytteitä, ennenkun hän jo v. 1810 haki erästä
vakinaista virkaa. Sitä hän kyllä ei saanut, niinkuin alempana tulemme
näkemään, mutta kaksi vuotta myöhemmin hänestä kuitenkin tuli
virkamies, ja tutkintojen suorittamiset jäivät ikipäiviksi sikseen.--
Yksi etu hänellä toki tuosta kotiopettajan toimesta maamme eri puolilla
oli ollut: se, näet, että hän perehtyi useaan kansankielemme
murteeseen. Ja tämä taas avasi hänen silmänsä näkemään, minkä vaaran
murteellisuus tuottaisi yhteiselle kirjakielelle, jos se valtaan
pääsisi, kuten hän myöhemmin kielioppinsa esipuheessakin osotti;
sentähden hänen teoksensa yhä täydellisemmin vapautuivat niistäkin
vähistä hämäläisyyksistä, joita niissä alussa oli havaittavissa.
Juteinin kieltä ovatkin sen vuoksi kaikki myöhemmät tutkijat, jotka
ovat ottaneet arvostellakseen häntä julkisesti, tunnustaneet hyväksi,
murteellisuudesta vapaaksi.
Kun Juteinista, kuten jo näimme, v. 1800 oli tullut »civis academicus»,
oli luultavasti hänen aikomuksensa alkuaan pyrkiä hengelliseen säätyyn;
olihan se tavallistakin, että rahvaanlapset antautuessaan opintielle,
papeiksi rupesivat; tällaiseen aikeeseen saattoi ehkä olo Mjödhenkin
luona antaa Juteinille vielä yllykettä; ja jumaluusopillisiin lukuihin
arvelee J. Krohn[7]--jonka väitteeseen tässä kokonaan nojaamme--hänen
jo kuluttaneen paljon aikaakin. Mutta kun »valistusajan» viisaustiede
vielä tällöin oli vallalla Suomessa, niin ei Juteinikaan ollut
tunnoton sen vaikutuksille, vaan joutui sen ansoihin ja alkoi
nähtävästi jo ylioppilasvuosinaan epäillä jumaluusoppineitten ja
kirkkomme käsityskannan oikeutusta muutamiin opinkohtiin nähden,
etenkin mitä tuli kirkkokunnissa yleisesti hyväksyttyyn ristuksen
uhri- (eli sovitus-)oppiin. Tämän Krohn'in esityksen luulemme oikeaksi,
koskapa Juteini myöhemminkin esittää näissä kohdin kirkonopista hieman
eriäviä mielipiteitä. Ja ollen liian totuutta ja rehellisyyttä
rakastava teeskennelläkseen tunteita ja uskoa, joita ei hänessä ollut
olemassa--ainakaan kirkkomme opin vaatimusten mukaisia--, kääntyi hän
toiselle uralle.
Näin johdumme ajattelemaan, kun sekä professorin, sittemmin piispa
Frans M. Franzén'in että yliopiston konsistoorin todistuksista selviää,
että Juteini siihen saakka eli alkuvuoteen 1810 asti ahkerasti oli
harjottanut opintoja, jotka tarkottivat perehtymistä suomenkieleen ja
jälkimäisen todistuksen mukaan myös yleissivistäviin aineihin. (Franzén
lausuu: »että hän (J.) suomen kielessä on hankkinut itsellensä
harvinaiset tiedot ja taitavuuden», sekä Consistorium Academicum: »Että
hän täällä (yliopisto-)oloaikanansa ahkeruudella on opintojansa
harjottanut, jotka hän _etupäässä_ on sovelluttanut yleissivistäviin
aineisiin ja perehtyäkseen suomen kieleen»).[8] Kursivoimamme sana
konsistorin todistuksessa helmikuun 1 p:ltä 1810 oikeuttanee meitä
olettamaan, että Juteini aikaisemmin oli ehkä antautunut
jumaluusopillisia lukuja lukemaan J. Krohn'in väittämän mukaan, mutta
viimeksi ja pääasiallisesti olivat yleissivistävät (kaunotieteelliset,
viisaustieteelliset ja kielitieteelliset) opinnot hänen harrastuksensa
esineinä. Jonkun verran on nähtävästi myöskin historia häntä
huvittanut, kun se viisaustieteen rinnalla oli hänen opettajansa
Franzén'in aine ja koskapa hän jonkun aikaa myöhemmin Lähtölaulussaan
asiantuntemuksella puhuu virolaisesta Merkel'istä ja saksalaisesta
Rühs'istä, jonka viimemainitun Suomea koskevan historiallisen teoksen
hän myöhemmin (v. 1827) A.I. Arvidsson'in kääntämänä, uusimana ja
laajentamana laitoksena oli tilannutkin.[9] Tutustuminen näiden
tiedemiesten teoksiin on kuitenkin myöskin voinut johtua suomalaisista
kieli- ja kansatieteellisistä harrastuksista, joihin luultavasti
Porthan'in esimerkki ja ehkäpä tuttavuus juuri Franzén'in ja myöskin
Gustaf Renvallin kanssa yllyttivät; mutta näiden viimemainittujen
suhteista Juteiniin tulee vielä myöhemmin puhe.
Franzén opetti Turun akatemiassa juuri »humaniora»-aineita. Sen
vuoksi emme suinkaan erehtyne, kun oletamme, että tämä suuri
runoilijaklassikkomme on opetuksellaan ja lyyrillisellä runoudellaan
ehkä paljonkin vaikutteita antanut Juteinille, ainakin niinä lyhyinä
aikoina, jolloin tällä oli tilaisuus nauttia yliopisto-opetusta.
Mutta Juteinin kaunotieteellisiin opintoihin on nähdäksemme ehkäpä
vielä enemmän saksalainen klassikko, lyyrikkona eteväksi tunnustettu
runoilija G.A. Bürger vaikuttanut, luultavasti jo Juteinin
ylioppilasaikana, samoin kuin epäilemättä sekä kauno- ja
viisaustieteellisiin että nähtävästi myöskin kasvatusopillisiin toinen
saksalainen klassikko, monipuolinen kirjailija Jean Paul. Paitsi että
Juteini itse heidät mainitsee, on jälkiä heidän vaikutuksestaan
havaittavissa paljonkin hänen teoksissaan. Saanemme myös tästä vielä
puhua toisessa yhteydessä.
Milloin Juteini ennenmainitut jumaluusopilliset lukunsa jätti ja alkoi
lukea »humaniora»-aineita sekä tutkia äidinkieltänsä, suomen kieltä,
siitä ei meillä ole selvyyttä, mutta mahdollista ja todennäköistä on--
jos hän ensinkään teologina oli ollut--että tämä tapahtui hänen
ollessaan Juvalla eversti Grotenfelt'illa v. 1805-1806. Juteini
kukaties vasta ollessaan siellä syventyi Jean Paul'in ja ehkäpä
varsinaistenkin Valistusajan miesten, teoksiin. Ainakin äidinkielensä
hyväksi on Juteinin harrastukset jo tällöin ilmiliekkeihin leimahtaneet,
päättäen hänen yleisesti tunnetusta senaikuisesta kehotuksestaan vielä
poikaiässä olevalle C.A. Gottlund'ille, että tämä runojansa runoilisi
vain suomen kielellä, niinkuin hän (Juteini) itsekin nähtävästi näihin
aikoihin jo ensimäisiä suomalaisia runokokeitansa yritteli. Sellaisina
esitettäköön jo ennen mainitut runot: Porthan'in muistoksi v:lta 1804
ja Polviander'in muistoksi v:lta 1806, sekä Juteinin sepittämä ja
luultavasti hänen itsensä professorinrouva Lilli Franzén'in (o.s. Roos)
hautiaistilaisuudessa lausumakin muistoruno vuodelta 1806 syksyllä,
minkä runon hän sittemmin varusti otsakkeella: Nuoren rouwan haudalla,
josta jo ennen oli puhe. Näiden ohella ovat luultavasti senaikuisia
vielä Suomen Laulu (sama kuin »Arvon mekin ansaitsemme», mutta
8-säkeistöinen) ja runo Rupulista sekä Keisarille (ote laajemmasta
Suomalainen-runosta), mitkä kaikki kolme tapaamme liitettyinä erääseen
Juteinin hakemukseen, josta tässä nyt jo on aika puhua.
Olemme ennen nähneet, että Juteini kolme eri kertaa jo oli ollut
Turussa harjöttamassa akateemisia opintoja. Nyt hän kevätpuolella
vuotta, 1810 oleskeli siellä samassa tarkotuksessa neljännen ja
viimeisen kerran, ja silloin hän nähtävästi myös oli Frenckell'in
kirjapainossa painattanut ensimäisen runovihkonsa. Mutta hänellä oli
tällä erää vielä kolmaskin syy Turunmatkaansa. Edellisenä vuonna oli
perustettu Suomeen hallituskonselji ja siihen tarvittiin suomentaja.
Juteini pyrki mainittuun suomentajanvirkaan. Hän olikin siihen aivan
omiansa ja olisi luultavasti saanutkin sen--olipa se, niin J. Krohn
kertoo, hänelle puoliksi jo luvattukin--; hänhän oli suomeksi juuri
julkaissut aika näppärän runovihon ja aikaisemmin runon sanomalehdessä.
Siis jo vähin tunnettu suomalaisena kirjailijana. Ystävätkin tietysti
jo onnittelivat »translatoria». Silloin havaittiin hänet
»vallankumoushengen» saastuttamaksi. Tuo poloinen oli
onnettomuudekseen, niinkuin edellä näimme, runovihkoonsa unohtanut
liian vähän vanhaa oikeinkirjotusta, noita komeita x:iä ja z:oja, ja
korjausluvussa huomannut melkein poikkeuksetta panna niiden tilalle
ks:t ja ts:t, tehden siten suomenkielen oikeinkirjotuksen kirjassaan
liian itsenäiseksi, muista kielistä, eritoten ruotsista, poikkeavaksi
ja riippumattomaksi. Se ei konseljikielessä käynyt päinsä! Tietysti
suomalaisesta tekstistä selvään tuli ilmetä, että se oli palvelevassa
asemassa, välittämässä yhdeltä puolen korkeata ruotsinkielistä virastoa
ja ruotsalaista sivistystä sekä toiselta suomalaista kansanainesta
maassamme.
J. Krohn kertoo vielä, että Juteinia vaadittiin luopumaan noista
uudistuksista kirjotustavassaan, jos konseljitranslatoriksi halusi
päästä, mutta että tämä miehisenä miehenä ei siihen suostunut, kun tuo
olisi ollut vasten vakanmusta tehtyä tekoa, vaan mieluummin luopui
toiveistaankin saada virkaa. Miten sitten lienee! Joka tapauksessa on
Juteinin, tietysti ruotsalaiseen, hakemukseen liitetty suomalaisia sekä
käännös- että kirjallisia, niin hyvin runopukuisia kuin suorasanaisia,
näytteitä, joissa hän yrittää vaatimusta noudattaa, jopa niinkin että
kaikissa on x:ää käytetty ks-äännettä merkittäissä ja asetusten
käännösnäytteissä on koetettu niin paljon kuin suinkin suomalaista
vanhaa virkakieltä matkia. Niissä harvoissa kohdissa, missä
ts-äänneyhtymä on, hän tosin ei ole muistanut käyttää z:aa, mutta sen
sijaan hän kansliakieltä matkivissa käännöksissä sanoo esim.: »Sinä 25
päivänä Syyskuussa», »Armollisesa Reglementisämme», »joka kaikki
asianomaisille alamaisexi jälkeenelämisexi tulee», »Turusa», »Lugusa»
j.n.e. Ainoastaan jo ennestään valmiita runojansa ei hän ole voinut
enää mennä perin pilaamaan ruotsalaisuuksilla, turkulaisuuksilla y.m.
Mutta x:n hän niihinkin uskollisesti pisti ks:n paikalle. Emme sen
vuoksi luulisi, että Krohn'in--ehkäpä jonkinnäköiseen perinnäistietoon
nojaava--kertomus hakemuksen hylkäämisen syistä täysin pitää
paikkaansa.
Vaikka yhdeltä puolen kyllä voi olla mahdollista, että
hallituskonseljissa epäiltiin, ett'ei Juteini pitäisi, mitä hän näin
kielinäytteissään lupasi, kun hän kerran runovihkosessaan oli
kieliuudistuksiin ruvennut, niin toiselta, puolen oli kait
hallituskonseljin jäsenillä isäntinä epäilemättä tilaisuutta pitää
silmällä, että heidän alaisensa virkamies tekisi tehtävänsä heidän
tahtonsa mukaan virkaan päästyänsäkin. Ja olihan hän hyvää tahtoansa
osottanutkin jo hakupapereissaan. Ei tuo Krohn'in esittämä syy sen
vuoksi näytä täysin määräävältä, etenkin kun konseljin diariosta
päättäen luulisimme Juteinin olleen ainoana hakijana. Sen sijaan
otaksuisimme erään toisen määräävämmän syyn hylkäämiseen olleen
olemassa, vaikka Juteinille itselle ehkä suullisesti ilmotettiin vain
Krohn'in mainitsema. Tuon vaikuttavamman syyn esittämiseen tahdomme
palata vähän myöhemmin, kun olemme seuraavassa ensin esittäneet tässä
virkahakemusjutussa tarkoin kaiken sen minkä siitä varmasti tiedämme.
Kun Juteini alkupuolella vuotta 1810 oli lähtenyt
kotiopettajantoimestaan sotaneuvos Forselles'en luona Elimäen
Peippolasta ja hän oli saapunut Turkuun, niin näkyy hän jo tammikuun 27
päivänä käyneen opettajansa, professori Franzénin, luona ja näyttäneen
hänelle joukon runoja sekä luultavasti samalla kertoneen aikovansa
hakea edellämainittua kielenkääntäjänvirkaa. Silloin oli hän
mahdollisesti saanut ne ystävälliset neuvot Franzén'ilta, mitkä
J. Krohn mainitsee,[10] ja ehkäpä niistä rohkaistuna ja niitä hyväkseen
käyttäen ruvennut painattamaan ne 22 runoa, jotka sisältyvät jo edellä
mainitsemaamme Frenckell'in kirjapainossa painettuun runovihkoon. Mutta
pyynnöstään on Juteini samassa tilaisuudessa todistettavasti saanut
Franzén'ilta ainakin seuraavan kirjallisen suosittavan todistuksen
hakea aikomaansa kielenkääntäjänvirkaa varten. Todistus, josta jo
edellä lyhyen otteen julkaisimme, kuuluu kokonaisuudessaan
suomennettuna: »Että Ylioppilas Herra Jacob Judén, joka on esittänyt
minulle useita Suomalaisista runotuotteistaan, näyttää minusta omaavan
todellista kykyä (talang) runoiluun, joka ansaitsee isänmaallista
kehotusta, etenkin kun hänen (runo)kokeittensa myöskin aineiden
valinnan puolesta pitäisi voida melkoisesti vaikuttaa Suomalaisen
Yleisön sivistämisen hyväksi; sekä että hän Suomen kielessä on
itselleen hankkinut tavattomat tiedot ja taidon: siitä minä en ole
voinut häneltä evätä, hänen pyynnöstään, vaatimatonta arvolausettani.
Turussa tammikuun 27 p:nä 1810.
Frans M. Franzén
professori».[11]
Ehkäpä on oppilas opettajaltaan lisäksi saanut lupauksen, että tämä
Yliopiston Konsistorin kokouksessa tulisi puoltamaan sitä hänen
anomustaan, jossa hän pyytää Konsistorin puoltolausetta
hallituskouseljille kielenkääntäjänvirkaa varten. Meillä on syytä
olettaa sitä, koskapa Konsistorin todistus seuraavan helmik. 1 p:ltä
onkin suosittava. Julkaisemme siitä tässä vain sen kohdan
suomennettuna, jossa suositus on, ja viittaamme muuten Liitteiden LXXIX
sivuun, jossa todistus on kokonaisuudessaan painettuna. Kohta kuuluu:
»... ja alamaisesti sulkea hänet Keisarill. Hallitus Conseljin
täydelliseen suosioon ja suopeuteen.»
Näillä todistuksilla varustettuna sekä kirjotettuaan edellämainitut
käännös- ja muut kirjalliset näytteet, Juteini sitten helmikuun 10 p:nä
meni hallituskonseljiin jättämään hakupaperinsa,[12] niinkuin konseljin
diariosta on tilaisuus nähdä. Siinä sanotaan, näet, J:kirjaimen alla
»Helmikuun 10. Judén, Jacob, ylioppilas Turun Akatemiassa, pyytää
päästä Suomalaiseksi Kielenkääntäjäksi Keisarill. Hallitus
Conseljiin».[13] Ja seuraavalla rivillä:
»Canc: Exped. (Kansliatoimituskunta) esittänyt ja päätös lopullisesti
tehty Huhtikuun 7 p:nä. Asiakirja palautettu.»[14] Mutta kun huhtikuun
7 päivän pöytäkirjaa etsii, niin on Juteinin asiasta konseljin
kantakirjassa tyhjä kohta, pelkkää puhdasta paperia vaan.[15]
Kun hallituskonseljin puhtaaksikirjotettuun pöytäkirjaan ei ole
päätöksestä mitään merkitty, niin johtuu tämän nähtävästi tahallisen
laiminlyönnin syyksi ensiksi ajattelemaan, ett'ei asiaa ehkä katsottu
siksi tärkeäksi, että kannatti siitä tehdä oikea pöytäkirjaan otettava
päätös, vaan että arveltiin asian laadulle riittävän ratkaisu
pöytäkirjan ulkopuolella ja että puheenjohtaja sitten vain suullisesti
siitä asianomaiselle ilmotti. Taikka voipi sanotun laiminlyönnin
aiheuttajaksi myös arvella sen, että, kun konseljin mielestä Juteini ei
enää täysin kyennyt kirjotustavassaan palaamaan entiseen suomenkielen
kielikäyttöön--jos ainakaan vakaantuneesta sellaisesta ensinkään siihen
aikaan vielä saattoi puhua--ja kun ei virkaa sen vuoksi hänelle
tahdottu antaa, niin ei sitä kehdattu merkityttää hallituskonseljin
pöytäkirjaan, Juteini kun oli aikansa tunnetusti ja tunnustetusti
etevin suomenkielen käyttäjä, niinkuin vasta tulemme näkemään. Mutta
kuitenkin tekevät kaikki tällaiset syyt täysin verukkeitten vaikutuksen
ja, kuten jo ylempänä viittasimme, täytyi tekosyitten takana olla joku
toinen voimakkaampi vaikutin. Emme ole sen vuoksi voineet torjua
luotamme seuraavia ajatuksia.
(Tämän pitkän kappaleen tilalle voi ajatella seuraavan valtioneuvos
Danielson-Kalmarin olettamuksen:) Kun hallituskonseljin
puhtaaksikirjoitetussa pöytäkirjassa paikka on jätetty tyhjäksi, niin
tarkoitus ilmeisesti on ollut tehdä selkoa asian käsittelystä, mutta
pöytäkirjuri ei ole tiennyt mitä kirjottaa eikä myöhemminkään sitä ole
hänelle ilmotettu. Syytä kieltoon ei käynytkään mainitseminen
pöytäkirjassa, jos alempana esitetty oletus on oikea.
Näihin aikoihin kuullaan ensimäisiä kertoja puhetta »fennomaniasta».
Tukholmassa Carl Delén'in kirjapainossa painetussa, »Lyceum»
aikakautisessa kirjassa vuodelta 1810, ihan vuoden alussa, oli sivuilla
5 ja 6 seuraava lausunto, koskeva yliopistollisia lukuja, luentoja ja
väittelyjä, eli toisin sanoin yliopistollisia harrastuksia yleensä
Turun yliopistossa näihin aikoihin, minkä lausunnon suomennamme tähän
kokonaisuudessaan: »Täten liittyvät opinnot tässä (Upsalan) Akatemiassa
läheisesti niihin, joita etupäässä Turussa on harjotettu; sillä siellä
arvioitiin mainioimmiksi tiedot Isänmaan Historiassa. Sen ohessa on
ankaran viisaustieteen tutkimisen halu yleisimmin tässä yliopistossa
säilynyt, jonka ohella on ilmennyt runollisempi mieliala, ja sen vuoksi
on viisaustieteen kaunotieteellistä puolta etupäässä rakastettu,
niinkuin, mitä tulee uudenaikaiseen Kirjallisuuteen, Saksalainen
myöskin siellä, niinkuin Upsalassa, on enimmin vaikuttanut tieteitten
menettelytapaan, kun tanskalainen sitä vastoin Lund'issa lähinnä on
ollut arvossapidetty ja tunnettu. Mutta _Turun (Akatemiaan) hiipi
vähitellen, viimeisten vuosien kuluessa, yhä enemmän ja enemmän yltyvä
Suomikiihkoisuus (Fennomani), jonka vaikutuksia on myöskin ilmennyt
niin hyvin opiskelevien ajatustavassa kuin opintojen omassa
laadussa_.[16] Kun opintojen suunta ja luonne yliopistossa niin paljon
riippuu muutamien opettajien maineesta, niin aivan asian luonnosta
lankeaa, että sellaiset kuin Dahl, Afzelius, Nordmark, samoinkuin
Lundblad, Sjöberg ja Florman sekä Franzén, Porthan ja Calonius
tulisivat olemaan avullisia yleensä sen leiman antamisessa opiskelevien
ponnistuksille, mikä edellisessä on koetettu ilmaista, ja silloin on
tosiasioina oikeastaan tarkasteltu jokaisessa Korkeakoulussa ilmestyviä
Disputationes in genere, koska juuri väitelmien kautta sekä
opiskelevien että opettajien tiedot paljastuvat.»[17]
Edelläolevan lausunnon mukaan siis opinnoilla Turun yliopistossa oli
samat hyvät puolet kuin vastaavilla Upsalassakin: isänmaan historia,
tietoviisaus kaunotieteellisine puolineen saavat osakseen ahkeraa
tutkistelua; runollisen mielialan vallitessa harrastetaan
uudenaikaiseen, etenkin saksalaiseen kirjallisuuteen syventymistä, ja
muistuttaisimme, että yleensä vielä valistusmiesten ja saksalaisista
Wolffiaanien ja filantropistien ja etenkin ennenmainitsemiemme
Bürger'in ja Jean Paul'in monilukuiset teokset siellä saavat hartaita
lukijoita ja luullaksemme ihailijoitakin, mutta myöskin Kant on siellä
tunnettu. Ja tuo kaikki on vielä tukholmalaistenkin mielestä hyvää.
Mutta Turussa julkaistuista väitöskirjoista havaitaan vielä eräs
harrastus, joka ei ole hyvä, ja se on fennomania, suomikiihkoisuus.
Syynä sen syntyyn tietysti ovat eräät opettajat, joista se on
luonnollisesti tarttunut oppilaisiin, koska nuo opettajat useat ovat
mainehikkaita miehiä.
Oikein perikuvallinen esimerkki tällaisen suomikiihkoisuuden
tartuttamasta oppilaasta oli juuri Jaakko Juteini, joka ei tullut
ajatelleeksi, että siinä olisi kenenkään mielestä mitään pahaa, ja joka
epäilemättä ei myöskään aavistanut, että maassamme »fennomaniaa»
vastaan oli nähtävästi jo syntymässä »ruotsikiihkoisuutta».
Tämänhenkisille oli tietysti kuin punainen vaate härjälle Aleksanteri
I:sen ylistely ja sen silloisen tosiasian riemullinen julistaminen,
että Suomi oli yhdistämisen kautta Venäjän mahtavaan valtakuntaan
päässyt sodan jaloista ja saavuttanut mahdollisuuden voida rauhassa
kehittyä ja saada omakielisen sivistyksen. Se oli juuri viimemainittuja
mielipiteitä vierova ja niitä oudoksuva ruotsalainen yläluokka, jonka
edustajia enemmistönä v. 1810 istui hallituskonseljissa. Heissä
nähtävästi »Lyceum'in» äsken esittämämme sanat »fennomaniasta» löysivät
kiitollisen kaikupohjan. Ja Juteini joutui luullaksemme heidän
ruotsinmielisyytensä ensimäiseksi uhriksi ja on siten suomalaisuuden
ensimäinen »marttiira».[18]
Juteini oli, näet, ennenmainittuun virka-anomukseensa liitettyihin
suomalaisiin kielinäytteihin pannut myöskin erään runonsa, nimeltä
»Keifarille», ja erään sepittämänsä puheentapaisen varustettuna
otsakkeella »Suomen kansalle, wuonna 1810».[19] Edellisessä hän laulaa
Aleksanteri I:sen ylistystä ja jälkimäisessä hän taas julistaa
kansallensa myöskin muita sen aikuisen »fennomanin» mielipiteitä.
Puheen ajatukset luullaksemme eivät voineet miellyttää toisia
hallituskonseljin jäseniä, jossa silloin istuivat: R.V. De Geer, K. von
Troil, C. Fr. Rotkirch, C. Mannerheim, E.E. Tulindberg ja H.C.
Nordenswan. Puhe onkin siksi merkillinen, että me sen, lyhyt kun on,
painatamme tähän kokonaisuudessaan:
Rakkaat Suomalaiset! Nykyisillä ajoilla on tapahtunut meille suuri
tapaus. Jälkeentulevaiset saavat havaita, jos se on Suomalaisille onnexi
taikka onnettomuudexi. Hänen Keisarillinen Majesteetinsa Alexanderi
I:nen, joka on Itsevaldias Venäjäsä, on voiton kautta saanut Ruotsilda
koko Suuren Ruhtinaanmaan Suomen halduunsa. Hän on asettanut sen, aivan
rakkaasti meitä kohtaan, korkian ja laupiaan suojeluxensa ale. Se on
tosi, meillä oli ennengin hyvä, oikia ja armollinen hallitus, joka
vilpittömästi etsi meidän etuamme; ehkä se on myös tosi, _niin kauvan
kuin meidän kielemme on ylenkatseessa ollut, jonga perustus on kuitengin
aivan merkillinen, niin kauvan on yhteinen kansa ollut viellä paljon
hyvää paitsi; sillä omalla kielellänsä taita kukin kansa parhain
täydellisyyttänsä lähestyä. Nyt on meidän kuuluisa Pääkaupungimme, nyt
on meidän hyvä ja viisas Haldiamme omassa maassamme. Meillä on siis nyt
toivo, pikemmin kansain yhteiseen päämaaliin, nimittäin pysyväiseen
onneen ehtiä_. Mutta missä oli meillä ennen vakuutus tämän onnen
rauhallisesta nautinnosta? Totisesti, se oli meillä aina
huikendelevainen niin aukian Riikin rajan ohessa, kuin endinen Ruotsin
raja Suomessa oli. Se näkyy Suomenniemen rauhallisuuteen
_välttämättömäxi, että Pohjanlahden pitää oleman rajana Ruotsin ja
Venäjän valtakundain välillä_. Historian ja isäimme ilmoitusten kautta
on meille kyllä tietty, kuinga kauhistavaisesti meidän maamme ja
esivanhembaimme kanssa on muinen meneteldy niissä kapinoissa ja
riidoissa, jotka Ruotsin ja Venäjän kesken ovat ajoittain syttyneet
maata hävittämään. Koko Suomenmaan yhdistyxen kautta Venäjän valtakunnan
kanssa tulevat toivon jälkeen nämät hirmuisuudet tästäedes meidän
pääldämme poistetuixi. Se _isäimme verellä punattu maa, joka tähän asti
on sodan jaloissa verikangaana ollut, kukoistaa kuitengin viimmein
jälkeentulevildamme ilolla viljeldäväxi. Suomea valistuxen auringossa
myös vapaasti kulkea puolipäivään; sillä Alexanderi I:nen on nyt
Venäjässä Itsehaldiana, Joka meitä siitä vakuuttaa_.[20] Sama Alexander
on meidängin Valdiaamme, jonga sydän liekitsee rakkaudesta ihmisyyttä
kohtaan, Joka on meillekin armonsa niin runsaasti osottanut, että Hän on
Itse tullut meille Suurexi Ruhtinaaxi. Tämä Ruhtinas, Jonga valda
ulettuu maan ääriin, rakastaa oikeutta ja valvoo alamaistensa onnen
ylitse. Hän andaa järjellisiä asetuxia, perustaa Oppihuoneita, ja
kallistaa korvansa leskein ja orpolasten valitusääneen. Hän holhoo
ihmisyyden arvoa. Hän lunastaa orjat orjuudesta, jotka tähän saakka
turvatoina raskaasti huokailivat, mutta nyt siunailevat sitä hetkeä,
koska Alexanderi nousi Valdakunnan Keisarilliselle Hallitusistuimelle
uskollisten alammaistensa turvaxi ja Isäxi. Hän nousi ihanan valistuxen
ja ilon säteitä Isänmaansa hyväxi ja kunniaxi levittämään. Se on myös
Sinulle kunnia, o Suomenmaa! tulla Hänen kalliin Valdikkansa kautta
suojelluxi ja kutsua Händä Isäxesi, Hänen isällisen hailituxensa
alla--se on sinulle suurembi kunnia kuin itse Venäjälle, sillä Hän asuu
sinun luonasi Pietarin julkisissa muurissa Suomenlahden rannalla----,
rakastakan, kuulkan ja kunnioittakan siis Händä!
Emme muuta voi kuin otaksua, että tämä puhe Juteinin itsensä sitä
aavistamatta oli kuin korvapuusti hallituskonseljin joidenkuiden
jäsenten mielipiteille ja tunteillekin. Ja tämän eroavaisuuden
poliittisissa mielipiteissä ja näkökannassa yleensä luulisimme
pohjimmaiseksi syyksi Juteinin hakemuksen hylkäämiseen, vaikk'ei sitä
sopinut julkisuudessa ilmaista helposti ymmärrettävistä syistä. Ja sen
vuoksi ei myöskään jälkimaailmalla ole tilaisuutta ottaa selkoa
hallituskonseljin huhtikuun 7 p:nä 1810 tekemän päätöksen perusteluista
kielenkääntäjän ottamiskysymyksessä.
Olivatpa nyt nämät syyt Juteinin hakemuksen hylkäämiseen mitkä tahansa,
tosiasiaksi jää, että Juteinia ei hallituskonseljin kielenkääntäjäksi
otettu, vaikka hän siihen aikalaisistaan ansiokkain ollut olisi; hänet
päinvastoin »pudotettiin tika-puilda», kun hän »köyhyydessä koki leipää
kohden kuroitella», niinkuin hän katkerana laulaa runossaan
»Runolaisille Suomessa, kirjoitettu leiwättömyydessä» eli kaiketi juuri
tähän aikaan, vaikka se vasta v. 1816 on ilmestynyt painettuna
runovihkoon »Waikutuksia Suomalaisen sydämessä». Tämä runo on selvänä
todisteena hänen mielialastaan näihin aikoihin. Siinä arvellaan vanhan
Wäinämöisen jo niin köyhtyneen, ett'ei hän enää jaksa elättää
palvelijaansa, laulajaa, vaan tällä on »nälkä palkkana hengen
huvituksen» ja »kuiwan kunnian ohella», joka ei kuitenkaan »kelpaa
täällä ruumiin ravinnoksi». Sen sijaan omanvoiton pyytäjät, useinkin
mielettömät konnat, »itse äitinsä, isänsä kielen hyvängin» hyleksijät,
»miehet maassa muukalaiset» menestyvät hyvin ja voivat kiivetä
korkealle »pussi pohjaton kädessä.» Mutta siitä enemmän sivuilla 40 ja
41, jossa on tätä runoa vielä lyhyesti selosteltu.[21] Tämän runon
mukaan oli siis »muukalaisuuden» syy, että niin katkeria »vaikutuksia»
oli »Suomalaisen sydämessä», kun hänelle vääryyttä oli tehty. Ei
käytetä siinä suoraan »ruotsalaisuus»-sanaa, mutta itse asiassa juuri
sitä käsitettä tarkotetaan. Samoin seuraavienkin vuosien runoissa,
joissa näitä samoja »vaikutuksia» vielä monessakin tuntui. Muistutamme
vain yleisesti tunnettua Kiwipiirrosta Häpy-patsaassa Suomen Oppineille
v:lta 1817 ja samana vuonna myöskin julaistua runoa »Kolme aikaa»,
molemmat Ajan Wiete-nimisessä runokokoelmassa. Viime mainitussa,
vähemmän tunnetussa runossa kiitetään »ensimmäistä aikaa», esi-isiemme
aikaa, sillä he olivat
»rohkeat ja rehelliset,
kiitettäwät käytöksissä!
werellä ja woimallansa
suojeliwat sukuansa,
wapautta warjelivat,
koska Suomen koko seura
piti onnen yhteisenä.»
Silloin olisi tietysti suomeksi runoilevainenkin leipänsä löytänyt.